Kuukausi: lokakuu 2022

Red Nose Companyn Aleksis Kivi oli pakahduttavan runsas älykään huumorin ilotulitus – Klovnit Mike ja Zin johtivat meitä katsojia kuin orkesteria, kun me nauroimme tikahtuaksemme ja aplodeerasimme hurjasti heille

Aleksis Kiven esityskuvat on otettu Kansallisteatterin suurella näyttämöllä, jossa klovnikomedia kantaesitettiin viime helmikuussa. Kuvassa muusikko Niko Kumpuvaara ja klovnit Mike (Tuukka Vasama) ja Zin (Timo Ruuskanen). Kuva © Cata Portin/Red Nose Company

En ole varmaan koskaan nauranut teatterissa yhtä makeasti ja hersyvästi kuin Red Nose Companyn Aleksis Kivi -esityksessä torstai-iltana Tampereen Työväen Teatterissa. Tuukka Vasaman ja Timo Ruuskasen klovnikomedia oli hillittömän hauska, terävä, salaviisas ja lopulta myös liikuttava esitys. Se todisti jälleen, miten voimakas ilmaisuväline klovneria on teatterin tekijöille.

Loistava käsikirjoitus, huikean hieno näyttelijäntyö ja yhteistyö muusikko Niko Kumpuvaaran ja kamariorkesteri Avanti!:n kanssa ovat tuottaneet mahtavan esityksen.

Teatteri on yhteisön tekemään taidetta. Aleksis Kivessä myös käsikirjoitus on hiottu viimeisen päälle tiimityönä. Eva Buchwaldin, Timo Ruuskasen, Linda Wallgrenin ja Tuukka Vasaman käsikirjoituksessa riemastuttavaa oli sen runsaus. Hauskoja kaskuja, hyviä vitsejä ja nokkelia oivalluksia tuntui riittävän loputtomiin. Tähän verbaaliseen ilotulitukseen saatiin vielä asiapuolella mahtumaan hieno henkilökuva Aleksis Kivestä ja kattava läpileikkaus hänen tuotannostaan. Samalla tuotiin näyttämölle myös 180 vuoden aikajanalla suomalaisen korkea- ja populaarikulttuurin historiaa.

Kyllä, kyllä – myös näyttämölle marssitettujen historiallisten ja vielä vaikuttavien taiteilijoiden ja kulttuurivaikuttajien nimien lista on varmaan paperille kirjoitettuna pitkä kuin pikajuna ja sama runsaudenpula hauskuutti meitä myös esityksen musiikkivalinnoissa.

Kaikki tämä ja tietenkin molemmilla kotimaisilla kielillä ja tarpeen tullen englanniksi myös.

Klovneria ja stand up -komiikka ovat varmasti jossain mielessä esittämisessä lähellä toisiaan. Vaikka Aleksis Kiven käsikirjoitus on epäilemättä paitsi tavattoman rikas myös huolella harkittu, mahtui torstai-illan esitykseen mukaan myös improvisaatiota.

Käsiohjelman mukaan esitysidea- ja konsepti ovat Ruuskasen ja Vasaman aivoitusten tulosta. Tässä ideointivaiheessa varmasti myös klovnit Mike ja Zin ovat saaneet nimensä ja hahmonsa.

Ruuskasen, Walgrenin ja Vasaman yhdessä tekemä ohjaus oli sekä rento että tarkka. Mike ja Zin johtivat meitä katsomossa istuvia näyttämöltä kuin orkesteria. Alati toistuvat naurunremahdukset ja kohtausten väliin annetut hurjat aplodit kertoivat varmasti ainakin esityksen tekijöille, että kohtausten ajoitus oli kohdallaan.

Klovnin punainen nenä ja maskeeraus, joka peittää silmien ja suun alueen ihon ei piilota näyttelijän ilmeitä, vaan vahvistaa niitä. Tai oikeammin klovnin naamio tekee mahdolliseksi liioitella ilmeitä hurjalla tavalla. Sen vuoksi ei ole mikään ihme, että klovni on ollut myös kauhuelokuvien tekijöiden suosima hahmo heidän hirviögallerioissaan.

Ruuskasen ja Vasaman mimiikka näyttämöllä oli mestarillista. Ainakin minulle jää varmaan pysyvä muistijälki Ruuskasen ilmeestä ja kehon kielestä, kun hän istui kirjoista rakennetun korokkeen päälle asetetulle tuolille ja alkoi esittää Aleksis Kiven patsasta. Tällaisia hienon hienoja visuaalisia nyansseja esityksessä tuntui olevan loputtomiin käsikirjoituksen verbaalisen ilotulituksen lomassa.

Teatteri oli tietysti erityisen tarkastelun alla, koska Kivi oli elinaikanaan leimallisesti näytelmäkirjailija. Kaiken muun lomassa ehdittiin pohdiskella myös esimerkiksi sitä, miksi teatterissa on näytelty joskus alasti ja miksei näyttämöllä enää juoksennella kelteisillään. No nyt sekin ihme jälleen nähtiin.

Keskiajan hoveissa hovinarrien tehtävänä oli viihdyttää hallitsijoitaan. Hovinarrien tehtävänä oli myös kertoa totuus. Esittävän taiteen freelancereiden kohdalla todellisuutta on viimevuosina koronaepidemiasta ja esityspaikkojen sulkemisesta johtuva taloudellinen ahdinko. Vaikka maailma muuttuu, taiteilijan ammattiin liittyvä taloudellinen turvattomuus ei ole juuri muuttunut Aleksis Kiven päivistä. Myös tämä tuotiin Ruuskasen ja Vasaman toimesta esiin hauskan ironian muodossa.

Freelancer taiteilijan on syytä tehdä syviä rukouskumarruksia kohti Helsinkiä, jossa sijaitsee Suomen Kulttuurirahaston toimisto.

Red Nose Companyn yhteistyökumppaneita ovat kiertueproduktiossa olleet Jyväskylän kaupunginteatteri, Kuopion kaupunginteatteri, Lahden kaupunginteatteri, Tampereen Työväen Teatteri, Turun Kaupunginteatteri ja kamariorkesteri Avanti!. Jos keskiviikon tai torstain esitys lokakuussa jäi näkemättä, punanenäisten taiteilijoiden kiertueteatteri palaa Tampereelle marraskuussa.

Yhteistyökumppaneista Avanti! ja sen muusikot kuuluvat epäilemättä siihen joukkoon, jonka pitää tehdä noin henkisessä mielessä kumarrusrukouksia Kulttuurirahaston ja muiden kulttuuria tukevien säätiöiden suuntaan. Muut yhteistyökumppanit saavat lakiin perustuvaa rahoitusta valtiolta ja niitä rahoittavat myös sijaintikaupungit. Ruuskasen alias Zinin mukaan esiintymistilat tarjoavat yhteistyökumppanit ottavat esityksen lipputuloista 55 prosenttia.

Kuulostaa vähän epäreilulta, mutta toisaalta kuralla on myös kiertueen yhteistyökumppaneina toimivien laitosteattereiden talous koronaepidemian jälkeen. Jos kassakriisin kiirastuleen on pakko istua maksavan yleisön oikkujen takia, kyykylle kannattaa käydä jonkun toisen housuissa. Näin tämä maailma toimii.

