Hiuskarvan varassa on improvisaatioon perustuva komedia – Syvyyttä ja makua tamperelaishuumorista keitetty soppa saa kypsyessään – Pikkujoulun viettäjille tämä Tampereen Teatterin räväkkä kabaree on kuin tehty 

Kuka on syyllinen? Kuvassa Eeva Hakulinen, Risto Korhonen, Ville Majamaa ja Elina Rintala. Hiuskarvan varassa on dekkari, jossa esityksen yleisö saa päättää esityksessä annettujen vihjeiden perusteella, kuka roolihenkilöistä on syyllinen murhaan. Kuva © Heikki Järvinen

Yhden ihan osuvan määritelmän mukaan teatteri on aikuisten leikkiä. Jos allekirjoittaa tämän, voi sanoa, että Tampereen Teatterin Hiuskarvan varassa oli aikuisten seuraleikkiä. Meidät katsojat oli kutsuttu mukaan tähän pullonpyörityspeliin. Tehtävämme oli löytää vastaus kysymykseen, kuka murhasi kampaamon yläpuolella asuneen rouvan.

Hiuskarvan varassa alkoi burleskina komediana, jossa oli paljo ovifarssin piirteitä. Komedian muoto ei kuitenkaan ollut tämän ronskin kabareen ytimessä. Kiinnostavaksi esityksen teki se, että saksalaisen Paul Pörtnerin vuonna 1963 kantaesitetyn näytelmän ytimessä on improvisaatio. Näytelmän tarina ja juoni tarjoavat vain kehykset näyttelijöiden reaaliaikaiselle improvisoinnille.

Ensi-illassa Tampereen Teatterin lupaus virtuoosimaisesta näyttelijäntyöstä joutui kovaan testiin. Ja kyllä, teatterin kokenut kaarti selvisi haasteesta kunnialla. On varmaan myös hauska päästä tekemään roolia, jossa liioittelulla ei ole mitään ylärajaa. Aina voi pistää paremmaksi. Tällaista luovaa rementämistä oli hauska seurata.

Pikkujoulun viettäjille Tuulensuun Palatsin tiloihin ravintolaympäristöön vietyä esitystä voi lämpimästi suositella.

Meitä katsojia tässä yhteisessä leikissä vietiin tietysti kuin litran mittaa. Aitoon dekkarityyliin meille annettiin toinen toistaa päättömämpiä vihjeitä mahdollisesta syyllisestä ja ennen väliaikaa saimme äänestää siitä, kuka neljästä epäilystä on syyllinen. Tällä kertaa yleisön enemmistön mielestä syyllinen oli Risto Korhosen näyttelemä antiikkikauppias Eki Wuorio.

Jos meiltä katsojilta olisi kysytty ensi-illassa, kenen roolityö on ollut paras kaikista, olisin nostanut käteni Risto Korhosen ehdokkuuden puolesta. Kuva © Heikki Järvinen

Oikein äänestäneet saattoivat kokea väliajan jälkeen oikeassa olemisen tuottaman katarsiksen, kun Wuorio tunnusti syyllisyytensä. Itse en tohtinut äänestää, mutta jos olisi kysytty, mikä hienoista roolisuorituksista oli tällä kertaa se kaikkein hauskin ja hurjin, olisin nostanut käteni Korhosen puolesta.

Hämmästyttävää, miten paljon teatteri ja politiikka välillä muistuttavat toisiaan.

Kupletin juoni muuttuu jokaisella esityskerralla. Voin vain kuvitella, miten monelle mutkalle tekijät saavat sen vielä väännettyä. Joku ensi-iltayleisön joukosta jo ehti kysyä, voidaanko murhaa tutkineiden poliisien, komisario Ruususen (Arttu Ratinen) ja konstaapeli Mäyrän (Lasse Viitamäki) syyttömyydestä olla täysin varmoja.

