Kuukausi: tammikuu 2019

Viettelysten asuntovaunussa otetaan miehestä mittaa – AdAstra-teatteri on onnistunut yli odotusten Leea Klemolan ja Mikko Kivisen vaikean näytelmän tulkinnassa

Leea Klemolan ja Mikko Kivisen näytelmässä miehestä löytyy monta puolta. Jari Määttä ja Petteri Olkinuora tekivät huikeat roolityöt Työväen näyttämöpäivien esityksessä näytelmän Heli ”Manna” Mannisen ja Kari Metsäsimolan rooleissa. Kuva Työväen näyttämöpäivät/Pihla Liukkonen

AdAstra-teatterin tekijät ovat tehneet hienon tulkinnan Leea Klemolan ja Mikko Kivisen näytelmästä Viettelysten asuntovaunu. Hyvin sisäistetyt roolit ja vahva läsnäolo näyttämöllä paljastivat näytelmän inhimillisen ydinsanoman karskin huumorin ja myötähäpeän alta.

En tiedä toista suomalaista dramaturgia ja ohjaajaa, joka osaisi näytelmissään kuvata miehenä olemisen ihanuutta ja kamaluutta yhtä osuvasti kuin Leea Klemola. Klemola riisuu miehen myyttien ja luulojen takaa niin tehokkaasti, että hänen näytelmissään ja ohjauksissaan miehet ovat säännönmukaisesti näyttämöllä kirjaimellisesti kelteisillään.

Klemolan näytelmistä miehen vaatteiden alta paljastuu herkkä ja kärsivä ihminen. No toki tämä olento on lähes myös päästään pyörällä aina hulluuteen asti, mutta ihan oikea ihminen kaikki tyyni.

Esimerkiksi Kokko-trilogian Klemola kirjoitti yhdessä veljensä Klaus Klemolan kanssa. Porilaiselle Rakastajat–teatterille ohjaamansa Viettelysten asuntovaunun Klemola kirjoitti yhdessä Miko Kivisen kanssa.

Jyväskyläläisen AdAstra-teatterin tekijät eivät pelkää haasteita. Klemolan ja Kivisen Viettelysten asuntovaunu on varmasti ollut todella haastava produktio myös Rakastajat – teatterin ammattilaisille.

Ryhmän jäsenten osaaminen ja kyky eläytyä ja omaksua on vertaansa vailla. Muistan muutaman vuoden takaa ryhmän loistavan tulkinnan Jari Juutisen näytelmästä Minä olen Adolf Eichmann.

Ryhmän Viettelysten asuntovaunua katsoin aluksi pienen epäuskon vallassa. Leea Klemolan näytelmät ovat niin persoonallisia, että epäilen vielä jyväskyläläisten hienon tulkinnan jälkeenkin, ettei niitä pysty täydellisesti ohjaamaan kuin Klemola itse. Klemolan omissa ohjauksissa on mukana aina se jokin, vaikeasti määriteltävä, mutta sitäkin vaikuttavampi tekijä, joka saa ainakin minut aina haltioitumaan.

Eichmannin ryhmälle ohjannut Erika Hast tekee kuitenkin jälleen erinomaisen tulkinnan haastavasta tekstistä. Hyvin jäsentyneistä kohtauksista kasvoi juuri niin pähkähullu kokonaisuus kuin vain toivoa saattoi.

AdAstra on koonnut yhteen todella lahjakkaita teatterin harrastajia. Esimerkiksi Adolf Eichmannin nimiroolin Juutisen näytelmässä näytellyt Petteri Olkinuora loisti nyt remonttireiska, taksikuski, luuseri, raiskaaja Kari Metsäsimolana. Pauliina Siekkinen näytteli Karin sukupuoltaan vaihtanutta siskoa Teppo Metsäsimolaa, Katja Pihlaja laulajan urasta haaveilevaa wannabe-mustalaista Merita Mäkeä ja Jari Määttä konkurssikypsää leirintäaluetta johtavaa ikäneitoa Heli ”Manna” Mannista.

Klemolalla on tapana annostella yleisölleen mahdollisuutta myötähäpeään oikein suurella kauhalla. Mikä sinänsä kuvaa tätä miehenä olemista paremmin kuin hyvin.

AdAstra-teatterin nelikolla oli kuitenkin ilmiömäinen kyky muuttaa näytelmän henkiset karikot Mikkelin teatterin Teatteriklubin ahtaissa tiloissa läsnäoloksi. Klemolan komedioissa nauru tahtoo yleensäkin juuttua jossain vaiheessa kurkkuun ja korvautua kyynelillä, mutta Hast avasi ryhmineen näytelmän ydinajatukset hyvin kauniisti meidän katsojien tajuttaviksi.

Loistavaa!

