Tampereen Työväen Teatterin Frida on ollut yleisömenestys. Eikä sen suosiota tarvitse hämmästellä. Anne Rautiainen oli ensemblensä kanssa maalannut suurelle näyttämölle Fridan Kahlon elämästä tunnekylläisen freskon. Esitys yhdisteli näyttämötaiteen lajeja ja elementtejä luovalla tavalla tanssitaiteesta nukketeatteriin.
Tavallaan hämmästyttävää oli se, että yksi esityksen kantavista elementeistä oli espanjan kieli, jota harva meistä katsojista ymmärtää ja vielä harvempi hallitsee sillä syvällisellä tavalla, jossa kieli ja kulttuuri lomittuvat toisiinsa. Teinivuosina Etelä-Amerikassa asuneelle Rautiaiselle espanjan käyttö käsikirjoittajana on kuitenkin varmasti ollut mitä luonnollisin valinta.
Espanjan kieli, latinalaisamerikkalaiset sointikuviot ja Petra Karjalaisen upeat tulkinnat saivat esityksen hehkumaan sisäistä valoa. Itse jäin kaipaamaan Meksikossa kesällä zeniitistä paistavan auringon kirkasta valoa ja Fridan Kahlon maalausten voimakkaita värejä.
Tai kaivata on tässä väärä verbi. Jäin pohtimaan asiaa. Myös vastauksia esiin nousseisiin kysymyksiin löytyi Rautiaisen hienostuneesta teatteriestetiikasta.
Ainakin kaikki me 70-luvulla nuoruuttamme eläneet tunnistimme chileläisen protestilaulun, josta Sergio Alvaradon sovittamana tuli tuolloin Quilapayún -yhtyeen hitti El pueblo unido, jamás serás vencido. Se myös natsasi itse tarinaan. Sotilasvallankaappaukset Brasiliassa ja Chilessä päättivät lopulta tylysti Etelä-Amerikassa sen historiallisen ajanjakson, johon näytelmän tarina Frida Kahlon elämästä ajoittui.
Frida Kahlosta on tullut ikoninen hahmo tämän maailman sorrettujen keskuudessa. Kahlo on ollut voimauttava esikuva ihmisille, joita on syrjitty ja sorrettu sukupuolen, seksuaalisen suuntautumisen, ihonvärin, etnisen taustan, vamman tai ajattelun takia. Tässä kontekstissa Kahlo ei ole ollut meille pyhimys, vaan loogisen ajattelun ja järjen kärsivä messias. Kahlo joutui jo 18-vuotiaana pohtimaan kysymystä elämän mielekkyydestä, kun omasta kehosta oli tullut vankila ja kidutuskammio.
Liikenneonnettomuudessa hengenvaarallisesti loukkaantunut Kahlo nousi toipilasvuoteesta voittajana ja myöhemmin hänellä oli älyä ja henkistä voimaa murtaa myös taiteen ja politiikan ismien henkiset kahleet ajattelunsa ja taiteensa tieltä.
Tähän Kahlon realismiin kuului epäilemättä ymmärrys elämän perimmäisestä hauraudesta. Frida syntyi vammaisena, lapsena polio rampautti hänen toisen jalkansa ja 18-vuotiaana liikenneonnettomuudessa rautatanko lävisti hänen kehonsa ja mursi hänen selkärankansa. Kuolema kulki Kahlon rinnalla syntymästä lähtien ja tämän todellisuuden Rautiainen kuvasi vaikuttavasti nukketeatterin keinoin.
Rautiainen kommentoi ismejä tarinassaan muun muassa kohtauksessa, jossa näytelmän André Breton (Mikko Helppi) on luvannut järjestää Fridan maalauksista näyttelyn Pariisissa. Merkittäviin surrealisteihin lukeutuva Breton oli kehunut Kahon maalauksia, mutta itse näyttelyssä Frida sai tuntea, että hän oli Bretonille kuitenkin vain eksoottinen esimerkki taiteilijan ihailemasta meksikolaisesta kansantaiteesta.
Kahlon taiteen ydin on kiteytetty hänen lauseeseensa: ”En maalaa unia tai painajaisia, maalaan oman todellisuuteni.” Eli se siitä surrealismista.
Silti André Bretonin luoma kuva Kahlosta kansantaiteesta vaikutteita ammentaneena taiteilijana elää yhä omaa elämäänsä taidetta käsittelevässä kirjallisuudessa. Voi hyvin olla, että Kahlon taiteen todellista luonnetta kuvaavat paremmin näytelmässä valkokankaalle heijastetut fraktaalit.