Pörtnerin näytelmä Scherenschnitt oder Der Mörder sind Sie on käännetty 30 kielelle. Bostonin The Charles Playhouse Stage II:ssa sitä esitettiin nimellä Shear Madness 40 vuotta ja tällä suorituksella näytelmä pääsi Guinnessin ennätystenkirjaan Pohjois-Amerikan pisimpään yhtäjaksoisesti esitettynä puhenäytelmänä.

Pörtnerin näytelmän suosio perustuu epäilemättä siihen, että se on helppo paikallistaa. Saksalainen vitsiperinne tuskin olisi jaksanut innostaa bostonilaisia vuosikymmeniä, vaikka huomattavalla osalla Yhdysvaltojen asukkaista on saksalaiset juuret.

Tappara on terästä. Kuvassa Arttu Ratinen, Ville Majamaa, Elina Rintala ja Eeva Hakulinen. Kuva © Juhani Järvinen  

Tampereen Teatterin esitystä on paikallistettu, mutta ainakin vielä ensi-illassa tamperelaishuumorin sakeasta sopasta lautaselle kauhottiin lähinnä vain ennalta arvattavia sattumia. Tässä mielessä tekisi mieli antaa sovituksen tehneille Mika Eirtovaaralle ja Sakari Hokkaselle laiskanläksyä. Samat moitteet voi tietysi lähettää koko työryhmälle.

Vaikka kysymys on improvisaatiosta, erilaisia kirjoitettuja ja ennalta omaksuttuja variaatioita pitää olla paljon. Tyhjästä on paha nyhjäistä. Tavallaan Hiuskarvan varassa oli esityksenä kuuden koomikon esittämää stand up -komiikkaa. Terävimmillään porukan sanansäilät olivat ensi-illassa silloin, kun on pitänyt kuvata kirjeissä näytelmän Marjukka ”Mallu” Harjanteen ja murhatun taiteilijan suhteen intiimiä luonnetta.

Olen varma, että tämä soppa sakenee ja maku paranee uudelleen lämmitysten myötä.

Samalla esitys varmasti myös saa tiiviimmän muodon. On luonnollista, että tällaisessa esityksessä hyvä näyttelijä ottaa omalle bravuurilleen kaiken saatavissa olevan tilan näyttämöllä. Juonellisessa tarinassa näyttelijän omista lähtökohdista lähtevä kehittely ja iskut katsoja saattaa kokea kuitenkin myös tyhjäkäyntinä.

Tuulensuun Palatsi tarjosi erinomaiset puitteet tällaiselle esitykselle. Kampaamon rekvisiitan lisäksi lavastuksen ja puvustuksen suunnitelleen Maarit Kalmakurjen ei tarvinnut loihtia näyttämölle kuin ne kolme ovea.

Hiuskarvan varassa

Käsikirjoitus Paul Pörtner

Suomennos (se raaka) Sonja Sorvola

Sovitus Mika Eirtovaara, Sakari Hokkanen ja työryhmä

Ohjaus Sakari Hokkanen

Lavastus- ja pukusuunnittelu Maarit Kalmakurki

Valosuunnittelu Raimo Salmi

Äänisuunnittelu Hannu Hauta-aho

Kampausten, peruukkien ja maskeerausten suunnittelu Johanna Vänttinen

Rooleissa Elina Rintala, Ville Majamaa, Lasse Viitamäki, Risto Korhonen, Arttu Ratinen ja Eeva Hakulinen

Tanssi on hämmentävän ilmaisuvoimainen taiteen muoto – Tanssiteatteri MD:n Aliveness oli kahden tanssijan duetto ja kommentti koko maailman tilasta – Klaara Haapasen ja Joel Alalantelan tanssi ilmaisi voimaa ja aistillisuutta   

Klaara Haapasen ja Joel Alalantelan dueton lyyrinen loppuhuipentuma oli rakkauden korkeaveisuuta. Koreografian Mari Rosendahl. Kuva © Heikki Järvinen.

