KOM-teatterin muuttomiehissä puhuttiin paljon. Yhtään turhaa lausetta tai tarpeetonta sanaa näyttämöllä ei silti lausuttu. Juha Hurmeen kieli on kaunista ja koskettavaa. Hurme kysyi keitä me olemme ja mihin me olemme menossa. Hurmeen syvältä olemisen ytimestä lähtevä humanismi puhutteli.
Teatteri on taidetta ja taiteen yhteydessä on lupa puhua myös estetiikasta. Esteettisessä mielessä KOM-teatterin Muuttomiehet on kaunein teatteriesitys, jonka olen aikoihin nähnyt. Rakastaa on sana, joka on jatkuvan väärinkäytön takia menettänyt merkityksensä, eltaantunut. Vaikka näytelmän kirjoittanut ja ohjannut Juha Hurme on varta vasten kirjoittanut näytelmän vaeltajan (Niko Saarela) suuhun monologin, jossa tämä todetaan, on Muuttomiehet nimenomaan rakkauden kuvaus.
Muuttomiehet on näytelmä, joka kertoo hyvistä ihmisistä. Kysymys ei ole minusta tai sinusta, vaan meistä, ihmisistä. Voi olla että kosmisessa mittakaavassa maapallo on Linnunradan syrjäkulmille syntynyttä tavallista tähteä kiertävä mitätön kiviplaneetta, jota kansoittavaa ihmiskuntaa voi hyvin tässä mittakaavassa kutsua kirppusirkukseksi. Se on kuitenkin ainoa kirppusirkus joka meillä on.
Käsiohjelmassa Hurme mainitsee nimeltä koko joukon näitä rakkaitaan William Shakespearesta Pentti Haanpäähän. Hurme siteeraa ahkerasti näitä suosikkikirjailijoitaan, mutta näytelmän kokonaisuus on aitoa Juha Hurmetta. Muuttomiehen tekstissä kiteytyy tarkoin harkituiksi lauseiksi vuosikymmeniä kestäneen aktiivisen pohdiskelun tulokset.
Tällaisen hitaan lukijan silmissä Hurmeen lukeneisuus tuntuu välillä suorastaan musertavalta.
Ohjaajana Hurme on ilmeisesti hyvin samanlainen persoonallisuus kuin kirjailijana. Sen näkee Muuttomiesten näyttelijäntyöstä. Tässä näytelmässä ei oikeastaan näytellä, vaan saimme kuulla näyttämöltä vapautunutta ja suoraa puhetta. Ainakin minun mieleni näyttämön tällainen vahvasti läsnä oleva dialogi valtasi täysin. Illuusio siitä, että käyn hyvin merkityksellistä keskustelua näytelmän esittäjien kanssa, oli hyvin voimakas.
Keitä me olemme ja mihin olemme menossa? Siinä kaksi kovan luokan peruskysymystä ja aina kun olin saamassa valmiiksi oman vastaväitteeni, Hurme veti näyttelijöineen esiin uuden, yllättävän näkökulman.
Perjantain esitys oli sikäli poikkeava, että Hurme näytteli itse Pekka Valkeejärven sijaisena yhden näytelmän muuttajien rooleista. Hurmeessa toden totta ruumiillistui näytelmän ateistinen teologi, joka toimi arkkipiispan tieteellisenä neuvonantajana.
En kuitenkaan usko, että esitykseen taitavasti rakennettu illuusio vahvasta läsnäolosta menettää hitustakaan voimastaan silloin, kun näyttelijänä hyvin karismaattinen Valkeejärvi on mukana remmissä. Ainakin minun kohdallani samaistuminen Eeva Saiviota, Juho Milonoffia, Vilma Melasniemeä, Laura Malmivaaraa ja Saarelaa (ei mitään sukua) kohtaan meni aidosti tunnetasolle asti, mikä varmasti näkyy tässä tekstissä.
Hurmeelle ihminen on elämänkokemustensa summa ja hän korostaa myös tässä näytelmässä lapsuuden ajan kokemusten ainutlaatuisuutta ja merkitystä.
Muuttomiehet on tietenkin ennen kaikkea hyvin taitavasti tehtyä teatteria, jossa esityksen painava sisältö sanelee kuin itsestään myös sen muotokielen.
Vakavista teemoistaan huolimatta Muuttomiehet oli myös hauska. Suupieliä veti yläviistoon näytelmän alusta asti se, että tärkeistä ja merkityksellisistä asioista pystyttiin puhumaan näin kevyen ilmavasti. Hurme viljeli ja viljelee ahkerasti myös omaa viistoa huumoriaan. Muuttotavaroiden joukkoon oli eksynyt suuri jätesäkki, josta kaivettiin esiin suomalaisen yhteiskunnan ja koko ihmiskunnan olemassaolon vaarantavia, itse aiheutettuja vitsauksia. Pussin pohjalta, kaiken inhottavan näljän joukosta löytyy vielä kuollut sammakko, Matti Apusen kolumnit Helsingin Sanomissa ja Björn Wahlroosin puheet.
On kuitenkin ainakin yksi ilmiö, josta Hurme ei selvästi ole vielä saanut niskalenkkiä yli kaksi vuosikymmentä kestäneessä taideprojektissaan ihminen. Hurme ottaa Muuttomiehissä jyrkästi kantaa uskontoon kollektiivisena harhana.
Jyrkkä suhtautuminen on ymmärrettävää aikana, jossa ihmiset katsovat jälleen oikeudekseen tappaa muita ihmisiä vain siksi, että nämä ovat loukanneet heidän uskonnollisia tunteitaan. Minuakin suututtavat sellaiset, jostain keskiajan kumpujen yöstä kaikuvat hukkapäästöt, joita esimerkiksi persujen kansanedustaja Mika Niikko on päästellyt viime aikoina eduskunnan puhujapöntöstä, kun siellä on käsitelty tasaravoista avioliittolakia.
Jumalan olemassaoloa on silti vaikea kyseenalaistaa maailmassa, joka on täynnä kirkkoja, temppeleitä, synagogia ja moskeijoita. Ihminen on vahvasti uskonnollisuuteen taipuva eläinlaji. Kysymys on varmasti meihin evoluution myötä syntyneestä ominaisuudesta. Tällä kaikkia ihmisiä koskevalla kollektiivisella harhalla on siis on ollut ainakin aikaisemmin jokin merkitys meidän lajikehityksemme kannalta.
Enkä uskonnolliset tunteet kuuluvat siihen samaan inhimillisten pakkomielteiden raskaaseen sarjaan kuin elämisen pakko ja lisääntymisen pakko. Näiden pakkojen kanssa niin kutsuttu vapaa tahto on helisemässä.
Ihmisen suuret aivot kuluttavat valtavasti energiaa kehomme muihin elimiin verrattuna. Ainakin luuleminen ja uskominen rasittavat huomattavasti vähemmän pollaa kuin vilpitön halu ymmärtää ja tietämisen vaatima ponnistelu. Järjen kanssa tällä asialla ei ole mitään tekemistä. Vimmainen halu uskoa riivaa niin älykkäitä kuin tyhmiäkin.