Ryhmäteatterin Eduskunta III pysyy upeasti kehyksessään

 

eduskunta
Valtiovarainministeriön inkvisiittori (Pihla Penttinen) näyttää tuoreelle valtionvarainministeri Antti Rinteelle (Santtu Karvonen), mistä reiästä suomalaisen virkamieskunnan eliitti pissii. Kuva Ilkka Saastamoinen/Ryhmäteatteri

Ryhmäteatterin Eduskunta III on järjellä ja sydämellä tehtyä dokumenttiteatteria. Tekijöiden johtopäätöksistä voi olla erimieltä, mutta kylmäksi loistavasti toteutettu poliittinen satiiri ei taatusti jätä ketään. Suomalaisen journalismin hampaattomuutta osoittaa se, että teatterin tekijöiden pitää kertoa, miten maa oikeasti makaa. Suomessa vallitsee pelon ilmapiiri. YK:n kokoukseen osallistuvat eri maiden johtajat eivät turhaa kysele Suomen henkisestä tilasta.

Ensimmäinen tunne oli ihailu. Susanna Kuparinen työryhmineen on tehnyt Eduskunta-trilogian kolmannessa osassa kotiläksynsä paremmin kuin koskaan. Ryhmäteatterin Eduskunta III on tuhti paketti.

Kuparinen lähti kuvaajineen haastattelemaan Kreikan entistä valtionvarainministeriä Yanis Varoufakista ja nosti samalla tämän hyvin sivistyneen ja älykkään ihmisen avulla esityksen aivan uudelle tasolle.

Minun piti kysyä itseltäni, miksi media ainakin Suomessa on tehnyt Varoufakisista jonkinlaisen taloustieteen pärinäpojan, originellin tyypin, jonka kanssa on mahdoton neuvotella mistään?

Toinen tunne oli syvä häpeä. Seuraan aktiivisesti Suomessa käytävää talouspoliittista keskustelua. En voi vedota siihen, että en ole tiennyt. Miksi suhtaudun salailun ja massiivisen valehtelun kulttuuriin, suomalaisen demokratian alennustilaan kuin lokakuiseen räntäsateeseen, kyynisellä apatialla? Surkeaa on, mutta vielä pimeämpää ja kylmempää on tulossa.

Kolmas ja kaikkein kattavin tunne oli ja on yhä järkytys. Minulle ei ollut uutinen, että valtioita ja niiden yhteenliittymiä johdetaan kuin yrityksiä. Kuten Varoufakis Kuparisen haastattelussa totesi, valtiotieteet ja historian opetukset on heitetty roskakoriin ja maailmaa johdetaan nyt finanssipankkiirien opeitta.

Järkyttävää oli jälleen kerran tiedostaa, että itse peli on se sama, jota pelattiin jo 1800-luvulla. Eliitille maailma on etupiireihin jaettu taistelukenttä, jossa liittoudutaan, puolustaudutaan ja hyökätään. Maailmaa ei johdeta tiedon, vaan ideologian varassa. Tämän ideologian taisteluhuuto on simppeli: yrityksen ainoa tehtävä on tuottaa voittoa omistajilleen!

Uutta ei ole sekään, että omat arvovalinnat pyritään naamioimaan tieteen valekaapuun. Hämäristä ja harhaisista alkuoletuksista on helppo johtaa kylmän loogisia ainoita vaihtoehtoja. Viime vuosisadatta tällaisella yhden totuuden ideologialla päädyttiin kahteen kammottavaan maailmansotaan.

Ohjaaja Susanna Kuparinen ja kumppanit ovat terävimmillään, kun kerää lähdetään purkamaan yksityisestä yleiseen. Jo pelkkä Varoufakisin haastattelu vastaa valistuneen katsojan kysymykseen miten?

Varoutakin kertoi meille esityksen katsojille, miksi säästö- ja leikkauspolitiikka on niin helppo myydä äänestäjille. Samoin hän kertoi, miksi se mikä on yksityistaloudessa siunaukseksi, johtaa tuhoon kansantaloudessa, mekanismiin, jossa jopa rikkaat lopulta häviävät.