Onnistuneen produktion takana on ollut iso joukko tekijöitä. Jussi Niemelän lavastus, Anssi Pöyhösen valosuunnittelu, Jukka Kaikkosen äänisuunnittelu ja Heta Vaattovaaran puvustus olivat onnistuneita. Esityksen ylöspanossa on nähty vaivaa ja käytetty älynystyröitä.

Käsiohjelman mukaan produktiota on ollut toteuttamassa yhteensä lähes parikymmentä tekijää. Teatteri on yhteisön tekemää taidetta ja AdAstra on tässä mielessä epäilemättä lahjakkaiden ihmisten hieno yhteisö.

Tekstissä ollut nimivirhe ja väärinkäsitys korjattu 29.1.2019. Toinen käsikirjoittaja on lappeenrantalainen Miko Kivinen.

AdAstra-teatteri

Viettelysten asuntovaunu

Käsikirjoitus Leea Klemola, Miko Kivinen

Ohjaus Erika Hast

Lavastus Jussi Niemelä

Valosuunnittelu Anssi Pöyhönen

Äänisuunnittelu Jukka Kaikkonen

Puvustus Heta Vaattovaara

Rooleissa Petteri Olkinuora, Pauliina Siekkinen, Katja Pihlaja, Jari Määttä, Jukka Kaikkonen

AdAstra-teatterin esitys Työväen näyttämöpäivillä 26.1.2019

Kuiskauksia, huutoja ja mykkäkoulua suomalaiskansalliseen tapaan – Jyväskylän Huoneteatterin Kirjopesussa näyteltiin taidolla ja herkkyydellä, joka ei jättänyt kylmäksi

Anumaaria Tullalla oli näytelmässä peräti kymmenen eri roolia. Enni Junttila näytteli näytelmän miehen vaimoa, rakastajatarta ja miespuolista työkaveria. Kuva Huoneteatteri/Riku Suonio

Jyväskylän Huoneteatterin Kirjopesu oli sitä itseään, oivaltava, psykologisesti tarkkanäköinen ja hykerryttävän hauska tragikomedia. Mika Terävä on näytelmäkirjailija, jonka teksteihin teatterin harrastajien kannattaa tarttua sillä silmällä.

Huoneteatterin Työväen näyttämöpäivillä perjantaina näkemäni esitys on Terävän oma ohjaus.

Kirjopesussa yhden ydinperheen tarina kerrottiin kolmen näyttelijän voimin. Jani Ahosen, Enni Junttilan ja Anumaaria Tullan näyttelijäntyö ei jättänyt mitään toivomisen varaa.

Kolmikon näyttelijäntyö oli tarkkaa ja samalla rennon vapautunutta. Aluksi ihastelin etenkin Ahosen loistavaa puhetekniikkaa. Sitten sitä, miten muuntautumiskykyisiä Junttila ja Tulla olivat useissa rooleissaan. Kun Junttila hyppäsi aviovaimon roolista miehen salarakkaan rooliin, eivät vain hiukset peittyneet peruukkiin, vaan koko olemus muuttui roolin mukaan.

Tulla näytteli perheen tyttäriä, koiraa, miehen esimiestä, teleoperaattoreita, vaimon kavereita ja miehen kapakkakavereita ja osoitti yhteensä kymmenessä roolissa hämmentävää muuntautumiskykyä.

Illuusio oli niin vahva, että näytelmän aplodien aikana jäi aidosti ihmettelemään, että meille katsojille tuli kumartamaan vain kolme näyttelijää. Aivan mahtavaa. Oli riemastuttavaa seurata näin syvällisesti ajateltua ja hienosti sisäistettyä tekemistä.

Näyttelijäntyön vaikeuskerrointa lisäsi vielä Terävän ohjaus ja Marjo Riuttasen lavastus. Huoneteatterin Kirjopesu oli niin kutsuttua tyhjän tilan teatteria. Näyttämön ainoat lavasteet olivat kaksi puulaatikkoa ja läppäreiden ja älypuhelimien virkaa tehneet helmitaulut. Tämän tavallisen perheen kodin ilmapiiri ja työpaikan paineet syntyivät näyttelijöiden läsnäolosta.

Terävän Kirjopesu on todella hyvässä mielessä eräänlainen karvalakkiversio Ingmar Bergmanin elokuvakäsikirjoitukseen perustuvasta näytelmästä Kohtauksia eräästä avioliitosta. Terävä käsittelee hersyvän huumorin keralla jokaisessa pitkässä parisuhteessa esiintyviä ilmiöitä. Teksti ja sen myötä myös esitys käsittelee oikeasti merkityksellisiä ilmiöitä.

Tällaista teatteri parhaimmillaan on.

