Maaninkavaara on sydäntä kouraiseva tragedia ja huikea selviytymistarina samassa paketissa

Viena Kostamo ja Lauri Haltosonen näyttelevät eläytyen ja ajatuksella Kulttuurin metsästäjien Maaninkavaarassa. Kuva Matti Saarela

Kulttuurin metsästäjien Maaninkavaara on terävästi ajateltu ja tyylikkäästi toteutettu näytelmä. IRTI-teatterin kantaviin voimiin vuosia kuulunut Lauri Haltsonen ja nuori Viena Kostamo näyttelevät mahtavasti. Ainakin minun sydäntäni lämmitti seurata, miten Kostamo ensin eläytyi ja sitten suorastaan heittäytyi erittäin vaativaan rooliinsa.

Teatterin merkittävin vahvuus, vuorovaikutus näyttelijöiden ja yleisön välillä, syntyi nyt helposti ja syveni syvenemistään tarinan edetessä.

Kirjailija Miika Nousiainen on uuden ajan Jari Tervo. Hänet on poimittu Nelosen Hyviin ja huonoihin uutisiin ja moniin muihin makasiiniohjelmiin meitä hauskuuttamaan.

Ehkä siksi myös Nousiaisen kirjoista tehdyissä kirjallisuuskritiikeissä, tarinoiden koomisuus nousee keskeiselle sijalle. Maaninkavaara ei kuitenkaan ole komedia, vaan tragikomedia ja tässä mielessä romaanin dramatisoinut Teemu Salohalme on tehnyt hienoa työtä.

Imatran Maaninkavaaran ohjaaja Sami Sivonen on myös oivaltanut tarinan todellisen luonteen loistavasti. Kohtauksista oli riisuttu pois kaikki turha teatteri.

Toteutuksessa tarinan syvältä kouraiseva traagisuus tuodaan esiin pienin elein ja lähes huomaamatta. Kuitenkin se koskettaa. Ohjaus on Sivoselta taitavaa työtä. Näytelmässä päästään tarinan pintaa syvemmälle, paljon syvemmälle.

Tätä alle viivaa myös hankaluudet, joita tarinan rakenne aiheuttaa. Näytelmän ensimmäinen yllättävä käänne on samalla se päätepiste, johon tarinan traagisuus huipentuu.

Samalla se on myös näytelmän varsinaisen tarinan alku, kohta, jossa henkilöiden esittelystä siirrytään itse juoneen.

Esitystä tukee poikkeuksellisen hyvin myös Emmy Haltsosen, Ville-Pekka Lambergin ja Sivosen yhdessä suunnittelema minimalistinen lavastus. Näin me siirrämme elämämme palikoita. Aluksi näyttämän kaksi puista sermiä tuntuivat turhilta, sisääntuloijen perinteeseen kuuluvalta liimaltaa liimalta, mutta nekin saivat selityksensä, kun kulissit kaatuivat näytelmän lopussa.

Maaninkavaara on näytelmä meitä ihmisiä elähdyttävistä ja kiduttavista pakkoajatuksista. Tarinan Martti (Haltsonen) on noin viisikymppinen koulun vahtimestari ja isä, jota riivaa urheiluhulluus. Martin suhde urheiluun on yhtä pakonomainen ja ehdoton kuin vaikkapa kiihkouskovaisen suhde uskontoon.

Juoksemiseen liittyy Martin mielessä vain ehdottomia totuuksia, jotka sen suomalaiset pyhimykset Lasse Virenistä Kaarlo Maaninkaan ovat kanonisoineet uroteoillaan juoksuradoilla.

Kuten kaikessa kiihkoilussa, tässäkin tapauksessa ruumiita syntyy, tosin heti tarinan alussa. Tarinan Martille rakkaus on toki kiva ja kaunis asia, mutta se pilaa lupaavan urheilijan.

