Kansallisteatterin Keuhkot on todellinen helmi syksyn teatteritarjonnan joukossa. Keuhkot on taideteos, jossa äärimmilleen pelkistetty muoto alleviivaa sisällön painavuutta. Näytelmän kirjoittanut Duncan Macmillan ei ole jättänyt yhtään kiveä kääntämättä, kun hän pohtii roolihenkilöidensä kautta, mitkä ovat meidän mahdollisuutemme tavoitella hyvää elämää, tai pysyä ylipäätään järjissämme yhä pelottavammaksi muuttuvan todellisuuden keskellä.
Taide toimii usein balsamina mielen mustelmille. Kansallisteatterin Keuhkot on tällaista balsamia. Ehkä kaikkein herkimpien meistä kannattaa kuitenkin lukea näytelmän verkosta löytyvä käsiohjelma ja miettiä, mitä oma psyyke kestää.
Kirjailija-ohjaaja Duncan Macmillanin Keuhkoissa ei mässäillä kauheuksilla. Näytelmän tarina kertoo yhdellä tasolla tuiki tavallisen tarinan länsimaista sivistyneistöä edustavan pariskunnan hapuilusta toisensa luo ja rakastamisen vaikeudesta.
Tämän päivän maailmassa ei kuitenkaan voi enää rakentaa kahden valtakuntaa, jossa tietoisuus ympäröivästä todellisuudesta ei rikkoisi sitä illuusiota, joihin meitä ajaa kaksi ihmisen voimakkainta sisäistä pakkoa. Toisaalta me emme voi myöskään mitään elämisen pakolle ja lisääntymisen pakolle, jotka ovat pitäneet meitä lajina hengissä ainakin 75 000 sukupolven ajan.
Keuhkot on näytelmä, joka nostaa pintaan ajatusten ohella myös syvän ahdistuksen. Ehkä tähän viittaa myös näytelmän arvoituksellinen nimi. Käsiohjelmasta löytyvässä haastattelussa Macmillan kertoo kirjoittaneensa koko näytelmän suurin piirtein yhdessä yössä ja sellaiselta loistavan tekstin voima myös tuntui, hengityksen salpaavalta paniikkikohtaukselta.
Suomenkielisen kantaesityksen voimaa lisäsi varmasti se, että näytelmän Kansallisteatterille ohjanneen Juha Jokelan oma käännös on loistava. Juuri näin myös minun tuntemani sivistyneet ihmiset puhuvat.
Näytelmän muodon Macmillan on sanellut jo käsikirjoituksessa. Näytelmän esityksessä ei saa käyttää lavasteita, teatterivaloja rytmittämässä kohtauksia, ei musiikkia tai muita taustaääniä eikä rooliasujen vaihtoja.
Jokelalle on ohjaajana jäänyt työkaluiksi vain henkilöohjaus ja hänen rooleihin valitsemiensa näyttelijöiden näyttelijäntyö.
Todella karismaattinen Ria Kataja on loistava tarinan järjen ja tunteiden ristiaallokossa soutavana ja huopaavana naisena. Mikko Nousiainen jää tarinan miehenä hieman etäisemmäksi hahmoksi ja varmasti aivan tarkoituksella. Näin meille miehille tahtoo käydä voimakkaiden ja älykkäiden naisten kanssa näissä on/off –rakkaussuhteissa.
Katajan ja Nousiaisen näyttelijäntyöstä kasvaa kokonaisuus, jota tekisi melkein mieli suositella parisuhteensa kanssa kipuileville miehille silkkana terapiana. Tosin sillä varauksella, että Macmillanin näytelmä voi pysyvästi vaurioittaa sitä turvallisuudentunnetta, johon me ankkuroimme haaveet uudesta autosta, ulkomaanmatkoista ja mahtavasta urasta Nesteen palveluksessa.
”En voi tehdä mitään hyvittääkseni sen, että maailma olisi parempi paikka ilman minua”.
Sitaatti on käsiohjelmassa julkaistusta Macmillanin haastattelusta. Kirjailija-ohjaaja perustelee tätä tunnustusta muistuttamalla, että jokainen hyvin voivissa länsimaissa elävä ihminen jättää itsestään raskaan hiilijalanjäljen ja tuhlaa planeettamme hupenevia resursseja.
Ilmastomuutos ei ole mikään tulevaisuuden uhka, vaan me elämme jo sen keskellä. Esimerkiksi Pakistanissa ja Intiassa koettiin viime kesänä ennätyshelteet, jotka vaativat tuhansia kuolonuhreja.
Olosuhteet muuttuvat ihmisen kannalta tappaviksi jos vuorokauden keskilämpötila nousee yli 35 asteen ja ilman suhteellinen kosteus lähelle sataa prosenttia. Ensimmäisinä kuolevat köyhät vanhukset, sairaat ja lapset, joiden perheillä ei ole varaa ilmastointiin.
Mutta jo ennen kuin olosuhteet käyvät täysin sietämättömiksi, me ihmiset muutumme toisiamme kohtaan sietämättömiksi. Esimerkiksi Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan väkivaltaisuudet eivät ole syntyneet ensisijaisesti poliittisista tai uskonnollisista syistä, vaan siksi, että ihmisillä on nälkä ja hiki, mutta ei enää mitään toivoa paremmasta.
Ehkä ahdistavin Macmillanin näytelmässä esittämistä havainnoista on se, että humaania, hyväksyttävissä olevaa ratkaisua maailmanlaajuiseen katastrofiin pysäyttämiseksi ei ehkä ole olemassa. Talouskasvu on nostanut sadat ja taas sadat miljoonat ihmiset kurjuudesta siedettävän elintason ja hyvinvoinnin piiriin. Kuka meistä on oikeutettu sanomaan heille, että luopukaa ja kuolkaa pois?
Jos humaaneja ratkaisuja ei ole, vallan ottavat jossain vaiheessa ne, joilla ei ole moraalisia tai eettisiä estoja. Uudet Pol Potit, Mao Zedogit, Hitlerit ja Stalinit ottavat jo ehkä ensiaskeleitaan kohti totaalista valtaa.