Tosin tähän Varoufakisin keynesiläiseen analyysiin teki jo teatterissa mieli tehdä yksi varaus. Globaalissa maailmantaloudessa ei ole enää tässä mielessä kansantalouksia, on vain yksi maailmantalous. Esimerkiksi juuri Kreikassa kansantalouden perälauta on vuotanut jo pitkään pahasti.

Suomen edellisen ja vähän nykyisenkin hallitusten talouspolitiikkaa Kuparinen ja kumppanit valottavat ensimmäisessä näytöksessä dokumenttiteatterin keinoin huolella toteutetuilla kohtauksilla. Katsojan tehtäväksi jää arvioida, olivatko tuhansien muiden mahdollisten lainausten joukosta mukaan otetut suorat sitaatit ministereiden ja kansanedustajien eduskuntapuheista ja haastatteluista relevantteja kokonaisuuden kannalta.

Ainakin minä olin vaikuttunut.

Vielä ansiokkaampaa työtä työryhmä on tehnyt kaivamalla esiin asioita, joita ei voi lukea eduskunnan pöytäkirjoista ja median haastatteluista. Suomessa valtiovarainministeriön virkamiehet ovat tehneet vallankaappauksen ja onnistuneet myös betonoimaan oman valtansa perustan. EU:n tasolla tämä Suomen tie köyhien helvettiin on kivetty FIPO-lailla .

Näytelmässä Suomen mustakaapuiset inkvisiittorit, valtion virkamiehet kävelevät myös mennen tullen vasta tehtäväänsä valitun valtionvarainministeri Antti Rinteen yli, kun Rinne yrittää pitää kiinni osakeomistusten julkisuudesta Suomessa.

Tapa jolla EU:n ja Suomen sopimus osakeomitusten julkisuudesta Suomessa katosi, on lievästikin sanottuna pöyristyttävä. Suomen virkakoneiston eliitti toimii myös vastoin EU:n sopimuksia, kun katsoo tilanteen sitä vaativan. Valtiovarainministeriön ylimmille virkamiehille koko demokratia näyttää näytelmän tekijöiden mukaan olevan vain tyhmille ja rahvaalle tarkoitettua koketeerausta, jolla voi tarpeen vaatiessa pyyhkiä perseensä.

Pääministeri Juha Sipilä on hyvä maali esityksen purevalle satiirille. Oman osansa siitä saavat myös monet muut viime vuosien näkyvät poliitikot ja talouselämän vaikuttajat. Robin Svartströmin rosoinen ja herkullinen roolityö satiirin Sipilänä, Matti Onnismaan bravuuri työmarkkinajohtaja Lasse Laatusena, Noora Dadu hyvin näköisenä Susanna Kuparisena ja monet muut hienosti näytellyt kohtaukset pitivät esityksen siivillään sen raskaasta asiasisällöstä huolimatta. Esitys oli pitkä, mutta niin tiheä, että ajan kulumisen saattoi havaita vain takapuolen puutumisesta.

Dramaturgisiin ongelmiin esityksen dramatisoinut Jukka Viikilä, ohjaaja Kuparinen ja muut työryhmän jäsenet ovat joutuneet, kun he ovat etsineet vastausta kysymykseen miksi? Mistä tämä pahuus oikein kumpuaa?

Varoufakis muistuttaa Kuparista haastattelussa, ettei toisen ihmisen pään sisään voi asettautua. Meidän on mahdoton tietää, mitä toinen ihminen perimmältään ajattelee.

Esimerkiksi historiantutkimus törmää koko ajan tähän filosofiseen ongelmaan. Ihmisten teot ovat historiallisia faktoja, jotka voidaan riidattomasti dokumentoida. Näiden tekojen perimmäiset motiivit jäävät sen sijaan yleensä valistuneiden arvailujen varaan.

Työryhmä on tarttunut sarvista kahtakin savolaista härkää. Kuparinen ja kumppanit yrittivät kysyä suoraan Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikaselta ja elinkeinoministeri Olli Rehniltä, mikä on heidän henkilökohtainen vastuunsa tekemistään päätöksistä.

