Helsingin kaupunginteatterin Taju koukuttaa ja ärsyttää

Ursula Salo näyttelee Tajua ja Santeri Kinnunen hänen isäänsä, kuvataiteilija Tyko Sallista. Kuva Stefan Bremer/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin Taju on teatteritaidetta viimeisen päälle. Tässä näytelmässä melkein kaikki oli kohdallaan, Eero Ojasen sävellykset ja sovitukset, Antti Mattilan minimalistinen lavastus, William Ilesin valot ja Mauri Siiralan äänisuunnittelu, siis kaikki.

Ursula Salo näyttelee koskettavasti näytelmän nimiroolissa. Ohjaaja Laura Jäntti ja dramaturgi Merja Turunen saavat Liisa Urpelaisen tekstin elämään. Kaksikolla on huikea ajan ja tilan taju. Kohtausten ajoitukset olivat kohdallaan ja tarinaan sijoitetut lukuisat taukautumat toteutettiin näyttämöllä todella sujuvasti.

Myös muut roolityöt ovat hienoja. Erityisesti minua ilahdutti usein yhden ilmeen rooleja näytelleen Rauno Ahosen huimat irtiotot neljässä eri roolissa.

Silti Urpelaisen ja Lauri Siparin näytelmä jätti hyvin kaksijakoisen olon.

Näytelmän tarina tukeutuu historiallisiin henkilöihin. Se kertoo kirjailija Taju Sallisen, hänen isänsä taiteilija Tyko Sallisen ja hänen äitinsä Helmi Sallisen ongelmallisista suhteista ja Tajun traagisesta sairastumisesta sodan runtelemassa natsi-Saksassa.

Tuju Sallisen elämäntarina antaa siis todella dramaattiset puitteet näytelmälle. Sallinen lähti vuonna heinäkuussa 1943 Saksaan Euroopan kirjailijaliiton stipendiaattina.

Liittoutuneiden ilmavoimat tekivät Saksan kaupunkeihin laajoja aluepommituksia ja tappoivat täysin harkitusti  satojatuhansia puolustuskyvyttömiä lapsia, naisia ja vanhuksia samaan tapaan, kuin Syyrian hallituksen joukot ja venäläiset ovat nyt tehneet Aleppossa.

Näytelmässä Sallisen avioliiton oletettu parisuhdeväkivalta ja perheväkivalta vertautuvat tähän toisen maailmansodan infernoon.

Urpelainen ei väitä, että Tyko Sallisella olisi ollut insestinen suhde tyttäreensä, hän antaa ymmärtää. Hyvän, tai tässä tapauksessa suorastaan loisteliaan teatterin keinoin siitä, mitä ei edes väitetä, tulee ”ilmeinen tosiasia”.

Urpelainen korostaa käsiohjelmassa, että näytelmä on fiktiota. Se ei kuitenkaan kokonaan poista ongelmaa.

Urpelaisen mukaan Taju Sallinen kirjoitti itsellensä onnellisen lapsuuden kirjassa Isä ja minä isänsä kuoleman jälkeen. Urpelainen kirjoittaa Tajulle hyvin onnettoman lapsuuden, jossa tyrannimaisesti käyttäytyvä isä pahoinpitelee vaimoaan, ajaa hänet pois kotoa ja ottaa lopulta huostaansa väkisin myös äidille avioerossa määrätyn tyttären.

Tyko Sallinen oli varmasti hankala ihminen, varsinainen kusipää, kuten lahjakkaat, mutta voimakkaasti uskonnollisuuteen taipuvaiset miehet tapaavat olla.

Urpalaisen näytelmätekstiä vaivaa silti uskottavuusongelma, joka lienee analyyttisen ajattelun ikuisuusongelma. Alitajuntaan painuneet, tiedostamattomat, varhaiseen lapsuuteen ja sen vuorovaikutussuhteisiin liittyvät avainmuistot keksitään sen mukaan, mikä on syy- ja seuraussuhteiden kannalta loogista.

Urpelainen on tehnyt näytelmän fiktiivisestä henkilöstä, jonka viitteellisenä esikuvana on ollut historiallinen henkilö. Näkökulma tarinaan on yhden ihmisen sammakkoperspektiivi.

Toki Urpelainen on tässä hyvässä seurassa. Seitsemän romaania kirjoittanutta Taju Sallista juhlittiin omana aikanaan psykologisen romaanin mestarina.

Tämä on kaikki toisaalta juuri niin kuin olla pitää. Naisten kirjoittamissa tragedioissa naiset uhriutuvat. Miesten kirjoittamissa tragedioissa, aina William Shakespearen päivistä, miehet ovat kostaneet kokemansa vääryydet.

Ainakin nyt tuntuu siltä, että Kansallisteatterin Richard kolmosen päitä poikki ja pinoon on jotenkin reilumpaa meininkiä.

Tuntematon sotilas taipuu oivaltavaksi monologiksi Mikkelin Teatterissa

valkpaitakadetpaanpaalla
Alussa oli näyttämö, mikrofoni ja Janne. Mikelin Teatterin Tuntemattoman sotilaan monologit tulkitsee Janne Kyyhkynen, joka tunnetaan myös stand up -koomikkona. Kuva Jere Lauha/Mikkelin Teatteri

 

Mikkelin Teatterin Tuntematon sotilas alkaa stand up -show’n estetiikalla. Alussa näyttämöllä ei ollut muuta kuin mies ja mikrofoni.

