Helsingin kaupunginteatterin Punaorpojen hienoja näyttämökuvia hallitsi punainen pääväri. Minun pääni sisällä tuo voimakas punainen ei symbolisoinut vallankumousta tai veriseen terroriin päättynyttä Suomen sisällissotaa. Väri kertoi rakkaudesta painajaiseksi muuttuneen todellisuuden keskellä.
Ehkä vavahduttavimman esimerkin tuosta uhrautuvasta rakkaudesta me katsojat saimme nähdä ja kokea heti Anneli Kannon ja Lauri Maijalan kirjoittaman näytelmän alussa.
Ohjaajana Maijalalla on kyky tehdä hyvin visuaalista teatteria. Punaorvoissa voimakkaista näyttämökuvista ja vahvaan läsnäoloon perustuvasta näyttelijäntyöstä syntyneen kokonaisuuden aateloi äänisuunnittelija Aleksi Sauran luoma rikas äänimaailma.
Suomen sisällissodan tragediasta on kulunut nyt reilut sata vuotta. Sen syitä ja seurauksia on tukittu ja myös punaorpojen kohtaloista kertovia tarinoita on kirjoitettu aikaisemminkin. Siksi minusta Maijalan tapa ottaa ajallista etäisyyttä näytelmän tarinaan roolihenkilöiden sijoittelulla ja tilan käytöllä oli ainakin minun pääni sisäisellä näyttämöllä toimiva ratkaisu.
Toki myös näyttämön neljättä seinää taottiin oikein isolla moukarilla sekä näytelmän alussa että heti väliajan jälkeen. Tässä ei kuitenkaan kannata kertoa esimerkiksi sitä, miten Maijalan ohjaaman Juoppohullun päiväkirjan roolihenkilön Juha Bergin reinkarnaatio ilmestyi Antti Aution näyttelemänä häiriköimään esitystä haitarin säestyksellä..
Maijalassa on vielä ainakin jäljellä ripaus ilkikurisuudesta, joka teki hänen nuoruuden ohjauksista niin hykerryttävän hauskoja ja sattuvia. Astuminen suuren laitosteatterin taiteelliseen johtoon ei sittenkään ole se portti, jonka jälkeen kaiken toivon saa heittää.
Punaorvot on tietenkin tragedia. Tarinan äidin mieli murtuu. Häntä eivät piinaa vain sodan hirveät kokemukset, vaan myös musertava syyllisyys. Äidin kokemat kauheudet huipentuivat nuorimman lapsen, juuri ennen kapinan puhkeamista syntyneen vauvan nälkäkuolemaan ja perheen kahden tyttären huostaanottoon.
Eila Mettänen teki ensi-illassa vavahduttavan roolin posttraumaattisesta oireyhtymästä kärsivänä äitinä. Maijala ja Mettänen ovat myös etäännyttäneet äidin hahmoa peittämällä Mettäsen kasvot paksulla, valkoisella teatterimaskilla.
Tuula Kuittisen suunnittelema naamiointi oli perusteltu ja toimiva tehokeino. Se antoi oman sävynsä näytelmälle. Sisällissodan tragedian syvyys, tragedian mittasuhteet eivät aukea sata vuotta näiden tapahtumien jälkeen tunteella.
Pyrkimys tarinan etäännyttämiseen näkyi myös Tiina Kaukasen oivaltavassa pukusuunnittelussa. Rooliasuista vain perheen poikaa Aarretta näytelleen Autio ja äidinäitiä Elliä näytelleen Riitta Havukaisen rooliasuissa oli ripaus 1920-luvun epookkia. Muut roolit näyteltiin haalareissa.
Mettäsen vahva meikkaus osoitti ainakin minulle, miten taitavasti Maijala hänen työryhmänsä osaavat käyttää visuaalisia symboleja. Vuorovaikutus teatterin, performanssin, sirkuksen ja katutaiteen välillä on varmasti hedelmällistä ja minusta Punaorvoissa viittausten ja lainausten kautta uutta luova prosessi näkyi hyvällä tavalla.
Esimerkiksi kohtaus, jossa Kari Mattila käveli näyttämölle kahden puujalan ja kyynärsauvojen varassa pukiksi naamioituneena, oli minulle tuttu performanssin kuvastosta.
Näytelmän tarinaan liitettynä tämä perusluonteeltaan koominen hahmo toi näytelmään aivan uusia, pelottavia merkityksiä. Pedofilia ei ehkä ollut täysin tuntematon ilmiö edes körttiläisten ja lestadiolaisten Pohjanmaalla 1920-luvulla. Tainakaan uutiset uskonlahkojen maallikkosaarnaajien touhuista tämän päivän Suomessa eivät anna aihetta näin olettaa.
Mielikuva säkki päässä käsistään katosta roikkuvasta kidutuksen uhrista on ikoninen.
Wenla Reimaluoto loisti sijaiskodissa kaltoin kohdellun Lahjan roolissa. Reimaluodon pitkä, lähes kokonaan mimiikan keinoin esittämä monologi raskaasta raadannasta, johon sijaisperheen isäntä vielä kasvuiässä olevan tytön pakotti, oli hengästyttävää katsottavaa. Ilmeisen kovakuntoisen Reimaluodon esittämisessä oli aidosti suuren urheilujuhlan tuntua.
Punaorvot oli ensi-illassa teatteria, jossa esityksen intensiteetti kasvoi kohtaus kohtaukselta kuten kunnon draamassa pitääkin. Lopullisesti esitys nousi siivilleen ja tavallaan ihan kirjaimellisesti viimeisessä kohtauksessa, jossa katsojat ikään kuin armahdettiin traagisen tarinan aiheuttamasta piinasta.
Tämän tarinan päättänyt loppukohtaus oli yksinkertaisesti aivan ihana.
Näytelmässä käytetylle etäännyttämiselle on brechtiläisen teatteriperinteen ohella ihan konkreettinenkin syy. Parhaillaan voimistuva koronavirusepidemian toinen aalto näkyi sekä katsomossa että näyttämöllä.
Turvatoimet eivät vähentäneet esityksen vaikuttavuutta. Oikeastaan päinvastoin. Ne eivät olleet myöskään pelottavia, pikemminkin liikuttavia. Tässä teatterissa pidetään huolta sekä katsojista että henkilökunnasta.
Teatteri on välittämisen ja myötäelämisen taidetta.
Kirjailija Anneli Kannon ja Maijalan yhteistyö alkoi KOM-teatterin Veriruusuista, joka perustui Kannon vuonna 2008 julkaistuun samannimiseen romaaniin.
Punaorvot
Helsingin kaupunginteatterin ensi-ilta 2.9.2020 pienellä näyttämöllä
Käsikirjoitus Anneli Kanto ja Lauri Maijala
Ohjaus Lauri Maijala
Sävellys ja äänisuunnittelu Aleksi Saura
Lavastus Janne Vasama
Pukusuunnittelu Tiina Kaukanen
Valosuunnittelu Kari Leppälä
Naamioinnin suunnittelu Tuula Kuittinen
Dramaturgi Henna Piirto
Rooleissa Ella Mettänen, Antti Autio, Wenla Reimaluoto, Anna Böhm, Riitta Havukainen Sanna-June Hyde, Helena Haaranen, Miika Laakso, Kari Mattila