Espoon kaupunginteatterin Harhamassa soi Algot Untolan hieman vanhastava, mutta sitäkin kauniimpi suomen kieli. Dramaturgina ja ohjaajana Juha Hurme on tavoittanut myös viime vuosisadan alun teatterin hengen. Huikean hienon näyttelijäntyön kruunasi hallittu, upea mimiikka. Esimerkiksi tapa, jolla nimiroolin näytellyt Tomi Alatalo käytti ilmaisun välineinä suuria, pitkäsormisia käsiään jää varmasti pysyvästi mieleen.
Espoon kaupunginteatterin Harhama oli voimakasta, koskettavaa, hyvin ilmaisuvoimaista ja ajoittain suorastaan hykerryttävän hauskaa teatteria. Harhama oli upea elämys.
Untolan Irmari Rantamalan kirjailijanimellä kirjoittama Harhama on taiteilijakuvaus. Ilmeisen omaelämänkerrallinen tarina kertoo, miten ateisti isän ja uskovaisen äidin pojasta kasvaa sisäisten demonien riivaama kirjailija.
Näytelmän Harhaman maailmankuva on moderni. Mukana ovat viime vuosisadan suuret aatteet. Ainakin minulle tuli yllätyksenä se, miten omaperäisesti ja luovasti Untola on romaania kirjoittaessaan tulkinnut oman aikansa maailmankaikkeuden syntyä koskevia teorioita. Tyhjästä, maailmojen emättimestä syntynyt maailmankaikkeus sopii yhä kielikuvana moderniin kosmologiaan.
Untolan kuvaa romaaninsa henkilöitä tarkkanäköisesti. Näkökulma on korostetusti miehen, mutta mitä muuta se voisi omaelämänkerrallisessa romaanissa edes olla. Eikä Untola tässä eroa aikalaisistaan August Strindbergistä tai Knut Hamsunista mitenkään. Tai no, ainakin Hurmeen dramatisoimana Untola on näyttämölle sovitettuna paljon hauskempi tapaus.
Hurme on uransa aikana luonut oman tapansa tehdä teatteria ja Harhamassa tämä taiteilijan kädenjälki näkyi upeasti. Hurmeen teatterissa näyttämö on alussa tyhjä tila, jonka näyttelijät täyttävät läsnäolollaan. Lavasteita ei juuri tarvita, vaan illuusio syntyy vahvasta fyysisestä esittämisestä.
Yhteistyö koreografi Saara Hurmeen kanssa on luonut tähän teatterikäsitykseen uudenlaista keveyttä ja liikkeen tuomaa energisyyttä ja dynamiikkaa. Harhaman tanssi- ja laulukohtaukset olivat kerta kaikkiaan lumoavia.
Hurme on tehnyt paljon töitä teatterin harrastajien parissa. Uskon, että nämä harrastajien kanssa tehty työ ja siitä saadut kokemukset näkyivät nyt myös Espoon kaupunginteatterin ammattilaisten vapautuneena tekemisen ilona. Esitys huokui tuota vaikeasti määriteltävää tunnetta, joka tekee harrastajateatterien esityksistä hurmaavia silloin, kun kaikki osuu kohdalleen.
Se on tietenkin vain tunne, joka syntyy minussa katsojana. Se on illuusio. Minulle tuo tunne on merkki siitä, millaisessa hengessä ensemble on produktiotaan toteuttanut. Vaisto sanoi, että Espoon kaupunginteatterin Harhama on yhteisön tekemää taidetta. Onnistuneen esityksen emotionaalinen voima ja esteettinen kauneus kumpuavat yhteisöllisyydestä.
Teatterin ammattilaisten näyttelijäntyö Harhamassa oli varmaotteista ja taitavaa. Ilmaisussa on panostettu mimiikkaan. Näyttelijöiden käyttämä kehon kieli oli ilmaisuvoimaista, kaunista ja puhuttelevaa. Yksityiskohtien ja ilmaisun runsaus oli suorastaan hämmentävän suuri.
Oli todella nautinto saada katsojana osallistua taideprojektiin nimeltä Harhama.
Teatteri ja elokuva, kaksi eri taiteen lajia, ovat eläneet reilut sata vuotta symbioosissa keskenään. Vuorovaikutus on ollut näiden kahden taiteen lajin välillä hyvin hedelmällistä, mutta samannäköisyydestä on ollut haittaakin. En tiedä kuuluuko käsite ylinäytteleminen vain meidän teatterikriitikoiden arsenaaliin. Voi olla, koska koko käsite on niin hölmö.
