Jos vuoden 2024 Työväen Näyttämöpäivien näytelmien tematiikkaa pitää luonnehtia yhdellä substantiivilla, tuo sana on mies. Näyttelijä Taisto Oksasen valinnoissa käyttämä lähestymiskulma oli selvästi nähtävissä. Nyt katsottiin, miltä suomalainen mies näyttää kiireestä kantapäähän.
Yleisö äänesti näyttämöpäivien parhaaksi esitykseksi Riihimäen nuorisoteatterin Tuntemattoman sotilaan. Esitys perustui uuden sukupolven tekijän, Q-teatterin taiteellisen johtajan Juho Mantereen tulkintaan Väinö Linnan myyttiset mittasuhteet saavuttaneesta romaanista. Mantereen sovitus kantaesitettiin Teatteri Vanhassa Jukossa syksyllä 2022 ja se valittiin mukaan Tampereen Teatterikesän pääsarjaan kesällä 2023.
Ehdin itse katsoa näyttämöpäivien yhdeksästä esityksestä kuusi, enkä valinnut omaan festivaalikattaukseen riihimäkeläisten esitystä, koska se oli kuin juhlakinkku Oksasen pitopöydän kattauksessa.
Tympeät tytöt ja
Pentinkulman naiset
Hämeenlinnalaisen Miniteatterin Tympeissä tytöissä ja Ylimuonion Urheiluteatterin Palavien pihlajien rannoissa lähestymiskulma oli feministinen. Silti kuraattori Oksasen valinoillaan luomassa näyttämöpäivien tematiikassa ne toimivat myös kirkkaaksi hiottuina peileinä.
Tympeät tytöt – Aikuistumisriittejä on dramatisointi Riina Tanskasen mainiosta sarjakuva-albumista, joka kertoo niistä lukemattomista tavoista, joilla me miehet olemme kautta aikojen yrittäneet hallita naisen kehoa ja mieltä. Suvi Seppälän dramatisointi ja ohjaus toimivat. Nuorten näyttelijöiden otteissa oli vilpittömyyttä ja raikkautta, joka antoi Tanskasen terävälle satiirille lempeän ja leikkisän sävyn.
Palavien pihlajien rannoissa ylimuoniolaiset tarttuivat sodan väkivaltaiseen kaanoniin Täällä Pohjantähden alla -trilogian naishahmojen kautta. Näytelmä perustuu ehkä tietokirjailijana paremmin tunnetun Hanski Lapinojan tekstiin. Yllättävää Anu Arango Enqvistin ohjaamassa esityksessä oli se, etteivät Pentinkulman naiset Elina Koskela, Aune Leppänen, Elma Laurila ja lapsenpäästäjä Priitta Ahlgren nousseet tarinan keskiöön, vaan sen todellinen subjekti oli mies, luomisentuskissaan merkkiteostaan maanisesti lähes syömättä ja nukkumatta kirjoittava Väinö Linna.
Urheiluteatterin Pentinkulmalla ei marssittu enää Halmeen Emman punaisen alushameen perässä, vaan vallankumouksen väri oli vaihtunut oranssiksi. Katsojan oli vaikea hahmottaa, mitä ehkä hieman luonnosmaiseksi jääneellä esityksellä oli tarkoitus sanoa. Linnan moniääninen romaani ei ole menettänyt todistusvoimaansa nyt, kun köyhistä ja vähäväkisitä on jälleen tehty yhteiskunnan vihollisia ja vihanlietsonnan kohteita. Jäin miettimään, millainen tarinasta olisi tullut, jos mukaan olisi otettu Ellen Salpakari, IKL:n väreissä suomalaista fasismia tarinassa ajanut ruustinna.