Me jäsennämme maailmaa tarinoiden kautta. Siksi taidetta ja taiteilijasta kertovia tarinoita on merkitysten tasolla lähes mahdoton erottaa toisistaan. Tässä mielessä täysin ”puhdasta” ja ”täydellistä” kuvataidetta ovat vain esihistorialliset luolamaalaukset.
Frida Kahlon tarina on näiden taiteilijatarinoiden joukossa omaa luokkaansa. Sitä voi ehkä verrata vain Vincent van Goghin tarinaan. Molempia yhdistää se, ettei kumpikaan ansainnut eläessään elantoaan taiteellaan, vaikka myöhemin rahaeliitti on ollut valmis maksamaan heidän maalauksistaan jopa satoja miljoonia dollareita. Tarinoilla on voimaa ja arvoa.
Rautiaisen tarinan keskiössä oli Fridan ja toisen suuren taiteilijan Diego Riveran (Pentti Helin) rakkaus ja avioliitto. Näytelmän Fridaa kohdanneista onnettomuuksista pahin ei ollut hänen ruumiinsa runnellut liikenneonnettomuus, vaan avioliitto Diegon kanssa. Kahlo on itse muotoillut tämä todellisuuden lauseeksi: ”Käsitin elämässäni kaksi vakavaa onnettomuutta, joista toisessa bussi kaatoi minut maahan, toisessa Diego.”
Sarkasmi ja itseironia ovat hyvin älykkäiden ihmisten huumoria. Myös Karjalainen kunnostautuu käsikirjoittajana tällä saralla. Fridan ja Diegon parisuhteessa ilmenevää vahvaa riippuvuutta oli turha psykologisoida, kun mustasukaisuuden ongelmaan löytyi Kahlolle ilmeinen ratkaisu. Upeasti toteutetussa tanssikohtauksessa Fridaa näytellyt Elsa Saisio käveli Diegon ympärillä pyörivien naisten yli.
Diego Riveralla oli mahdollisuus ja kyky vietellä mallejaan. Hänen rakastajattariin kuului myös elokuvamaailman ja journalismin tähtiä. Fridalle lähes ylipääsemätön paikka oli vain Diegon pitkä suhde Fridan sisaren Christina Kahlon (Eriikka Väliahde) kanssa. Rautiaisen näytelmän teatteriestetiikassa näyttämöä hallitsi näissä kohtauksissa pimeys.
Lahjakkaat ihmiset hakeutuivat toisensa seuraa ja muodostivat keskenään pariskuntia, vaikka sekä asenteet että usein myös lainsäädäntö estivät vielä viime vuosisadalla naisia hakeutumasta taiteen ja tieteen aloille. Yleensä tällaisessa liitoissa naisen osaksi jäi taiteessa muusan rooli ja tieteessä vaimon ehkä ratkaisevakin panos jäi alaviitteeksi tieteen historiassa.
Kahlon ja Riveran avioliitto oli selvä poikkeus tästä patriarkaatin märittelemästä säännöstä. Näytelmän ensimmäinen kohtaus antoi yhden avaimen tarinan tähän puoleen. Kohtauksessa Fridan isä, saksalaissyntyinen Carl Wilhelm Kahlo (Pekka Kekäläinen) ottaa valokuvia Fridasta ja siten koko perheestä. Isä kehuu onnettomuuden rampauttamaa tytärtään sanomalla, ettei tyttö tarvitse jalkoja, koska hänellä on siivet. Myöhemmin hän kehuu tytärtään Diego Riveralle sanomalla, että Fridan sisällä asuu piru.
Carl Wilhelm Kahlo oli valokuvaaja, taiteilija siis itsekin, ja voiko tyttärensä lahjakuudesta ylpeä isä voimakkaammin ilmaista? Tämä minun tyttäreni on oikea piru naiseksi.
Toinen Frida voimakkaasti kannustanut ja tukenut mies oli Rivera. Hänen maalaamansa upeat muraalit, suurikokoiset seinämaalaukset olivat ja ovat tietenkin yhä yhteisöllisyyden ylistyksiä. Myös todellisessa maailmassa pariskunnalla oli laaja ystävyyssuhteiden verkosto. Kahlo perusteli omakuviaan sillä, että hän oli niin usein yksin. Rautiaisen meille kertomassa tarinassa tämä Fridan yksinäisyys korostui.