Demari Liikanen oli aikoinaan historian nuorimpana kansanedustajana ja valtionvarainministerinä rakentamassa peruskoulua ja terveyskeskusta. Sama Liikanen on nyt Suomen Pankin pääjohtajana yhtä keskeinen arkkitehti hyvinvointiyhteiskunnan alasajossa. Kepulainen Rehn toimi pitkään EU:n komissaarina, jonka tehtävä oli ruoskia Kreikkaa ruotuun sen velkakriisissä, troikan (EKP:n, IMF:n ja komission) ”palkkamurhaajana”.

Kumpikaan ei vastaa heidän henkilökohtaista vastuuta koskeviin kysymyksiin. Yhtä tyhjän kanssa on myös molempien vastaukset heidän henkilökohtaisia motiivejaan koskeviin kysymyksiin. Molemmat pitivät myös itsestäänselvyytenä sitä, että heillä on oikeus paitsi olla vastaamatta, myös määrätä ja määritellä, mitä heiltä saa kysyä.

Haastattelut ja päättäjien omat muistelmat eivät siis ratkaise tätä filosofista ongelmaa. Meillä kaikilla on erinomainen taipumus rationalisoida kaikkein hulluimmatkin tekomme, vaikka niiden todelliset motiivit ovat tulleet jostain aivokuoren syvistä kerroksista, täysin tiedostomattomalta alueelta.

Myös Kuparinen ja kumppanit ovat ilmiselvästi tiedostaneet tämän ongelman. Näissä kohtauksissa työryhmän haastattelijoita esittävät näyttelijät eivät ole pelkkää vaalikarjaa, vaan heidät on puettu satumetsän eläinhahmoiksi.

Purevimmilleen esityksen satiiri yltyy, kun käsitellään Julkisen sanan neuvoston puheenjohtajana tuolloin toimineen Risto Uimosen Juha Sipilästä kirjoittamaa ”elämänkertaa”. Upeasti toteutettu kohtaus kertoo oikeastaan kaiken oleellisen suomaisen journalismin tämän hetkisestä rappiosta ja alennustilasta. Olemme palaamassa takaisin Urho Kekkosen ja ”Kekkoslovakian” aikoihin.

Ennakkotietojen mukaan Kuparinen ja kumppanit aikoivat jättää perussuomalaiset kokonaan pois näytelmästä.

Myös ensi-illassa nähty ratkaisu oli toimiva. Tälle poliittisten pyrkyreiden ja huijareiden porukalle osoitettiin heidän oma paikkansa. He ovat ottelun katsomossa istuva huutosakki.

Se että perussuomalaiset kuuluvat vielä nyt huutokuoroon, jonka ainoa tehtävä on kannustaa ja taputtaa todellisille päätöksentekijöille, ei tee tästä porukasta kuitenkaan vaaratonta.

Suomalaisella äärioikeistolla on vahva ote perussuomalaisista. Hallituksen jatkaessa hyvinvointiyhteiskunnan alasajoa ja kurjistamispolitiikkaansa, tämän politiikan uhrit voivat radikalisoitua nimenomaan äärioikealle. Myös Nürnbergin puoluepäivillä todellisia päätöksentekijöitä kannusti poliittisten pyrkyreiden ja kiipijöiden mahtava huutosakki.

Eduskunta III on järjellä ja sydämellä tehty huikea poliittinen satiiri. Viimeistään siinä vaiheessa, kun persut talutettiin näyttämölle, ainakin minulta nauru alkoi kuitenkin lopullisesti juuttua kurkkuun silkasta kauhusta.

 

Espoon kaupunginteatterin Breaking the Waves sai vanhan ja harmaantuneen kriitikonkin kyyneliin

BTW_setti1_45 (1)
Helmi-Leena Nummela tekee koskettavan roolin näytelmän Bessinä. Taustalla kuvassa Taneli Mäkelä, näytelmän Jan ja Minna Hämäläinen, näytelmän Dodo. Kuva Otto-Ville Väänänen

Espoon kaupunginteatterin näytelmän Breaking The Waves loppuhuipennus sai silmäni kostumaan. Se ei ole aivan tavatonta. Tämän karun kuoren alla asuu varsin herkkä mieli. Tällä kertaa  silmäkumista karanneet kyyneleet valuivat valtoimenaan aina harmaantuneelle parralle asti.

