Kuukausi: maaliskuu 2023

Valeäiti ja jalkapuolen sohvan arvoitus – Ryhmäteatterin esityksessä purettiin äitiyden myyttejä – Viisivuotias bonuslapsi merkitsi suurta muutosta näytelmän Liisan elämässä

Santtu Karvosella oli näytelmässä neljä eri roolia. Kuvan kohtauksessa hän on uusperheen viisivuotias tytär Alanis. Robin Svartströmillä oli kaksi roolia. Kuvassa kohtauksessa hän näyttelee uusperheen kodin- ja lastenhoitoon osallistuvaa pehmoisää ja runoilijaa Eeroa. Pia Andersson näyttelee kuvassa uusperheen bonusäitiä Liisaa. Anderssonin sylissä oleva läppäri näytti pehmolelulta ja jalkapuoli sohva symbolisoi epäilemättä ydinperheen ja Liisan uusperheen eroa. Kuva © Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri

Ryhmäteatterin Valeäitien lavastus ja näyttämörekvisiitta yllättivät. Näytelmän kulisseja väritettiin valaistuksella värikartan makeimmilla sävyillä ja samat huomiovärit neonpinkistä neonvihreään toistuivat esiintymisasuissa ja arjen esineissä, jotka oli paisutettu valtavan kokoisiksi pehmoleluiksi. Näyttämöllä oli lasten piirrettyjen värien ja muotojen koko skaala Paavo Pesusienestä Kikattavaan Kakkiaiseen.

Näytelmän tematiikka käsitteli vanhemmuutta ja tässä tapauksessa uusperheessä elävän naisen suhdetta miehensä lapseen. Marja Rämön Länsiväylään kirjoittamassa haastattelussa näytelmän käsikirjoittaja Aino Pennanen kertoo, että näytelmä perustuu hänen omiin kokemuksiinsa elämästä uusperheessä.

Ryhmäteatterissa roolit tehdään pienellä porukalla. Roolihahmosta toiseen vaihdetaan lennossa ja komiikka perustuu hienoon näyttelijäntyöhön. Parhaimmillaan Ryhmäteatterin satiiriset ja karnevalistiset komediat ovat olleet toinen toistaan seuraavien bravuurien ilotulitusta. Valeäidissä Riikka Oksasen dramaturgia ja ohjaus noudatti näitä teatterin traditioita. Tosin nyt seesteisiä kohtauksia oli jo aiheenkin takia tavallista enemmän.

Tiistain näytös osoitti myös ainakin minulle, miten suuri merkitys näyttelijöiden ja yleisön välisellä vuorovaikutuksella on Ryhmäteatterin tavalla tehdyssä esityksessä. Tyyli on sukua stand up -komiikalle. Tiistain esityksessä meitä katsojia oli epätavallisen vähän emmekä ehkä muutenkaan olleet kovin hyvä yleisö.

Valeäidissä näytelmän Liisa (Pia Andersson) on muuttanut yhteen miesystävänsä Eeron (Robin Svartström) kanssa. Eerolla on edellisestä parisuhteestaan Saanan (Miro Lopperi) kanssa viisivuotias tytär Alanis (Santtu Karvonen). Näytelmän alussa Pennanen purkaa Liisan roolihahmon kautta sitä pahuuden stigmaa, joka on liittynyt äitipuoliin. Liisa ei koe olevansa äitipuoli, hän on bonusäiti.

Näytelmän Liisa on päättänyt olla hankkimatta omaa lasta. Miehen lapsen hänessä herättämät voimakkaat äidilliset tunteet tulevat pyytämättä ja yllätyksenä – bonuksena.

Kuvassa oikealla Miro Lopperi, jolla oli näytelmässä viisi eri roolia. Hän antoi muun muassa äänen ja liikkeet kahdella lapsia esittäneelle nukelle Terolle ja Jerelle. Kuvan kohtauksessa hän on Pipsa nimisen tytön äiti. Keskellä kuvassa kuusi roolia näytellyt Eeva Soivio Teron ja Jeren äitinä. Vasemmalla näytelmän Liisa Pia Andersson. Kuva (c) Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri       

Omaehtoiseen lapsettomuuteen on varmasti monia syitä. Pennasen näytelmässä tuodaan korostetusti esiin yksi keskeisistä vapaaehtoisen lapsettomuuden syistä. Lapsiperheen arkea ja nykyisen työelämän vaatimuksia on vaikea sovitta yhteen. Näytelmän Liisa on pitkälle koulutettu nainen, joka hakee ja saa asiantuntijan töitä ohjelmointialalla toimivasta yrityksestä.

Raskaus ja äitiys on työnantajan kannalta kustannuksia aiheuttava riski, kun uutta työntekijää palkataan ja johtaa varmaan edelleen naisten syrjintään työelämässä. Näytelmässä tämä asetelma käännetään päälaelleen, kun Liisa kilpailee Niilon (Lopperi) kanssa perheen ajankäyttöä tehostavan Family Control -projektin johtajuudesta. Liisa valehtelee, että hänellä on neljä omaa lasta. Komedian farsimainen huipennus liittyi keinoihin, joilla Liisa hankki itselleen neljä lasta ja voitti tämän kilpailun.

Työelämän kuvaus oli Ryhmäteatterin tapaan satiirisen karua. Santtu Karvosen esittämä Cotrol Systemsin toimitusjohtaja Toimari oli usein nähty patriarkaalinen vakiohahmo. Lopperin puolustuspuhe itseään kehuvana Niilona oli yksi näytelmän bravuureista. Näyttelijät luovat hahmoja tarkkailemalla ja jäljittelemällä ihmisiä. Niilon roolihahmoa miettiessään Lopperin esikuvana on epäilemättä ollut Alexander Stubb.  

Kiinnostavia olivat Pennasen havainnot siitä, miten lapsen, tässä tapauksessa bonuslapsen ilmestyminen perheeseen vaikutti Liisan ja hänen parhaan ystävänsä Heidin (Eeva Soivio) ystävyyteen. Liisalla ei ollut enää aikaa yhteisille harrastuksille ja kohtauksessa Heidi osoitti pettymystään ja sen synnyttämää vihamielisyyttä Liisaa ja myös lasta kohtaan.

Merkityksellisistä ystävyyssuhteista muodostunut verkosto on itse kullekin henkisen hyvinvoinnin ja pärjäämisen edellytys, tavallaan uusi suku. Lasten syntymällä voi olla dramaattisia vaikutuksia näihin suhteisiin ja tämän piirin ulkokehälle joutuminen voi olla hyvin traumaattinen kokemus.

Näytelmän Liisa, Eero ja Alanis asuivat Muksulassa, konservatiivisia arvoja suosivassa ylemmän keskiluokan pientaloidyllissä. Kaksi äitiä (Lopperi ja Soivio) pyytävät Liisaa allekirjoittamaan kansalaisaloitteen, jossa vaaditaan säätämään uusperheet kieltävä laki. Ydinperhettä ja avioeroa koskevat periaatteet ja luulot kärjistyvät, kun Liisa on ensimmäistä kertaa vierailulla Eeron vanhempien (Lopperi ja Soivio) luona.

Suomalaiset eivät ole varmasti koskaan olleet mitään edistyksellisten aatteiden esitaistelijoita. Toki voi olla, että konservatiiviset ajatukset esimerkiksi parisuhteiden osalta ovat voimistuneet. Kansainvälistyminen tarkoittaa myös sitä, että esimerkiksi Yhdysvaltojen raamattuvyöhykkeeltä meille rantautuu uusia ultrakonservatiivisia ajatuksia. Länsiväylän haastattelussa Pennanen kertoo bonusäiteyteen liittyneestä häpeästä. Näytelmän ydinperhekritiikin tarkoitus ja päämäärä jäivät silti hieman hämäriksi. Yksityinen ei muuttunut yleiseksi.

Sen sijaan Tiina Kaukasen, Fabian Nybergin, Jussi Kärkkäisen ja Ville Mäkelän luoma skenografian osui ja upposi. Bioloogisten sen paremmin kuin bonuslastenkaan osa ei ole Suomessa helppo. Yhä useampi heistä joutuu ainoana lapsena täyttämään vanhempien, bonusvanhempien ja isovanhempien vanhemmuutta ja isovanhemmuutta koskevat odotukset puhumattakaan vanhempien lapsettomista veljistä ja sisarista, tädeistä ja sedistä.

Ehkä lapsen pitää kasvaa henkisesti ja fyysisesti Santtu Karvosen kokoluokkaan jo viisivuotiaana selvitäkseen tästä.  

