Tampereen Teatterin Anastasia otti katsojan tajunnasta niskalenkin heti kättelyssä. Nopeat leikkaukset kohtauksesta toiseen ja toinen toistaa seuraavat suorastaan tyrmäävän hienot näyttämökuvat veivät tarinaa, tätä aikuisten satua vauhdilla. Kolmiulotteisia hologrammeja on osattu peilien avulla luoda näyttämölle pitkään, mutta Anastasiassa uusi digitaalinen tekniikka antoi näille illuusioille aivan uusia ja ällistyttäviä ulottuvuuksia.
Suomalaisen musiikkiteatterin kultasormi Samuel Harjanne tietää, miten Broadwayn hitit pitää tehdä. Todellista silmäkarkkia olivat koreografi Chris Whittakerin johdolla luodut tanssikohtaukset, jotka huipentuivat sitaattiin Pjotr Tšaikovskin baletista Joutsenlampi.
Musikaali perustuu 20th Century Foxin tuottamaan samannimiseen piirroselokuvaan.
Anastasian aikaan saama lumous perustui kohtausten tarkkaan ajoitukseen. Tässä vaikeassa tehtävässä esityksen ohjanneella Harjanteella on ollut tukenaan vahva ja osaava tiimi. Anastasian visuaalinen ilotulitus on syntynyt lavastuksen suunnitelleen Marjatta Kuivaston, valot suunnitelleen Raimo Salmen, esityksessä käytetyt videot suunnitelleen Toni Haarasen ja pukusuunnittelija Pirjo Liiri-Majavan yhteistyönä. Äänisuunnittelusta ovat vastanneet Ivan-Nicolas Bavard ja Jan-Mikael Träskelin.
Aivan ratkaiseva on tietenkin ollut myös perjantain kutsuvierasesityksessä kapellimestari Marko Hilpon työ. Esityksessä kohtausten valoja, ääniä ja lavasteita liikuttavia nostimia voidaan ohjata tietokoneeseen ohjelmoidun aikataulun mukaan äärimmäisen tarkasti, mutta elävän orkesterin edessä tahtipuikko on edelleen tiukasti kapellimestarin hyppysissä.
Sama pätee tietysti harjoitusten osalta koreografi Whittakerin luovaan työpanokseen esityksen kokonaisuuden hyväksi. Perjantain kutsuvierasnäytöksessä kaikki näytti menevän niin sanotusti putkeen.
Koronaepidemian jälkimainingeissa teatterit ovat intoutuneet tekemään näyttäviä ja kalliita musikaaleja. Niissä purkautuvat paineet kuukausien ja jopa vuosien kestäneen piinan jälkeen, kun teatterien on ollut pakko sulkea ovensa kokonaan tai ainakin rajoittaa voimakkaasti katsojamääriä.
Jäin pohtimaan, miksi Tampereen Teatteri on valinnut produktiokseen juuri Anastasia eri vaihtoehdoista. Anastasia on aikuisten satu, jossa on sekä syvästi traagisia että tragikoomisia elementtejä. Tsaari Nikolai II:n ja häneen perheensä kohtalo liittyi viime vuosisadan alkupuolella ensimmäisestä maailmasodasta alkaneeseen valtavaan tragediaan ja tavallaan tämä äärimmäisen surullinen ja kauhistuttava tarina jatkuu yhä Venäjällä.
Murhaajat ovat jälleen vallankahvassa.
Tragikoomista on se, että lukuisat huijarit ovat joko tietoisesti tai jonkinlaisen psykoosin vallassa tekeytyneet Anastasiaksi. Tunnetuin heistä on vuonna 1920 Berliinissä julkisuuteen tullut puolalainen Anna Andersson.
Anastasian legendasta on tehty myös elokuvia, joista se toiseksi tunnetuin meille tämän ajan ihmisille on Ingrid Bergmanin tähdittämä pukudraama, joka sai ensi-iltansa vuonna 1956. Tsaari Nikolai II:n nuorimman tyttären kohtalo ja siitä syntyneet huhut ovat olleet populaarikulttuurin kestoaihe. Loppuun kaluttu luu ei Anastasian tarina ei silti ole. Ehkä käsikirjoittajana hittejä tehtaillut Terrence McNally on vielä vanhoilla päivillään vaistonnut jotakin oleellista ajan hengestä.
Anastasia on musikaalina tuore tapaus. Se kantaesitettiin vuonna 2017, tosin ei Broadwaylla, vaan Hartfort Stagella ”Jerry Cottonin kotikulmilla” Connecticutissa. McNally on käsikirjoituksessaan hahmotellut aidon Y-sukupolven milleniaalin. Anastasian sankari on nuori, älykäs ja rohkea nainen, joka raivaa tiensä läpi mahdottomien vastusten. Hän haavoittuu teloittajien luodeista ja kävelee silti Jekanderinburgista Siperian halki Pietariin, voittaa hyväksikäyttäjät puolelleen ja hankkii itselleen kaipaamansa tunnustuksen ja arvostuksen. Vain tarinan romanttinen loppu oli setämäinen. Anastasia otti mieluummin hieman nuhruisen prinssinsä kuin puoli valtakuntaa.
Tällaiselle tarinalle on nyt kysyntää. Miten muuten me selitämme itsellemme esimerkiksi oman pääministerimme lähes käsittämättömän, maailmanlaajuisen medianäkyvyyden ja suosion sosiaalisessa mediassa.
