Helsingin kaupunginteatterin Lapset on älyllisesti vaativaa ja sellaisena todella kiinnostavaa teatteria. Englantilaisen Lucy Kirkwoodin käsikirjoittama näytelmä alkoi kuin mikä tahansa salonkikomedia. Pian katsojan nauru alkoi tarttua kurkkuun. Kolmiodraamasta kasvoi uskottavuudessaan pelottava dystopia.
Kääntäjä Reita Lounatvuori ja ohjaaja Johanna Freundlich ovat yhdessä suomalaisen teatterin aivot, jos näitä taiteenlajin terävimpään kärkeen kuuluvia tekijöitä on lupa näin luonnehtia. Yhdessä he ovat muokanneet Kirkwoodin näytelmän monitasoisen kielipelin muotoon, josta suomalainenkin katsoja pääsee ainakin osittain jyvälle.
Loistava teksti antaa näyttelijöille työkaluja roolin rakentamiseen. Ainakin minut Jaana Saarinen, Aino Seppo ja Jukka-Pekka Palo vakuuttivat, että kyllä jopa ydinfyysikot ovat ihmisiä. Jäin seuraamaan heidän tarkkaa ja ilmaisuvoimaista näyttelemistään silmät selällään ja korvat höröllä. Näytelmässä oli voimakas imu, jossa keskittyminen katsomon puolellakaan ei herpaantunut missään vaiheessa.
Tarinaan tultiin sisään ajatuksellisen aikahyppäyksen kautta. Näytelmän Rose (Saarinen), Hazel (Seppo) ja Robin (Palo) ovat nuoruudenystäviä, jotka olivat tutustuneet samassa työpaikassa, ydinvoimalaitoksessa reilut 40 vuotta sitten. Tuolloin Hazelista tuli Robinin vaimo ja Rosesta Robinin rakastettu. Tarina alkoi, kun Rose tuli ystäviensä kotiin vierailulle. Edellisestä vierailusta oli ehtinyt kulua 38 vuotta.
Hazelilla ja Robinilla on neljä lasta ja joukko lapsenlapsia. Tavallaan näytelmän nimen voi kuvitella viittaavan heihin. Toisaalta nimi voi viitata myös Roseen, joka on valinnut aikanaan vapaaehtoisen lapsettomuuden. Hazelin ja Robinin lapsista mainittiin vain vanhin, 38-vuotias tytär, jota vaivasi jokin määrittelemätön neurologinen ongelma. Tytär ei ole saanut elämäänsä raiteilleen ja oli vihainen vanhemmilleen.
Kirkwood näyttää keksineen omassa mielikuvituksessaan ilmastoaktivistien inhimillisen ikonin jo ennen kuin Gretha Thunberg aloitti julkisen koululakkonsa ilmaston puolesta.
Tässä vaiheessa melkein hurrasin Palon huikealle roolihahmolle. Palon tulkitsema Robin oli ehkä koulutukseltaan fyysikko, mutta mieleltään selkeä insinööri, joka säilytti 38 vuotta kestäneestä avioliitosta ja vaikean lapsen aiheuttamista pulmista huolimatta positiivisen elämänasenteensa vielä siinäkin vaiheessa, kun hänen kanssaan ehkä jo vuosia rinnakkaissuhteessa elänyt rakastettu marssii paikalle.
Kirkwoodin näytelmän roolihenkilöt ovat kaikki 50-luvun lapsia eli sitä sukupolvea, johon syntyneet ovat keränneet itselleen suurimman osan kaikesta siitä maallisesta hyvästä, jota länsimaissa on aina meidän päiviimme jatkuneen talouskasvun seurauksena syntynyt.
Kirkwood ei ole jättänyt roolihahmojaan nauttimaan muhkean eläkkeen ja omistusasunnon suomista mukavuuksista, vaan tarinan alussa tehtiin myös toinen aikahyppy siihen tulevaisuuteen, jossa teknologiaan ja jatkuvaan talouskasvuun liittyvät riskit ovat toteutuneet.
Esikuvana hän on käyttänyt Japanin tsunamikatastrofia ja sen aiheuttama ydinvoimalaonnettomuutta Fukushimassa vuonna 2011. Näytelmässä onnettomuus on sijoitettu Englannin rannikolle. Kodin ja ihmisten radioaktiivisuus kuvaa maailman yleistä nuhraantumista.