En päässyt perille siitä, kenen käsialaa Valeäitien loistava käsiohjelma on. Siihen painetut Muksulan unelmakotien asukkaille suunnatut mainokset kertovat kirkkaiden värien ja lennokkaiden mainoslauseiden avulla, miten tehokkaasti lapset, äidinonni ja perheinstituutio on kaupallistettu.

Ryhmäteatterissa käydessään on tottunut siihen, että tupa on esityksissä täynnä katsomon viimeistä penkkiä myöten. Nyt ei niin ollut. Kysymys voi olla sattumasta, mutta se näytti silti huolestuttavalta.

Koronaepidemia oli meille hyvä muistutus siitä, miten tärkeä taidemuoto teatteri on. Me rakastamme sitä. Rajoitusten päätyttyä katsomot ovat olleet täynnä. Hintojen ja korkojen nopea nousu on kuitenkin nyt lyönyt ison loven monen teatterissakävijän henkilökohtaiseen kulttuuribudjettiin varsinkin kalliiden asuntojen ja suurten asuntolainojen Helsingissä. Koulutetuista ja hyvätuloisista nuorista aikuisista on tullut kuin taikaiskusta koulutettuja ja lujasti tienaavia köyhiä.

Valeäidit

Ryhmäteatterin esitys 28.3.2023

Käsikirjoitus: Aino Pennanen

Ohjaus: Riikka Oksanen

Käsikirjoituksen tekstidramaturgi: Riikka Oksanen

Pukusuunnittelu: Tiina Kaukanen

Lavastussuunnittelu: Fabian Nyberg

äänisuunnittelu: Jussi Kärkkäinen

Valosuunnittelu: Ville Mäkelä

Rooleissa: Pia Andersson, Robin Svartström, Santtu Karvonen, Eeva Soivio, Miro Lopperi

DOOMBAG oli rohkea, koskettava ja herkkyydessään terävänäköinen performanssi – Maailman onnellisin kansa asuu tavarataivaassa ja helvetissä – Mikä saa meidät kiintymään turhiin tavaroihin?

DOOMBANG (saatan tarvita tätä vielä) on taiteilijakollektiivin luoma hieno performanssi, joka kuvaa taiteen keinoin terävästi sitä henkistä todellisuutta, jonka keskellä me elämme. Näyttämöllä performanssissa esiintyivät Anna Kankila ja Ronja Louhivuori. Kuva © Iida-Liina Linnea.

Performanssi on parhaimmillaan hyvin ilmaisuvoimaista taidetta. Anna Kankilan, Ronja Louhivuoren ja Ville Väisäsen DOOMBAG (saatan tarvita tätä vielä) -esityksessä kaikki tämän taidelajin elementit olivat kohdallaan. Siinä yhdistyivät eletystä elämästä syntynyt sanomisen tarve, luovuus, yhteisöllisyys ja spontaanisuus. Esitys analysoi ja kommentoi meitä yksilöinä ja yhteisöinä ympäröivää todellisuutta herkkyydellä ja tarkkanäköisyydellä, johon vain aito taide pystyy. Kaiken huipuksi esitys oli vielä maustettu elämänmyönteisellä huumorilla.

DOOMBAG kertoi tekijöiden monimutkaisesta suhteesta esineisiin. Miksi niitä kertyy koko ajan lisää ja miksi täysin turhistakin esineistä on niin vaikea luopua? Samat kysymykset meistä varmasti jokainen on joutunut tekemään itselleen tämän tästä, vaikka olisi kuinka vannoutunut konmari ja kannattaisi selkeyttä ja yksinkertaisuutta omassa huushollissaan.

Esineiden paljouteen törmää väistämättä ainakin siinä vaiheessa, kun pitää muuttaa. Louhivuori kertoi esityksessä joutuneensa muuttamaan aikuisena jo kahdeksan kertaa eli keskimäärin vähintään kerran vuodessa, lapsena vielä useammin. Kankilan mukaan hänellä seuraava muutto on pian edessä, kun hänen ja neljän muun ihmisen yhteisöltä menee yhdessä vuokrattu kimppa-asunto alta.

Esityksen alussa Kankila, Louhivuori ja Väisänen kantoivat näyttämölle seitsemän kauppakassia, joiden kätköistä kaivettiin esille työryhmän jäsenten koteihin ajan myötä kertyneitä esineitä. Esityksen hidasrytminen alku teki näkyväksi performanssin juuret kuvataiteessa. Kankila ja Louhivuori asettelivat hyvin hitain liikkein kuin elävät patsaat kasseista kaivamiaan esineitä järjestykseen lattialla.

Sen jälkeen alkoivat kutsut meille vieraille. Tai pikemminkin kyse taisi olla muuttotalkoista, koska kuppeja, mukeja tai lautasia ei tahtonut löytyä mistään, koska suurin osa tavaroista oli yhä purkamatta.

Kutsuja seurasi riehakas kapina tavaroiden hirmuvaltaa vastaa. Kankila ja Louhivuori kaatoivat kasseista tavaroita päälleen ja suorastaan kylpivät tavarakaaoksen synnyttämässä tavarameressä.

Tämän ryöpsähdyksen jälkeen meistä katsojista tehtiin jälleen tämän taiteilijakollektiivin jäseniä. Halukkaat kutsuttiin näyttämölle purkamaan tätä kaaosta, lajitelemaan tavaroita ja pakkaamaan niitä kasseihin uutta muuttoa varte.

Vastaus kysymykseen, miksi me kiinnymme tavaroihin, alkoi tässä vaiheessa hahmottua. Kankila ja Louhivuori kertoivat joidenkin tavaroiden osalta, millaisia muistoja niihin liittyi. Nämä muistot kertovat yleensä elämän onnellisista hetkistä ja tavarat luovat olemassaolollaan meidän ympärillemme eräänlaisen turvallisuuden kehän. Tämä tavaroiden kehä pytytettiin näyttämölle myös ihan konkreettisesti.

Esitystä varten tekijät ovat haastatelleet neljää pitkän elämänkokemuksen omaava naista, joista kukin asuu ja elää omanlaisessa tavarataivaassa. Videoiduissa haastatteluissa korostui se, miten tavaroiden paljous antaa tunteen turvallisuudesta. Vanhin haastateltavista kertoi salaisesta toiveestaan tulla jopa haudatuksi omistamassaan muhkeassa rautasängyssä. Vaikka rouva esitti toiveensa huumorimielessä, se teki selväksi, että tavarat ovat meille uusi kirkko, vahvin turva myös kuolemanpelkoa vastaan.

Tekijöiden kysymys kuului, miksi me kiinnymme esineisiin? Myös vastauksia saatiin. Esineisiin liittyy muistoja eletystä elämästä. Ne antavat tunteen turvallisuudesta. Toisaalta rakkautemme esineisiin voi muuttua myös tuhovaksi pakko-oireeksi ja kaman hamstraaminen karkaa käsistä. Turhat tavarat hautaavat meidät ainakin henkisessä mielessä alleen. Kuva © iida-Liina Linnea.     

Nämä muurit voivat myös sortua. Näin kävi myös esityksessä, jossa Louhivuori kirjaimellisesti katosi päälle vyöryvien tavaroiden alle. Pahimmillaan rakkautemme esineitä kohtaan voi muuttua kaiken muun alleen tukahduttavaksi pakko-oireeksi. Kun reppu on liian täynnä, omistamisen tuottama nautinto muuttuu henkisten kaltereiden ympäröimäksi vankilaksi.

Tekijät olivat ottaneet esitykseen mukaan performanssitaiteelle tyypillistä alastomuutta. Kankila luopui rakkauden nimissä esineestä toisensa jälkeen ja lopulta päällään olleista vaatteista. Alastomuudessa näkyvät performanssin juuret kuvataiteessa. Tässä tapauksessa alastomuus oli todella hyvin perusteltua. Vaikka meidän kehomme on ainetta, koostuu miljardeista atomeista, se on kuitenkin perustavalla tavalla aivan jotakin muuta kuin vaatteet, joilla peitämme vartalomme ja tavarat, joilla ympäröimme itsemme.

Esitys päättyi hurjaan huutokauppaan, jossa Kankila toimi meklarina ja Dart Vader kypärällä päänsä peittänyt Louhivuori hänen avustajanaan. Tässä vaiheessa tekijät myös veivät esityksen huumorin varjolla tasolle, jossa tekijöiden henkilökohtaista rohkeutta, avoimuutta ja herkkyyttä saattoi vain ihailla. Tätä varten taide on!  

Performanssi on syntynyt kuvataiteen piirissä. Teatteriin se linkittyy siinä, että vuorovaikutus perustuu voimakkaaseen läsnäoloon, esittämiseen ja yhteisöllisyyteen. Performanssissa ei yleensä käytetä teatterin piirissä vuosisatojen kuluessa vakiintuneita traditioita ja käytäntöjä organisoida yhteisön toiminta esitykseksi.