Miehen kunnia ja
kunniaton väkivalta
Miehisen sankaruuden viittaa on raskasta kantaa. Reko Lundánin Tarpeettomia ihmisiä on raju ja osuva tragedia parisuhdeväkivallan syistä ja seurauksista. Turkulainen Teatteri Akselin tulkinta tästä vaativasta ihmisuhdenäytelmästä oli hieno. Tomi Aho, Linda Johansson, Rolle Ekroos ja Hanna Mehto näyttelivät vaativat roolinsa paneutuneesti. Erityisen kiinnostava oli Ahon ja Ekroosin välinen vuorovaikutus ja jännite näyttämöllä heti ensimmäisestä kohtauksesta lähtien. Aho teki näytelmän työttömästä asentajasta konservatiivisen takertujan, kun Ekroosin näyttelemä Petri oli joustava liberaali selviytyjä.
Hoi hyvin kuvitella, että näiden kahden erilaisen miestyypin välillä kulkevat joukkoistettuina myös maan poliittiset jakolinjat juuri nyt.
Petrin moraalin horjui välillä, mutta hän osasi myös korjata kurssiaan. Karin dogmaattinen autoritaarisuus ajoi hänen lopulta törmäyskurssille sillan betonisen kannatinpylvään kanssa. Turkulaisia ohjannut Laura Hurme oli sovituksessaan antanut vuonna 2003 kantaesitetyn näytelmän ympärille kertyneen ajan patinan näkyä. Yksityiskohdat vain korostivat Lundánin oraakkelin taitoja. 90-luvun lama-aikaan sijoitetussa tarinassa keskustellaan Sailaksen listana tunnetusta sosiaaliturvan alasajosta ja näytelmän Kari epäilee, että nämä vielä tuolloin jopa keskellä synkintä lamaa mahdottomalta tuntuva jättileikkaus vielä joskus toteutetaan.
Mikkelin Miesteatterin
hauskat pojat
Mikkelin Miesteatterin esityksessä Isän kädestä mieskuvia maalattiin positiivisuuden kautta. Porukalla hiottu, oivaltava ja hauska käsikirjoitus ja vapautunut esittäminen olivat todella raikas kokonaisuus. Kun vielä Katariina Kinnusen ja Kasperi Hulkkosen yhdessä tekemä ohjaus oli napakka, kohausten ajoitus toimi esimerkillisesti, ainakin minä hykertelin katsomossa esityksen tuomaa hyvää tuulta.
Mikkelin poikateatterissa näyttelemisen aloittaneet Hulkkonen, Aapo Bastman, Roope Nykänen, Nestori Marttinen ja Edvin Ehrnrooth olvat taitavia komedian tekijöitä.
Miehet ovat isiensä poikia. Tästä sukupolvien ketjun esittelystä hauskanpito alkoi. Sodan kokeneen sukupolven traumat ulottuvat aina kolmanteen polveen asti. Neljännen sukupoven nuoret pölvästit hierovat jo joukolla uutta sotaa sosiaalisessa mediassa. Esitys oli täynnä todella hauskoja kohtauksia ja yksityiskohtia. Mies ja miehisyys olivat välillä todella ahtaassa raossa ja seinät meinasivat kaatua päälle, mutta oikea asenne auttoi pois pulasta. Jopa Facebookissa, Ylilaudalla ja TikTokissa uliseviin pukareihin voidaan vaikuttaa keskustelemalla.
Oikaraisen näyttelemistä
seurasi sydän syrjällään
Näyttämöpäivien koskettavin esitys oli Ykspihlajan Työväen Näyttämön Samanlainen onni. Kati Kaartisen näytelmä kertoi autistisesta Amaliasta, hänen yksinhuoltajaisästään ja Amalian uudesta hoitajasta. Tarina oli koskettava, mutta erityisen kiehtovaksi sen teki mainiot roolityöt. Itse seurasin suorastaan sydän syrjällään Kimmo Oikaraisen eläytymistä isän rooliin.
Kaartinen on kirjoittanut näytelmään tavallaan mahdottoman roolin. Miten kertoa ilman sanoja yksinäisyydestä, vastuuntunnosta ja rakkaudesta, katkeruudesta perheensä ja lapsensa hylännyttä Amalian äitiä kohtaan ja hämmennyksestä valtavasti huolenpitoa vaatinen lapsen kypsyessä huolenpitoa tarvitsevaksi naiseksi.