Jyväskylän Huoneteatteri

Kirjopesu

Käsikirjoitus ja ohjaus Mika terävä

Rooleissa Jani Ahonen, Enni Junttila, Anumaaria Tulla

Lavastus ja puvustus Marjo Riuttanen

Valosuunnittelu Jani Pietikäinen

Valokuvat ja graafinen suunnittelu Riku Suonio

Huoneteatterin esitys Työväen näyttämöpäivillä 25.1.2019

Lahden kaupunginteatterin näytelmä vaietusta kansanmurhasta herättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia – mutta niin pitääkin olla.

Ohjaaja Hanna Kirjavainen hallitsee hienosti työryhmineen Lahden kaupunginteatterin suuren näyttämön teatteritilan. NKDV:n sellin klaustrofobinen kauhu saatiin aikaan valojen ja suuren esiripun avulla. Kuvassa Aarre Reijula, Mikko Pörhölä, Tomi Enbuska, Aleksi Liikanen, Marko Nurmi, Sakari Bister, Raimo Hauta-aho. Kuva Lahden kaupunginteatteri/Lauri Rotko

Lahden kaupunginteatterin kantaesitys Antti Tuurin romaanin pohjalta tehdystä näytelmästä Ikitie palkitsee katsojansa todella vaikuttavilla näyttämökuvilla. Sovituksen ja ohjauksen tehnyt Hanna Kirjavainen pyrkii kuvaamaan kansanmurhan todellisuutta myyttien kautta. Näytelmän Jussi Ketola on Kristus-hahmo, joka puhuu teosofi Yrjö Kallisen suulla. Kirjavaisen valitsema näkökulma tarinaan haastaa katsojan ajattelemaan.

Kirjailija Antti Tuurin romaanin Ikitie tarina on julma – ja tosi.

Tuhansia suomalaisia tapettiin Neuvostoliitossa 30-luvulla Josif Stalinin terrorin aikana.

Surmansa sai myös suurin osa uutta sosialistista ihanneyhteiskuntaa Neuvostoliittoon rakentamaan tulleista amerikansuomalaisista. Näille noin 6500 Yhdysvalloista ja Kanadasta Neuvosto-Karjalaan muuttaneiden siirtolaisten kohdalla työläisten paratiisi osoittautui helvetiksi maan päällä.

Joidenkin arvioiden mukaan jopa yli 40 prosenttia Neuvostoliittoon kansalaissodan jälkeen paenneista tai sinne pulavuosina siirtolainamuuttaneista suomalaisista surmattiin tai karkotettiin Siperian orjatyöleireille.

Tuurin romaanin Lahden kaupunginteatterille sovittanut ja ohjannut Hanna Kirjavainen on luottanut teatterin omiin keinoihin. Sovituksessaan Kirjavainen vie hyvän ja pahan taistelun tarinan päähenkilön Jussi Ketolan (Jori Halttunen) mielen näyttämölle. Rajan yli Neuvostoliittoon Lapuan liikkeen miesten toimesta muilutettu Ketolasta tulee näytelmässä eräänlainen Kristus-hahmo, joka puhuu teosofi Yrjö Kallisen suulla.

Tällainen lähestymistapa voi toimia vain vahvaan läsnäoloon ja vuorovaikutukseen perustuvassa teatterissa.

Tämän mielennäyttämön Kirjavainen on kehystänyt lavastaja Pekka Korpiniityn, äänisuunnittelija Sami Järvisen ja valosuunnittelija Jyri Suomisen kanssa hienoilla näyttämökuvilla, joissa näytelmän katsojassa herättämät tunteet tiivistyvät kohtaus kohtaukselta kohti järkyttävää loppua.

Kohtaus, jossa maatalouskolhoosi Hopean suomalaistaustaiset siirtolaiset ammutaan joukkohaudan pohjalle, on kuin suoraan toisen maailmansodan ja holokaustin painajaismaisesta kuvastosta. Toteutus oli niin vaikuttava, että se sai ainakin minut voimaa henkisesti pahoin.

Inkerinsuomalaisten ja Neuvostoliittoon sisällissodan jälkeen paenneiden ja sinne 30-luvun laman aikana parempaa elämää etsimään lähteneiden suomalaisten vainosta vaiettiin virallisessa Suomessa pitkään sodan jälkeen. Hiljainen tieto näistä hirmuteoista on kuitenkin elänyt nämä ajat kokeneiden ja vainoista hengissä selvinneiden ihmisten ja heidän sukulaistensa tarinoissa, joihin myös Tuurin hieno romaani perustuu.

Tästä näkökulmasta Kirjavaisen sovitus, jossa hän on ottanut ihmisen perimmäiseen hyvyyteen uskovan, väkivallattomuuden sanomaa julistavan Ketolan riivaajaksi Kalevalan Kullervon (Henri Tuominen), on looginen ja hyvin perusteltu. Kullervon tarina perustuu myyttiin esihistoriallisesta heimosodasta, joka päättyy joukkomurhaan. Untamon miehet surmaavat Kalervon joukot ja lopulta koko suvun.

