Seksuaalinen ahdistelu ei ole Suomessa tuontitavaraa. Meillä ei ole tarvinnut sahurin sormin laskea nuoria naisia, jotka ovat palanneet firman juhlista tai messuilta takapuoli nipistelystä mustelmilla. Esimiesasemassa tai vaikkapa asiakkaan asemassa valtaa saaneiden miesten törkeää seksuaalista häirintää on ollut pakko sietää maailman sivu.
Ruotsalainen Stig Larssonin näytelmä VD käsittelee vallan ja seksuaalisuuden suhdetta. Lähtökohtana ei kuitenkaan ole ollut tavallinen työpaikkakähmintä, vaan vanha myytti ensiyön oikeudesta. Myytin mukaan feodaaliyhteiskunnassa paikallisella ruhtinaalla oli oikeus maata alustalaistensa tyttäret ennen heidän avioliittoaan.
Kysymys on nimenomaan myytistä, jolle ei ole todellisuuspohjaa sen enempää kuin vaikkapa kreikkalaisella tarusankarilla Oidipuksella. Mutta muiden myyttien tavoin se kuvastaa hyvin meidän psyykkistä todellisuuttamme. Valta ja seksuaalisuus kulkevat käsi kädessä. Ihmiset ovat laumaeläimiä. Käyttäytymismallimme laumassa eivät taida oleellisesti erota siitä, miten esimerkiksi vaippapaviaanit osoittavat valtasuhteitaan.
Larssonin vuonna 1987 kantaesitetyssä näytelmässä VD, firman toimitusjohtaja Sven hyväksikäyttää alaisensa tyttöystävää seksuaalisesti vallan ja rahan voimalla.
Näytelmästä tuli pari vuotta sitten iso hitti Tukholman kaupunginteatterissa, kun ohjaaja Edward af Sillén käänsi näytelmän sukupuoliroolit ylösalaisin. Hänen sovituksessaan toimitusjohtaja on keski-ikään ehtinyt nainen, joka iskee huolella lakatut kyntensä alaisensa poikaystävään.
Seksuaalisesti aktiivinen ja kokeilunhaluinen nainen mielletään populaarikulttuurissa edelleen koomiseksi hahmoksi. Koska Espoon kaupunginteatterissa ei tehdä populaarikulttuuria, vaan ihan oikeaa taidetta, Jaakko Saariluoma on ohjaajana pyrkinyt kaikin keinoin välttämään hahmon koomisuuden korostamista.
Saariluoma on ohjannut Toimitusjohtajasta, Larssonin näytelmän suomenkielisestä kantaesityksestä sisäsiistin salonkikomedian. Lopputulos oli oudon ponneton. Katsojana minulle tuli vahva tunne siitä, etteivät näytelmän näyttelijätkään oikein uskoneet esittämäänsä tekstiin.
Aineksia Larssonin lähes 30 vuotta sitten kirjoittamassa näytelmässä on vaikka mihin. En tiedä, miten paljon Sillén on muokannut itse tekstiä dramatisoinnissaan, mutta joka tapauksessa näytelmä on temaattisesti hyvin ajankohtainen ja kuvaa tarkasti sitä yhteiskunnallista todellisuutta, jossa me juuri nyt elämme.
Näytelmän Monika (Riitta Havukainen) edustaa modernia eliittiä, jolle varallisuus myös Suomessa kiihtyvällä vauhdilla kasautuu. Hänen alaisensa Anna (Linda Wiklund) ja Annan poikaystävä Simon (Oskar Pöysti) edustavat kuilun partaalla sinnittelevää keskiluokka. Epäselväksi ei jää, kenen pillin tahdissa Annan on pakko tanssia, kun raha puhuu.
Annan veli Henrik (Arttu Kapulainen) ja Henrikin tyttöystävä Lina (Mervi Takasalo) edustavat puolestaan näytelmässä yhteiskunnan kasvavaa, syrjäytettyjen köyhien joukkoa. Mukana on jopa se meneillään olevan yhteiskunnallisen kehityksen seuraava aste, kun näytelmän Henrik tarttuu puukkoon ja uhkaa leikata hänelle raskaasti vittuilevalta Monikalta kurkun auki.
Saariluoma edustaa suomalaisten stad up –koomikoiden terävintä kärkeä. Siksi on tietenkin paha mennä sanomaa, että Toimitusjohtajan kohtausten kehittelyt ja ajoitukset jättivät minusta toivomisen varaa. Toki kohtausten ennalta-arvattavuus on tavallaan kirjoitettu jo Larssonin näytelmän tekstiin.
Mutta eihän tässä oikeastaan komediaa olla oltu tekemässäkään farssista nyt puhumattakaan.