Lappeenrannan kaupunginteatterin suurella näyttämöllä kiskaistiin tiistain ensi-illassa komeita keihäskaaria. Draaman kaari sen sijaan jäi kovin vaatimattomaksi Tuomo Rämön käsikirjoittamassa ja ohjaamassa draamassa. Ainakin minulle Savitaipaleen ihme Joonas Myyrä oli ja on näytelmän jälkeenkin lähes tuntemattomaton suuruus.
Käsiohjelman mukaan Jonni on komedia Savitaipaleen parhaasta keihäänheittäjästä ja pahimmasta huijarista. Myyrä heitti useita maailmanennätyksiä ja voitti keihäässä kultaa Antwerpenin ja Pariisin olympialaisissa viime vuosisadan alkupuolella.
Urheilusaavutustensa ohella Myyrä kavalsi Savitaipaleen kunnan kassan ja saattoi omintakeisilla liikeideoillaan taloudelliseen perikatoon ystäviään ja sukulaisiaan. Näytelmässä vasaran alle jää muun muassa Myyrän omien vanhempien kotitila.
Tarinat Savitaipaleen urheilusankarista ovat toki kiinnostavia. Rämö kertoo Myyrän elämäntarinan kronologisessa järjestyksessä nuoruudesta varhaiseen kuolemaan. Me katsojat saimme vastuksia kysymyksiin kuka, mitä ja milloin? Ainakin minä olisin katsojana kaivannut myös vastusta kysymykseen miksi?
Ihmisten perimmäisiä motiiveja on lähes mahdoton tietää, tehdä näkyviksi tai ymmärtää. Siksi juuri tämä viimeksi mainittu kysymys on kaikkein kiinnostavin. Siinä piilee teatterin estetiikan ydin.
Rämön puolustukseksi voi tietenkin sanoa, että urheilu on teatterin tekijöille kinkkinen aihe. Urheilu on tavalla myös teatteria ja suomalaisittain sen tyylilaji on lähes aina tragikomedia.
Urheilu on toki jaloa kampailua ja parhaimmillaan esteettisesti ylittämättömän kaunista. Myös Lappeenrannan kaupunginteatterin Jonni oli parhaimmillaan silloin, kun painopiste oli puhtaasti fyysisessä esittämisessä.
Meidän suomalaisten urheiluhulluus sen sijaan on jo lähtökohtaisesti naurettavaa. Tässä suhteessa mikään ei ole Myyrän päivistä muuttunut. Urheilusankaruus tekee meillä kenestä tahansa pölvästistä yhä kaikkein alojen erikoisasiantuntijan.
Ehkä toisenlainen toteutus ja luovempi aikakäsitys olisivat nostaneet näytelmän siivilleen. Aineksia oikeaan komediaan tai viiltävään satiiriin Myyrän tarinasta olisi kyllä löytynyt. Ehkä Rämö on savitaipalelaisten juuriensa vuoksi katsonut aihettaan liian läheltä.
Lappeenrannan kaupunginteatterin johdolla on kovat paineet tuoda näyttämölle harmitonta viihdettä, näytelmiä, joita ”ihmiset haluavat tulla katsomaan”. Kaupunginvaltuuston urheilupuolue vahtii katsojalukuja haukan katseella.
Rämö on ohjannut Jonnin juuri sillä tavalla, jolla meillä on tapana tehdä kesäteatteria, kun katsomot pitää saada täyteen, satoi tai paistoi. Teatterin osaavat näyttelijät vaihtavat rooliasua ja peruukkeja lennossa ja luovat vahvasti liioiteltuja hahmoja näyttämölle liukuhihnalta.
Rämön ohjauksessa tämä liukuhihna vain pyörii turhan hitailla kierroksilla. Toisto ja liioittelu ovat toki teatteri-ilmaisun peruskauraa, mutta roolihahmojen ja kohtausten ajoituksen pitäisi olla balanssissa keskenään. Nyt esimerkiksi Jarno Kolehmaisen sinänsä mainiosti tekemä pastori sai ainakin minut vääntelehtimään tuolissani myötähäpeästä.
Rämö ja Jonnin lavastanut ja valaissut Mika Haaranen ovat vierailijoita ja hyvä niin. Parivaljakko näyttää millaisia tehoja uuden teatterin modernista näyttämötekniikasta irtoaa. Haaranen käyttää lavastuksessa taitavasti teatterin lukuisia nostimia ja luo niiden avulla yhdessä toisen valosuunnittelijan Timo Hämäläisen kanssa voimakkaisiin vertikaalisiin ja horisontaalisiin linjoihin perustuvia hienoja näyttämökuvia.
Suuren näyttämön tila otetaan Jonnissa hienosti haltuun. Se antaa lupauksia myös tulevaisuuden suhteen. Teatterin tekijät Lappeenrannassa alkavat vähitellen päästä sinuiksi uuden teatteritalon ja sen tarjoamien mahdollisuuksien kanssa.
Potentiaalia on vaikka mihin, kunhan taiteellinen kunnianhimo jälleen pääsee voitolle teatterin taloutta koskevista peloista.