Alussa mainittu spontaanisuus ei tarkoita sitä, etteivät Kankila, Louhivuori ja Väisänen olisi käyttäneet työryhmineen paljon aikaa ja vaivaa esityksen suunnitteluun, valmisteluun ja toteutukseen. Esityksen luoneeseen työryhmään ovat esiintyjien lisäksi kuuluneet Perttu Sinervo, Rasmus Paananen, Maarja Kaasik, Heidi Vehmas, Hanna Salmela, Petteri Aartolahti, Sarianne Tursas, Aleks Talve ja Iida-Liina Linnea. Tekijöiden nimilista ja käsiohjelmassa nimeltä mainiten jaetut kiitokset yli 20 katsojan koeyleisölle kertovat paljon performanssin yhteisöllisestä luoteesta.

Teatteri Telkan Telaka Open Border -festivaali lokakuussa toi pirkanmaalaisen yleisön nähtäväksi hienoja performansseja muun muassa Virosta. DOOMBANG on jatkoa tälle ansiokkaalle tarjonnalle. Ohjelmistopolitiikallaan Teatteri Telakka tekee hienoa kulttuurityötä antaessaan meille mahdollisuuden laajentaa omaa käsitystämme esittävän taiteen tarjoamista mahdollisuuksista ja kokea suuria elämyksiä.

DOOMBAG (saatan tarvita tätä vielä)

Performanssi-esitys Teatteri Telakan näyttämöllä 25.3.2023

Esiintyjät: Anna Kankila, Ronja Louhivuori

Ääni- ja valo-ohjaus: Ville Väisänen

Muu työryhmä: Perttu Sinervo, Rasmus Paananen, Maarja Kaasik, Heidi Vehmas, Havanna Salmela, Petteri Aartolahti, Sarianne Tursas, Aleks Talve, Linda-Liina Linnea

Videoiden haastatellut: Tiina Kankila, Sirkka Launokoski, Jänis Louhivuori, Päivi Väisänen  

Teatteria ja kauhua Eino Salmelaisen näyttämöllä – Kolme sisarta viides näytös on taiteen syvään päätyyn sukeltava mestariteos – Meidät katsojat sysittiin nerokkaalla sovituksella pois omalta mukavuusalueeltamme

Kolmen sisaren viidennessä näytöksessä kuvataiteilija Hans Rudolf Gigerin luoma Alien-hirviö nostetaan jalustalle alttaritauluksi. Sisaria näyttelevät Inke Koskinen (Maša), Fanni Noroila (Irina) ja Sonja Kuittinen (Olga). Viitteellisen kuvituskuvan on ottanut Ernest Protasiewisz. Kuva © Ernest Protasiewisz/Tampereen Työväen Teatteri

Tampereen Työväen Teatterin Kolme sisarta viides näytös oli komedia. Se ei ollut ylläty. Myös Anton Tšehov luonnehti näytelmiään komedioiksi. Jakob Öhrmanin sovittama ja ohjaama tulkinta rikkoi kaikki vakiintuneet ennakkokäsitykset siitä, miten suuria venäläisiä klassikoita pitää esittää. Silti Örmanin käsikirjoittama viides näytös osui tšehovilaisen ihmiskäsityksen ytimeen.

Myös tässä viidennessä näytöksessä kysymys kuului, miksi venäläisen yläluokan yltäkylläisyydessä eläneet sisaret kärsivät? Öhrman työryhmineen oli nostanut tämän kysymyksen elämän tarkoituksesta universaalille koko ihmiskunnan kohtaloa käsittelevälle tasolle.

Kolme sisarta viides näytös on taiteen syvään päätyyn sukeltava mestariteos. Öhrman on laajentanut ja uudistanut teatteri-ilmaisua tavalla, josta minun kokemusmaailmassani toinen hieno esimerkki on Akse Petterssonin Q-teatterille vuonna 2018 käsikirjoittaman ja ohjaama Arki ja kauhu.  

Kolme sisarta viides näytös oli kokemuksena vaativaa, mutta sitäkin palkitsevampaa teatteria. Öhrman rikkoi ensemblensä kanssa lähes kaikkia teatteriestetiikan vakiintuneita sääntöjä. Öhrmanin ja Matias Ojasen esitystä varten luomien videoiden katsomien vaati ankaraa ponnistelua, Niklas Vainion äänimaisema suisti ainakin minut omalta mukavuusalueeltani johonkin hyvin kylmään ja kolkkoon todellisuuteen. Pisteeksi kaiken tämän päälle tuli suorastaan päälle käyvän fyysinen ja energinen näyttelijäntyö.

Myös tarinan kerronnan lainalaisuuksia rikottiin hallitusti ja Öhmanin viidenteen näytökseen kirjoittamassa dialogissa aasinpersereikä oli alatyylin ilmaisuista siitä lievimmästä päästä. Tällä määritelmällä viidennen näytöksen Maša kuvaa nahjusmaisen miehensä intelligenssin tasoa.

Viidennessä näytöksessä Öhrman yhdistelee Tšehovin nelinäytöksisen näytelmän tarinaan ja roolihahmoihin Ridley Scottin ohjaamasta Alien – kahdeksas matkusta elokuvasta alkanutta saagaa. Näytelmän viidennen näytöksen tarinan ytimessä oli selkeästi Joss Whedonin käsikirjoittama ja Jean-Piere Jeunetin ohjaama saagan neljäs osa Alien – ylösnousemus.

Populaarikulttuurissa Alien-saaga kuuluu kauhuelokuvien genreen. Näyttämöllä hurjaan liioitteluun perustuvan lajityypin sisään rakennettu koomisuus korostui. Silti Tampereen Työväen Teatterin verkkosivujen mainoslause, jossa korkeakulttuurin ja populaarikulttuurin riemastuttava yhteentörmäys ravisuttaa totuttuja kaavoja, voi johtaa hieman harhaan näytelmän todellisesta luonteesta. Toki luovasti ajateltu ja älykkäästi toteutettu teatteri on aina sinänsä riemastuttavaa, kun sellaiseen törmää.  

Viidennen näytöksen kohtaukset oli rakennettu komedian lajityypille tyypillisellä tavalla. Minut sai pyrskähtämään nauruun esimerkiksi toisen jakson kohtaus, jossa avaruusaluksella toimivan hirviöiden kasvatustarhan teknikko elvytti sydänhieronnalla vastasyntynyttä sormenpää kokoista hirviövauvaa. Myös ensimmäisen jakson Irinan nimipäivien jälkitunnelmat toivat mieleen pitkäksi venytetyssä kohtauksessa populaarikulttuurin puolelta Todd Phillipsin ohjaaman elokuvan Kauhea kankkunen ja sen jatko-osat.

Lars Idmanin lavastesuunnittelu, Jaakko Siraisen valosuunnittelu sekä Jakob Öhrmanin ja Matias Ojasen videot muodostivat vaikuttavan kokonaisuuden. Kuvassa näyttelijät ovat kokoontuneet kristallikruunun ympärille. Kristallikruunu on vakiintunut vallan symboli. Kuva © Ernest Protasiewisz/Tampereen Työväen Teatteri

Vaikka Tšehovin Kolmen sisaren viides näytös on oletusarvoisesti komedia, nauru tarttui kurkkuun jo sen ensimmäisessä kohtauksessa. Siinä venäläisten sotilaiden partio löysi Alien elokuvista tutun hirviönmunan. Brenda Gometzin puvustus ja Jaakko Siraisen valosuunnittelu toivat näytelmään aikaulottuvuuden. Me olimme heti alussa Josif Stalinin Neuvostoliitossa – pahuuden ytimessä.

Toisen näytöksen liikuttiin avaruudessa ja tulevaisuudessa. Alien -ylösnousemus elokuvassa Alien saa ihmisen ja hirviön risteytymänä ihmisen muodon. Maapallon biosfäärin kannalta ihminen on juuri tällainen evoluution synnyttämä hirviö, ominaisuuksiltaan ylivertainen peto, joka lopulta vie elintilan kaikilta muilta elollisilta olioilta.

Tätä korotetiin myös esimerkiksi kohtauksessa, jossa näytelmän hirviö nostetiin näyttämölle kokoontuneen seurakunnan alttaritaulun ikoniksi ja palvonnan kohteeksi. Kohtaus kirkasti jälleen ajatukseni Moskovan patriarkaatin johtaman ortodoksisen kirkon syvästi inhimillisestä olemuksesta ja luonteesta. Millaisen jumalan kuva oli Josif Stalin tai on Vladimir Putin?