Aleksis Kivi

Red Nose Companyn esitys Tampereen Työväen Teatterin Eino Salmelaisen näyttämöllä 27.10.2022

Esitysidea- ja konsepti Timo Ruuskanen ja Tuukka Vasama

Käsikirjoitus Eva Buchwald, Timo Ruuskanen, Linda Wallgren ja Tuukka Vasama

Ohjaus Timo Ruuskanen, Linda Wallgren, Tuukka Vasama

Näyttelijät Tuukka Vasama ja Timo Ruuskanen

Harmonikka, musiikin johto Niko Kumpuvaara

Avanti!-jouset

Lavastus ja pukusuunnittelu Tarja Simone

Valosuunnittelu kiertueella Jere Kolehmainen

Musiikin suunnittelu Niko Kumpuvaara, Marzi Nyman, Timo Ruuskanen, Linda Wallgren ja Tuukka Vasama

Musiikin sovitus Marzi Nyman ja Niko Kumpuvaara

Tampereen Teatterin naurupommista on sokka irti – Stalinin kuolema oli kauhean hauska farssi – Mari Turunen teki mykistävän hienon roolityön komedian Georgi Melankovina

Hienoista koomikon rooleistaan tunnetulle Jukka Leistille sofistikoituneen ja pirullisen älykkään pahiksen rooli oli kuin tehty. Mari Turusen roolityö oman valtansa täyteydestä epävarmasta Malenkovista oli mestarillinen. Kuva © Heikki Järvinen/Tampereen Teatteri

Tampereen Teatterin karmaisevan hauskasta naurupommista on sokka irti. Nyt tehtiin teatteria asenteella, joka takaa, että esitys vain paranee ja muuttuu entistäkin hullumaksi ja hurjemmaksi, kun kohtausten ajoituksen pienet nyanssit hioutuvat esitys esitykseltä lähelle täydellistä. Hienot roolityöt saivat katsojan hytkymään naurusta ja kiemurtelemaan kauhusta NKP:n keskuskomitean napamiesten muodostaman roistojengin mellastaessa näyttämöllä.

Stalinin kuolema on elokuvana purevan hauska komedia. Antti Mikkola on onnistunut yli odotusten elokuvakäsikirjoituksen dramatisoinnissa näyttämölle. Toki tyylilaji on samalla hieman muuttunut. Armando Iannuccin ja kumppaneiden käsikirjoittama ja Iannuccin ohjaama elokuva on anglosaksisen komediaperinteen kehikolle rakennettu hirtehinen satiiri. Tampereen Teatterin näyttämöllä saimme kokea keskiviikkoiltana samasta vallan tragediasta tehdyn burleskin farssin Stalinin kuolema.

Alkuperäinen tarina on peräisin Fabien Nuryn kirjoittamasta ja Thierry Robinin kuvittamasta sarjakuvasta La mort de Staline. En ole tuota sarjakuva-albumia lukenut, mutta veikkaan, että Mikko Saastamoisen ja kumppaneiden luomat, ajoittain suorastaan makaaberit näyttämökuvat ovat saaneet vaikutteita tuosta albumista.

Mikkolan dramatisointi ja ohjaukselliset ratkaisut toimivat loistavien roolisuoritusten varassa. Näin irtonaista ja vapautunutta näyttelemistä oli hykerryttävää katsoa. Varsinkin Jukka Leisti ja Mari Turunen olivat ilmiömäisiä omissa rooleissaan näytelmän Berijana ja Malenkovina. Turusen tulkinta afasiasta kärsivästä ja pelosta tärisevästä NKP:n pääsihteeristä oli häkellyttävän hieno roolityö. Toivottavasti teatteri taltioi ainakin kohtauksen, jossa Turunen puhui Malenkovina Stalinin hautajaisissa. Tuossa kohtauksessa oli jotakin täysin ainutlaatuista.

Hienoista koomikon rooleistaan tunnetulle Leistille sofistikoituneen ja pirullisen älykkään pahiksen rooli oli kuin tehty. Turusen tulkinta oman valtansa täyteydestä epävarmasta nyhverö Malenkovista oli mestarillinen.

Toki myös Eeva Hakulinen ja Kirsimarja Järvinen vakuuttivat komedian kontekstissa NKP:n vahvoina ja pahoina miehinä Nikolai Bulganin ja Nikita Hruštšovin rooleissa.

Huumori oli Neuvostoliitossa vodkan ohella suosittu ja käytännössä myös ainoa tapa tehdä vastarintaa ja yrittää lievittää Stalinin hirmuhallinnon aiheuttamaa ahdistusta ja pelkoa. Vitsejä kerrottiin luotettavassa seurassa senkin uhalla, että ilmianto saattoi tuoda vitsailijalle naurujen palkaksi 25 vuoden leirituomion vankileirien saaristossa. Pahimmillaan humoristin vitsailu saattoi päättyä jopa niskalaukaukseen.

Näytelmän alussa Moskovan radion radioteknikko, myöhemmin Stalinin pojan Vasili Džugašvilin rooliin hurjasti heittäytynyt Antti Makkonen kertoi uskalletun vitsin kohtalokkain seurauksin. Puhelin soi kohta pahaenteisesti.

Nyrun kirjoittaman tarinan ja Iannuccin ja kumppaneiden hirtehisen huumorin taustalla on Venäjän traaginen historia. Lavrenti Berija ja Nikita Hruštšov kävivät tukijoineen välittömästi Stalinin kuoleman jälkeen kovan taistelun vallasta. Mikkolan näyttämösovituksessa nämä juonenkäänteet jäävät taka-alalle. Mutta se ei ensi-illassa haitannut.

Sekä sarjakuvan että elokuvan tarina perustuu todellisiin historiallisiin tapahtumiin. Berija oli Neuvostoliiton sisäasiain ministeriön NKVD:n ja salaisen poliisin Tšekan johtaja ja miljoonia uhreja vaatineiden Stalinin puhdistusten toimeenpanija. Myös Hruštšovilla oli yllin kyllin verta käsissään. Moskovan puoluejohtajana hän passitti tuhansia ihmisiä teloitettaviksi ja kymmeniä tuhansia vankileireille.

Hruštšov voitti valtataistelun ovelan juonen ja armeijan avulla, vaikka Berijalla näytti aluksi olleen kaikki valtit käsissään. Berija juoni Hruštšoville potkut NKP:n keskuskomiteasta ja junaili hänet tehtävään, josta kukaan ei voinut selvitä kunnialla ja tässä tauksessa edes hengissä, järjestämään Stalinin hautajaiset. Hruštšov järjesti hiljaisen kansannousun kutsumalla kaikki Neuvostoliiton kansalaiset Moskovaan suremaan suuren johtajan kuolemaa. Kansa vastasi kutsuun eikä Berijan johtamat sisäasianministeriön joukot pystyneet pysäyttämään tätä vyöryä. ”Kaikkia ei voida ampua”, Leisti näytelmän Berijana tuskaili.

Kauhun tunteita näytelmän tarina herätti siksi, että historia näyttää toistavan itseään. Me odotamme juuri nyt joka päivä pyllyreikä pelosta jäykkänä, mitä raakaa hyökkäyssotaa Ukrainassa käyvän Venäjän johdossa tapahtuu. Kansa ei vuonna 1953 olisi mahtanut mitään Berijan miljoonan miehen yksityisarmeijalle. Hruštšov kuitenkin onnistui juonimaan puolelleen kenraali Georgi Žukovin ja armeijan ja voitti valtapelin. Presidentti Vladimir Putin on ilmeisesti ottanut historiasta oppia ainakin siinä, että hänen valtaansa turvaavassa kansalliskaartissa on yli 400 000 miestä, kun vakituisen armeijan miesvahvuutta on pidetty puolta pienempänä.