Oikarainen teki sen ja mieliinpainuvan uskottavasti. Samoin Amalian roolin näytellyt Jenni Jokela ja muutoksen airueena tarinassa toiminut uusi hoitaja Taija Hovatov näyttelivät upeasti. Onnistumisesta kertoi aplodien aikana näyttelijöiden kehonkieli.
Miten narsisti narautetaan
yrityseliitin pääsykokeissa?
Jyväskylän Huoneteatteri on näyttämöpäivien vakiovieras ja varmasti syystä. Ensemblen osaamisen tasosta kertoo myös se, että porukalla on ollut kanttia tarttua katalonialaisen Jordi Galcerán näytelmään Grönholmin menetelmä (El mètode Grönholm). Huoneteatteri esitti Anumaaria Tullan ohjaaman sovituksen nimellä Pudotuspeli.
Pudotuspeli oli psykologinen trilleri ja satiiri niistä menetelmistä, joilla yhteiskunnan eliitti ratkaisee nokkimisjärjestyksen suuryritysten johtopaikkoja jaettaessa. Näytelmän estetiikka ja tematiikka toivat mieleen tositelevision pudotuspelit ja varmaan siksi myös näytelmän nimi on hieman harhaanjohtavasti muuttunut sekä Jyväskylässä että Kuopion kaupunginteatterissa Pudotuspeliksi.
Näytelmän juonta ei ole tässä syytä ryhtyä avaamaan. Pudotuspeli on vaativa näytelmä, harrastajateatterilta suorastaan vähän outo valinta, mutta Huoneteatterin Mari Rouvala, Matti Koskimaa, Marjut Matala ja Antti Viitamäki näyttelivät sen roolit ammattilaisten ottein. Varsinkin Koskimaa onnistui näytelmän avainroolissa. Hänen taitavasti käyttämänsä liioittelu sai tehokeinona selityksensä juonen edetessä ja avautuessa. Pudotuspeli sopi myös paremmin kuin hyvin siihen lähestymiskulmaan, jolla oletan Oksasen näyttämöpäivien näytelmät 38 tarjotun joukosta valinneen.
Äiti, miten ja miksi
sinusta tuli kommunisti?
Joensuulaisen Kulttuuriyhdistys Vääräpyörän Äiti punalippu käsitteli kiinnostavasti taistolaisuutta seuraavan sukupolven näkökulmasta.
Suvi Laanisen käsikirjoitus pohjautuu hänen oman äitinsä kirjeisiin, valokuviin ja pöytäkirjoihin. Laaninen esitti itse äitiään ja näytelmän alussa äiti oli työntämässä uuniin näitä hänen opiskeluaikaansa Tampereen yliopistossa ja taistolaisuuteen liittyviä dokumentteja. Oman elämän keskeisiin muistoihin liittyvien asiakirjojen ja esineiden polttaminen on hyvin symbolinen ele.
Äiti punalippu laajeni perheen ja lopulta myös suvun tarinaksi. Kaikella tällä on tietenkin merkitystä siinä vaiheessa, kun me itse aikuisina yritämme ymmärtää itseämme ja vanhempiamme, jotka eivät enää ole vastaamassa kymyksiimme. Riitta Pirttisalon ohjaamaan näytelmään näitä rönsyjä oli kuitenkin jäänyt liikaa. Äidin opiskeluvuodet elämä Tampereen yliopistossa 70-luvulla olisivat ansainneet kokonaan oman näytelmänsä.
Avoimeksi jäi kysymys, miksi kommunistisille ihanteille nuoruutensa uhrannut äiti halusi hävittää jälkipolvilta nämä muistonsa? Oliko äiti katuva syyllinen, vain traumatisoitunut, kulttimaisia piirteitä saaneen ääriliikkeen uhri?