Tšehovin näytelmän ovat psykologisesti tarkkanäköisiä kuvauksia ihmisenä olemisesta. Joku voi tietysti kysyä, miten osuvaa miesoletetun kirjoittajan kuvaus kolmen naisoletetun roolihenkilön elämäntuskasta voi olla? Örhmanin tulkinnassa korostui yhteisöllisyys.

Örhman on tarttunut viidennessä näytöksessä Kolmen sisaren aikaulottuvuuteen tarkkanäköisesti. Kolme sisarta kantaesitettiin Moskovassa vuonna 1901. Venäjällä elettiin tuolloin edistyksellistä aikaa. Maaorjuus oli lopetettu vuonna 1861. Tosin tässä tapauksessa maaorjuus muuttui vain mahdottomien lunastuslakien takia sukupolvelta toiselle periytyväksi velkaorjuudeksi. Toisaalta Venäjällä elettiin samanlaista voimakkaan talouskasvun ja teollistumisen aikaa kuin Yhdysvalloissa samaan aikaan. Vuosidan alku oli myös Venäjällä tulevaisuutta koskevien suurten odotusten aikaa.

Kolmessa sisaressa syrjäisessä varuskuntakaupungissa, kylässä, jossa asemakin on kaukana, tarinan joutilasta elämää elävät henkilöt uneksivat pääsystä tätä kehitystä symbolisoivaan Moskovaan. Merkille pantavaa on, että Tšehovin avain tähän unelmien paratiisiin on protestanttinen työmoraali.

Me tiedämme, mitä on tapahtunut Venäjällä ja koko maailmassa tuon vuoden 2001 jälkeen.

Alien elokuvien hirviö perustuu sveitsiläisen kuvataiteilijan Hans Rudolf Gigerin luomukseen. Terävähampainen, kuolaa valuva pedon suu herättää meissä jokaisessa atavistisia pelkoja ja Goigerin taiteessa tämä suu on yhdistetty käärmemäiseen vartaloon, joka tuo mieleen mätänevän ruumiin.

Teatterissa vuorovaikutus taiteilijoiden ja heidän yleisönsä välillä tapahtuu suoraviivaisesti. Näyttämön realistisuus antaa elokuvien splatter-komiikalle oman vivahteensa. Viidennessä näytöksessä esimerkiksi kohtaus, jossa hirviöpukuun pukeutunut Auvo Vihro hoivasi hellästi munasta kuoriutuvia pieniä hirviölapsiaan oli hellyttävässä koomisuudessaan ainutlaatuinen.

Kolme sisarta viides näytös toi näyttämölle sosiaalisen median kaoottisen maailman. Sen meemi-kulttuuri ja karkea kielenkäyttö ovat populaaritaiteelle ja elokuvien splatter-huumorin perintöä.   

Kolme sisarta viides näytös

Tampereen Työväen Teatterin näytös Eino Salmelaisen näyttämöllä  24.3.2023

Käsikirjoitus, sovitus ja ohjaus: Jakob Öhrman

Suomennos: Sinna Virtanen
Musiikki: Janne Lounatvuori/SOFA
Pukusuunnittelu: Brenda Gomez
Kampausten ja naamioinnin suunnittelu: Sari Rautio
Taistelukoreografiat: Oula Kitti
Lavastesuunnittelu: Lars Idman
Videosuunnittelu: Jakob Öhrman ja Matias Ojanen
Valosuunnittelu: Jaakko Sirainen
Äänisuunnittelu: Niklas Vainio

Näyttämömestarit Antti Lauttamäki ja Hannu Alanen
Video- ja valo-operaattorit: Jaakko Sirainen ja Matias Ojanen
Ääniajot: Niklas Vainio ja Tero Koivisto
AV-teknikot:Igor Smirnov ja Jarno Lyytikäinen
Tekstitykset: Juha Äystö

Näyttämöllä: Inke Koskinen, Fanni Noroila, Sonja Kuittinen, Pyry Nikkilä, Miia Selin, Tuukka Huttunen, Hiski Vihertörmä, Janne Kallioniemi, Auvo Vihro, Mika Honkanen, Minna Hokkanen, Veera Laitinen

Tanssimalla kohti taivaan kirkkautta – Marjo Kuuselan löytämästä tarinasta syntyi loistavaa tanssiteatteria – Tsuumin vasulaiset polkivat intohimon paholaista polkan tahtiin

Koreografiaan kuului myös näyttäviä nostoja, joista yksi lennätti Riikka Puumalaisen kohti valoa korkean pylvään päähän. Kuvan kohtauksen muut esiintyjät ovat Patrik Riipinen, Timo Saari, Johanna Elovaara, Reetta-Kaisa Iles ja Ville Rauhala bassoviuluineen. Kuva © Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri

Torstaina kantaesitetty Käärmeenpääntallaajat on Tampereen Työväen Teatterin ja Espoon Kaupunginteatterin yhteinen satsaus tanssiteatteriin. Esitys perustuu ohjaaja Marjo Kuuselan löytämään kiinnostavaan tarinaan vasulaisista. Pelimanniyhtyeen konsertista alkanut esityksestä kasvoi ensi-illassa inhimillisten tunteiden koko kirjoa kuvaava fresko.

Tunteiden kuvaamisessa tanssi on voimakas väline. Tavoiteltuun flow-tilaan mentiin Tampereen Työväen Teatterissa hämäläisittäin hitaasti kiiruhtamalla. Tavoite kuitenkin saavutettiin ja ainakin osa katsojista lankesi loveen. Meille muille esitys henki välittämisen tunnetta ja inhimillistä lämpöä.

Esityksessä oli mukana noin 60 Tampereen yhteiskoulun lukion oppilasta. Heidän osuutensa alkoi teatterin lämpiössä jo ennen kuin esitys siirtyi suurelle näyttämölle. Joukkokohtauksiin nämä opiskelijat toivat sellaista näyttävyyttä ja voimaa, johon millään ammattiteatterilla ei ole yleensä henkilöresursseja.

Nuorille lukiolaisille tanssi-ilmaisua opettaneet Liina Siimes ja Lotta Kaarla sekä teatteri-ilmaisua opettaneet Jyri Siimes ja Leena Tanhua ovat hioneet reilussa puolessa vuodessa näistä nuorista erinomaisia esiintyjiä, joiden kantti kesti esiintymisen myös teatterin varsinaisen kontekstin ulkopuolella, jossa yleisö ei ollut varautunut tämän kaltaiseen vuorovaikutukseen. Näyttämön joukkokohtauksissa lukiolaiset loistivat. Joukon voima tihentyi esimerkiksi kohtauksessa, jossa tarinan vasulaiset tanssivat kohti taivasta. Hyppy, hyppy, hyppy… Kivimäen haitarin säestyksellä tällä liikkeen ja saman sanan toistolla oli suggestiivista imua.

Lukiolaisten oma jatko-osa esitykselle, Käärmeenpääntallaajat II saa ensi-iltansa Teatterimontussa 17. toukokuuta.

Päävastuun tarinan kuljettamista kantoivat Tanssiteatteri Tsuumin kuusi tanssijaa. Kriitikko Auli Räsäsen määritelmän mukaan vuonna 1998 perustettu helsinkiläinen ryhmä on tehnyt suolaiselle kansantanssille saman minkä Värttinä on tehnyt suomalaiselle kansanmusiikille.

Käärmeenpääntallaajissa tanssijoiden liikekielessä näkyivät ryhmän osaaminen ja juuret suomalaisen kansantanssin uudistajana. Tsuumin taiteellisen johtajan Reetta-Kaisa Ilesin, Marjo Kuuselan ja ryhmän tanssijoiden luomassa koreografiassa paritanssista lähtevää perustaa oli laajennettu upeilla sooloilla ja monenlaisilla tanssin erityylisuuntia ja vivahteita sisältävillä mausteilla.

Teatterisalissa esitys alkoi Patrik Riipisen hurjalla soololla katsomon ensimmäisten penkkirivien lomaan rakennetulla apunäyttämöllä. Soolossa sysimustan körttiläisyyden aiheuttamat paineet melkein musersivat miehen lattiaa vasten. Liikekielestä tuli mieleen hakemattakin hidastettu katutanssi.