Ainakin tästä näkökulmasta Pian Piltzin valinta musikaalin päärooliin on ollut oikea ratkaisu. Sanna Marinia on syytetty tämän tästä etäiseksi ja kylmäksi, teflonpintaiseksi poliitikoksi. Samoja määritteitä voisi tässä kontekstissa käyttää myös Plitzistä näyttelijänä. Kysymys ei ole kutenkaan hänen taidoistaan näyttelijänä, vaan sukupolvien välisitä eroista.
Näyttelijäsukupolvien välinen ero tuli selkeästi esiin kohtauksessa, jossa leskikeisarinnaa, Nikolai II:n äitiä Maria Fjodorovnaa näytellyt Sinikka Sokka ja Plitz istuivat sängyllä juttelemassa. Sokan jokaisesta repliikistä tällainen vanha homekorva sai ponnistelematta selvää parven kolmannella penkkirivillä. Plitzin vuorosanojen sisältö jäi hieman arvailujen varaan.
Kysymys ei välttämättä ollut puhetekniikan eroista, vaan intonaation eroista. Suomen kieli muuttuu parhaillaan hurjaa vauhtia. Eivätkä vain sanat ja niiden merkitykset muutu, vaan todennäköisesti myös meidän tapamme puhua muuttuu sukupolvesta toiseen.
Anastasia oli kunnon musikaalin tapaan maustettu myös komiikalla. Ville Majamaa (esityksen Vlad) ja Kaisa Hela (Lily) näyttelivät esityksen koomiset kohtaukset tavalla, joka oli varastaa koko show’n tämän parin nimiin.
Anastasiaan on kiinnitetty joukko ammattitanssijoita, näin otaksun, mutta myös teatterin näyttelijät taipuivat hienosti esityksen vaativiin korograafisiin askelkuvioihin. Yhteistyökumppanina on ollut Harjanteen oman yritys Harjanne Company Ltd Oy.
Laulutaitojen osalta ensemblen sisällä on vaihtelua. Mutta ainakin apulaiskomisario Glepin roolin esittäneen Joel Mäkisen äänessä oli sekä voimaa että tulkintaa.
Työläiden ja huikean kalliiden musikaalien tuottaminen on riskibisnestä niin New Yorkissa kuin Tampereellakin. Amerikkalaisessa viihdeteollisuudessa riskejä pyritään hallitsemaan kierrättämällä hyviä ideoita ja vetäviksi osoittautuneita tarinoita. Kun tarina ja siihen liitetyn musiikin tarttuvuus on testattu elokuvassa, ollaan ainakin jossain määrin tukevalla pohjalla. Anastasiassa Stephen Flahertyn säveltämä musiikki ja Lynn Ahrensin sanoitukset ovat varmasti tässä mielessä A-luokan kamaa.
Tampereen Teatterin kannalta riskiä on ehkä lisännyt se, että Venäjä on edelleen yhtä arvaamaton kuin reilut sata vuotta sitten, jolloin bolsevikit murhasivat Nikolai II:n ja hänen perheensä. Me kavahdamme juuri nyt kaikkea, mikä edes etäisesti liittyy Venäjään. Toisaalta Anastasian kaltainen aikuisten satu on juuri oikeaa mielen lääkettä vallitsevassa pelon ilmapiirissä.
Meillä on oikeus välillä myös unohtaa todellisuus, vaikka se on ehkä juuri nyt tanssia yli hautojen. Itse odotan jo malttamattomana, että Tampereen Teatterin kantaesitys Stalin kuolemasta tulee ensi-iltaan. Jotkut väittävät, ettei Venäjää voi ymmärtää. Stalinin kuoleman elokuvakäsikirjoituksen kirjoittaneet Armando Iannucci, David Schnaider ja Ian Martin osoittivat Innuccin ohjaamalla komedialla, että kyllä Venäjää ja venäläisiä voi ymmärtää ihan mainiosti.
Tampere on teatterikaupunki ja ansio tästä maineesta kuuluu varmasti paitsi alueen hienoille teattereille myös tamperelaiselle yleisölle. Perjantain kutsuvierasnäytöksessä teatterin ammattilaiset olivat kannustamassa omiaan ja tunnelma oli alusta asti katossa kuin Tapparan tai Ilveksen paikallisessa jääkiekkomatsissa ikään.
Anastasia
Tampereen Teatterin kutsuvierasnäytös 2.9.2022
Käsikirjoitus Terrence McNally
Musiikki Stephen Flaherty
Laulujen sanat Kynn Ahrens
Suomennos Reita Lounatvuori
Laulujen sanojen suomennos Hanna Kaila
Ohjaus Samuel Harjanne
Kapellimestari Marko Hilpo
Lavastussuunnittelu Marjatta Kuivasto
Pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava
Koreografia Chris Whittaker
Valosuunnittelu Raimo Salmi
Äänisuunnittelu Ivan-Nicolas Bavard ja Jan-Mikael Träskelin
Videosuunnittelu Toni Haaranen
Kampausten, peruukkien ja maskien suunnittelu Jenna Lindström
Päärooleissa Pia Plitz, Sinikka Sokka, Petrus Kähkönen, Ville Majamaa, Joel Mäkinen ja Kaisa Hela