Tommi Kinnusen romaani Ei kertonut katuvansa kertoo niin kutsutun tositarinan. Tällaisia tarinoita toisen maailmansodan tapahtumista on kerrottu paitsi kirjoissa ja elokuvissa myös perhepiirissä. Nämä tarinat ovat muuttuneet yhä myyttisemmiksi sitä mukaan, kun aikalaiset, nämä tapahtumat kokeneet kertojat ovat, ja kohta myös me toisen polven sotaveteraanit, olemme muuttaneet tarinoinemme manan majoille.
Mikko Roihan älykäs ja oivaltava sovitus teki näyttämöllä Kinnusen tarinan myyttisen luonteen näkyväsi. Esitys oli kuin hidasrytmistä tanssia. Näyttämön viidestä naisesta koostunut yhteisö vuoroin avautui ja sulkeutui meiltä katsojilta. Roihan ohjaus tai pitäisikö sanoa koreografia oli lumoavaa seurattavaa. Esityksen esteettinen voima veti ihon kananlihalle. Vaikka esitys oli pitkä, väliaikoineen kaksi ja puoli tuntia, aika sen äärellä tuntui kuluvan siivillä.
Kyllä, kyllä! Tätä varten taide on!
Näin meidän ihmisten mieli toimii, on toiminut jo ainakin viimeksi kuluneet 200000 vuotta. Meidän maailmankuvamme ja minuutemme koostuu tällaisista myyteiksi kasvaneista ”tositarinoista”. Toisen maailmasodan myytit ovat alkaneet elää meidän mielissämme omaa elämäänsä vähän samaan tapaan kuin Samuelin kirjan kuvaukset Israelin miesten ja filistealaisten välisestä sodasta elävät yhä tämän päivän ykkösuutisissa.
Tampereen Teatterin ensi-ilta oli myös koskettavaa ja tunteisiin käyvää puheteatteria. Roihan ohjaama teatteri on näyttelijöiden teatteria. Tästä edellinen vakuuttava näyttö oli Roihan viime vuonna KOM-teatterille ohjaama Nukkekoti. Näyttelijöiden tulkinnat heijastelivat sellaista sisäistä voimaa, jota tarinan naiset ovat tarvinneet selvitäkseen sodan äärimmäisissä oloissa.
Tässä näytelmässä katsojan ei tarvinnut pinnistellä kuulonsa kanssa saadakseen selvää vuorosanoista. Mikon oppivuodet Saksan maalla Berliinissä ovat kantaneet kaunista hedelmää.
Poikkeuksellisesta muodostaan huolimatta Roihan sovitus oli hyvin uskollinen kirjalle. Kohtausten aikajärjestys tässä vaellustarinassa noudatti kirjan rakennetta. Myös vuorosanojen kieli oli uskollinen kirjan tyylille. Todella taitavasti Roiha oli toteuttanut näyttämöllä myös kirjan takaumat, joissa tarinan naiset muistelivat kohtaamisiaan ja suhteitaan saksalaisten sotilaiden kanssa.
Kinnusen kirja herätti kysymyksiä. Minun makuuni Kinnusen kieli oli ajoittain luontokuvauksissaan vähän turhan koristeellista. Jäin pohtimaan erityisesti sitä, miten keski-ikäinen mies voi tunteiden ja ajatusten kuvaajana hypätä 70 vuotta sitten eläneiden naisten hameisiin ja sarkapöksyihin. Susanna Laarin Helsingin Sanomiin tekemässä jutussa Kinnunen kertoo tarinan perustuvan aiheensa puolesta hänen lapsena Kuusamon kodissaan kuulemiinsa tarinoihin.
Roihan itse suunnittelema lavastus oli karu. Lähtökohtana on selvästi ollut niin kutsuttu tyhjän tilan teatteri. Näyttelijöiden lisäksi näyttämöllä oli vain lähes näyttämön reunasta reunaan ulottuva valkoinen videoskriini ja raakalaudasta kokoon naulattuja suorakulmion muotoisia laatikoita. Samanlaisiin ruumislaatikoihin olen katsojana törmännyt esimerkiksi Sakari Kirjavaisen kaatuneiden evakuointikeskuksesta kertovassa elokuvassa Hiljaisuus.
Videoskriinille heijastettu video ei kuvannut pohjoisen luonnon häkellyttävää kauneutta, vaan vaellustarinalle oleellista liikettä.
Lavastus ja näytelmän painostava äänimaisema korostivat sitä pelon ilmapiiriä, jonka vallassa tarinan viisi naista vaelsivat jalan Narvikista Rovaniemelle pitkin miinoitettua ja tuhottua Käsivarrentietä.