 

Tanskalainen Lars von Trier ohjasi David Pirien ja Peter Asmussenin kanssa kirjoittamastaan käsikirjoituksesta menetyselokuvan Breaking the Waves. Vaikka Trierin elokuva on elokuvataiteen mestariteos, se kannattaa unohtaa, kun menee katsomaan näytelmää Espoon kaupunginteatteriin tai Turun kaupunginteatteriin. Teatteri on toinen taidemuoto – se syvällisempi ja ilmaisuvoimaisempi tapa kertoa tarinoita. Teatterissa Trierin ja kumppaneiden tarinan syvärakenteet, sen vertauskuvalliset ja symboliset tasot tulevat esiin aivan uudella tavalla.

Eikä se ole sattuma. Teatteri on vuorovaikutuksen perustuvaa yhteisöjen taidetta tässä ja nyt. Siksi se kykenee kuvaamaan niin hyvin niitä näkymättömiä voimia, jotka meitä ihmisten yhteisöissä liikuttavat.

 

Näytelmän tapahtumat on sijoitettu pieneen ja eristyneeseen skotlantilaiseen kalastajakylään, jossa asuu aikoinaan Britanniassa uskontonsa takia vainottuja puritaaneja, tai ainakin uskonnollisessa ehdotomuudessaan sen oloista väkeä. Ehkä kiehtovinta Espoon kaupunginteatterin esityksessä oli se, miten monitasoisesti ja hienovaraisesti se kuvaa tätä uskonnollisen ahdasmielisyyden leimaavaa yhteisöä.

Tässä maailmassa ei ole yhtään lähtökohtaisesti pahaa ihmistä. Kylän ihmiset voivat olla ahdasmielisiä ja suvaitsemattomia, mutta eivät pahoja. Pahuus tulee yhteisön ulkopuolelta. Pahuus pesii tarinan käännekohdassa kylän sataman redillä makaavassa ”punaisessa laivassa”.

 

Näytelmän Bessin tarina on vertauskuva sille kärsimysten tielle, jota poikkeuksellisen herkät ja voimakkaasti tuntevat ihmiset joutuvat yhä nykyäänkin kulkemaan. Myytti taiteilijoista, jotka ovat tulleet kuuluisiksi vasta kuolemansa jälkeen, ei ole syntynyt aivan tyhjästä. Huippulahjakas Trier on neurooseineen ja välillä todella omituisine mielipiteineen epäilemättä tällainen poikkeusihminen.

Näytelmän Bessin maailma syntyy mielikuvista.  Tunnetiloja kuvataan tämän tästä väreillä.  Bessille hyvä sää on sininen. Tarinan myyttiset ainekset aikuisena katolisuuteen kääntynyt Trier on ammentanut katolisesta pyhimyskulttuurista ja mystiikasta.

 

Breaking the Waves on Turun kaupunginteatterin ja Espoon kaupunginteatterin yhteistuotantoa. Turun ensi-ilta Logomo-teatterissa oli viime huhtikuussa.

Liisa Urpelaisen suomennos ja Vivian Nielsenin dramaturgia noudattavat tarkasti elokuvan käsikirjoitusta. Eikä muuten kai voi ollakaan. Kansainvälisten menestyselokuvien plarista ei yleensä ole lupa muuttaa edes pilkun paikka. Myös tämän takia elokuva on paras heittää esityksen ajaksi mielestään.

Olen nähnyt valitettavan vähän Turun kaupunginteatterin esityksiä. Vähäisenkin kokemukseni perusteella uskallan väittää, että Turussa on panostettu poikkeuksellisen näyttelijäntyöhön. Esimerkiksi puhetekniikka on Turun kaupunginteatterin näyttelijöillä todella hanskassa.

Turun kaupunginteatterin taiteelliseksi johtajaksi viime vuonna kiinnitetty Mikko Kouki luottaa ohjaajana näyttelijöihin. Eikä syyttä. Breaking the Waves on näyttelijöiden teatteria.

Bessin rooliin on produktiota varten kiinnitetty nuori, vuonna 1987 syntynyt Helmi-Leena Nummela ja miespäärooliin, Bessiä tarinassa 27 vuotta vanhemman aviomiehen, Janin rooliin veteraani Taneli Mäkelä.