Näytelmän tarinassa kerrottiin, miten valta otetaan. Jo ennen näytelmän alkua meille tehtiin selväksi myös se, miten valta pidetään Neuvostoliiton tai nyky-Venäjän kaltaisissa diktatuureissa. En tiedä, ovatko Mikkola ja Saastamoinen saaneet idean Robinin piirtämästä sarjakuva-albumista. Joka tapauksessa näyttämön esiripun muotoileminen valtavaksi putkiradioksi on oikea neronleimaus. Jotakin propagandan välineiksi alistettujen sähköisten medioiden merkityksestä ja tärkeydestä kertoo jo se, että maailman ensimmäinen televisiolähetys kuvattiin natsi-Saksan järjestämissä Berliinin olympialaisissa.

Tampereen Teatterissa ollaan nyt syväluotaamassa Venäjää ja maan ihmisiä. Käsiohjelmassa Mikkola muistuttaa meitä, miten huonosti me tunnemme Venäjän historia. Hän kertoo törmänneensä oman tietämyksensä rajoihin tehdessään taustatyötä näytelmään Saatana saapuu Moskovaan, joka tuli Tampereella ensi-iltaan maaliskuussa 2021.

Mihail Bulgakovin mestarillista romaania voi lukea monella tavalla. Yhdestä asiasta ei voi kuitenkaan erehtyä. Sen taiteilijatarinan taustalla vaikuttaa Stalinin ajan neuvostotodellisuus, jossa jopa paholaisen pitää asemoida itsensä hyvien puolelle.

Neuvostoliiton hirmuhallinnon perustajat Vladimir Lenin, Josif Stalin, Lev Trotski, Berija ja kumppanit eivät olleet mitään hirviöitä, Ilmestyskirjan petoja, vaan ihmisiä. Tätä kauhistuttavaa tosiasiaa me emme pääse pakoon myyttien ja tarinoiden maailmaan, vaikka sitä on yritetty tehdä todennäköisesti siitä asti, kun ihmislaji oppi kommunikoimaan kielen avulla. Ihmisten demonisointi on vaarallista. Hyvin liukkaalla pinnalla olemme jo silloin, kun alamme puhua kansanluonteesta tai maantavasta.

Meno Stalinin hautajaisissa oli hillitöntä. Näytelmä vakuutti ainakin minut, että ronski ja roisi, kaikki hyvän maun rajat ylittävä huumori on paitsi vapauttavaa myös tehokas tapa jäsentää absurdilta näyttävää todellisuutta.

Stalinin kuolema

Kantaesitys Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä 26.10.2022

Näytelmä perustuu Fabien Nuryn kirjoittamaan ja Thierry Robinin piirtämään sarjakuva-albumiin La mort de Staline ja Armando Iannuccin, David Schneiderin, Ian Martinin ja Peter Fellowsin käsikirjoittamaan elokuvaan The Death of Stalin.

Sovitus ja ohjaus Antti Mikkola

Lavastussuunnittelu Mikko Saastamoinen

Pukusuunnittelu Mari Pajula

Valosuunnittelu Tuomas Vartola

Maskeerauksen, kampausten ja peruukkien suunnittelu Kirsi Rintala

Päärooleissa Jukka Leisti, Eeva Hakulinen, Esa Latva-Äijö, Mari Turunen, Ville Mikkonen, Kirsimarja Järvinen. Antti Mankonen ja Katriina Lilienkampf

Neljännen Palmu-dekkarin juonta on pidetty Komediateatterissa valtakunnan salaisuutena – Meidän boomereiden iloksi näytelmäksi restauroidusta Waltarin tarinasta löytyi yllättäviä syvyyksiä

Levätkää rauhassa, komisario Palmu oli tietenkin myös teatteria teatterista. Kuvan kohtauksessa komisario Palmu (Aimo Räsänen) ja Kokki (Risto Korhonen) seuraavat teatterissa, kun näytelmän nuori ja radikaali näyttelijä Lautanterä (Jere Riihinen) tekee omaperäistä tulkintaa Shakespearen näytelmästä Macbeth.

Tampereen Komediateatterin Levätkää rauhassa, komisario Palmu on ollut suuri hitti. Sitä on esitetty jo yli vuoden täysille katsomoille ja lähes viimeistä paikka myöten täynnä Tampellan talon hieno katsomo oli myös perjantain näytöksessä. Eikä loppua tälle menetystarinalle vielä näy.

Suosion syytä ei tarvitse ihmetellä. Levätkää rauhassa, komisario Palmu on aitoa Mika Waltaria. Näytelmä perustuu Waltarin neljättä Palmu-elokuvaa varten tekemään käsikirjoitukseen. Elokuva jäi näyttelijälakon takia toteutumatta ja käsikirjoitus pölyttymään vuosikymmeniksi arkistossa. Näytelmäksi elokuvakäsikirjoituksen dramatisoi Waltarin tyttärenpoika, kirjailija Joel Elstelä.

Waltarin elokuvakäsikirjoitus on otsikoitu nimellä Lepäisit jo rauhassa, komisario Palmu. Alkuperäinen nimi antaa ymmärtää, että Waltari halusi jo päästä eroon luomastaan supersuositusta hahmosta.

Levätkää rauhassa, komisario Palmu nosti perjantain näytöksessä minunkaltaiseni boomerin muistot pintaan. Esitys suorastaan tihkui nostalgiaa. Matti Kassilan kolme Palmu-elokuvaa ovat sodan kokeneiden ihmisten lahja ja rangaistus suurille ikäluokille. Komisario Palmun erehdys, Kaasua, komisario Palmu ja Tähdet kertovat, komisario Palmu ovat kulttimaineessa ja Yle esittää näitä elokuvia televisiossa muutaman vuoden välein. Vuonna 2012 elokuvakriitikot valitsivat Komisario Palmun erehdyksen kaikkien aikojen parhaaksi kotimaiseksi elokuvaksi.

Elstelä on myös hyödyntänyt tätä huumaa sovituksessaan ottamalla joukon lainauksia mukaan näytelmään näistä toteutuneista elokuvista.

Toki vielä viime vuosisadalla ihmiset lukivat myös kirjoja ja Waltarin Palmu-dekkareita on varmasti suorastaan ahmittu.

Vielä suurempi herkku Komediateatterin Palmu on niille, joilla on ollut onni ainakin joskus elämässään näytellä harrastajateatterissa. Ohjaaja Panu Raipia ja lavastaja Oskari Löytönen ovat kohtausten ajoituksella ja lavastuksella jäljitelleen Palmu-elokuvien dramaturgista otetta ja visuaalista ilmettä. Minulle sinänsä nerokas ja toimiva lavastus toi elävästi mieleen ne pahviset kulissit, joiden edessä tuhannet ja taas tuhannet boomerit ovat kokeneet 50-60 vuotta sitten elämänsä tähtihetkiä työväentalojen, seurojentalojen ja nuorisotalojen näyttämöillä.

Juuri tällaista se teatteri oli silloin, ja juuri tällaista sen pitää olla! – Näin on ollut ja näin on aina oleva!

