Helsingin kaupunginteatteri on tehnyt vahvan tulkinnan Florian Zellerin menestysnäytelmästä.
Ranskalaisen Florian Zellerin Isä on loistava näytelmäteksti. Zellerin tarina muistisairaan ihmisen elämästä on tarkka, uskottava ja koskettava.
Zellerin näytelmä kertoo kirjoittajalle ehkä hyvinkin läheisen ihmisen viimeisistä vuosista, kun hitaasti etenevä muistisairaus muuttaa hänen elämän ennalta arvaamattomaksi ja kaoottiseksi.
Eikä näytelmä ole vain yhden perheen tarina. Näytelmä pureutuu suoraan maailmankuvamme peruskysymyksiin. Kysymys kuuluu, mitä todellisuus on?
Ainakin minut Helsingin kaupunginteatterin tulkinta Zellerin näytelmästä pakotti pohtimaan ensiminuuteista lähtien todellisuuden luonnetta.
Meidän itse kunkin minuus syntyy hyvin monimutkaisen prosessin kautta. Me olemme muutakin, kuin kokemustemme summa. Paitsi ulkoa tulevat vaikutteet ja kokemukset, myös biologia, kehon sisältä tuleva informaatio mukkaa meitä kehdosta hautaan. Meidän maailmankuvamme on kuitenkin aivan kirjaimellisesti aivojen luoma ja toki alati muuttuva kuva todellisuudesta.
Muistisairauden iskiessä meidän illuusiomme todellisuuden luonteesta murenee. Syy ja seuraus alkavat heittää häränpyllyä. Zeller kuvaa tätä osuvasti nostamalla kellon yhdeksi näytelmän keskeisistä symboleista.
Wikipedia määrittelee Zellerin postmodernistiksi. Miten lienee? Zeller on syntynyt vuonna 1979. Tämän nuoren miehen nimi kannattaa painaa visusti mieleen. Hänestä kuullaan vielä.
Helsingin kaupunginteatterissa Zellerin tekstin arvo on ymmärretty ja teatteri laittaa näyttämölle parastaan. Reita Lounatvuori on kääntänyt näytelmän pieteetillä ja Milko Lehdon ohjaus on esimerkillisen napakka.
Lounatvuori ei ole vain kääntänyt Zellerin näytelmää, vaan hän on suomentanut sen. Tekstin tuttuus, tunne siitä, että olen itse kokenut tämän, oli hätkähdyttävän voimakas. Lehdon ohjauksessa kohtausten ajoitus oli todella kohdallaan.
Janne Siltavuoren lavastus on oivaltava. Ainakin itse voin kuvitella, miten muistisairaus vähitellen eristää meidät läheisistämme lasisten seinien tavoin.
Helsingin kaupunginteatterin näytelmän ytimessä on Jari Pehkosen huikea roolityö muistisairaana isänä. Pehkonen eläytyy muistisairaan miehen ahdistukseen sydänalaa kouristavalla tavalla.
Vuokko Huovatta loistaa isäänsä uhrautuvasti hoitavana tyttärenä. Näiden kahden välinen dialogi oli kuin suoraan elävästä elämästä.
Näytelmän vaikuttavuudesta kertoo jotakin se, että aika monet meistä itkivät avoimesti näytelmän päättyessä. Varmasti monella katsojalla oli aivan omakohtaisia kokemuksia näytelmän kuvaamasta inhimillisestä tragediasta.
Teatterin ystävät ovat myös huomanneet Zellerin näytelmän laadun. Viime perjantaina Pasilan näyttämön katsomo oli lähes loppuunmyyty. Helsingin kaupunginteatterin ohjelmistoa on usein moitittu liian viihteelliseksi. Kuitenkin ohjelmistosta löytyy jatkuvasti myös todellisia helmiä kuten Kenraali ja Casanova ja Taju.
Etelä-Karjalassa yhä useampi joutuu todennäköisesti myös kohtamaan joko hitaasti etenevän muistisairauden uhrina tai muistisairaan omaisena näytelmän kuvaaman tragedian. Etelä-Karjalan väestöstä jo useampi kuin joka neljäs on ehtinyt täyttää 65 vuotta.
Olisiko Lappeenrannan kaupunginteatterilla rohkeutta ja viisautta tarttua näin ajankohtaiseen ja loistavasti kirjoitettuun näytelmään?