Koreografi Mari Rosendahl taitaa pitää elokuvista. Näin tohdin epäillä. Tanssiteatteri MD:n Aliveness alkoi Klaara Haapasen soololla. Kulmikkaita robottimaisia liikeitä ja niiden taustalla metallinen, kumiseva ja kirskuva äänimaisema. Valaistus oli kuin suoraan Fritz Langin elokuvasta Metropolis.

Tuota ikonista hahmoa on yhä vaikea sivuuttaa. Meille tavallisille sukankuluttajille hurjaa vauhtia kehittyvä tekoäly on yhä silkkaa science fictionia – hyppy arvoitukselliseen ja outoon maailmaan.

Ja elokuvan maailmassa liikuttiin myös tuon esityksen aloittaneen soolon lopussa, kun Joel Alalantela tuli mukaan duettoon. Haapanen taivutti notkean selkänsä ja esitti meille William Friedkinin ohjaaman Manaajan kuuluisimman kohtauksen, niin kutsutun hämähäkkikävelyn.

Eikä alun selkeästi luettavien merkitysten luoman tunnelman ja tummilla varjoilla sävytettyjen näyttämökuvien aiheuttamaa ahdistusta vähentänyt se, että Alalantela teki ensimmäisen sisääntulon näyttämölle kaasunaamari kasvoillaan.

Metropolis on mykkäelokuvan suuri klassikko, joka valmistui vuonna 1927 Saksassa, jossa kansa oli jakautunut jyrkästi kahtia ja Weimarin tasavaltana tunnettu demokratia teki kuolemaa. Adolf Hitler nousi valtaan ja perusti kannattajineen maahan fasistisen diktatuurin vuonna 1933.

Manaaja kertoo varsinkin katollisen kirkon piirissä vahvana elävästä uskosta riivaajiin. Kysymys on meille ihmisille tyypillisestä projektiosta, joka on otollisissa olosuhteissa johtanut meidät yhä uudestaan uusiin hirmutekoihin.

Paha on aina jossain tuolla meidän ulkopuolellamme.

Mari Rosendahlin koreografia ja asusuunnittelu korostivat Klaara Haapasen naisellisuutta ja Joel Alalanteen miehisyyttä. Kuvassa kaunis ja puhutteleva nosto. Kuva © Heikki Järvinen

Me katsojat jouduimme siten Hällä-näyttämöllä keskelle painajaista. Hienon aloituksen jälkeen, tuskin kukaan meistä yllättyi, että seuraavaksi olimme keskellä sotaa. Heikki Järvisen vaikuttavissa videoissa sotilaat ja heidän varjonsa marssivat kohti taistelua ja Alalantela heidän mukanaan. Kypärien mallista saattoi päätellä, että Järvisen käyttämä kuvamateriaali oli toisesta maailmasodasta tai Vietnamin sodasta.

Ylen haastattelussa Rosendahl muistuttaa, että tanssi on sanatonta taidetta eikä sitä voi ymmärtää väärin. Helppous, jolla minä olin löytävinäni hänen koreografiastaan suuren ja vaikuttavan tarinan, laittoi pohtimaan Rosendahlin ikää. Tanssin Tiedotuskeskuksen sivuilta tai Wikipediasta tätä tietoa ei löytynyt.

Rosendahl on saanut Suomen Kansallisoopperan ja -baletin balettioppilaitoksessa klassisen baletin tanssijan koulutuksen. Tanssin Tiedotuskeskuksen teosluettelon mukaan hänen ensimmäinen debyyttinsä oli moderniin tanssiin perustunut Pekka ja susi Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä vuonna 1994. Tanssiteatteri MD:n kotisivuilla kerrotaan, että Rosendahlin taiteilijanura on kestänyt 30 vuotta.