 

Nummela teki lauantain esityksessä huikean hienon roolin. Kaikki oleellinen oli läsnä jo ensimmäisessä, hienosti toteutetussa kohtauksessa, jossa pikkulapsena isänsä menettänyt Bess juttelee meren rannalla mielikuvitusisänsä kanssa.  Hahmo oli heti valmis ja tulkinnan intensiteetti ja herkkyys kasvoivat loppua kohti mittoihin, jotka saivat tällaisen raavaan miehenkin kyyneliin.

Taneli Mäkelä vähäeleinen tapa näytellä sopi erinomaisesti Janin rooliin. Mäkelän roolityö ja hieno karsima istuivat hyvin näytelmän tematiikkaa, jossa kuollut isä puhuu Bessille jumalan äänellä. Tätä paremmin ei katsojalle tarvinnut perustella Bessin ja Janin näytelmän kyläyhteisön mielestä epäsovinnaista rakkautta ja avioliittoa.

 

Markus Tsokkisen lavastus oli pelkistetty ja karu, kuin saari keskellä näyttämön avaruutta. Lavastus korosti näytelmän kyläyhteisön muusta maailmasta eristäytynyttä asemaa. Yhdessä Sanna Malkavaaran valavalle skriinille toteuttaminen videoiden kanssa kokonaisuudesta syntyi näyttämökuvia, joita parempia pitää hakea radioteatterin puolelta.

Malkavaara videoilla huokui ja hengitti majesteettinen valtameri.

Tuomas Lampisen puvustusta pitää vielä erikseen kehua. Helmi-Leena Nummelan rooliasuissa toistuvat oivaltavasti Trierin ja kumppaneiden käsikirjoituksen värikoodit.

 

Äänisuunnittelija Tommi Koskinen ja Kouki ohjaajana ovat käyttäneet esityksen äänimaisemassa 70-luvun alun suuria rock- ja popklassikoita Led Zeppelinin Whole Lotta Lovesta Elton Johnin Goodbay Yellow Brick Rodiin ja T. Rexin Hot Lovesta David Bowien Life On Marsiin. Näytelmässä soitetaan otteita kaikkiaan kymmenestä tällaisesta ainakin oman sukupolveni silmissä ikoneiksi muuttuneista populaarikulttuurin helmistä.

Ratkaisulle on vaikea löytää hyviä perusteluita. Kontrastia näille populaarikulttuurin suurille klassikoille antaa esityksen hautauskohtaus, jonka äänimaisemassa huokailee meri. Rantaan luovien tyrskyjen ääni muodostaa ainakin minun maailmassani ehkä sen kaikkein kauneimman äänimaiseman.

Trierin ja kumppaneiden Breaking the Waves on nyt jollakin tavalla ajan hermolla. Turun ja Espoon kaupunginteattereiden yhteistuotannon lisäksi Suomessa Oulun kaupunginteatteri on tehnyt siitä oman produktionsa, joka tulee ensi-iltaan marraskuussa.  Saksassa näytelmää esitetään parhaillaan ainakin Stuttgardissa.

 

 

 

 

 

 

 

Kohtaamisista ensimmäinen

Marja- Liisa on näyttelijänä kuin viini, joka vain paranee kun vuosia karttuu. Ketosen tulkinta Aapelin tekstistä kuului Kohtaamisten bravuureihin. Kuva Ari Nakari/Lappeenrannan kaupunginteatteri
Marja-Liisa Ketolan tulkinta Aapelin tekstistä kuului esityksen bravuureihin. Kuva Ari Nakri/Lappeenrannan kaupunginteatteri.

 

Lappeenrannassa teatteri on palaamassa teatterin juurille. Kuten tiedämme Antiikin Kreikassa ja keskiajalla William Shakespearen Englannissa teatterissa näyttelivät vain miehet.

Lappeenrannan kaupunginteatterissa, vai pitäisikö opetella sanomaan Lappeenrannan teatterissa emansipoituneen modernin maailman viimeisiä asemia puolustavat enää Sanna Kemppainen ja Marja-Liisa Ketola. Ja hyvin puolustavatkin.

