Norjalaisen Erlend Loen romaanissa Supernaiivi nuori mies etsii itseään. Tällainen nuorukaisen eksistentiaalinen egotrippi ei ole kaunokirjallisuuden piirissä mikään keräilyharvinaisuus.
Loe kertoo tämän tutun tarinan kuitenkin tavalla, joka takuulla yllättää. Vaikka Loe on todennäköisesti löytänyt tarinansa henkilöiden esikuvat mielisairaalasta, Supernaiivi ei ole matka mömmöjen värittämään tai viinahuuruiseen alakuloon, vaan tässä tarinassa etsivä myös löytää.
En tiedä, miksi ohjaaja Tiina Lymi päätti tarttua tähän viime vuosisadan puolella ilmestyneeseen kirjaan juuri nyt. Ainakin Lymi on selvästi tiennyt, miksi hän on valinnut juuri tämä tarina. Lymin yhdessä Esa Leskisen kanssa tekemä dramatisointi toimii kuin unelma.
Tietenkin kunnia näytelmän nimihenkilöä näytelleen Ylermi Rajamaan pitkien monologien kielellistä hienouksista samoin kuin näytelmän luistavasta dialogista kuuluu myös Loen kirja suomentaneelle Outi Mennalle.
Rajamaa tekee joka tapauksessa upean roolityön näytelmän 25-vuotiaana supernaiivina, opintonsa yllättäen keskeyttävänä media-alan opiskelijana. Näin adjektiiveja kylvämättä roolityö on hauska, ilmeikäs ja koskettava. Omaksi hämmästyksekseni löysin Rajamaan tulkitsemaan roolihahmoon kosketuspintaa vaikka kuinka. Ne 30 vuotta toimittajan työtä ja vastaava määrä kyynisyyttä hävisivät jonnekin.
Ryhmäteatterin esitys on kaikenlaisen angstisen vaikertamisen vastakohta. Esitys säteilee positiivista energiaa. Lauantain esityksessä virtaa piisasi aina katsomoon ja väristyksiin asti viimeistään siinä vaiheessa, kun kuudessa eri roolissa näytellyt energiapakkaus Anna-Riikka Rajanen ilmestyi näyttämölle.
Miehen elämään kuuluu tavallisesti kaksi kohtuullisen selväjärkisyyden jaksoa, lapsuus ja vanhuus, joiden aikana aivolisäkkeen erittämät ”pahat kemikaalit” eivät sotke viileää harkintakykyä. Supernaiivissa muuntautumiskykyinen Robin Svanström näyttelee vakuuttavasti sekä kuusivuotiasta Börreä että jo manan majoille mennyttä isoisää.
Svanströmin hieno mimiikka pääsee oikeuksiinsa myös roolissa, jossa hän näyttelee tarinan nuoren miehen urallaan menestynyttä isoveljeä. Katsojana löysin ainakin yhden vastauksen otsikon kysymykseen Svanströmin kasvoilta näytelmän hienossa loppukohtauksessa, jossa veljekset jäivät sanattomasti pohtimaan elämän perimmäistä tarkoitusta.
Albert Einsteinista on muotoutunut vajaassa sadassa vuodessa myyttinen hahmo modernin ihmisen mentaalimytologiassa, jonkinlainen jumalan ja joulupukin risteytys. Einsteinin rooli on Minna Suurosen bravuuri näytelmässä. Suurosen tekemässä hahmossa koominen ja syvällinen kohtaavat aika ainutkertaisella tavalla.
Juuri tällaista se meininki on, kun omat mielikuvituskaveritkin ryhtyvät oikein urakalla vittuilemaan.
Eivätkä Suurosen yhdeksän muuta roolia samassa näytelmässä näin hämäläisittäin mitään huonoja ole.
Lymi on ohjaajana saanut lisää kokemusta ja varmuutta, jos vertailukohtana pitää vaikka hänen Ryhmäteatterille muutama vuosi sitten kirjoittamaa ja ohjaamaa näytelmää S.O.S.- Save Our Souls. Lauantain esityksessä Supernaiivilla oli hieno rytmi.