Harrastajateatterista perjantain esitys poikkesi tietysti siinä, että Komediateatterissa näyteltiin upeasti ammattilaisten taidoilla. Aimo Räsänen, Risto Korhonen ja kumppanit ovat vanhan kaartin näyttelijöitä, joilla on puhetekniikka hallussaan. Vuorosanoista sai varmasti selvää suuren katsomon viimeiselle penkkiriville asti, vaikka näytelmässä ei käytetty mikrofoneja ja sähköistä äänenvahvistusta. Siltä ainakin näytti ja kuulosti.

Jere Riihisellä, näytelmän nuorella nerolla Lautanterällä oli otsamikrofoni hänen näytellessään Shakespearen Macbethista lainattuja kohtauksia, mutta se oli ehkä kuriositeetti, näkyvä merkki siitä, millaisia hömpötyksiä nuoret vihaiset miehet ovat teatteriin tuoneet.

Toimittaja Miska Rantanen arvelee Helsingin Sanomien Teemassa (juttu on maksumuurin takana, jos et ole Hesarin tilaaja), että Palmun hahmon esikuvia ovat Waltarille olleet Suomi-Filmin johtaja T. J. Särkkä ja presidentti Juho Kusti Paasikivi. Miksei, vaikka yhtä hyvin voi ajatella, että Palmun hyväntahtoisen ja huumorintajuisen konservatiivin hahmossa on paljon Waltaria itseään. Palmu suree vanhan Helsingin arvotalojen katoamista ja paheksuu huumorin keinoin teatterin 60-luvun kokeilevaa avantgardea, jonka tiennäyttäjänä toimi tuolloin kuten nykyäänkin Suomen ruotsinkielinen teatteri.

Kaksi ensimmäistä Palmu-dekkaria ilmestyivät vuosikymmenen vaihteessa, jolloin Helsingin arvorakennusten tuhoamisesta eivät vielä vastanneet ahneet grynderit, vaan neuvostoliittolaiset pommikoneet. Kolmas Palmu-dekkari, Tähdet kertova, komisario Palmu ilmestyi vuonna 1962 eli yli 20 vuotta myöhemmin. Kassila alkoi suunnitella Waltarin kanssa neljättä Palmu-elokuvaa samana vuonna. Lepäisitkö jo rauhassa, komisario Palmun käsikirjoitus on päivätty vuodelle 1963.

Näytelmän lopussa Palmua näytellyt Räsänen toivoi, että me katsojat emme paljasta näytelmän juonta. Tätä toivomusta on tietenkin syytä kunnioittaa. Tosin ihmiselle, joka on lukenut Waltarin dekkarit ja ahminut Agatha Christien tuotannon läpi, ei loppuratkaisun arvaaminen ollut kovin vaikeaa.

Minusta erityisen kiinnostavaa oli se, miten voimakkaasti juonen kannalta oleellinen, mutta tavallaan alun perin pilanpäiten mukaan otettu Shakespearen Macbeth on vaikuttanut näytelmän tarinaan. Toisaalta Shakespearen ohella Waltarin ajatteluun vaikutti tuolloin otaksuttavasti se, että hän oli henkisesti jumissa suuren historiallisen romaaninsa kanssa.

Waltari on tavallaan salakuljettanut viimeiseen Palmu-tarinaansa ikivanhan antiikin myytin, jota esimerkiksi analyyttiseen psykoanalyysiin hurahtaneet edelleen rakastavat yli kaiken. Edellä mainitun vaitiololupauksen takia en voi tässä nyt nimetä tuota myyttiä, jonka kerrokset ainakin meidän länsimaisessa tarinaperinteessämme ulottuvat kauas historian kirjoittamattomille lehdille asti.

Waltarin suuruutta kirjailijana kuvaa hyvin se, että neljännessä, viihteeksi kirjoitetussa Palmu-tarinassa hänen kirjoittamansa henkilökuvat syvenevät. Jos Palmu on ollut alusta asti hahmona hyväntahtoinen konservatiivi, tämän näytelmän murhan uhri, Kake Aunesnevan näyttelemä maisteri Lautander edusti konservatiivisen ajattelun toista äärilaitaa. Tarinan Lautander oli hahmona patologinen narsisti, eräänlainen Donald Trumpin prototyyppi suomalaisessa näytelmäkirjallisuudessa. Hahmo on urbaani vastine Tähdet kertovat, komisario Palmun konnalle, majuri Vadenblickille.

Se historiallinen suurromaani, Ihmiskunnan viholliset jäi myös Waltarin viimeiseksi.

Näytelmän lopussa valkokankaalle (ei siis missään nimessä skriinille) heijastettiin Waltarin muotokuva. Ehkä se oli Elstelän hyvästijättö isoisälleen. Sen saattoi tulkita myös hyvästeiksi suurille ikäluokille, vaikka me boomerit täytämme jatkossakin rollaattoreinemme, kuulolaitteinemme ja koukkuselkinemme teattereiden katsomot vielä pitkään, no ainakin seuraavat kaksi vuosikymmentä.

Levätkää rauhassa, komisario Palmu

Tampereen Komediateatterin näytös 21.10.2022

Mika Waltarin elokuvakäsikirjoituksen pohjalta dramatisoinut Joel Elstelä.

Ohjaus Panu Raipia

Lavastus Oskari Löytönen

Äänisuunnittelu Janne Pärnänen

Valosuunnittelu Jussi Kamunen

Rooleissa Aimo Räsänen, Mikko Vaismaa, Risto Korhonen, Kake Aunesneva, Anna Haaranen, Jere Riihinen, Jarmo Perälä, Saara Pohjoimäki, Aku Sajakorpi, Ari Myllyselkä

Eugène Ionescon Tuolit on absurdin teatterin klassikko ja yhä pelottavan ajankohtainen – Upea näyttelijäntyö ja hieno ohjaus tekivät Kellariteatterin esityksestä vaikuttavan elämyksen

*Teija Auvisen ja Auvo Vihron tinkimätön ja upea näyttelijäntyö nosti Eugène Ionescon absurdin komedian siivilleen. Kuva Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri*

Romanialaissyntyisen Eugène Ionescon Tuolit on absurdi komedia. Sen ilmaisuvoima perustuu tinkimättömään näyttelijäntyöhön. Se on teatteria aidoimmillaan ja seurasin perjantai-iltana Teija Auvisen ja Auvo Vihron näyttelemistä lumoutuneena. Tällaista teatterin pitääkin olla, mielentila, jossa aika menettää merkityksensä.

Täydelliseksi teatterielämyksen teki näytelmän perin pohjin tuntevan Otso Kauton hieno ohjaus ja yksinkertainen, mutta sitäkin vaikuttavampi lavastus, jossa salaisuuksien verho pudotettiin ihan kirjaimellisesti.

Jos minun jäykkä niskani taipuisi tuotteistamaan jokaisessa esityksessä ainukertaisina toteutuvia teatteriesityksiä kuluttajaystävällisillä pisteytyksillä, antaisin Tampereen Työväen Teatterille Tuoleista kaikki viisi tähteä.

Ranskaan Romaniasta muuttanut Ionesco kirjoitti näytelmänsä ranskaksi. Kielenvaihto ei hänelle ollut hyppy tuntemattomaan, sillä Ionesco asui myös lapsena suurimman osan ajastaan Ranskassa.