Tarinan Heidin (Kostamo) osaksi tulee toimia isänsä hulluuden ukkosenjohdattimena hänen veljensä traagisen kuoleman jälkeen. Asetelma on siis psykologisesti kiinnostava ja siitä löytyy monia tasoja.

Heidiä näyttelevä Kostamo on sisäistänyt roolin hienosti. En tiedä, onko Kostamo opiskellut puhetekniikkaa. Artikulointi oli joka tapauksessa selkeää ja ne tärkeät vivahteet tulivat mukaan, kun hän alkoi eläytyä näyttämöllä rooliinsa.

Kostamon lahjakkuudesta kertoo myös vähän varsamainen ja sellaisena hyvin puhutteleva mimiikka. Ilmeet ja eleet vastasivat katsojan roolihahmoon liittämiä odotuksia. Mitään ei ollut liikaa, eikä mitään jäänyt myöskään kaipaamaan.

Ehkä Kostamo harrastaa tosimielessä juoksemista tai vaikkapa tanssia myös oikeassa elämässä. Ainakin vuorosanat tulivat takeltelematta ja hengästymättä myös näytelmän kiivastempoisten juoksukohtausten aikana. Kostamon näyttelemistä katsoessaan oli helppo vakuuttua siitä, että Maaninkavaara on myös huikea nuoren ihmisen selviytymistarina.

Haltsosen bravuureihin kuului itsetyytyväinen ilme, joka on myös todellisessa elämässä ominainen omassa uskossaan vahvoilla. Minä olen totuus ja elämä.

Ehkä Haltsosen replikointi olisi aivan näytelmän lopussa kaivannut hieman lisää tarkkuutta. Mutta toisaalta se oli myös nujerretun miehen puhetta ja todennäköisesti Sivosen ja Haltsosen roolin suhteen tekemä tietoinen valinta.

Teatterin harrastajat pääsevät aina silloin tällöin tulkinnoissaan sfääreihin, joita jopa ammattilaisten on vaikea tavoittaa. Maaninkavaara on tätä harvinaista lajia. Hyvin tehty.

Kulttuurin metsästäjät: Maaninkavaara

Dramatitisointi Miika Nousiaisen romaanista: Teemu Salohalme

Ohjaus: Sami Sivonen

Rooleissa: Lauri Haltsonen ja Viena Kostamo

Lavastus: Emmy Haltsonen, Ville-Pekka Lamberg ja Sami Sivonen

Äänisuunnittelu: Emmy ja Lauri Haltsonen

Valosuunnittelu: Emmy Haltsonen

Kotkan kaupunginteatteri lupaa kevyttä yläpilveä

Aki Kaurismäen kirjoittaman tarinan nuorta paria näyttelevät Kotkassa Eeva Hautala ja Osku Haavisto. Kuva Juha Lahtinen/Kotkan kaupunginteatteri

Kotkan kaupunginteatterin Kauas pilvet karkaavat on toteutettu hyväksi havaitulla sapluunalla. Otetaan joukko ikivihreitä iskelmiä, jotka liittyvät suurten ikäluokkien nuoruuteen ja liitetään kappaleiden väliin siteeksi tarinaa.

Tämän musiikkiteatterin lajin toimivuudesta ei kuitenkaan ole enää takuuta.

Edesmenneen Rauli Badding Somerjoen aikoinaan ainutlaatuisella tavalla tulkitsemassa biisissä pilvien ohella myös riimityksen kertoja karkaa kauas. Näin on tehnyt myös viime vuosina kovin moni nuori kymenlaaksolainen.

Musiikkiteatterin esittäjänä Kotkan kaupunginteatterilla on pitkät ja hienot perinteet. Kotkasta löytyy lajityypin osaamista ja tämä osaaminen henkilöityy Kouvolan Teatterista Kotkaan palanneeseen kapellimestari Ari Ismälään.