Tuurin romaanissa ja Antti-Jussi Annilan kirjan pohjalta ohjaamassa hienossa elokuvassa Ikitie dialogia Ketolan ja neuvostodiktatuurin vainoharhaista, organisoitua väkivaltaa ylläpitävän koneiston välillä käydään Ketolan ja valtioksi valtiossa nousseen poliittisen poliisin, NKVD:n komissaarin Kallosen välillä.

Lahdessa Aki Raiskio tekee upean roolityön Kallosena. Myös Halttunen näytteli ensi-illassa suurella sydämellä ja jo pitkän miehen habitus oli omiaan nostamaan hänet henkisesti muita päätä pidemmäksi. Silti minun oli pakko kysyä itseltäni, miksi näytelmän idealistinen ja hyvin humaani loppukohtaus, jossa alleviivattiin hyvän elämän lähtökohtia, ei kolahtanut.

Miljoonien ihmisten tappamiseen tarvitaan kymmenien tuhansien ihmisten työpanos. Suurin osa Natsi-Saksan poliiseista ja muista holokaustin käytännön toteutuksen osallistuneista tappajista palasi sodan jälkeen muina miehinä entisiin tehtäviinsä ja sama toistui Neuvostoliitossa. Ihmisten tappaminen oli vain ikävä työ, joka piti tehdä, kun käskettiin, kun oli pakko.

Meidän on ilmeisen vaikeaa tunnistaa rakenteellista väkivaltaa edes silloin, kun se johtaa joukkomurhien kaltaisiin hirmutekoihin. Olemme joko unohtaneet tai autuaan tietämättömiä siitä, että viime vuosisadan alun eugeniikan kehittäjät olivat oman aikanaan arvostettuja tiedemiehiä ja varsinkin liberaalia vasemmistoa edustavien, suurten ajattelijoiden suosiossa.

Monet venäläiset kunnioittavat tai suorastaan palvovat Stalinia yhä yhtenä maan suurista tsaareista, Venäjän suuruuden symbolina.

Harva myöskään tunnistaa esimerkiksi nykyisen Juha Sipilän hallituksen kansan suuren enemmistön tuella harjoittamaa keppikuria kaikkein heikoimmassa asemassa olevia ihmisiä kohtaan rakenteelliseksi väkivallaksi.

Näytelmän sovitusta kirjoittaessaan ja varmasti myös ohjaustyön aikana Kirjavainen on työryhmineen pohtinut tätä ongelmaa. Se näkyy ainakin näytelmän ensimmäisessä, pitkitetyssä kohtauksessa, joissa Lapuan liikkeen muiluttajat kyyditsevät seitsemän etapin kautta Neuvostoliiton rajalle tapettavaksi.

On tärkeätä yrittää muistaa.

Etäännyttäminen yksi teatterin keinoista, joilla haastetaan esityksen katsoja ajattelemaan.

Ikitien joukkokohtaukset tansseineen perustuvat Kirjavaisen itse laatimaan koreografiaan. Lahden kaupunginteatterin suunnattoman suuri suuri näyttämö on hyvin vaativa tila, joka asettaa esitykselle omat vaatimuksensa. Kirjavainen työryhmineen sekä täyttää että hyödyntää taitavasti tätä tilaa.

Esimerkiksi kohtaus, jossa Hopean väki on vangittu NKVD:n toimitalon ahtaaseen tyrmään Petroskoissa, oli toteutettu mestarillisesti näyttämön suurten esirippujen avulla. Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää!

Esityksen laulut ja tanssit kuvasivat ihan osuvasti Hopea-kollektiivin muodostaman yhteisön jäsenten idealismia ja tulevaisuuden toivoa. Omalla tavallaan ne antoivat aivan oikeaoppisesti katsojalle myös aikaa ja tilaa jäsentää itse tarinaa.

Ikitie

Kantaesitys Lahden kaupunginteatterissa 23. tammikuuta 2019

Sovitus, ohjaus ja koreografia Hanna Kirjavainen

Lavastus Pekka Korpiniitty

Pukusuunnittelu Sari Salmela

Äänisuunnittelu Sami Järvinen

Valosuunnittelu ja näyttämöprojisoinnit Jyri Suominen

Rooleissa Tomi Enbuska, Jori Halttunen, Saana Hyvärinen, Mikko Jurkka, Mari Naumala, Marko Nurmi, Mikko Pörhölä, Aki Raiskio, Jari-Pekka Rautiainen, Aarre Reijula, Henri Tuominen, Raisa Vattulainen ja Lumikki Väinämö, Sakari Bister, Raimo Hauta-aho, Aleksi Liikanen, Inka Mantsinen, Henna Määttänen sekä Jami Hatara, Anna Mäki, Ilmari Ryymin