Tampereen Työväen Teatterin esitys perustuu sen ohjanneen Kauton reilut 20 vuotta sitten tekemään suomennokseen. Näytelmän suomenkielinen versio kantaesitettiin Kansallisteatterissa Willensaunassa Kauton ohjaamana lokakuussa vuonna 2002. Willensaunassa näyteltiin 20 vuotta sitten Nina Mansikan suunnittelemassa meriaiheisessa lavastuksessa lähes kirjaimellisesti viimeisellä rannalla.

Pienen pariisilaisen avantgarde-teatterin näytelmäntekijänä uransa aloittanut Ionesco kuuluu absurdin teatterin suuriin nimiin ja Tuolit näytelmänä tuntui nyt melkein rinnakkaisteokselta Samuel Beckettin yhtä arvoitukselliselle näytelmälle Huomenna hän tulee (Godo’ta odotellessa).

Tuolit oli älyllisesti haastavaa, arvoituksellista ja ihan oikeasti vaikeaa teatteria. Sellaisena se oli myös hyvin palkitsevaa. Älynystyröitä hyväileviä tulkintamahdollisuuksia oli lähes loputtomasti ja yhä edelleen tätä kiejoittaessani tuntuva jälkimaku on huikea.

Beckettin vuonna 1953 julkaistussa näytelmässä kaksi nukkavierua kulkuria odottaa kohtalonsa täyttymistä pystyy kuolleen puun juurella. Ionescon vuonna 1952 kantaesitetyssä Tuoleissa viimeisellä rannalla on pariskunta, kaksi pitkän elämän elänyttä vanhusta. Molempien näytelmien lohduton pessimismi on kuin peruutuspeili, jossa näkyvät toisen maailman sodan kauhut.

Tuoleissa Pariisi on lakannut olemasta, se on tuhottu jo 300 vuotta sitten ja nyt on ihmiskunnan viimeisen edustajan, talouspäälliköiden päällikön kerrottava kaikille, mitä näistä kauheuksista on opittu. Samaan apokalyptiseen teemaan Ionesco palasi Kuuban ohjuskriisin aikaan ajoittuvassa näytelmässään Kuningas kuolee, jossa luomakunnan kruunuksi itse itsensä julistanut ihminen poistuu lajina elämän näyttämöltä.

Ajankohtaisempaa näytelmää kuin Tuolit on tällä hetkellä vaikea löytää.

Tuolit voi mieltää myös terävänä analyysina kielen ominaisuuksista. Tuolit on näytelmänä ryöppyävää paradokseja tulvivaa puhetta, josta oli välillä vaikea saada tolkkua. Romaniassa syntynyt Ionesco kirjoitti näytelmänsä ranskaksi ja isänkielen vaihtaminen äidinkieleen, aito kaksikielisyys on varmasti tarjonnut hänelle aitiopaikan tarkastella sitä, mitkä ovat kielen reunaehdot. Aivan merkityksetöntä ei liene sekään, että Ionescon romanialainen isänsä oli ortodoksi ja ranskalainen äitinsä protestantti.

Näytelmän vanhukset pelaavat keskenään eräänlaista kielipeliä. Vaimoa näyttelevä Auvinen näkee maailman ja kannustaa miestään positiivisuuden kautta ja Vihron näyttelemä mies näkee maailman pelkästään negatiivisesti miinusmerkkisten linssien läpi. Se pakotti kysymään, oliko näillä kahdella edes edellytyksiä ymmärtää toisiaan?

Ionesco on tehnyt teräviä huomioita ihmisten käyttäytymisestä. Me tiedämme, että ihmiset jakaantuvat kielialueesta tai kulttuurista riippumatta liberaaleihin ja konservatiiveihin. Sitä me emme vielä tiedä ainakaan kovin tarkasti, miten aivojen neurologiset prosessit muuttuvat kieleksi: ajatuksiksi ja puheeksi. Filosofit voivat jatkaa edelleen debattiaan lauseiden totuusarvosta.

Ionescon näytelmää voi katsoa myös kuvauksena vanhuudesta. Tällaisenkin tulkinnan voi tehdä, vaikka viimeistään se epäilemättä karkottaa loputkin katsojat Kellariteatterin katsomosta.

Näytelmän yhteiset muistot ulottuivat vuorosanojen perusteella yli 70 vuoden päähän menneisyyteen. Katsoja saattoi olettaa, että molemmat olivat hyvin vanhoja. Jotakin kertoi jo se, että heidän muistonsa erosivat täydellisesti toistaan. Siinä missä vaimo muisteli perheen yhteistä lasta, miehen muistoissa he olivat lapseton pariskunta.

Edellä olevassa tulkinnassa tyhjät tuolit keroivat niistä kymmenistä miljoonista ihmisistä, jotka oli tapettu taisteluissa, siviiliväestön terroripommitukissa ja natsien tuhoamisleireillä. Tässä tulkinnassa tyhjät tuolit edustavat vanhusten läheisiä ja ystäviä, jotka elävät enää heidän muistoissaan.

Vaikka Ionescon ja Beckettin 50-luvulla kirjoittamat absurdin teatterin näytelmät ovat maailmanlopunnäkyineen hyytävän pessimistisiä, sodan jälkeiset vuodet olivat länsimaissakin elämän jatkuvuuteen uskovan optimismin aikaa. Tuon ajan hengestä vastaan sanomaton todiste ovat suuret ikäluokat, me boomerit, jotka olemme nyt astuneet vanhuuden kynnykselle.

Meidän nykyisellä elämäntavallamme tuosta vanhuudesta tulee paitsi kivulias myös todennäköisesti hyvin yksinäinen. Ionescon näytelmässä tätä yksinäisyyttä kuvataan sijoittamalla pariskunnan tarina saarelle, jossa vanha mies ja nainen eivät tapaa entisiä läheisiään ja ystäviään, vaan heidän haamujaan.

Tuolit

Tempereen Työväen Teatterin esitys Kellariteatterin näyttämöllä 14.10.2022.

Käsikirjoitus Eugène Ionesco

Suomennos, ohjaus, lavastus- ja pukukonsepti Otso Kautto

Valosuunnittelu Jarkko Sirainen

Äänisuunnittelu Jarkko Sirainen ja Otso Kautto

Rooleissa Teija Auvinen ja Auvo Vihro

Se mikä toiselle on paratiisi voi toiselle olla helvetti – Eden Detail oli esitys, jonka rikas liikekieli lumosi, vaikka itse tarina jäin arvailujen varaan

Työryhmän luomat esiintymisasut olivat huikeita. Teatteri Telakan ahtaissa tiloissa alati vaihtuvien rooliasujen vaihtamien lennossa tuotti varmaan myös vaikeuksia. Kuvassa Jette Loona Hermanis ja Johhan Rosenberg. Kuva © Matiss Rucho

Tekijöiden mukaan Eden Detail on performatiivinen satu. Katsojana mielsin sen kuitenkin ennen muuta tanssiteokseksi. Jette Loona Hermanisin ja Johhan Rosenbergin esitykselle laatima koreografia oli kiinnostava. Toistoja ei juuri ollut, vaan jokainen liikesarja tuntui ainakin katsomossa ainukertaiselta. Ehkä hyvin rikkaan ja ilmaisuvoimaisen liikekielen vaikuttavuutta lisäsi vielä se, että Hermannis ja Rosenberg tanssivat itse esityksen pääroolit.

