Myrsky vesilasissa – Jyväskylän Ylioppilasteatterin Myrsky oli ihanaa tekemistä, mutta ajatus näytelmän sisällöstä oli jäänyt puolitiehen

Kuvassa vasemmalta oikealle ylhäällä Jasmin Kurkela, Anna-Kaarina Jokinen, Jenni Takalo ja Jenna Sottinen ja vasemmalta oikealle alhaalla Taru Norrena, Visa Niemelä ja Petra Luukkainen. Kuva Pihla Liukkonen/Työväen näyttämöpäivät

Esittämisen ja esillä olemisen ilo ovat varmasti riittävän hyviä syitä tarttua William Shakespearen klassikkonäytelmään Myrsky.

Mieliinpainuvaa Jyväskylän Ylioppilasteatterin näytelmässä oli vahva fyysinen esittäminen. Varsinkin Patrik Behmin keimailu Arielin roolissa ja Visa Mäkelän lava-akrobatia tekivät vaikutuksen. Vahva läsnäolo näyttämöllä on se juuri oikea tapa jakaa oma esittämisen ilo yleisön kanssa.

Myrsky ei kuitenkaan ollut osiensa summa. Nyt se oli aika tavalla vähemmän. Tekijöiden ajatus oli jäänyt kiertämään ympyrää. Me pelleillemme Shakespearen klassikon kanssa koska olemme pellejä. Tämän vuoksi jyväskyläläisten myrsky ei ollut pelkästään hauska, vaan aika ajoin myös hieman vaivaannuttava.

Ehkä porukka on osallistunut Jyväskylän kesässä järjestetylle klovnerian kurssille.

Voin ainakin kuvitella, että Myrskyn ohjaaja Erika Hast on ollut produktiossa myös jonkinlainen personal training manage, joka on ottanut jokaisen näyttelijän luonteesta osaamisesta ulos kaiken mitä irti lähtee. Kokonaisuus on jäänyt vähemmälle huomiolle.

Tehoja on haettu slapstick komiikkaan nojaavasta huumorista ja lähes loputtomista toistoista ja klovnerialle ominaisesta liioittelusta. Esitys oli täynnä hauskoja oivalluksia ja mukavaa flirttailua yleisön kanssa, mutta itse tarina ei kulkenut. Kokonaisuus toi mieleen sketsihahmokilpailun siitä, kuka ottaa itsestään tässä roolileikissä päivän hauskimman selfien instagramissa jaettavaksi.

Klovni ei ole vain hauska, vaan myös surumielinen, jopa traaginen hahmo. Klovni edustaa punaisine nenineen ja kasvomaskeineen ulkopuolisuutta.

Katsojan kysymykseen, miksi juuri Shakespearen myrsky tekijöillä tuntui olevan vain yksi vastaus: Miksi ei! Myös Shakespearen Myrsky oli vuona 1611 oman aikansa viihdettä, jossa muoto, runomittaan kirjoitettu tavattoman kaunis kieli kulki sisällön edellä. Shakespeare ei varmasti jyväskyläläisten esityksen takia ole pyörinyt haudassaan.

Tuhannet ja taas tuhannet sovitukset Shakespearen näytelmistä ovat muodostaneet paksun tulkintojen patinan niiden päälle. Itse toivon usein, että uusi sovitus tekisi edes jonkinlaisen naarmun tähän paksuun kuoreen.

Ihmiset eivät ole psyykkisinä olentoina muuttunet miksikään Shakespearen ajoista. Maailma on muuttunut sitäkin rajummin. Shakespearen Myrsky on aikuisten satu. Itse jäin esityksen jälkeen miettimään, miten autiolle saarelle paennut Prosperos kävisi taistoon vallananastajia vastaan sosiaalisessa mediassa.

Myrsky

Erika Hastin ja työryhmän sovitus William Shakespearen näytelmästä

Suomennos Eeva-Liisa Manner

Ohjaus Erika Hast

Valo- ja äänisuunnittelu Anssi Pöyhönen

Puvustus Tytti Laakso

Rooleissa muiden muassa Jasmin Kurkela, Anna-Kaarina Jokinen, Jenni Takalo, Jenna Sottinen, Taru Norrena, Visa Niemelä ja Petra Luukkainen

Voi Luoja! Juuri tällaista teatterin pitää olla! Espoon kaupunginteatterin tulkinta Anat Govin näytelmästä on säkenöivän hauska ja syvällinen satiiri ihmisenä olemisesta

Pari vuosituhatta ankarasta depressiosta kärsinyt Jumala (Martti Suosalo) hakee apua psykoterapeutti Ellan (Sanna-Kaisa Palo) vastaanotolta. Kiivaan ja kiukkuisen miehen malli on hukassa, ja Jumala potee huonoa omaatuntoa Jobin takia. Kuva Juuso Westerlund/Helsingin kaupunginteatteri

Espoon kaupunginteatterin Voi Luoja! on sitä lajia teatteria, joka saa minut unohtamaan ajantajun. Israelilaisen Anat Govin näytelmä ei ole vain säkenöivän älykästä ja itseironista satiiria, vaan näytelmän upea dialogi pureutuu syvälle meidän mielemme piiloon jääviin kerroksiin. Ei siis ihme, että myös Sigmund Freud piti juutalaista komiikkaa varsin ainutlaatuisena ilmiönä maailmassa.