Teatterin uuden johtajan Timo Sokuran kausi alkoi perjantaina monologiesityksellä Kohtaamisia. Sokuran aloitus johtajana oli esityksen ensi-illan perusteella lupaava.

Jo esityksen nimestä voi päätellä, että Sokura on halunnut kohdata teatterinsa näyttelijät silmästä silmään. Kohtaamisia on esitys, jonka harjoitusten aikana näyttelijät ovat saaneet esitellä uudelle johtajalle omaa persoonallisuuttaan. Samalla on luotu taideyhteisölle välttämätöntä yhteishenkeä onnistuneesti, mistä näyttelijöiden ja Sokuran ylävitoset aplodien aikana kertoivat pelkkää hyvää.

Kohtaamisissa Sokura on tehnyt myös välttämättömyydestä hyveen. Kuuden miehen ja kahden naisen näyttelijäkunnalle ei varmasti olisi mikään konsti löytää sopivaa näytelmää esitettäväksi, jos Aleksis Kiven Seitsemää veljestä ei lasketa.

Näytelmän vieminen Kehruuhuoneen hankaliin olosuhteisiin olisi ollut kuitenkin resurssien turhaa tuhlausta. Jari Juutisen jäähyväiset todistivat vastaansanomattomasti, ettei taiteellisesti kunnianhimolla ”kuoliaaksi kiusattu kellariteatteri” oikein satu lappeenrantalaisen suuren yleisön pirtaan.

Kohtaamisia palkitsee myös katsojan. Jussi Johnsson, Sanna Kemppainen, Marja-Liisa Ketola, Jarno Kolehmainen, Turo Marttila ja Samuli Punkka olivat kukin omissa monologeissa niin itsensä näköisiä, että se sekä lämmitti sydänalaa että huvitti vielä enemmän kuin itse tarinat.

Esityksen kadeksas näyttelijä Seppo Kaisanlahti tulee mukaan vasta myöhemmin.

Näyttelijät ovat saaneet itse valita esittämänsä tekstit, mikä myös todistaa tämän blogin alussa esitetyn arvailun puolesta Kohtaamisten perimmäisestä tarkoituksesta.

Lopputulos on tietenkin jonkinlainen kompromissi, joilla jokaisen suosikeista on syntynyt kokonaisuus, esitys. Mukana on tämän vuosituhannen nykykirjailijoita Rosa Liksomista Turkka Maliin ja David Foster Wallacesta Bret Easton Ellisiin.

Kontrasti nykykirjailijoille haettiin Edgar Lee Mastersin Spoon River antologiasta ja Aapelin Meidän herramme muurahaisista.

 

Ainoan vaihtoehdon taktiikalla

Nimiroolin näyttelee Jarkko Mikkola ja Hannu Salminen on muun mussa näytelmän kuningatar Margareta. Kuva Aki Loponen/Teatteri Vanha Juko
Nimiroolin näyttelee Jarkko Mikkola ja Hannu Salminen on muun mussa näytelmän kuningatar Margareta. Kuva Aki Loponen/Teatteri Vanha Juko

Teatteri Vanhan Jukon Rikhard III:ssa on monta hienosti toteutettua ja upeasti näyteltyä kohtausta. Teatteri johtotehtävät jättävän Jussi Sorjasen ohjaajantaidot ovat tallella. William Shakespearen näytelmien dramatisointi on kuitenkin aina kinkkistä puuhaa, niin nytkin.

 

Edustaako someraivo ja lynkkausmentaliteetti inhimillisen pahuuden korkeinta astetta tämän päivän Suomessa? No ei, pikemminkin kyseessä on inhimillisen typeryyden maksimi.

Pahuuden ytimessä on kylmä laskelmointi, joka käyttää häikäilemättä hyväkseen meidän pulliaisten tietämättömyyttä ja eläimen vaistoja. Me elämme maailmassa, jossa omia etuja ajetaan häikäilemättä markkinoimalla niitä ainoana vaihtoehtona.

