Näin teatteria pitää tehdä. Tampereen Teatterin Patriarkka on hieno kokonaisuus, jossa kaikki esityksen osat ovat kohdallaan.
Samuli Reunasen ohjaus on älykäs ja oivaltava. Reunanen on lavastaja Mikko Saastamoisen, valosuunnittelija Tuomas Vartolan, äänisuunnittelija Jaakko Virmavirran ja videosuunnittelija Joonas Tikkasen kanssa luonut näyttämölle minimalistisen kokonaisuuden, jossa ei ole mitään turhaa ja kaikki tarpeellinen.
Lappeenrannan kaupunginteatterin Kuin ensimmäistä päivää –näytelmän tekijöiden kannattaisi harkita teatteriretkeä Tampereelle. Reunanen kumppaneineen näyttää Patriarkassa, miten näyttämötila otetaan haltuun.
Reunanen osaa ohjaajana antaa tilaa sekä näyttelijöilleen että katsojan mielikuvitukselle.
Reunasen ja hänen työryhmänsä sovitus Juha Jokelan näytelmästä avasi ainakin minun silmäni näkemään, miten hieno ja merkittävä näytelmä Patriarkka on. Se on todella vangitseva sukellus suomalaisuuteen, kuten tamperelaiset näytelmää teatterin verkkosivuilla mainostavat.
Jokela ohjasi itse Patriarkan kantaesityksen Kansallisteatteriin pari vuotta sitten. Kantaesitys häikäisi tuolloin esillepanollaan. Jokela hyödynsi työryhmineen tuolloin lähes kaikkia modernin teatteritekniikan tarjoamia keinoja ja kokonaisuus oli häikäisevän hieno.
Reunasen ja kumppaneiden minimalistisen tyylin myötä myös lähestymiskulma Jokelan sukukronikan henkilöihin on muuttunut. Kansallisteatterin kantaesityksessä näytelmä oli ennen muuta suurten ikäluokkien ja suvun ”patriarkan” Heimo Harjun (Raimo Grönberg) tarina luopumisen vaikeudesta. Tampereen Teatterissa tarinan keskiössä on näytelmässä 40-vuotispäiviään viettävän pojan, Jarno Harjun (Risto Korhonen) kasvukivut.
Patriarkka ei ole näyttöpäätteelle tai plariin nuukahtaneita sanoja, vaan hyvin orgaaninen ja elävä teksti, joka on avoin tulkinnoille. Patriarkassa on kaikki merkittävän klassikon ainekset.
Kun Kansallisteatterin Patriarkka esitettiin Tampereen teatterikesässä 2014, Jokela kertoi teatterikesän infotilaisuudessa, että kirjoitti näytelmän, koska ei ymmärtänyt suurten ikäluokkien ihmisten ajattelua ja mentaliteettia. Se oli tietenkin vitsi. Kyllä Jokela ymmärtää omien vanhempiensa ikäisten ihmisten maailmaa vallan mainiosti.
Tampereen Teatterin Patriarkan käsiohjelmassa Jokela kirjoittaa, että ensimmäinen impulssi Patriarkan kirjoittamiseen syntyi vuonna 2010 siitä, että hän sai omia lapsia.
Tämä lähtökohta korostuu Reunasen ja kumppaneiden tulkinnassa.
Teatteri on yhteisön tekemää taidetta. En itse ehkä aina muista korostaa riittävästi sitä, miten ratkaisevan tärkeä panos näyttelijöillä on tässä kokonaisuudessa.
Kansallisteatterin Heimo Harju Raimo Grönbergin tulkitsemana ja Tampereen Teatterin Heimo Harju Heikki Kinnusen tulkitsemana ovat roolihahmoina kaksi hyvin erilaista ihmistä, vaikka he näyttämöllä puhuvat aivan samoja vuorosanoja.
Sama pätee myös Kirsti Wallasvaaran Kansallisteatterissa näyttelemään Harjun vaimoon Virpi Harjuun ja Tampereen Teatterissa Ritva Jalosen tulkitsemaan roolihahmoon.
Minun oli ehkä helpompi katsojana aikoinaan samaistua Grönbergin ja Wallasvaaran roolihahmoihin kuin nyt Kinnusen ja Harjun esittämiin roolihahmoihin.
Tämä ei tarkoita sitä, että Tampereella näyteltäisiin jotenkin huonommin. Päinvastoin Tampereen Teatterin Patriarkka on nimenomaan näyttelijäntyön juhlaa. Tampere on teatterin kaupunki.
Teatterista tekee ainutlaatuisen ilmaisuvoimaista juuri se, että näyttelijöiden oma persoonallisuus ja heidän esittämänsä roolihenkilön persoonallisuus lomittuvat toisiinsa kiinnostavalla ja katsojan älyä ruokkivalla tavalla.
Ei varmaan turhaan sanota, että ihminen on laumaeläin, jonka suuret aivot ovat evoluution myötä kehittyneet juuri siksi, että yksilö selviäisi suuren lauman tavattoman monimutkaisista sosiaalisista suhteista.
Tampereen Teatterissa tästä läsnäolosta, näyttelijöiden ja yleisön vuorovaikutuksesta tuli teatteritaidetta.