Espoon kaupunginteatterin Voi Luoja! on nauruhermoja raastavan hauska esitys. Tämä pitää sanoa jo heti alkuun. Ainakin humoristeina juutalaiset ovat ilmiselvästi valittu kansa.

Näytelmässä Jumala (Martti Suosalo) tulee psykoterapeutti Ellan (Sanna-Kaisa Palo) vastaanotolle hakemaan apua pari vuosituhatta jatkuneeseen masennukseen. Samalla Gov laittaa meidän Vanhasta testamentista juontuvan patriarkaalisen perinteemme suurennuslasin alle.

Govin todellinen neronleimaus on näytelmän kolmas roolihahmo, Ellan autistinen poika Lior (Ari Kauppila).

Nykyihminen aloitti lajina maailmanvalloituksensa, kun meille kehittyi kyky käyttää puhuttua kieltä yksilöiden välisessä vuorovaikutuksessa. Meille tuli kyky keksiä tarinoita ja luoda uskomusjärjestelmiä, joiden avulla hyvin suuret joukot voitiin mobilisoida tekemään yhteistyötä. Meidän kykymme välittää ideoita ja kuvailla tunteitamme kielen avulla ja taipumuksemme uskonnollisuuteen ovat tavallaan saman evoluution olympialaisten kultamitalin kaksi eri puolta.

Näytelmän Liorilla ei ole tätä kykyä.

Toisaalta Liorin hahmossa kristallisoituu myös meidän juutalais-kristillisestä perinteestä lähtevän humanismin ydin. Ellan äidinrakkaus vaikeavammaista lastaan kohtaan on jotakin hyvin konkreettista, elinikäinen psykofyysinen maraton, joka on vienyt Ellan kerran myös murhan ja itsemurhan partaalle. Humanismi ei ole vain korkealentoisia julistuksia, se on ennen muuta tekoja.

Näytelmässä terapian tarpeessa on Vanhan testamentin Jumala. Dialogia oli silti erittäin helppo seurata ja ymmärtää. Saan varmaan kiittää tästä yleissivistyksestäni Mutalan kansakoulun hartaan uskovaisia opettajia.

Tiesin esimerkiksi sen, että kristityt kreationistit ovat tulkinneet Raamatun luomiskertomusta niin, että Jumala loin maailman noin 6000 vuotta sitten. Uutta oli se, että ortodoksijuutalaisilla on tiedossaan myös tarkka vuosiluku maailman luomisen ensimmäiselle viikolle.  

Taru Mäkelän ohjaus oli oikeaoppisen napakka. Mäkelä on luottanut meidän katsojien kykyyn oivaltaa ja ymmärtää.

Palo ja Suosalo näyttelivät upeasti. Varsinkin Palo oli Jumalan terapeuttina elämänsä roolissa. Suosalolla tuli ehkä joidenkin iskujen kohdalla hieman kiire. Huikea tempo kuuluu Govin näytelmälleen valitsemaan tyylilajiin. Suomen kieli on sijamuotoineen omanlaisensa ja aavistuksen hitaampi tempo olisi ehkä sopinut tälle suomenkieliselle Jumalalle paremmin.

Raija Talvion suomennoksessa ei ole moitteen sijaa. Toisaalta voin hyvin kuvitella, millaista verbaalista dynamiittia Govin näytelmän hepreankielinen kantaesitys on ollut vuonna 2008 Jerusalemissa.

Max Wikströmin lavastus ja valosuunnittelu olivat hieno kokonaisuus, joka ei syönyt dialogin voimaa. Hauska yksityiskohta oli valokuva Marlon Brandosta Vito Corleonen roolihahmossa. Näytelmän Jumala, Suosalo astui näyttämölle samanlaisessa ruskeassa liituraitapuvussa, jossa Brando esiintyi elokuvassa Kummisetä.

Voi Luoja!

Suomenkielinen kantaesitys Espoon kaupunginteatterin Revontulihallissa

Anat Govin näytelmän suomennos Raija Talvio

Ohjaus Taru Mäkelä

Lavastus ja valosuunnittelu Max Wikström

Videot Max Wikström ja Teijo Pellinen

Äänisuunnittelu Tommi Koskinen

Rooleissa Sanna-Kaisa Palo, Martti Suosalo ja Ari Kauppila