Esityksessä oli mukana noin 60 Tampereen yhteislyseon oppilasta. Projektissa mukana olevat nuoret aloittivat tanssi- ja teatteri-ilmaisun harjoitukset viime syksynä. Ulkopuolinen ei voi tietää, mikä on ollut kunkin oppilaan lähtötaso, mutta esityksen perustella osaamista ja lahjakkuutta näillä nuorilla riittää. Heidän esiintymisensä toi joukkokohtauksiin näyttävyyttä ja voimaa. Kuva © Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri

Aloituksen jälkeen siirryttiin kohtaus kohtaukselta kohti vasulaisten vapauden teologiaa. Liikkeen johtajan Iisakki Vasun nimeä kantavan uskonnollisen lahkon edustajat palvoivat jumalaa polkan tahtiin. Ruumiin tuottama ilo oli lahkon jäsenille jumalan tahto ja se johti myös seksuaaliseen heräämiseen ja vapautumiseen. Tansseissa tätä seksuaalista heräämistä ja iloa kuvattiin joukkokohtauksilla, duetoilla ja sooloilla kauniisti.

Ruumiin ja sielun yhteyden palvonta huipentui toisen jakson alussa. Johanna Elovaaran apunäyttämöllä esittämä soolo laajeni joukkokohtaukseksi, jossa käärmeen päätä tallattiin oikein jytinällä. Sen jälkeen ryhdyttiin puimaan vasulaisten ”vapaan rakkauden” jälkiseurauksia. Aika kulki vääjäämättä myös vasulaisten ohi ja tässä ajan pyörässä oli pakko roikkua kiinni.

Viimeisessä näyttävässä joukkokohtauksessa, tarinan loppuhuipennuksessa Riipinen pyöri taustalla hameeseen pukeutuneena dervissinä. Se kertoi meille, ettei vasulaisuus ole ollut mikään poikkeus uskontojen kirjossa, vaan tanssimalla on palvottu jumalaa ja pyritty saavuttamaan taivaallinen hurmos myös monissa muissa uskonnoissa.

Meidät katsojat otettiin mukaan esitykseen heti alussa. Yhteistä laulu ja tanssiesitystä johtivat rivin päissä mikrofoneja käyttäneet Reetta-Kaisa Iles ja Tuomas Juntunen. Kuva © Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri

Janne Teivaisen skenografia tuki teoksen tarinaa. Meidän kristillisessä kulttuurissamme jokaisella on oma risti kannettavanaan. Teivaisen lavastuksessa tämä taakka oli iso, mutta kevyt kantaa. Teivaisen suorakaiteen muotoiset laatikot toimivat myös alustana, kun Riikka Puumalaisen tulkitsema roolihahmo upeassa nostossa kurotti seurakuntansa tukemana kohti taivasta ja sitten lankesi alas.

Torstain Käärmeenpääntallaajat oli kunnianosoitus Ari Nummiselle. Metallimiehestä itsensä tanssijaksi ja koreografiksi kouluttautunut ja koulinut Numminen on suomalaisen tanssitaiteen elävä legenda. Esityksessä Numminen tanssi oman soolonsa, joka osoitti ainakin minulle, ettei tanssijoilla ole parasta ennen päivää. Sen minkä tanssija nivelien notkeudessa vuosien kuluessa menettää, korvaa elämänkokemuksen tuoma viisaus.   

Käärmeenpääntallaajien bändi on ymmärtääkseni koottu tätä esitystä varten. Kivimäen lisäksi siinä soittivat Pekko Käppi ja Ville Rauhala. Lisäksi näyttämöllä kävi kelloja kilauttelemassa esityksen äänisuunnittelun tehnyt Antti Puumalainen. Soitinvalikoimaan kuului muun muassa Kivimäen kaksirivinen haitari, Käpin soittamat jouhikko ja mandoliino sekä Rauhalan bassoviulu. Esityksen lauluja tulkitsivat Iles, näytelmän nimiroolin esittänyt Tuomas Juntunen ja me kaikki yhdessä.

Esityksen luoneen prosessin yhteisöllisyyttä korostetaan käsiohjelmassa sillä, että esiintyjiä ei erillä heidän tehtäviensä perusteella.

Viimeisen silauksen täydellisyyttä hipovaan kokonaisuuteen antoivat Mirkka Nyrhisen suunnittelemat puvut. Vaikka tarinassa liikuttiin ajallisesti 1800-luvulla, Nyrhisen puvut olivat ajattomia. Viimeisen silauksen puvustukselle antoivat Käpin ja Rauhalan oranssit lippalakit. Vaikka Hankkijaa ei enää ole eikä ehkä Hankkijan lippalakkejakaan, nuo oranssit päähineet veivät mielikuvat keskelle sitä uskonlahkojen Suomea, jossa intohimo on suurin kaikista kuolemansynneistä.

Vasulaisuus on merkillinen luku suomalaisten herätysliikkeiden historiassa. Etelä-Pohjanmaalla vaikuttanut Iisakki Vasun johtama lahko edusti 1800-luvun alkupuolella jonkinlaista varhaista hippiliikettä. Seuroissa tanssittiin ja iloittiin. Tanssi kutsuttiin taivaan hypyksi. Liikkeestä tiedetään vähän, koska liikkeen salliva ja kannustava suhtautuminen seksuaalisuuteen pakotti sitä kokoontumaan salaa.

Esityksen tanssijat ja muusikot kertovat uskostaan, esitystä koskevista ajatuksistaan ja tavoitteistaan Tsuumin Instagram-julkaisuissa.  

Käärmeenpääntallaajat

Tanssiteatteri Tsuumin ja Tampereen Työväen Teatterin yhteinen kantaesitys Tampereen Työväen Teatterin suurella näyttämöllä 16.3.2023

Esitys on Tampereen Työväen Teatterin ja Espoon Kaupunginteatterin yhteistuotanto

Espoon Kaupunginteatterin ensi-ilta on 4.4.2023

Esitysdramaturgia: Marjo Kuusela

Musiikki: Anne-Mari Kivimäki

Koreografia: Reetta-Kaisa Iles, Marjo Kuusela ja työryhmä

Lavastus-, valo- ja videosuunnittelu Janne Teivainen

Pukusuunnittelu: Mirka Nyrhinen 

Esiintyjät: Johanna Elovaara, Reetta-Kaisa Iles, Tuomas Juntunen, Taito Hoffren, Anne-Mari Kivimäki, Pekko Käppi, Ville Rauhala, Antti Puumalainen, Riikka Puumalainen, Timo Saari, Patrik Riipinen, Altti Kiuru

Vierailija: Ari Numminen

Pori Dance Companyn tanssijoilla on yhteinen rakkaus – Lihasten laulu esityksessä Songs oli runollisen kaunista – Viipyilevä hitaus on tanssissa yllättävä ja voimakas tehokeino

Songs alkoi soololla, jota seurasi hieno, äänetön joukkokohtaus. Sen jälkeen esityksen tanssijat muistelivat aikaisempia kohtaamisiaan ja töitään, entisiä ja nykyisiä opettajiaan soolojen ja duettojen kautta. Nostalgiaa korosti vaihtojen viipyilevä hitaus. Kuvassa Fiia Lamminen ja Cayan Atalmis. Kuva © Unto Rautio/Pori Dance Company

Pori Dance Companyn Songs on tekijöiden mukaan rakkauskirje yhdessä tanssimiselle. Maanantain ensi-illassa ryhmän liikekieli oli lyyrisen kaunista. Teoksen alussa nähtyä joukkokohtausta hallitsi tunnetasolla hartaus. Se esitettiin ilman taustamusiikkia.

Mutta niin varmasti pitikin olla. Tanssiin kutsu ei ollut peräisin hetken roihuavasta intohimosta, vaan kysymys oli elinikäisestä rakkaudesta. Kuvauksen kohteena oli se syvä tunne, joka muinaisina aikoina kesti jopa postin aiheutumat viiveet lemmenvalojen jakelussa.

Koreografi Riku Lehtopolku käytti yhdessä tanssijoiden kanssa luomassaan koreografiassa taitavasti liikkeen pysäyttävää taukoa. Yllättävä ja hyvin vaikuttava tehokeino oli kohtauksissa ja vaihdoissa käytetty viipyilevä hitaus.

Yhdessä Veli-Ville Sivénin suunnitteleman valaistuksen kanssa tanssijoiden liikekieli toi tällaisen vanhan setämiehen mieleen ajat, jolloin sähköposti oli vielä verraten uusi ja hieno keksintö, eikä sosiaalisen median hienouksista ollut vielä tietoakaan. Laulujen suurista tunteista kertovat yksityisviestit rakkauksista, menetyksistä ja kaipauksesta kulkivat vielä ajan hämärän keskellä paperiin käärittyinä.

Myös esitystä koskevat ajatukset lempeydestä ja uudelleen yrittämisen kauneudesta saivat katetta toteutuksessa. Tekijöiden rakkaus tanssijan ammattia kohtaan näkyi. Eikä tämä rakkaus kohdistunut vain lajiin, vaan ennen muuta tanssijoiden muodostamaan yhteisöön.