Käsiohjelmassa kerrotaan, että esitys on alitajunnan arkeologiaan. Se on hauskasti sanottu. Hieman enemmän piti vaivata omia älynystyröitään, kun yrittin sada tolkkua lauseesta, jonka mukaan esityksessä alkuperäiskansojen identiteetti ja mytologinen maailmankatsomus nivoutuvat kohti maailmanlaajuista koloniaalista ajatusten vaihtoa.

Eden Detail esitettiin Teatteri Telakan Open Borders -festivaaleilla lauantaina. Hermanisin ja Rosenbergin yhdessä tekemä ohjaus oli, ehkä osin tarinan mielikuvitusta ruokkivan sisällön vuoksi jollakin tavalla hyvin elokuvanomainen. Ainakin minun alitajuntani arkeologit kaivoivat kohta esiin parhaillaan voimissaan olevan kirjallisuuden fantasiagenren ja ne kaikki elokuvat ja televisiosarjat, joita on tullut seurattua. Eden Detal oli visuaalisesti eräänlainen Game of Thrones -performanssi.

Toki piti myös muistaa, etteivät sadut peikoista, menninkäisitä, tontuista, keijuista ja haltioista ole nyt aallonharjalla olevien fantasiakirjailijoiden keksintöä, vaan tällaisilla tarinoilla on hyvin kauas menneisyyteen ulottuvat juuret. Eden Detail avautuu varmasti aivan eri tavalla katsojalle, joka tuntee tarinaperinteen, johon esityksessä ehkä viitataan. Tai sitten ei. Nyt piti vain arvailla.

Tässä paratiisissa on pelattu upporikasta ja rutiköyhää. Se mikä on toiselle paratiisi, sattaa toisesta tuntua helvetiltä.

Tanssiteoksena Eden Detail oli todella raju veto. Siinä tanssittiin iho verinaarmuilla, silmät punaisina ja iho paukuroilla strobovalojen ja ajoittain hurjan rytmimusiikin tahdissa. Välillä tanssittiin paljain jaloin, välillä sekä Hermanisilla että Rosenbergillä oli jaloissaan vähintään 15 senttimetrin koroilla varustetut paksupohjaiset ja läpinäkyvät korkokengät.

Tarinaa vietiin eteenpäin sellaisella vauhdilla ja intensiteetillä, että varmaan suuri osa esityksen hienouksista jäin tällaiselta hidasjärkiseltä hämäläiseltä kokonaan havaitsematta. Eri aikakaudet tuntuivat joka tapauksessa lomittuvan näissä alitajunnan arkeologisissa kenttätukimuksissa kuin aikavyöhykkeet maahan kaivetun tutkimuskuopan seinämän kerroksissa.

Väillä oltiin ehkä esihistoriallisella rautakaudella, sitten keskiajassa ja sitten nykyajassa muotitalon catwalkilla. Kohtaukset olivat vaikuttavia. Ainakin tämän kirjottajan mieleen jää varmasti pysyvästi tanssi, jossa Hermanis ja Rosenberg kieppuivat toistensa ympäri rautaiset sirpit käsissään.

Verinaarmut olivat tietenkin feikkiä, samoin ihoa koristavat pahkurat. Silmien punainen hehku oli saatu aikaan piilolaseilla. Kaikki nämä tehosteet loivat tarinaa sadun tuntua. Näyttämöllä oli ihmishahmojen lisäksi nymfejä, haltijoita ja menninkäisiä. Sadunomaisuus toistui myös Matiss Ruckon suunnittelemassa lavastuksessa.

Lajityyppiin kuuluu väkivallan uhka ja seksuaaliset jännitteet. En toki ymmärtänyt teoksen sitä tarinaa, jossa miehestä syntyy jotakin erityistä. Kohtaukset olivat kuitenkin sen verran rajuja, että järjestäjä oli asettanut esitykselle ikärajan K-18.

Esitys alkoi hauskasti. Yksi tanssijoista otti istumakylpyä harmaaksi värjätyssä vedessä niin, että vain hänen päänsä ja polvensa näkyivät vedenpinnan yläpuolella. Myöhemmin saavi, jossa Andoni Zamora Txakartegi kylpi esityksen alussa, siirrettiin näyttämön keskelle jonkinlaiseksi toivomusten lähteeksi tai ansaksi, jonka äärelle Txakrtegin esittämä nymfi houkutteli tulijoita.

Yhtä arvoituksellinen oli Anne Türnpun rooli. Hän esitti sinistä happoa (siniseksi väjättyä vettä) oksentavaa hahmoa, joka oli kuin suoraan Tolkien fantasiakirjojen hahmogalleriasta.

Eden Detail oli niin vaikuttava, että se jää varmasti pitkäksi aikaa kiertämään mielessä. Tarjoaa jälleen uuden tutkimuskohteen alitajunnan arkeologeille. Hermanis ja Resenberg ovat molemmat valmistuneen Amsterdamissa toimivasta SNDO:sta (School for New Dance Development).

Eden Detail

Open Border -festivaalin esitys Teatteri Telakan näyttämöllä 8.10.2022

Koreografia ja ohjaus Jette Loona Hermanis ja Johhan Rosenberg

Esiintyjät Jette Loona Hermanis, Johhan Rosenberg, Andoni Zamora Txakartegi ja Anne Türnpu

Valosuunnittelu ja tekniset ratkaisut Mikk-Malt Kivi, Henry Kasch, Sasha Mirson

Äänet Matiss Rucho, Johhan Rosenberg, Jette Loona Hermanis

Lavastus Matiss Rucho

Maskeeraus Martina Gofman

Miten pähkähullusta ideasta syntyy monitasoinen, ilmaisultaan rikas ja syvällinen taideteos? – Tanssiteos Fluids antoi monta vastausta tähän kysymyksen

Karolin Poskan hurja soolo teki vaikutuksen. Se oli helppo tulkita voimakkaan ahdistuksen kuvaukseksi. Omat ajatukset ajautuvat kehäpäätelmien päättymättömäksi kehäksi ja reflektio muuttuu lopulta aggressioksi. Kuva (c) Samuli Laine/WAUHAUS

Lauantain esitys alkoi Joonas Tagelin soololla. Hän otti pajain jaloin varovaisia askeleita Ahaa-teatterin näyttämölle levitetyn valkoisen muovipeitteen päällä. Varovaisuuteen oli syynsä. Suomalaisen WAUHAUS-kollektiivin ja virolaisen Sõltumatu Tantsu Lavan yhteisesti toteuttamassa teoksessa Fluids tanssittiin hyvin liukkaalla pinnalla.

Kun ryhmän muut esiintyjät Karoline Suhhov, Keithy Kuuspuu, Karolin Poska ja Sigrid Savi kukin vuorollaan liittyi mukaan tanssiin, esitys alkoi muistuttaa jäätanssia ilman luistimia.

Estradi oli esitystä varten liukastettu hajuttomalla ja mauttomalla J-Lube liukuvoiteella. Tavallisesti tätä superliukasta hyytelöä käytävät eläinlääkärit, kun on tarvetta tutkia esimerkiksi kipeän possun tai lehmän vaivoja pintaa syvemmältä.