Tanssi on yhteisön tekemää taidetta ja nykytanssissa, jossa perinteet ja kirjoittamattomat säännöt eivät kahlitse ilmaisua, tämä yhteisöllisyys korostuu. Rosendahl on yksi Tanssiteatteri MD:n perustajista. Itse esitystä leimasi voimakas liikekieli, jonka perusteella on ainakin syytä epäillä, että myös Haapanen ja Alalantela ovat tahtoihmisiä. Mikä ei sinänsä ole yllättävää, kun tanssijoista on kysymys.

Näyttämön valokankaalla marssivat sotilaat ja sotilaiden varjot. Kuvassa Joel Alalantela ja Klaara Haapanen. Koreografia Mari Rosendahl. Kuva © Heikki Järvinen

Tanssiteatteri MD:n riveihin äskettäin kiinnitetyn Alalantelan ura on kiinnostava. Hän aloitti tanssin harrastamisen vakavassa mielessä vasta aikuisena. Ensimmäiset tanssiaskeleensa hän otti 21-vuotiaana Etelä-Pohjanmaan Opiston tanssin koulutuslinjalla. Näin kertoo Yhteiset lapsemme lehden Alalantelaa haastatellut toimittaja.

Sitä ennen Alalantela ehti valmistua ravintolakokiksi. Tanssijan ammattiin hän valmistui Tampereen Konservatoriosta vuonna 2012. Taiteilijaksi Alalanteen tie on kulkenut siten samanlaisia polkuja kuin tamperelaisen tanssitaiteen legendan Ari Nummisen ura. Numminen lähti Valmetin konepajalta tanssijaksi 80-luvun alkupuolella.

Alalantela on tanssijaksi rotevaa tekoa. Hän liikekielessään oli voimaa, joka istui kuin nakutettuna siihen mielikuvaan, joka minun mielessäni punoutui esityksen tarinaksi. Mielikuvat sodan kauhuista ja vaarasta muovautuivat Alalantelan tanssissa tunteeksi voimakkaasta läsnäolosta.

Myös Haapasen jäsenissä ja vartalossa on epäilemättä voimaa kuin pienessä kylässä. Se näkyi esityksen aloittaneessa upeassa soolossa ja sai uusia, syventäviä ulottuvuuksia, kun sotatantereilta päästiin takaisin rauhan töihin. Haapasen ja Alalantelan duetto sai lyyrisiä muotoja ja kasvoi esteettiseen maksimiinsa.

Nykytanssi on korostetun tasa-arvoista kuin suomen kieli ikään. Tätä tasa-arvoa korostetaan androgyyneillä esiintymisasuilla. Liikekielessä toistoja ei ole eriytetty, vaan esimerkiksi nostoja molemmat suupuolet suorittavat samalla tavalla.

Aliveness poikkesi tästä nykyisestä vallitsevasta traditiosta. Rosendahlin itse suunnittelemat esiintymisasut korostivat Haapasen naisellisuutta ja Alalanteen miehisyyttä. Intensiivinen paritanssi teki jo sinänsä näkyväksi sen seksuaalisuuden, joka meissä kaikissa on. Minunlaiselleni katsojalle tämä näkyvä fyysinen läheisyys viesti luottamuksesta.    

Katsomossa saattoi vain huokailla sitä, miten vaikuttavaa ja kaunista tanssitaide on ja miten kauniita (anteeksi nyt vai) eläimiä ihmiset parhaimmillaan ovat.  

Venäläinen emigranttikirjailija Mihail Šiškin on sanonut, että olemme siirtyneet sodan jälkeisestä ajasta sotaa edeltävään aikaan. Se on ikävästi sanottu. Aliveness ei kuitenkaan kertonut vain siitä hämmennyksestä ja pelosta, jota maailmantilanne meissä herättää. Varmasti kannustimena on myös ollut se hätä, jota kulttuurialan toimijat tuntevat rajujen budjettileikkausten takia.