Otaksun, tosin aika tavalla mutupohjalta, että 20 vuotta sitten maailmaa valloittanut street dance on vuosituhannen ensimmäisinä vuosikymmeninä vaikuttanut voimakkaasti nykytanssin tekijöihin ja sen vaikutus näkyy yhä. Lähellä kadun pintaa horisontaalisesti tapahtuvat liikkeet, käsien varassa tapahtuvat liikkeet ja hurjimmillaan päälaen varassa pyörivä liike ovat street dancelle tyypillisiä tapoja ilmaista asioita ja tunteita liikekielen kautta.

Näitä elementtejä oli mukana myös Pori Dance Companyn esityksessä. Toisaalta esitys kertoi myös tanssitaiteessa piilevästä potentiaalista. On varmasti olemassa jokin fysiologinen maksimi eri asennoille, mihin ihmisvartalo taipuu, mutta erilaisten liikkeiden ja niistä koostuvien liikesarjojen yhdistelmille ja luovuudelle ei varmasti ole mitään ylärajaa.

Street dancen asiantuntijat jakavat yli kymmeneen eri lajiin, mikä ei tosin sinänsä kerro tanssitaiteessa piilevästä luovuudesta, vaan meidän tavastamme ajatella ja analysoida tyypittelyn, luokittelun ja kategorisoinnin kautta. Nykytanssissa ainakin tämän kirjoittajaa voimaannuttaa se, ettei se alistu tällaiselle rajaavalle luokittelulle.

Lehtopolun mukaan Songs on jatkoa Pori Dance Companyt yhdessä Pori Sinfoniettan kanssa toteuttamalle produktiolle Tänä iltana. Laulujen käyttäminen tanssiteoksen lähtökohtana oli Lehtopolun idea ja uuden esityksen äänimaiseman suunnitteli Eero Auvinen. Tekijöiden mukaan esitys räätälöitiin Porin Teatterin näyttämön muodostamaan tilaan.

Arkkitehtonisesti uusrenessanssia edustavaa Porin Teatteria pidetään syystä yhtenä Suomen kauneimmista teatterirakennuksista. Näyttämön sivusuunnassa kapea ramppi teki siitä kuitenkin hieman ongelmallisen tilan tanssin keinoin ilmaistavien tunteiden asuinpaikaksi. Osa tanssijoista jäi joukkokohtauksissa katsomon sivulaidoilla istuvilta pimentoon.

Lehtopolun mukaan esityksen tanssijakaarti koostuu eri ikäisitä tanssijoista. Erilaiset elämänvaiheet ovat saneet näkyä. Esityksessä muistellaan tekijöiden mukaan entisiä kohtaamisia ja yhteisiä töitä sekä entisiä ja nykyisiä opettajia. Katsojasta se tematiikka saattaa näyttää myös sisäänpäin kääntyneeltä, taiteen sisäiseltä puheelta.

Pori Dance Companyn oman verkkosivut ovat sisällöltään varsin karuja. Sitä informatiivisempia ovat ryhmän Instagram-julkaisut. Näillä sivuilla tekijät kertovat ajatuksistaan ja tavoitteistaan esimerkillisen avoimesti ja antavat teoksen katsojalle eväitä tulkita omaan taide-elämystään.

Songs oli minulle jälleen todistus siitä, että tanssitaide elää Suomessa uutta renessanssia. Sen nähtyäni olen entistä enemmän pahoillani siitä, etten aikataulusyistä päässyt näkemään koreografi Mimosa Lindahlin ryhmän kanssa toteuttaa esitystä Bonding Stoassa helmikuussa.

Songs

Pori Dance Companyn kantaesitys Porin Teatterissa 13.3.2023

Koreografia: Riku Lehtopolku ja esiintyjät
Äänisuunnittelu: Eero Auvinen
Valosuunnittelu: Veli-Ville Sivén
Tanssijat: Kati Aalto, Cayan Atalmis, Kasperi Kolehmainen, Fiia Lamminen, Riku Lehtopolku, Meri Tankka, Riikka Tankka
Kuvat: Unto Rautio
Tuotanto: Pori Dance Company
Tukijat ja yhteistyökumppanit: Taiteen Edistämiskeskus, Läntinen tanssin aluekeskus, Porin kaupunki

Helsinki Dance Companyn ilon ja valon juhlassa ketarat nostetiin kohti kattoa – Special Night oli hurja energiapurkaus ja luovuuden riemuvoitto – 55 minuuttiin mahtui ajan kirjo, maailmankaikkeus ja kaikki

Lavastaja William Ilesin ideoimat kristallikruunut ja koreografi Anton Lachkyn yhdessä tanssijoiden kanssa luoma liikekieli nosti esityksen upeaan liitoon ja korkeuksiin. Kuvassa Kuvassa Aksinja Lommi, Elina Lindfors, Heidi Naakka, Krista-Julia Arppo, Misa Lommi, Mikko Paloniemi, Justus Pienmunne ja Pekka Louhio. Kuva © Kai Kuusisto/Helsingin kaupunginteatteri

Voiko tällaista edes olla? Se tunne tuli humahduksena kuin enkelten siipien kosketus – haltioituminen.

Onneksi Helsingin kaupunginteatterin suuren näyttämön katsomossa oli hämärää, kun kyyneleet alkoivat valua vanhan miehen poskille. Hetken olin lähes täydellisen onnellinen. Unohdin itseni. Tätä varten taide on!

Helsinki Dance Companyn Special Night oli elämys, josta on vaikea kirjoittaa. Tällaista kokemusta on lähes mahdotonta jakaa tai pukea sanoiksi.

Tiesin kyllä, mitä oli lupa odottaa. Helsinki Dance Companyn ja Kinetic Orchestran yhdessä toteuttama, syksyllä kaupunginteatterin ohjelmistoon palaava Gravity oli loistava ja Helsinki Dance Companyn Lomonosovin moottori kelimuurit ylittävää maailmataidetta.

Nyt tasavuosia juhlivan tanssiteatterin juhlanäytöksessä ensemblen tanssijat olivat puristaneet koreografi Anton Lachkyn johdolla ryhmään sitoutuneen osaamisen ja energian 55 minuuttia kestäneeksi esteettiseksi purkaukseksi, jossa oli mukana ajan koko kirjo, maailmankaikkeus ja kaikki.

Tanssi on yhteisön tekemää taidetta. Vaikuttavaan lopputulokseen päästään, kun esityksen kaikki eri osa-alueet ovat balanssissa. Vaikka tanssi on leimallisesti tyhjän tilan teatteria, Special Nightissa William Ilesin upea lavastus kristallikruunuineen ja samettiverhoineen, Toni Haarasen videosuunnittelu, Maria Rosenqvistin pukusuunnittelu ja Jutta Kainulaisen maskeeraukset olivat oleellisia osia kokonaisuudesta, joka laittoi ainakin tämän kirjoittajan nupissa mielihyvähormonit kiehumaan.

Viisikymppisiään viettävän ryhmän juhlanäytös haastoi meidän käsityksemme ajasta. Aika oli esityksen kokoava teema. Näyttämän takaosaan videoidun luolan suuaukosta näkyi Linnunradan valaisema aika-avaruus, jonka kaasupilviä ajoittaiset supernovien räjähdykset valaisivat. Noissa välähdyksissä ovat syntyneet ne alkuaineet, joista me ja meidän maailmamme koostuu. Luolan lattialla palava nuotio kertoi siitä, millaista meidän ihmisten elämä oli 10000-200000 vuotta sitten. Tanssijat läsnäolollaan edustivat hetkeä, jossa juuri sillä hetkellä olimme.

Esityksen tekijät kertoivat meille tarinoita. Sen täydellisyyttä hipova kauneus lumosi kuitenkin ainakin minut niin, ettei tullut mielenkään alkaa pohtia kristallikruunujen merkitystä vallan symboleina tai Platonin luolateoriaa.

Esitys päättyi huikean kauniiseen kohtaukseen, jossa ketarat nostettiin kohti kattoa porukalla. Kuva © Kai Kuusisto/ Helsingin kaupunginteatteri  

Special Night alkoi kohtauksella, jonka keskiössä olivat Elina Lindforsin upeat tanssijan jalat. Ne kurottivat kohti taivasta. Kohtaus toi mieleen teatteri- ja tanssikriitikko Raoul af Hellströmin kirjan Siivekkäät jalat, jota lehteilemällä yritin ensimmäisen kerran elämässäni vuosia sitten ymmärtää edes jollakin tavalla, mistä klassisessa baletissa oikein on kysymys.