Tarinan ihmisten tunteiden ääripäitä ovat toivo ja kuolemanpelko. Tarinan koskettavin hahmo oli näytelmässä ehkä vanha sairaanhoitaja Aili (Turun Kaupunginteatterin näyttelijä Ulla Koivuranta), joka ei tarinan viidestä naisesta selviä koskaan perille asti. Aili uskoo ja jaksaa toivoa, vaikka hän sekä tietää että tuntee luissaan, miten oma keho on muuttumassa vähitellen ensin vankilaksi ja sitten kidutuskammioksi.
Ailin tarina päättyy euforiseen kokemukseen. Kirjassa Kinnunen myös perustelee tätä ”taivaskokemusta” sillä, että Aili lääkitsee itseään saksalaisten sotaa varten kehittämällä pervitiinillä.
Suuret kertomukset ovat kuvauksia väkivallasta ja sen seurauksista. Kinnusen fiktiivinen tarina on liitetty toiseksi maailmansodaksi kutsuttuun inhimilliseen katastrofiin. Kinnusen mukaan sodasta ja sen seurauksista on paljon tutkittua tietoa, jonka varaan tarinoita voi rakentaa. Realismi syntyy tuhansista ja taas tuhansista yksityiskohdista ja tässä mielessä kirjan henkilöt on jätetty luonnosasteelle.
Teatterin taikaa on se, että tarinan moniäänisyys syntyy kuin itsestään läsnäolon kautta.
Väinö Linnan suomalaiset miehet hoitivat sotatraumojaan juomalla itsensä perinpohjaiseen humalaan ja menemällä sen jälkeen töihin. Varsinkaan Pohjois-Suomessa, joissa uskonnollisilla herätysliikkeillä oli 1940-luvun puolivälissä ja on yhä vahva asema, kumpikaan keino ei naisten kohdalla käynyt laatuun. Naisen paikka oli kotona, hellan ja jumalan sanan, sen nyrkkiin puristetun kouran välissä.
Hesarin haastattelussa Kinnunen arvelee, että miehet saattoivat perustella valintojaan armeijan hierarkkisella rakenteella. Mies teki pahojaan esimiehen käskystä. Naisten valintoja sanelivat samat patriarkaaliset normit. Nainen oli vielä vuoden 1945 Suomessa monella tapaa miehen omaisuutta. Paitsi alussa mainituista tarinoista tukea Kinnusen tarina saa vanhasta lainsäädännöstä.
Näytelmän merkillinen nimi juontaa juurensa vuoden 1932 irtolaislaista. Tarinan Irene (Tampereen Teatterin loistava Mari Turunen) määrätään irtolaislain mukaiseen valvontaan, koska hän ei kotiseudulle palattuaan suostu palaamaan miehensä luo, vaan viettää valvontakunnan mukaan kiertelevää elämää eikä kerro valvontapöytäkirjan mukaan katuvansa.
Kyseinen ”huoralaki” kumottiin lopullisesti vasta niinkin myöhään kuin vuonna 1982.
Teatteri on yhteisön tekemää taidetta. Sama toki pätee kaikkeen taiteeseen. Ei voi olla kirjailijaa, jos ei olisi kirjailijoita, tai kuvataidetta ilman kuvataiteilijoiden muodostamaa yhteisöä ja traditioita. Ei kertonut katuvansa on yhteistyöproduktio, jossa on mukana seitsemän teatteria. Näyttelijöitä on mukana kuudesta eri teatterista.
Vapaa Teatteri kantaesitti näytelmän Berliinissä Heifmathafen Neuköllnin Pier 9 -näyttämöllä heinäkuussa 2023. Suomen ensi-ilta oli syyskuussa Kouvolan Teatterissa. Sen jälkeen produktiota on esitetty syksyllä Turun Kaupunginteatterissa ja Lahden kaupunginteatterissa. Tampereen jälkeen kiertue jatkuu Seinäjoen kaupunginteatterissa ja Hämeenlinnan Teatterissa tammi-helmikuussa.
Ei kertonut katuvansa
Mikko Roihan johtaman ensemblen esitys Frenckell-näyttämöllä 18.1.2024.
Ohjaus, lavastus ja valosuunnittelu: Mikko Roiha
Pukusuunnittelu: Taina Sivonen
Video- ja äänisuunnittelu, graafinen suunnittelu ja valokuvat: Moe Mustafa
Henkilöt
Irene: Mari Turunen (Tampereen Teatteri)
Siiri: Liisa Peltonen (Hämeenlinnan Teatteri)
Veera: Mari Pöytälaakso (Seinäjoen kaupungiteatteri)
Katri: Tiina Winter (Kouvolan Teatteri)
Aili: Ulla Koivuranta (Turun Kaupunginteatteri)
Norjalainen sotilas ja useita muita rooleja: Jari-Pekka Rautiainen (Lahden kaupunginteatteri)