Inspiraation lähteenä esitykselle on Rosendahlin mukaan ollut italialaisen vastarintaliikkeen taistelulaulu Bella Ciao. Mussolinin fasisteja ja saksalaisia miehittäjiä vastaan toisen maailmansodan aikana taistelleet partisaanit sanoittivat tämän vanhan kansanlaulun uusilla sanoilla omiin tarkoituksiinsa. Aikaisemmin se oli ollut eri sanoituksella maan riisipelloilla raataneiden naisten voimauttava laulu.

Vielä ei suomalaisen kulttuurin haudalle tarvitse viedä kukkia. Uhreja tämä taistelu ilmaisunvapauden ja -oikeuden puolesta tulee varmasti vaatimaan. Monen alalle pyrkivän nuoren taiteilijan ura jää pelkäksi lupaukseksi. Periksi ei kuitenkaan anneta. Tähän tinkimättömään asenteeseen varmaan viittaa myös teoksen nimi Aliveness.  

Jos mieleen jäi tästä kysymys, mitä Italian vuorilla taistelleille parisaaneille kävi sodan jälkeen, lukekaa joskus Giovanni Guareschin tarinoita. Jos ei varmaa tietoa ole, olettakaamme, että kaikki päättyy kuitenkin hyvin.

Aliveness

Tanssiteatteri MD:n esitys Hällä-näyttämöllä 9.11.2024

Koreografia Mari Rosendahl

Tanssi Joel Alalantela, Klaara Haapanen

Valosuunnittelu Sari Mayer

Äänisuunnittelu Henri Puolitaival

Piano-osuuden sävellys Jussi-Pekka Nuto

Esitysluonnos ja teoskuvat, video Heikki Järvinen

Puvustus Mari Rosendahl

Pukujen ompelu Laura Lipiäinen

Tonton Triet oli sanatonta teatteria, kasvotonta tanssia, voimauttavaa sirkusta, leikkisää performanssia – Kiinnostava taide pakenee määritelmiä – Esityksessä ylevä ja arki kohtasivat yllättävällä tavalla  

Selän yli tapahtuva nosto kuuluu nykytanssin peruskuvioihin. Vilhelmiina Sinervon ja Ines Kakkosen koreografia oli yhdistelmä tanssia ja taidokasta akrobatiaa. Kuva © Petteri Aartolahti

Kaksi oranssin värisiin sadeasuihin pukeutunutta kasvotonta hahmoa tanssi neliön muotoisella neonvihreällä matolla. Kun näyttämöllä oli kaksi taitavaa sirkustaitelijaa, esitys oli hienostunutta akrobatiaa. Asujen tuoma kömpelyys ja liikkeiden todellinen sulavuus loivat näyttämölle kontrastin.

Kauneus ja rumuus täydentävät toisiaan – korkea taide ja matala arki.

Oranssi ja neonvihreä ovat molemmat huomiovärejä. Ne kertovat meille uhkaavasta vaarasta, tapaturman riskistä. Esityksen huumori vei ainakin minun ajatukseni alusta asti Tove Janssonin luomaan outojen otusten sadunomaiseen maailmaan.

Nuo oranssin peittämien hihojen ja lahkeiden lomasta esiin pilkahtavat mustat käpälät!

Ehkä se oli ihan oikea mielikuva. Tekijöiden mukaan Tonton Triet on leikkiä hahmon luomilla mielikuvilla ja mahdollisuuksilla. Ja kyllä varsinkin esityksen aloittaneessa paritanssissa Tonton Triet oli kaksiselkäinen ja kahdeksan raajainen yhteisöllinen olio – Tiuhti ja Viuhti.   