Tätä esityksen aloittanutta kohtausta seurasi hurja energiapurkaus, jonka liikekielen kehittelyssä tanssijoiden ja heidän koreografinsa mielikuvituksella ei ole ollut mitään rajoja. Siten esitys seestyi sarjaksi inhimillisiä kohtaamisia kuten hyvissä juhlissa on tapana. Tanssi on taiteista varmasti vaikuttavin keino kuvat sitä, miten me viestimme toisillemme sanattomasti.  

Esitys päättyi tavattoman kauniiseen ja koskettavaan kohtaukseen, jossa nuo tanssijoiden jalat nostettiin vielä kerran ja nyt porukalla kohti korkeuksia ja kristallikruunut laskeutuivat alas lähelle näyttämön pintaa aamuhämärän sinisessä valossa.

Täydellistä, niin täydellistä.

Special Night on ilon ja hyvän mielen juhla. Näin esitystä on markkinoitu. Ensi-illassa ilo oli irti ja viimeiseksi vakuudeksi koreografi Lachky nauratti katsojia tervehtimällä meitä näyttämöllä hauskalla kuperkeikalla, kun me katsojat olimme nousseet osoittamaan seisten suosiotamme.

Hintojen ja korkojen raju nousu on tehnyt varmasti jo nyt ikävän loven monen teatterissakävijän omaan henkilökohtaiseen kulttuuribudjettiin. On pakko tehdä vaikeita valintoja. Itse uskon, että Helsingin kaupunginteatteri on jälleen hyvä valinta, jos haluaa nähdä edes kerran vuodessa maailmanluokan esittävää taidetta.

On hyvä ottaa Helsinki Dance Companyn tanssijoiden keralla ilo irti ja kokea ehkä jotakin ainutkertaista. Pelkään jo nyt, että meidän teatterissakävijöiden ohella myös teatterit joutuvat viimeistään ensi vuonna tekemään vaikeita valintoja.  

Special Night

Helsinki Dance Companyn ensi-ilta Helsingin kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 8.3.2023

Koreografia: Anton Lachky

Koreografin assistentti: Lewis Cooke

Skenografia: William Iles

Pukusuunnittelu: Maria Rosenqvist

Äänisuunnittelu: Jaakko Virmavirta

Notch-suunnittelu: Toni Haaranen

Naamioinnin suunnittelu: Jutta Kainulainen

Tanssijat: Krista-Julia Arppo, Lewis Cooke, Jyrki Kasper, Elina Lindfors, Aksinja Lommi, Misa Lommi, Pekka Louhio, Heidi Naakka, Mikko Paloniemi, Justus Pienmunne, Ioulia Zacharaki  

Talvisodan tekijät haluavat olla myrkky ja lääke aikamme patologiseen yksituumaisuuteen – Teatteri Avoimien Ovien esitys oli tarkoituksella provosoiva hätähuuto ajattelun ja sanomisen vapauden puolesta

Talvisodan toisella jaksolla näytelmän Ari-Pekka Lahti (Ella Pyhältö) ja Hanna Kirjavainen (Anna-Leena Sipilä) seurasivat kuvan kohtauksessa vuoden 2009 lukudraamasta Moskovan Teart.doc-teatteriin tehtyä esitystä. Suomalaisten kirjoittamat kohtaukset oli esityksestä jätetty lähes kokonaan pois. Kuva © Mitro Härkönen/Teatteri Avoimet Ovet

Helsinkiläisen Teatteri Avoimien Ovien Talvisodan muoto yllätti. Näytelmä oli komedia, jossa sodan traagisia hahmoja tyypiteltiin kuin Ryhmäteatterissa hulvattomimmissa esityksissä ikään. Itseironinen lähestymistapa kuvasi hyvin sitä ristiriitoja täynnä olevaa mielenmaisemaa, jonka keskellä näytelmän suomalaiset, venäläiset ja ukrainalaiset käsikirjoittajat parhaillaan elävät.

Tähän tunteeseen oli helppo samaistua. Toisen maailmansodan kauhut pintaan nostanut Venäjän raaka hyökkäyssota on aiheuttanut meissä tunnemyrskyn, jossa vellovat voimakkaat pelon ja vihan tunteet. Varmasti jokainen ajatteleva ihminen käy sisimmässään samaa tragikoomista kamppailua kuin näytelmän tekijät. Meidät on jälleen pakotettu elämään maailmassa, jossa on pakko valita puolensa.

Kokoavia tekijöitä tässä tavattoman moneen suuntaan avautuvassa näytelmässä olivat Hanna Kirjavaisen ohjaus ja ennen kaikkea Kati Outisen, Ella Pyhältön ja Anna-Leena Sipilän todella taitava näyttelijäntyö. Tällaista tekemistä saattoi vain ihailla. Näyttelijäntyön osalta vaadittiin lähes mahdottomia ensemblen näytelmälle asettamien tavoitteiden saavuttamiseksi.

Naurulla sodalle on keskeinen sija sodanvastaisen taiteen kaanonissa. Näytelmän talvisodassa Outisen näyttelemä suomalainen tarkka-ampuja, venäläisittäin tikka, kiipeää puuhun sukset jalassa. Komissaarin roolin, jossa kommunistisen puolueen poliittinen upseeri yritti selittää rivimiehille, miksi keskellä talvista korpea soditaan, hän veti karvat korvilla hurjan liioittelun kautta. Kahden sotilaan traagisessa kohtaamisessa venäläisen sotilaan kuolinkamppailu nostettiin tasolle, johon yleensä esittävässä taiteessa ovat päässeet vain oopperan suuret diivat. Veri punasi hangen housunkauluksen alta kaivettujen punaisten kaulaliinojen muodossa.

Näytelmän tekijät ovat selvästi halunneet provosoida. Taitavat tekijät löytävät komedian työkalupakista teräviä työkaluja, mutta itse tulkitsin näkemääni niin, että kriittisen tarkastelun kohteena ovat olleet myös ne ajatusrakennelmat ja toiveet, joihin tekijät itse ja me kaikki olemme uskoneet ja luottaneet vielä reilut kymmenen vuotta sitten.

Näytelmän ytimessä oli kysymys ajattelun ja sanomisen vapaudesta. Sekä tieteen että taiteen tekijöitä vaaditaan valitsemaan puolensa. Jopa sotatieteen tutkija Ilmari Käihkö on törmännyt näihin rajoihin. Ylen verkkosivujen kolumnissaan hän muistuttaa, että tutkijoiden sanavapaus on jo nyt laitettu kyseenalaiseksi. Taiteen kohdalla gallerian päätös perua jo sovittu Kai Stenvallin Putin-aiheisten maalausten näyttely lienee tuorein tapaus.

Viha, pelko ja omasta voimattomuuden tunteesta johtuva turhautuminen ohjaavat nyt meidän käyttäytymistämme ja päätöksentekoamme.

Otaksun, että Teatteri Avoimien Ovien ja Lahden kaupunginteatterin yhdessä tuottama Talvisota on tehty testaamaan näitä rajoja teatteritaiteen kontekstissa. Tästä kertoo ainakin Kirjavaisen käsiohjelmaan kirjoittamat ohjaajan saatesanat.

Näytelmän skenografia oli puhuttelevan kaunis ja täynnä merkityksiä. Kolmesta eri näkökulmasta kerrottujen tarinoiden langat sitoivat kolmen näytelmän roolit esittäneen näyttelijän kädet ajanpyörään. Kuvassa edessä Ella Pyhältö ja selin Kati Outinen ja Anna-Leena Sipilä. Kuva © Mitro Härkönen/Teatteri Avoimet Ovet

Näytelmän juuret ovat produktiossa, jossa suomalaisten, venäläisten ja ukrainalaisten näytelmäkirjailijoiden muodostamien työpajojen osanottajat kirjoittivat talvisodasta lukudraamaa vuoden 2009 Baltic Circle -festivaalille. Talvisodan ensimmäiseen jaksoon on otettu kohtauksia tuosta alun perin draamaksi kirjoitetusta pasifistisesta performanssista.

Uutta Talvisotaa ovat käsikirjoittaneet suomalaiset Hanna Kirjavainen, ja Ari-Pekka Lahti, ukrainalainen Oleg Mihailov sekä venäläiset Mikhail Durnenkov ja Evgenii Kazachkov. Näytelmän toisessa osiossa kuvataan muun muassa vuoden 2009 lukudraaman syntyä ja suomalaisten kirjoittajien tuntoja.