Performanssi on älykköjen taidetta. Sen voi helposti todeta lukemalla esimerkiksi hehkutuksen, jossa kirjailija, teatterinohjaaja, taiteen tohtori ja Suomen Taiteilijaseuran puheenjohtaja Teemu Mäki arvioi teosta Tanssin Tiedotuskeskuksen verkkovivuilla. Mäen mukaan Fluids on sosiologinen julistus, jossa inkarnoituu heikkoutta korostava ihmiskäsitys.

Performanssitaiteesta voi kuitenkin nauttia, vaikka ei olisi saanut isossa jaotta yhtä liukkaita hoksottimia kuin monilahjakkuutena tunnettu Mäki.

Fluids kävi ainakin minulle oppitunnista, miten aluksi ehkä hullunkurisesta, mutta sitäkin kantavammasta ideasta kehittyy hyvin monitasoinen ja vaikuttava taideteos. Siitä taiteen kokemisessa on perimältään kysymys – oppimisesta, vuorovaikutuksesta.

Ihminen ei ole syntyessään tyhjä taulu, kaikkea muuta. Me kuitenkin opimme lähes kaikki taitomme vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa. Sen vuoksi myös esteettisen kokemuksen täytyy olla jollakin tapaa yhteisöllistä. Teatteri on yhteisön tekemää taidetta. Myös kuvataiteilijat ja jopa kirjailijat tarvitsevat luovan toimintansa tueksi yhteisöllisyyttä. Silti meidän on vaikea ajatella, että meidän kokemamme taide-elämykset ovat yhteisöllisiä.

Jumala on kauneus, kuten Paavo Rintala otsikoi monitulkintaisesti taiteilijakuvauksensa pohjalaisesta Vilho Lammesta.

Anni Kleinin ja Jarkko Partasen ohjaamassa teoksessa nämä kysymykset erillisyydestä ja yhteisöllisyydestä olivat hyvin voimakkaasti läsnä. Tanssin aloittanut Tagel on upean uran tehnyt tanssitaiteilija. Silti hänen ensimmäiset askeleensa liukkaalla pinnalla eivät kuvastaneet tuhansien harjoitustuntien ja alan koulutuksen luomaa varmuutta, vaan sitä heikkoutta ja haavoittuvuutta, jota meissä jokaisessa on.

Tagelin avausta seurasi Poskan hurja soolo. Se kuvasi ehkä sitä Jaakopin painia, jota meidän jokaisen on pakko käydä itsemme kanssa – reflektiota. Poska tanssi, tai oikeammin kieri näyttämöllä sen laitteen alla, josta näyttämölle virtasi siimanohuina noroina koko ajan uutta liukasteta. Olen harvoin nähnyt yhtä vahvaa tulkintaa sydänalaa musertavasta ahdistuksesta, joka lopulta purkautuu aggressiona.

Joukkokohtauksiin päästiin, kun Suhhov, Kuuspuu ja Savi tulivat mukaan esitykseen kukin vuorollaan. Polviasennossa tanssittu mukaelma klassisesta baletista oli hauska yksityiskohta ja kevennys.

Yhteisö ei vain sido yksilöitä tosiinsa, vaan sen voi myös työntää ulos ja eristyksiin. Tästä teemasta nähtiin hyvin monta variaatioita. Estradilla virtaava liukaste peitti vähitellen myös tanssijoiden vartalot ja tämä antoi yhteisöjen pysyvyydelle uusia merkityksiä. Useissa kohtauksissa joku tanssijoista pyrki toisten vartaloilla muodostaman tiiviin yhteisön sisään ikään kuin puoli väkisin ja tämä törmäys hajotti ryhmän näyttävästi.

Humoristisen hauskoja ja samalla kauhistuttavia näyttämökuvia meidän nykyisestä elämäntavastamme, jota varjostavat itsekkyys, kertakäyttöiset ihmissuhteet ja kansansairaudeksi kasvanut ihmisten patologinen yksinäisyys. Esityksen horisontaalisesti etenevä liikekieli vielä korosti tätä tarinan inhimillistä sammakkoperspektiiviä.

Esitys alkoi ja päättyi hyvin poikkeavalla tavalla. Partanen varoitti meitä astumasta näyttämön valkoiselle alueelle ja esityksen päätyttyä yleisön piti poistua katsomosta ennen kuin esiintyjät pääsivät lähtemään.

Liukastumisen vaara!

Fluids

Sõltumatu Tantsu Lavan ja WAUHAUS-kollektiivin esitys Open Border -festivaaleilla Ahaa-teatterin näyttämöllä 8.10.2022

Ohjaus ja koreografia Anni Klein ja Jarkko Partanen

Esiintyjät Karoline Suhhov, Keithy Kuuspu, Karolin Poska, Sigrid Savi ja Joonas Tagel

Äänisuunnittelu Heidi Soidinsalo

Lavastus- ja valosuunnittelu Samuli Laine

Tuottajat Julia Hovi ja Evelyn Raudsepp

Performanssi on Suomessa yhä harvinaista herkkua – Olmeulmad kollektiivin Sanctum Textum oli veistoksellisen kaunis esitys.

Olmeulmad kollektiivin Sanctum Textum esitettiin perjantaina Kalevankankaan kappelissa. Veistoksellisen kaunis performanssi teki vaikutuksen. Kuva on taltioitu Tallinnan esityksestä ja siinä näkyvät hyvin Kadi Adrikornin suunnitteleman puvustuksen yksityiskohdat. Kuva © Jana Anhalt/Olmeulmad kollektiivi

Teatteri Telakan Open Border -festivaalin toinen esitys Sanctum Textum oli veistoksellisen kaunis performanssi. Olmeulmad kollektiivin teoksen vaikuttavuutta lisäsi vielä esityspaikka Kalevankankaan kappeli.

Neljän vartalon hyvin hidas, elastinen liike teki tästä ”pyhien vartaloiden kudoksesta” elävän patsaan. Esitys yhdisteli tanssitaiteen, naamioteatterin ja kuvataiteen elementtejä upeaksi kokonaisuudeksi.

Esityksessä tämän arvotuksellisen patsaan jalustana toimi valokuutio. Alussa neljä kasvotonta figuuria kyyhötti jalustansa päällä kyyryssä. Tästä liike lähti ponnistamaan yhä korkeammalle. Loppuhuipennuksessa näiden patsaiden tanssi päättyi näyttäviin nostoihin.

Suomessa meillä on harvoin tilaisuus nähdä ja kokea taiteellisesti korkeatasoista performanssitaidetta ja ainakin minä suorastaan haltioiduin perjantai-illan esityksestä.

Virossa on vahvat perinteet performanssitaiteen tekemisessä ja monet taiteenalan huiput ovat lähtöisin Virosta. Esimerkiksi performanssiryhmä Non Grata kiertää alan festivaaleilla ympäri maailmaa ja esiintyy parhaillaan New Yorkissa.

Olmeulmad on käsiohjelman mukaan esittävän nyytaiteen kollektiivi. Ensemblen kotikaupunki on Tallinna. Ryhmän kotisivut eivät jostain syytä aukea. Otaksun kuitenkin, että ryhmä on varsin tuore tulokas performanssitaiteen tekijöiden joukossa. Ryhmän Facebook-sivuilla palautetta esityksistä on toistaiseksi niukasti.