Teatteri Telakan verkkosivulla kerrotaan, että Tonton Triet on liikkeellinen ja performatiivinen nykysirkusteos, joka venyttää olemisen tapoja veikeällä tavalla. Mikä ettei. Hyvä taide pakenee määritelmiä. Performanssitaiteeseen viittasi vahvasti se neliön muotoinen neonvihreä matto, jolle oli tehty myös paksut kehykset jostakin harmaasta aineesta. Siis taulu.

Vilhelmiina Sinervon ja Ines Kakkosen esitys perustui heidän yhdessä laatimaansa konseptiin ja koreografiaan. Tähän olioiden tanssiin sisältyi varmasti myös sanattomia tarinoita, jotka minun tulkinnassani liittyivät elämän ikuiseen kiertokulkuun. Vaikutelmia korostettiin nukketeatterin estetiikalla.

Esityksen äänimaisema oli vaikuttava. Käsiohjelman mukaan sen on suunnitellut Mercedes Krapovickas. Hän myös antoi muuten elektronisesti toteutetuille äänille käsityön leiman soittamalla esityksessä pientä haitaria.

Sinervo on opiskellut teatteri-ilmaisun ohjaajaksi Turun Taideakatemian sirkuslinjalta. Hän on täydentänyt opintojaan Ranskassa Académie Fratellinissä ja Pariisin yliopistossa. Kakkonen on teatteri- ja tanssitaiteilija. Kakkosen olen aikaisemmin nähnyt näyttämöllä Kauri Honkakoski Companyn upeassa esityksessä Hinterland.  

Taulunomaiseksi muotoiltu tanssimatto oli suora viittaus performanssin juuriin. Kuvan kohtauksen koreografia toi mieleen katutanssin. Kuvassa vasemmalla esityksen äänisuunnittelusta ja musiikista vastannut Mercedes Krapovickas. Kuva © Petteri Aartolahti

Tekijöiden mukaan Tonton Triet on osa suurempaa Tonton-konseptia. Sitä toteuttaa vilus.art verkkoyhteisö. Tonton on oranssi pukuhahmo, jota on mahdoton tunnistaa. Tekijöiden mukaan Tonton on leikkisä ja utelias. Hahmo, joka mutatoituu, kaksinkertaistuu, kehittyy odottamattomiin suuntiin. Se yllättää ympäristönsä ja jopa itsensä.

Näyttämöllä olen nähnyt tämän hahmon ensimmäisen kerran Sinervon sirkusesityksessä Life after. Dystooppisessa tulevaisuuden kuvitelmassa Sinervo taiteili nuoralla oranssiin suojapukuun pukeutuneena. Life after oli avaruusseikkailu, jossa Sinervo leijaili korkealla alla levittäytyvän kuolleen planeetan yläpuolella. Katsojan mielikuvitus loihti tuolloin oranssista sadeasusta astronautin avaruuspuvun.

Oranssi suojapuku toimii myös työn ja arjen symbolina. Minulle se oli tuolloin ja on varmaan yhä kurainen viemärikaivanto lokakuun räntäsateessa. Tilana loputtomista ja piinallisista tunneista, jotka kuluivat lapioon nojaillessa ja kaivinkoneen ärjyntää kuunnellessa.

Tonton Triet

Vilhelmiina Sinervon ja Ines Kakkosen esitys Teatteri Teaklakan näyttämöllä 8.11.2024

Konsepti ja koreografia Vilhelmiina Sinervo ja Ines Kakkonen
Esiintyjät Vilhelmiina Sinervo ja Ines Kakkonen
Äänisuunnittelu ja musiikki Mercedes Krapovickas
Lavastus ja valosuunnittelu Perttu Sinervo
Dramaturgia ja external eye Davide Giovanzana

Kesto n. 50 minuuttia
Esitys on sanaton

Tukijat: Taiteen edistämiskeskus, Goethe Institut

Residenssit: Chamäleon Theatre Berlin, CircusDanceFestival Köln, Pepe Arts München, Teatterimuseo Helsinki, Tanssiteatteri MD Tampere, Tollhaus- Karlsruhe