Varsinkin toisessa osiossa oli mukana paljon taiteen sisäistä puhetta, joka avautuisi helpommin ulkopuoliselle, jos näitä tarinoita olisi avattu hieman enemmän myös käsiohjelmassa. Vuoden 2009 lukudraamaa kirjoitettiin työpajoissa, joihin osallistuivat suomalaiset Kirjavainen, Ari-Pekka Lahti ja Ulla Raitio, venäläiset Mikhail Durnenkov ja Evgeni Kazachkov ja ukrainalainen Maksym Kurochkin.

Osa työpajojen kirjoittajista on otettu mukaan roolihenkilöinä uuteen Talvisotaan. Yhteisen näkemyksen löytäminen ei ollut tuolloin reilut kymmenen vuotta sitten helppoa. Näytelmän Ari-Pekka Lahti kertoi, miten vuoropuhelu näytelmän Maksym Kurochkinin kanssa oli edetä käsirysyn asteelle. Asevelvollisuutensa siviilipalveluna suorittanut näytelmän Lahti halusi jopa vetää näytelmän Kurochkinia turpaan, vaikka hänen piti samalla tunnustaa, ettei oikein tiennyt, miten se tehdään ja onko hänestä kenenkään lyöjäksi.

Lahdelle talvisota oli Suomen kansaa yhdistänyt suuri draama ja trauman aihe. Hänellä oli myös omakohtaisia muistoja isoisästään, joka hevosmiehenä haki ruumiita öisin rintamalinjojen väliseltä ei kenenkään maalta. Kurochkinille talvisota oli vain yksi paikallinen konflikti ja rajakahakka Venäjän keisarikunnan ja Neuvostoliiton paikallisten sotien historiassa. Yksimielisiä he ovat olleet ehkä siitä, että Ukrainan Zhytomyrin alueelta koottu puna-armeijan 44. divisioona maksoi hirveän hinnan tästä rajakahakasta lähtiessään noin kuvainnollisesti sanottuna torvet soiden paraatimarssille kohti Oulua.  

Sama näkemyksien ristiriita toistui näytelmässä, kun siinä näytelmän Lehto ja Kirjavainen olivat katsomassa vuoden 2009 lukudraamasta ”Pelottomassa teatterissa” tehtyä sovitusta Moskovassa. Lehdon ja Kirjavaisen kirjoittamat kohtaukset oli jätetty esityksestä pois.

Myös toisen jakson roolihenkilöt olivat voimakkaasti tyypiteltyjä ensimmäisen jakson sotasankarien tapaan. Kriittiselle alueelle esitys siirtyi, kun siirryttiin ajassa parhaillaan riehuvaan sotaan Ukrainassa. Yksi vuoden 2009 lukudraaman kirjoittajista puolustaa nyt rintamalla taistelijana ukrainalaisia ja Ukrainan itsenäisyyttä. Outisen näyttelemästä roolihahmosta oli tehty muskelipuvun avulla populaarikulttuurista tuttu koominen Rambo-hahmo.

Ukrainalaiset ovat itse verranneet omaa eloonjäämistaisteluaan Suomen talvisotaan. Tässä Rambo-kohtauksessa näytelmän tekijöiden pyrkimys provokaatioon ja näytelmän intensiteetti saavutti oikeaoppisesti maksiminsa. Veikkaan, että tekijät saavat jatkossa kuraa niskaansa kaikista mahdollisista tuuteista, jos näytelmästä syntyy kunnon kulttuurikeskustelu. Sosiaalisessa mediassa moisia ”putinisteja” odottaa lynkkaustuomio.

Kuvan kohtauksessa Kati Outisen näyttelemä politrukki yrittää selittää Anna-Leena Sipilän näyttelemälle puna-armeijan rivimiehelle, mistä keskellä jäistä korpea käytävässä sodassa on kyse. Tyylikeinona kohtauksessa käytettiin todella rankaa liioittelua. Kuva © Mitro Härkönen/Teatteri Avoimet Ovet

En tunnistanut Juha Tuiskun näytelmän äänitaustakasi valitsemaa musiikkia. Otaksun, että se oli kirkkomusiikkia. Kirkas sopraano sai sydänalan väreilemään ja uskon, että laulun aiheena oli passio – kärsimys. Kontrasti näytelmän kohtausten komiikan ja taustamusiikin aikaansaaman tunnetilan välillä oli voimakas.  

Visuaalisesti Talvisota haastoi katsojan jo ennen kuin näytelmä ehti alkaa. Tinde Lappalaisen, Jere Kolehmaisen, Juha Tuiskun ja kumppaneiden esitystä varten luoma skenografia oli poikkeuksellisen vaikuttava. Tässä lavastuksessa näytelmässä tarinoiden langat olivat esillä ihan konkreettisesti.

Talvisotaa kuvatiin näytelmässä kolmesta eri näkökulmasta, joihin näytelmän toinen nimi Talvisota – yksi sota, kolme tarinaa viittaa. Näyttämöllä näistä tarinoista muodostui ihan konkreettisestikin tiheäsilmäisiä verkkoja ja näin miljardien ihmisten kansoittama maailma toimii. Me olemme kukin osa tätä tarinoiden kudelmaa ja siksi on niin vaikea poiketa oman yhteisömme kollektiivisesta tarinasta.

Ihmiskunnan kanonisoitu historia on loputon kertomus toinen toistaa kauheammista sodista. Se on päättymätön tarina alati jatkuvasta vihan ja koston kierteestä. Näytelmän viimeisessä kohtauksessa Sipilä katkaisi symbolisena eleenä yhden näistä tarinoiden langoista.

Kirjavaisen käsiohjelmaan painettu ohjaajan sana on tekijöiden puolustuspuhe. Kirjavaisen mukaan demokratia on jatkuvan kehityksen tilassa ja tarvitsee valpasta hoivaa ja huolenpitoa. Tähän huolenpitoon tarvitaan jatkuvasti uutta tietoa yhteiskunnan rakenteiden ulkopuolelta.

Taiteen tehtävänä on Kirjavaisen mukaan hankkia tällaista tietoa. Sen tehtävänä on olla samanaikaisesti sekä myrkky että lääke. Anttikin Kreikan yhteiskuntaluokka farmakon kuvaa taiteilijoiden asemaa ja tehtävää myös tämän päivän yhteiskunnassa. He olivat eräänlainen varanto turhakkeita, orjia ja sotavankeja, joita tarvittaessa käytettiin rituaaleissa ihmisuhreina.

 ”Taide voi mielikuvitella järjestäytyneen yhteiskunnan eli puutarhan ulkopuolelle. Talvisota-esityksen taiteilijat tekivät tuon matkan. He ovat yhteiskuntamme farmakonit, joiden tehtävänä on estää yksituumaisuutta. Tehtävämme on olla samaan aikaan sekä lääke että myrkky”, Kirjavainen kirjoittaa.

Kirjavainen muistuttaa natsien sotarikoksia ja sotarikollisia analyyttisesti tutkineen Hannah Arendtin havainnoista. Totalitarismi syntyy mielikuvituksen puutteesta. Väkivallalla on taipumus arkipäiväistyä. Tiedotusvälineiden tapa uutisoida Ukrainan sotaa 24 tuntia vuorokaudessa on journalismia. Vaara piilee siinä, että me olemme alkaneet seurata näistä kauheuksista kertovia uutisia kuin urheilukilpailuja.   

Arendt tuli maailmankuuluksi hänen Adolf Aichmannin oikeudenkäynnistä kirjoittamastaan analyysistä. Talvisota-näytelmän tematiikka kiteytyy Arendtin omassa kohtalossa. Hänen omat ystävänsä ja koko Yhdysvaltojen juutalaisyhteisö tuomitsi ja hylkäsi hänet väitettyjen natsisympatioiden takia.

Talvisota

Teatteri Avoimien Ovien ennakkonäytös 7.3.2023

Näytelmäkirjailijat: Hanna Kirjavainen, Ari-Pekka Lahti, Oleg Mihailov, Mikhail Durnenkov, Evgenii Kazachkov

Ohjaus: Hanna Kirjavainen

Dramatisointi: Iida Koro

Käännökset suomi-venäjä-suomi: Anna Sidorova

Käännökset venäjä-ukraina: Kostiantyn Solovienko

Skenografia: Tinde Lappalainen

Äänisuunnittelu: Juha Tuisku

Valosuunnittelu: Jere Kolehmainen

Videosuunnittelu ja -toteutus: Ilari Kallinen ja Tinde Lappalainen

Pukujen toteutus: Helena Parikka

Talvisodan ensi-ilta näyteltiin 8.3.2023. Näytelmän on Teatteri Avoimien Ovien ja Lahden kaupunginteatterin yhteistuotanto.

Esitystä ovat tukeneet Alfred Kordelinin säätiö, Uuden klassikot -rahasto ja OKM:n rahoittama ja TINFON koordinoima TAKO-teatterihanke.