Käsiohjelmassa kerrotaan, että kollektiivin tavoitteena on luoda maailmoja, jotka ovat täynnä leikkisyyttä, huumoria, arjen magiaa, intohimon virtoja ja yllätysten värejä. Ehkä tästä kertoo myös ryhmän arvoituksellinen ja samalla humoristinen nimi.

Ryhmän mukaan heidän teoksissaan kuvataan kohtaamisia aistillisen herkkyyden jälkimainingeissa epätodellisessa arkipäivässä.

Itse kiinnitin huomiota ryhmän esiintymisasuihin. Age Linkmannin, Arolin Raudvan, Maarja Tõnissonin ja Raho Aadlan olivat pukeutuneet valkoisiin trikooasuihin ja kasvot peittäviin kasvomaskeihin. Asujen somisteet olivat oudolla tavalla ristiriidassa esityksen ylevän ja hartaan yleisilmeen kanssa, kun vielä muistamme hautauskappelin antaman kontekstin esitykselle.

No ehkä meillä ei ruumiin ylösnousemuksen jälkeen ole selässämme enkelin siipiä, vaan evät. Kuka tietää näistä kotitarvetarinoista. Ainakin minulle ja varmasti hyvin monelle muullekin ihmiselle juuri meri on se viimeinen jäljellä oleva paratiisi ainakin täällä maapallolla.

Sanctum Textumin äänimaisemassa oli selvästi vaikutteita myös oopperasta. Esiintyjät loivat itse esityksen äänet ja yhdessä niistä synty kuorolaulua muistuttava kooste ja aitoa luostaritunnelmaa. Äänenkäyttöä on ryhmässä valmentanut esitystä varten Anne Türnpuu.

Mutta näin kaikista esittävän taiteen lajeista itselleen elementtejä lainaava performanssitaide toimii. Se rakentaa siltoja teatterin ja kuvataiteen välille usein hyvin luovalla ja yllättävällä tavalla.

Sanctum Textum

Olmeulmad kollektiivin esitys Open Border -festivaaleilla Kalevankankaan kappelissa 7.10.2022

Luojat ja esiintyjät Age Linkmannin, Arolin Raudvan, Maarja Tõnissonin ja Raho Aadlan

Tuottaja Grete Nellis

Lavastaja Sille Pihlak

Äänisuunnittelu Raido Linkmann

Pukusuunnittelu Kadi Adrikorn

Valosuunnittelu Priidu Adlas

Äänenkäytön valmentaja Anne Türnpuu

Ajoittain suorastaan hysteerisen hauska Madame Brigitte kertoi naamioteatterin ilmaisuvoimasta – Virolaisten ja suomalaisten tekijöiden yhteistyönä syntynyt esitys aloitti Open Border -festivalin

Sandra Lange näytteli tunnin kestäneen sanattoman monologin kasvoillaan ilmeet peittävä naamio. Vain silmät ja kulmakarvat jäivät näkyviin naamion ja peruukin alta. Kuva (c) Siim Vahur/Kellerteater

Teatteri Telakan Open Border -festivaalin avannut Madame Brigitte oli hieno teatterielämys. Se osoitti, miten ilmaisuvoimainen ja syvälle tunteisiin menevä esitys voidaan toteuttaa naamioteatterin keinoin. Tämän monologin näytelleen Sandra Lange loi tarinan, sen koomiset ja dragiset käänteet pelkästään huikealla kehonhallinnalla ja loistavalla mimiikalla.

Sanoja ei tarvittu. Ei myöskään sitä ilmeiden laajaa skaalaa, jolla me yleensä ilmaisemme itseämme ja tunteitamme sanattomasti. Lange näytteli tunnin kestäneen sanattoman monologin kasvoillaan ilmeet peittävä naamio. Vain silmät ja kulmakarvat jäivät näkyviin naamion ja peruukin alta. Silti esitys oli todella koskettava ja ajoittain suorastaan hysteerisen hauska.

Hieno esitys todisti ainakin minulle, että vähemmän voi taiteessa olla enemmän. Kasvojen koko alaosan peittävä naamio muuttaa näyttelijän ja yleisön välistä vuorovaikutussuhdetta mielenkiintoisella tavalla.

Näytelmän alussa Madame Brigitte vietti 72-vuotisjuhiaan. Vaikka rouvamme huoneessa uutta tekniikkaa edusti vain 50-luvulta peräisin oleva putkiradio, kävi meille katsojille selväksi millaista taistelua modernin tekniikan pakkosyöttö, palvelujen digitalisointi monille seniorikansalaisille aiheuttaa.

Kun radio saatiin toimimaan, esitystä alkoi rytmittää musiikki. Brigitte vaipui muistelmaan omaa hurjaa nuoruuttaan, elämänsä miehiä ja ilmeisesti lyhyeksi jäänyttä avioliittoaan. Nuoruudenmuistojen rinnalla koko näytelmän halki yhtenä teemana kulki kuolemanpelko. Synkkä musiikki täytti esityksen äänimaiseman, kun Brigitte eksyi lehteä selatessaan kuolinilmoitusten sivulle.

Tarinan sankaritar ei kuitenkaan vielä antanut periksi. Hän seurasi kerrostalonsa elämää kuuntelemalla naapurista kuuluvia ääni, joiden perusteella ainakin seinänaapurin asunnossa lempi vielä leiskui ja peitto heilui.

Eikä Brigitte vielä heittänyt kokonaan toivoa uudesta läheisestä ihmissuhteesta. Hän etsi seuraa lehtien seuranhakupastoilta ja kirjoitti ahkerasti kirjeitä. Tosin pitkä elämänkokemus oli osoittanut hänelle, että seuranhakupalstoilla seuraa hakevat miehet ovat yleensä toinen toistaa mahdottomampia tapauksia, kuka hullu kaahari, kuka kalastukseen tai muihin harrastuksiinsa addiktoitunut tunnekylmä ääliö.

Toivo ja muistot joskus koetusta räjähtävästä intohimosta kuitenkin olivat yhä elossa. Kun tällaisia tunteita herättävä kandidaatti on löytynyt seurankipeiden miesten joukosta, Brigitte kirjoitti kirjeen ja uskalsi lähteä myös ulos toimittaakseen sen postiin. Tämän jälkeen tarinassa tuultiin komedian traagiseen käänteeseen, joka sai ainakin minut huokaisemaan ääneen ”voih!”.

Madame Brigitte oli oiva valinta Teatteri Telakan Open Border -festivaalin avausnäytelmäksi myös siksi, että se on hieno esimerkki suomalaisten ja virolaisten teatterintekijöiden yhteistyöstä. Virolaisen Kellerteaterin esityksen on ohjannut Teatteri Metamorfoosin perustajiin kuuluva Soile Mäkelä ja hänen apulaisohjajanaan on toiminut Turun taideakatemiassa dramaturgiaa opiskelut Minka Laukniemi.

Sandra Lange tunnetaan paitis näyttelijänä myös teatterinaamioiden suunnittelijana ja valmistajana. Hän on yhdessä Mäkelän ja Laukniemen kanssa suunnitellut ja muokannut dramaturgian.

Madame Brigitte

Kellerteaterin esitys Open Border -festivaalilla Teatteri Telakan näyttämöllä 7.10.2022

Ohjaaja Soile Mäkelä

Apulaisohjaaja Minka Laukniemi

Dramaturgia Sandra Lange, Soile Mäkelä, Minka Laukniemi

Musiikki Siim Aimia

Valosuunnittelu Sandra Lange