Näillä perinteillä on myös kääntöpuolensa, pysähtyneisyys. Tuoreet ideat ja oma persoonallinen näkemys olivat lauantain ensi-illassa kortilla. Tällä iäisyys konseptilla maakunnalliset laitosteatterit katoavat tästä maailmasta suurten ikäluokkien mukana.

Tarina on Aki Kaurismäen samannimisestä elokuvasta, mutta henkilökuvat ovat tietysti jo lajityypin takia äärimmäisen ohuita. Esimerkiksi näytelmän Lauri oli ohjaaja Pia Lunkan ja näyttelijä Osku Haaviston jäljiltä se ikuisesti sama suomalaisen miehen karikatyyri.

Tarinaa pitää eläytyä näyttämällä esitettyjen kappaleiden kautta. Vajaat kaksi tuntia kestävään potpuriin on saatu mahtumaan peräti 20 kappaletta. Kappaleiden perusteella katsojan oli mahdoton ajoittaa esitystä oikein millekään vuosikymmenelle ja minusta myös tekijöiden tyylitaju horjui.

Piti kysyä itseltään, miksi esimerkiksi Tuomari Nurmion Stadin slangilla sanoitettu Skulaa tai delaa on otettu Kotkassa esitettävään potpuriin mukaan.

Kohtaus, jossa Lise Holmberg tulkitsi Pelastusarmeijan uniformuihin pukeutuneen orkesterin kanssa Valto Tynnilän säveltämää ja sanoittamaa kappaletta Pieni sydän, on lainattu Kaurismäen elokuvasta Mies ilman menneisyyttä.

Elokuvassa kappaleen tulkitsee Annikki Tähti ja Pelastusarmeijan kapteenia näyttelee cameo roolissa Peter von Bagh. Elokuvassa kohtaus on aivan huikea, mutta sen lainaaminen näytelmään osoitti minusta, etteivät tekijät ehkä ole ajatelleet käsillä olevan Kaurismäen käsikirjoituksen merkityssisältöjä ihan loppuun asti.

Käsiohjelmassa Lunkka kirjoittaa tarinan ajankohtaisuudesta. Sodan kokeneiden sukupolvien suuri suunnitelma ja unelma tasa-arvoisesta hyvinvointivaltiosta, jossa kaikilla on mahdollisuus ihmisarvoiseen elämään, murtui 90-luvun lamaan ja massiiviseen joukkotyöttömyyteen. Joidenkin mielestä Kaurismäen elokuva on ainoa, joka kuvaa tämän kansallisen tragedian seurauksia yksilötasolla.

Tuosta 90-luvun lamasta on kuitenkin kulunut jo yli 20 vuotta. Ei Lunkka silti ole väärässä puhuessaan näytelmän ajankohtaisuudesta. Suomen talouden rakennemuutos on runnellut juuri Kymenlaaksoa kovin kourin, eikä vuoden 2008 finanssikriisistä alkanut ja lähes kymmen vuotta kestänyt taantuma ole tätä rakennemuutosta tehnyt yhtään helpommaksi.

Teatterin ylläpitäjä Kotka on yksi suomen velkaantuneimmista kunnista ja kaupunkina vararikon partaalla. Ehkä tämä tosiasia selittää myös teatterin tekijöiden varman päälle pelaamisen.

Oikeisiin musikaaleihin ei ole varaa eikä resursseja, mutta musiikkiteatterilla saadaan katsojatilastot edes jotenkin siedettävälle tasolle. Nämä tilastot kun ovat nykyisin koko ajan paitsi kaupungin taloudesta päättävien virkamiesten, myös kaupunginvaltuustoihin ja lautakuntiin valittujen perussuomalaisten suurennuslasin alla.

Itse esityksessä tämä todellisuus ei näy oikeastaan mitenkään. Kauas pilvet karkaavat on kevyttä viihdettä. Lunkan peräänkuuluttama yhteisöllisyys toki näkyy jo siksi, että teatteri on ainakin periaatteessa yhteisön luomaa taidetta.