Tuo yksinäisyys hallitsi kohtauksia, joissa kerrottiin Fridan ja Diegon ajasta Yhdysvalloissa. Tuhon aikaan ajoittui näytelmän Fridan keskenmenoon päättynyt raskaus, tragedia, josta Kahlon ehkä ilmaisuvoimaisimmat ja taatusti järkyttävimmät maalaukset kertovat. Kontrastia tälle tragedialle antoi pariskunnan maahantulosta kertonut kabareehenkinen kohtaus, jossa oli sekä tähteyden tuomaa glamouria että amerikkalaiselle rasismille ominaista mitätöintiä.
Frida Kahlon lyhyeksi jääneen elämän aikana ehdittiin sotia kaksi maailmansotaa. Noiden sotien välinen aika muistuttaa ja pelottavassa määrin aikaa, jota me parhaillaan elämme. Neuvostoliiton diktaattori Josif Stalin murhautti poliittisia vastustajiaan myös ulkomailla aivan samaan tapaan kuin Venäjän nykyisen diktaattorin Vladimir Putinin agentit surmaavat vastustajiaan nyt myös Venäjän rajojen ulkopuolella.
Frida Kahlon tarinaa ei voi kertoa niin, ettei kerro hänen ja Riveran ystävyydestä kommunistijohtaja Leon Trotskin kanssa. Jakautuneessa kommunistisessa liikkeessä trotskilaisiin itsensä asemoinut Rivera tarjosi Stalinin murhaajia pakenevalle Trotskille turvapaikkaa Frida Kahlon kodissa.
Ehkä vielä enemmän tarinoiden voimasta kertoo se, että julkikommunistiksi tunnetun Riveran mesenaatteina toimivat muiden muassa fasismia julkisesti ihannoinut Henry Ford ja miljardööri Nelson Rockefeller. Kahlon sukupolveen kuulunut Nelson ei ollut vain rikas, vaan poliitikkona hän nousi jopa Yhdysvaltojen varapresidentiksi Gerald Fordin virkakaudella.
Tämä taiteen ja rahan ”epäpyhä” allianssi päättyi lopulta Riveran New Yorkin Rockefeller Centeriin maalaaman freskon tuhoamiseen Rockefellerin määräyksestä.
Näytelmä päätyi kauniiseen ja koskettavaan näyttämökuvaan Fridan kuoleman hetkestä. Saisio lähti nousemaan sänkyineen kohti kirkkautta.
Kuolemaa edelsivät kauheat vuodet ja kuukaudet, joiden aikana Frida kärsi yhä pahemmista kivuista. Näytelmän Frida laski leikkiä vielä tässäkin vaihessa etenevästä sairaudestaan, jonka vuoksi hänen toinen jalkansa jouduttiin amputoimaan. BBC:n tuoreen dokumenttisarjan mukaan Frida teki lopulta itsemurhan ehkä Diegon avustamana. Oma järki ohjasivat tätä voimakastahtoista ihmistä loppuun asti. Ajatus tästä vain korosti näytelmän viimeisen kohtauksen kauneutta.
Rautiaisen Frida kantaesitettiin Kuopion kaupunginteatterissa vuonna 2016. Siellä se oli yleisömenestys. Tampereen esityksen käsiohjelmassa hän kertoo, että teosta piti muuttaa, koska aika ja ajattelu ovat muuttuneet, mutta koska hän on myös itse muuttunut.
En ole nähnyt Kuopion esitystä. Vertailu ei ole siten mahdollista. Jonni Aromaan Ylelle tekemässä haastattelussa Rautiainen kertoo, miten Kaikki äidistäni -näytelmästä Kansallisteatterissa syntynyt kohu satutti häntä. Oman ammattitaidon kyseenalaistaminen jätti jäljet. Rautiainen kertoi jääneensä kohun keskellä täysin yksin.
Frida
Tampereen Työväen Teatterin esitys suurella näyttämöllä 22.3.2024
Käsikirjoitus ja ohjaus: Anne Rautiainen
Koreografia: Liisa Ruuskanen
Lavastus ja pukusuunnittelu: Marie Antikainen
Valosuunnittelu: Janne Teivainen
Video- ja projisointisuunnittelu: Matias Ojanen
Äänisuunnittelu: Antti Puumalainen
Kampausten ja maskien suunnittelu: Pepina Granholm
Rooleissa: Elsa Sainio, Pentti Helin, Soile Ojala, Pekka Kekäläinen, Teija Auvinen, Eriikka Väliahde, Miko Helppi, Janne Kallioniemi, Minna Hokkanen, Juha-Matti Koskela, Jyrki Mänttäri
Laulaja: Petra Karjalainen
Muusikko: Tuomas Luukkonen
Tanssijat (Tampereen Konservatorio): Lara Kattilakoski, Jessi Mäkinen, Leena Saarinen, Julia Tamminen, Emmi Tikkanen, Inkeri Vaskonen