Elinolosuhteiden puolesta Hazel ja Robin elävät vieraineen kuitenkin jo maailmassa, jossa väestönkasvu on saavuttanut huippunsa ja ilmaston lämpenemiseen liittyvät uhat toteutuneet. Puhtaasta vedestä on tullut ylellisyystuote. Ravinnosta ja energiasta on pulaa. Lihansyöntiin ei ole sen paremmin taloudellisesti kuin eettisesti varaa edes näillä yhteiskunnan eliittiin kuuluvilla roolihenkilöillä.
Pitkävaikutteisin ilmastoteko, josta tavallinen ihminen voi päätää, on jättää lapset hankkimatta. Lasten hankinnan eettisyydestä näytelmässä käytiin osittain huumorin keinoin syvällinen keskustelu. Kirkwoodin feministinen näkökulma näkyi esimerkiksi möläytyksessä, jonka hän on kirjoittanut Robinin suuhun. Neljän lapsen isänä hän ilmoitti käyttäneensä sekä vaimonsa että rakastajattarensa kahden lapsen kiintiöt hyväkseen.
Näytelmän roolihenkilöt joutuivat itse konkreettisesti vastuuseen suunnittelemiensa järjestelmien vikojen korjaamisesta, kun oli tapahtunut se, minkä piti laskelmien mukaan tapahtua korkeintaan kerran kymmenessä miljoonassa vuodessa. Näytelmän Rose oli keräämässä eläkkeelle jääneistä asiantuntijoista vapaapalokuntaa korjaamaan vaurioitunutta ydinvoimalaa. Tällä hän haluaa pelastaa ydinvoimalassa töissä olevat nuoret työntekijät elinajanodotteen ja elämän laadun romahdukselta.
Näytelmän päättävien viimeisten kohtausten viesti oli vahva. Miten paljon voitettaisiin lisää aikaa ilmastomuutoksen torjumiseen, jos suuren osan nykyisestä maallisesta hyvästä itselleen kahmineet suuret ikäluokat laskisivat reilusti omaa elintasoaan? Kenenkään ei tarvitsisi edes kuolla ennen aikojaan, kuten näytelmän tarinan Robinin, joka ottaa Rosen haasteen vastaan.
Poliitikoilla ja taloustieteilijöillä on varmasti myös jo ennakkoon vastaus tähän Kirkwoodin vetoomukseen. Eihän sellainen käy! Talous kärsii!
Kirkwoodin näytelmät ovat olleen menestyksiä hänen kotimaansa lisäksi Yhdysvalloissa, Australiassa ja Kanadassa. Helsingin kaupunginteatterin torstain kantaesitys lienee, ensimmäinen suomeksi sovitettu Kirkwoodin näytelmä. Hänen media-alan satiiriaan NSFW esitettiin ruotsiksi Lilla Teaternissa vuonna 2013 ja ruotsinkielistä sovitusta Hansel and Gretel – näytelmästä Svenska Teaternissa vuonna 2018.
Englannissa ihmisen yhteiskunnallisen aseman voi päätellä hänen tavastaan puhua. Tässä suhteessa korkeakoulututkinnon suorittaneet ”älypäät” ovat varmasti vielä oma lukunsa. Näytelmässä käytetään muun muassa myös suomen kieleen kotiutunutta sanaa rakettitiede. Meillä sanalla viitataan yleensä jonkin tieteenalan sisäiseen jargoniin, jota ulkopuolisen on lähes mahdoton ymmärtää, tai hyvin vaikeaan tekniseen ongelmaan.
Sanalla on kuitenkin myös muita pilkallisia sivumerkityksiä. En ole varma, onko sana peräti syntynyt 50-luvulla, mutta olen varma, että yhden hyvin pilkallisen sivumerkityksensä sana sai Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton avaruuskilpailun kiihkeinä alkuvuosina, kun venäläiset onnistuivat lähettämään avaruuteen ensimmäiset satelliitit ja Juri Gagarinin samaan aikaan, kun amerikkalaisten kantoraketit tuppasit tämän tästä räjähtelemään jo lähtöalustalla.
Lapset
Kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 30.9.2021
Käsikirjoitus Lucy Kirkwood
Suomennos Reita Lounatvuori
Ohjaus Johanna Freundlich
Dramaturgi Henna Piirto
Lavastus ja pukusuunnittelu Mark Väisänen
Valosuunnittelu Heikki Paasonen
Äänisuunnittelu Eradj Nazimov
Naamioiden suunnittelu Jaana Nykänen
Rooleissa Jaana Saarinen, Aino Seppo, Jukka-Pekka Palo