Kotkan kaupunginteatteri: Kauas pilvet karkaava

Käsikirjoitus: Aki Kaurismäki

Ohjaus:

Musiikin sovitus ja orkesterin johto Ari Ismälä

Lavastus: Essi Santala

Äänisuunnittelu: Kaj Gynther

Pukusuunnittelu: Anne Hannula

Rooleissa: Eeva Hautala, Osku Haavisto, Juho Markkanen, Antti Leskinen, Jyri Ojansivu, Ella Mustajärvi, Anne Niilola, Kari Kukkonen, Lise Holmberg, Ari Malmi, Ismo Forss, Juha Kuusimäki ja Petri Salonen.

Ensi-ilta Kotkan kaupunginteatterissa 9.9.2017

 

 

 

 

 

Rakkauden arvoituksellisia muunnelmia

 

Ilkka Heiskanen ja Heikki Kinnunen ovat kovasti eri paria Helsingin kaupunginteatterin Arvoituksellisissa muunnelmissa.. Kuva Aki Loponen/Helsingin kaupunginteatteri, Pictuner Oy

Helsingin kaupunginteatterin Arvoituksellisten muunnelmien Nobel-kirjailija on supisuomalainen mielensäpahoittaja. Eric-Emmanuel Schmittin huikean hieno näytelmäteksti potkii kuitenkin katsojan mielikuvituksen liikkeen.

Yllättävät käänteet ovat hyvän näytelmätekstin suola ja pippuri. Ranskalaisen Eric-Emmanuel Schmittin Arvoituksellisia muunnelmia sopii vaikka oppaaksi siitä, miten todella kiinnostava juoninäytelmä kirjoitetaan. Mojovat yllätykset seuraavat toinen toistaan aina viimeiseen kohtaukseen asti.

Helsingin kaupunginteatterin lauantain esitys oli viiden teatterin ja kahden hyvin erilaisen näyttelijän produktio. Siinä näkyivät myös yhteistuotantojen perinteiset ongelmat. Näytelmän kokonaisuus ja näyttelijä Heikki Kinnusen suuri ego eivät ole pysyneet kovin hyvin viime aikoina lähinnä Hämeenlinnassa ohjanneen Sakari Kirjavaisen hyppysissä.

Kinnusesta on kasvanut yksi suomalaisen teatterin ikoneista. Kinnusen oma ego vertautuu varmasti Schmittin näytelmän fiktiivisen Nobel-kirjailijan Abel Znorkon itsetietoisuuteen.

Tämä seikka on myös Helsingin kaupunginteatterissa ensi-iltansa saaneen, viiden teatterin yhteisen produktion suurin pulma. Kirjavaisen ja Kinnusen luoma tulkinta Znorkon hahmosta ei ole sarkasmia ja ironiaa viljelevä eurooppalainen älykkö, vaan supisuomalainen, jurottava mielensäpahoittaja.

Kinnunen on hieno näyttelijä. Leea Klemolan tiukassa ohjauksessa hänen lahjakkuutensa ja ominaislaatunsa ovat päässeet loistamaan esimerkiksi maineikkaassa Kokkola-trilogiassa.

Kinnusella on kuitenkin myös elokuvista ja usein myös näyttämöltä tutut maneerinsa, jotka eivät istuneet tähän näytelmään. Kinnusen tapa niellä sanojen loppuja ja kokonaisia sanoja teki myös esityksen seuraamisesta välillä piinallista. Pasilan näyttämän katsomon seitsemännelle riville ei tahtonut oikein kuulla kaikkia Kinnusen vuorosanoja. Se oli tiekin aika kohtalokasta näytelmässä, jonka koko vaikuttavuus perustuu puhuttuun kieleen.