Väinö Linnan Sotaromaanin esittäminen näyttämöllä monologinäytelmänä on hieno dramaturginen oivallus. Se avaa uuden näkökulman sodan todellisuuteen. Vaikka me miellämme varsinkin talvisodan myyttisellä tasolla jonkinlaiseksi kollektiivisen kokemisen kliimaksiksi, sodan ja sen tuottamien kärsimysten kokeminen on viimekädessä hyvin individualistinen prosessi.

Linna kuvaa tätä sodan kauhujen ainutkertaisuutta hyvin esimerkiksi luvussa, jossa konekiväärikomppania osallistuu hyökkäysvaiheen aikana koukkaukseen. Alikersantti Lehdon kuolema on yksi koko romaanin huipennuksista. Teema kertautuu kuvauksella kenttäsairaalasta, jossa vakavasti haavoittuneilla ei ole enää muuta jäljellä, kuin oma kärsimyksensä, kuoleman odotus hirvittävien kipujen keskellä.

Linnan kuvaus siitä, miten yksin ihminen on tällä viimeisellä hetkellä, on vavahduttava.

Sotaromaanin Mikkeliin ohjannut ja dramatisoinut Samuli Reunanen käyttää monologimuotoa taitavasti tämän romaanin ydinteeman syventämisessä.

Esityksen alussa monologit esittävä näyttelijä Janne Kyyhkynen kertoo, miten Linnan romaani on kulkenut hänen matkassaan 12-vuotiaasta pojasta asti. Kirja on ollut osa hänen henkistä kasvuaan pojasta mieheksi.

Tämän jälkeen monologien sarja alkaa symbolisella riisuutumisella, jossa Kyyhkynen kuorii yltään siviilikamppeet ja pukeutuu sotisopaan.

Paloaukealta ja alikersantti Hietasen filosofoinnista Reunanen vie tarinan yllättäen sotaelokuvaan, joka Kyyhkysen ikäisille on ehkä samanlainen sukupolvikokemus kuin Linnan Sotaromaani suurille ikäluokille.

Kapteeni Kaarnan kuolemasta kertovassa monologissa hahmon habitus on napattu Francis Ford Coppolan elokuvasta Ilmestyskirja Nyt! Kaarnan hahmosta sukeutuu everstiluutnantti William Kilgore.

Kohtaus toimii hämmästyttävän hyvin. Sodassa kauhea ja naurettava kohtaavat. Linna käyttää saman teeman kuvaamiseen Lammion hahmoa, jonka Reunanen on voinut jättää tällä tempulla kokonaan pois esityksestä.

Kyyhkynen on lukenut, kuten useimmat meistä, Linnan kirjaa suomalaisen miehen arkkityyppien kuvaksena. Linnan vahva teksti toimii tällä tasolla myös monologissa, mutta siitä ei tule Mikkelin teatterin hienon esityksen ydinasia.

Sodan kokeneille nuorukaisille sota ei ollut seikkailu, vaan pääsääntöisesti erittäin raskasta ja ikävää työtä vuorotta. Parhaissakin sodan kuvauksissa tämä sodan aikaperspektiivi väkisinkin vääristyy, tappavaa tylsyyttä on lähes mahdoton kuvata taiteen keinoin.

Linnan kirjassa oikea stahanovilainen työn sankari on alikersantti Rokka. Reunasen dramaturgian hienoja oivalluksia on tehdä Rokasta monologissa arvoituksellinen hahmo. Monologinäytelmän Rokka kertoo Kannaksella ruista leikkaavasta vaimostaan kasvot kokonaan veren peitossa.

Reunasen dramaturgia on syvällisesti ajateltu ja oivaltava. Mutta ei Mikkelin Tuntemattoman sotilaan esteettisessä esillepanossakaan ole mitään vikaa. Se on hieno ja koskettava. Mari Heinosen puisista kuormalavoista koottu lavastus toimii hienosti.  Jonathan Millerin ja Jukka Revon valot ja muun muassa ortodoksisen mieskuoron laulusta koostuva äänimaisema loivat ensi-illassa vahvan tunnelman.

Kyyhkynen tunnetaan ainakin Mikkelin seudulla hauskana stand up –koomikkona. Miehen koomikonkyvyistä kertoi jotakin ulkopuoliselle se, että yleisö alkoi nauraa ja taputtaa Tuntemattoman sotilaan ensi-illassa heti, kun mies asteli lavalle.

Kyyhkynen tekee hinoa työtä näyttämöllä. Ehkä tämä tarina pitäisi aloittaa lauseella: Alussa oli näyttämö, mikrofoni ja Janne.

Mikkelistä on tullut kiinnostava paikka myös tällaisen teatterin heavy userin kannalta teatterinjohtaja Katriina Honkasen johtajakaudella.

Tuntemattoman sotilaan ensi-iltayleisö palkitsi esityksen ja Kyyhkysen monet bravuurit osoittamalla suosiotaan seisten loppukumarrusten aikana.