Lahtelaisen Teatteri Vanhan Jukon johtajantehtävät jättävän ohjaaja Jussi Sorjasen ajatus kulkee. Eikä nuorelta mieheltä puutu rohkeutta ja kunnianhimoa. William Shakespearen Rikhard III on näytelmänä kymmenine roolihahmoineen todellinen haaste sekä dramaturgille että ohjaajalle näyttelijöistä nyt puhumattakaan.

Ohjaajana Sorjasen taidot  ovat tallella. Jukon Rikhard III:ssa oli monta upeasti toteutettua kohtausta. Suorastaan häikäisevän hieno oli esimerkiksi kohtaus, jossa kuninkaan kruunun itselleen keinotellut Rikhard näki painajaisunta murhauttamistaan ihmisistä.

Sorjasen oivallus vallan syvimmästä olemuksesta on hieno ja todennäköisesti juuri tämä ajatus pahuuden luonteesta on saanut hänet tarttumaan Shakespearen harvoin esitettyyn näytelmään.

Tästä huolimatta dramaturgia on tämän produktion heikoin lenkki. Sorjanen vetää käsikirjoituksessa mutkat suoriksi tavalla, joka ei tee kunniaa sen paremmin William Shakespearelle kuin Rikhard III:lle. Kokonaisuus muistutti välillä liikaa perussuomalaisten puolueohjelmaa – se oli yhtä aikaa sekä hämmentävän julma että ikävän pitkästyttävä.

Shakespearen näytelmien päälle on vuosisatojen mittaan kertynyt tuhti kerros tulkintojen patinaa. Mitään oikeaa tapaa esittää hänen näytelmiään ei voi edes periaatteessa olla. Tai ainakin taide vielä toistaiseksi kuuluu Suomessa niihin elämänalueisiin, jossa ainoan oikean vaihtoehdon ideologia ei ole kaapannut valtaa.

Itse olisin kaivannut Sorjasen dramaturgialta enemmän nyansseja, älyllisiä koukkuja, joihin tarttua. Ehkä vastausta kysymykseen, miksi meillä on taipumus ihailla, jopa rakastaa Rikhard III kaltaisia johtajia? Miksi esimerkiksi jopa 90 prosenttia venäläisistä kannattaa, tai suorastaan palvoo Vladimir Putinia?

Miksi Josif Stalinin ja Adolf Hitlerin kaltaisille hirmuhallitsijoille näyttää jälleen olevan psykososiaalinen tilaus?

Ainakin Shakespearen historiallisiin näytelmiin oli kertynyt ajan patinaa, näitä tulkinnallisia kerroksia jo siinä vaiheessa, kun maestro kirjoitti niitä. Varsinkin Shakespearen Rikhard III on pidetty myös oman aikansa poliittisena propagandana.

Jukon Rikhard III:n parikymmentä roolia vedetään kuuden näyttelijän voimin. Eikä huonosti vedetäkään.

Esimerkiksi Jukon veteraanilla Hannu Salmisella oli henki päällä. Shakespearen aikana miehet näyttelivät myös naisroolit. Jukon esityksessä Salmisella on muiden muassa kuningatar Margaretan rooli, josta hän tekee oikean bravuurin.

Minja Koski, Ilona Pukkila ja Sini Hukkanen urakoivat paitsi näytelmän keskeisissä naisrooleissa tekevät myös useita miesrooleja.

Jarkko Mikkola on oikein hyvä näytelmän nimiroolissa kylmän analyyttisena Rikhard III:na.

Rikhard III ei todennäköisesti poikennut omana aikansa itsevaltiaista. Omien lähisukulaisten murhauttaminen oli tuolloin reaalipolitiikkaa, jolla pyrittiin ennakolta ehkäisemään tuhoisat sisällissodat. Rikhard nousi valtaan nimenomaan Englannin ylimystöä tehokkaasti harventaneen ruusujen sodan aikana.

Sorjasen ohjaus ja Mikkolan tulkinta tuovat hahmon nykyaikaan ainakin sillä tavalla, että minä näin näyttämöllä aatelisen kruunupään asemasta pikemminkin mutaan univormuun pukeutuneen Oberste Fürerin.

Jussi- Pekka Parviaisen Buckingham oli ajaton hahmo, opportunistinen peluri, joka jää lopulta nuolemaan näppejään isojen poikien pelissä, jossa edes kaverille ei jätetä.