Tähän seikkaan tekijöiden kannattaisi kiinnittää huomiota, kun esitys lähtee Helsingin kaupunginteatterin jälkeen maakuntakierrokselle Hämeenlinnaan, Kuopioon, Turkuun ja Riihimäelle. Helsingin kaupunginteatterin toisen ensi-illan yleisön keski-ikä oli varmasti kuudenkympin korvilla ja tässä iässä ei edes kuulo ole meillä kaikilla ihan priimakunnossa.

Olisi ollut mielenkiintoista nähdä, millainen tahtojen taisto Kirjavaisen ja Kinnusen välillä on käyty roolihahmosta. Kirjavainen on Taideteollisen korkeakoulun kasvatti ja ainakin elokuvaohjauksissaan hän on ollut korostetusti suomalaisuuden kuvaaja. Voi siis hyvin olla, että Znorkon hahmossa oli tällä kertaa paitsi rutkasti Kinnusta myös ripaus Kirjavaista.

Tähän viittaa myös se, että Kirjavainen on tehnyt ohjauksessaan hitaasti kiiruhtamisesta näytelmän keskeisen elementin. Tuli välillä mieleen vanha hokema, ettei suomi ole mikään kieli, vaan tapa istua penkin päässä karvat korvilla. Niin hitaasti välillä siirryttiin kohtauksesta toiseen.

Meillä ikävammaisilla katsojilla kuulokynnys voi olla korkealla eikä näössäkään ole hurraamista, mutta ajatus kulkee edelleen liukkaasti. Teatterissa on toki paikka suurille tunteille, mutta ainakin minulle se on ennen muuta parasta mahdollista aivovoimistelua.

Näytelmän Eric Larsenia näytellyt Ilkka Heiskanen taas tuntuu solahtavan vaivattomasti rooliin kuin rooliin. Heiskasen näyttelijän työtä oli tälläkin kertaa nautinto seurata. Hän pohjusti näytelmän jokaista yllättävää käännettä hyvin hienovaraisin elein ja ilmein.

Helsingin Sanomien Laura Hallamaan kritiikissä Heiskasen ja Kinnusen henkilökemiat eivät kohtaa näytelmässä, ja voi asian näinkin tietenkin ilmaista. Toisin sanottuna Heiskanen näytteli roolinsa tapansa mukaan loistavasti, kun Kinnunen oli puolestaan nyt ihan väärässä roolissa.

Itse jäin kuitenkin pohtimaan Kirjavaisen roolia näytelmän ohjaajana. Kielen tasolla tapahtuva älyllinen voimistelu kaipaa rinnalleen myös elekieleen tiettyä eleganssia. Lavastus, valaistus ja pyssyllä paukuttelu ovat kuitenkin varsin toissijaisia asioita tällaisessa näytelmässä.

Arvoituksellisten muunnelmien alussa soi Edward Elgarin sävellys Enigma Variations, mistä Schmitt on ottanut myös nimen näytelmälle. Elgarin Arvoitukselliset muunnelmat ovat tulkintoja tutulta kuulostavasta sävelmästä, jota ei ehkä edes ole olemassa. On vain näitä tulkintoja. Se on hieno allegoria rakkaudelle.

Ihmisen seksuaalisuudesta näitä arvoituksellisia muunnelmia löytyy lähes loputtomasti. Kauneimmillaan Schmittin näytelmä on kuitenkin silloin, kun se kuvaa sitä rakkauden lajia, jolla ei ole oikeastaan muuta tarkoitusta kuin olla hyvä ihminen.

Helsingin kaupunginteatteri: Arvoituksellisia muunnelmia

Käsikirjoitus: Éric-Emmanuel Schmitt

Suomennos: Leo Kontula

Ohjaus: Sakari Kirjavainen

Rooleissa: Heikki Kinnunen ja Ilkka Heiskanen

Lavastus: Juha Mäkipää

Pukusuunnittelu: Elina Kolehmainen

Valosuunnittelu: Petteri Unkila

Äänisuunnittelu: Janne Auvinen