Espoon kaupunginteatterin Harhamassa ei ylinäytellä. Hurme ja hänen ensemblensä käyttävät hyvin taitavasti liioittelua yhtenä ilmaisukeinona. Esimerkiksi Cécile Orbin näytteli häikäisevän upeasti Harhaman (Tomi Alatalo) huikentelevaisen rakastetun ja aviovaimon roolin.
Harhaman tarina itseään etsivästä nuorukaisesta ja luomisen tuskia kärsivästä kirjailijasta on tragedia. Kaikupohjaa tälle henkilökohtaiselle tragedialle antavat isän varhainen kuolema ja nuoren miehen vuodet Pietarissa ja äärimmäisen julma todellisuus, jonka hän siellä kohtasi.
Näytelmän ensimmäisessä kohtauksessa esiteltiin myös ne tarinan sankarin sisäiset demonit. Tässä katsojan ei kuitenkaan kannata tarttua ensimmäiseen mieleen juolahtavaan vaihtoehtoon, lisäämään ”jääkappiäitien” syntitaakkaa. Romaanin kirjoittanut Untola oli varmasti perehtynyt paitsi aikansa sosialistisiin aatteisiin myös esimerkiksi Friedrich Nietzschen ja muiden oman aikansa suurten filosofien teoksiin.
Taitavasti käytetty liioittelu antaa sävyjä tälle tragedialle. Itseään nälkäkuoleman partaalla myyvissä Pietarin katulapsissa ei ole mitään koomista, mutta yllättäviin takinkääntöihin pystyvästä kirjailijanalusta ja myöhemmin samaisen Harhaman avioliitosta niitä kyllä löytyi. Kaikki riippui näkökulmasta.
Minusta Espoon kaupunginteatterin Harhama on todelle hieno näytelmä luovuudesta. Elämän jakamiin armopaloihin löytyy hyvä vertaus Matteuksen evankeliumista – vasen aivopuolisko ei tiedä, mitä oikea aivopuolisko tekee.
Algot Untola ammuttiin punikkina Suomenlinnassa toukokuussa 1918. Työmies-lehden toimittajana työskennellyttä Untolaa pidettiin yhtenä aseelliseen kapinaan ryhtyneen työväenpuolueen johtajista. Hän lienee myös ainoa merkittävistä johtajista, joka jäi Helsinkiin vastaamaan teoistaan, kun puolueen ja punakaartin muut johtajat luikkivat Venäjälle jo hyvissä ajoin ennen Helsingin antautumista.
Ei siis ihme, ettei Untolan nimi ole koskaan noussut esiin Suomen Strindberginä tai Hamsunina. Toki kirjailijan unohtamista selittää valkoisen Suomen vaikenemisen muurin lisäksi hänen oma epävarmuutensa teostensa laadusta. Näin on lupa otaksua siksi, että Untola julkaisi kirjojaan ainakin kuudella salanimellä tai kirjailijanimellä.
Kirjailijanimistä on ollut toki myös omat etunsa suomalaisen kirjallisuuden ja teatterin lukijoille ja tekijöille. Esimerkiksi Untolan Maiju Lassilan nimellä julkaisema esikoisromaani Tulitikkuja lainaamassa on palannut suomalaisten teattereiden ohjelmistoon yhä uudestaan. Siitä on tullut komediaklassikko.
Juha Hurme on ymmärtänyt Untolan kirjallisen tuotannon arvon ja tehnyt töitä, jotta me vähemmän lukeneet ja tollommat teatterin ystävät ymmärtäisimme sen.
Harhama
Esitys Espoon kaupunginteatterin Revontulihallissa 30.9.2020
Algot Untolan Irmari Rantamalan kirjailijanimellä kirjoittaman romaanin pohjalta sovittanut ja ohjannut Juha Hurme
Musiikki Petra Poutanen
Koreografia Saara Hurme
Lavastus ja valosuunnittelu Raisa Kilpeläinen
Äänisuunnittelu Gregory Maisse
Puvut Reija Laine
Kampaukset ja maskeeraus Kaija Heijari
Rooleissa Tomi Alatalo, Eetu Känkänen, Antti Laukkarinen, Enni Ojutkangas, Cécile Orblin ja Roosa Söderholm