Kuukausi: elokuu 2014

Meidän kaikkien juuret ovat Afrikassa, mutta kukaan meistä ei ole sieltä kotoisin

Sonya Lindfors on myös meille lappeenrantalaisille tutu nimi. Hän on tehnyt kaupunginteatterin ohjelmistossa parhaillaan pyörivän Peter Panin koreografian. Ryhmän muut tanssijat ovat Deogracias Masomi, Julian Owusu ja Esete Sutinen. Kuva Zodiak/Uuppi Tirronen

Meidän kaikkien juuret ovat Afrikassa. Se lienee biologinen tosiasia. Silti kukaan ei voi olla kotoisin Afrikasta. Sen nimistä kylää ei taida olla olemassa, ei ainakaan sen nimistä maata tai kansaa.

Meidän identiteettimme rakennuspuita ovat omaiset, suku, kotiseutu, ystävät ja ehkä jossain määrin myös kansalaisuus. Tosin kansallisvaltio on niin nuori keksintö, ettei sitä oikeastaan kannata ottaa tässä mielessä lukuun.

Käsiohjelmassa kerrotaan, että Noir? on kuuden helsinkiläisen taiteilijan matka mustuuteen, mustaan esiintyjyyteen ja identiteettiin.

Jo tässä vaiheessa tekisi mieli väittää vastaan. Minusta Noir? on kuuden taiteilijan matka minuuteen. Meillä jokaisella on oma elämänhistoriamme, joka tekee meistä ainutkertaisia. Minusta Sonya Lindforsin ja työryhmän luoma koreografia nostaa esiin tämän elämän ainutkertaisuuden hyvin kauniilla tavalla.

Ryhmän jokaisella jäsenellä on oma elämäntarinansa. Ehkä koskettavin niistä on tanssija Esete Sutisen tarina. Sutinen kertoo näyttämöllä, miten hänet adoptoitiin Suomeen Etiopiasta vuonna 1985. Etiopialaisessa lastenkodissa, jossa Esete asu varhaislapsuutensa ei tiedetty edes hänen tarkkaa syntymäaikaansa.

Mutta aivan omanlaisiaan ovat myös Lindforsin, rap-artisti ja näyttelijä Deogracian Masomin ja tanssija Julian Owusun elämäntarinat, jotka kukin vuorollaan kävi kertomassa esityksen aikana.

Sillä on merkitystä. Meillä jokaisella on tarve tuntea omat juuremme, kuulua joukkoon. Me haluamme korostaa yksilöllisyyttämme tatuoimalla nahkaamme suurin piirtein samanlaiset tatuoinnit kuin kaikilla muillakin samaan viiteryhmään kuuluvilla yksilöillä on.

Tylyjen asenteiden Suomessa ja maailmassa ihonvärillä on merkitystä. Traagista tietenkin on, jos siitä tulee yksilöä määrittävä tekijä. Teoksen nimessä Noir? (musta, pimeä tummaihoinen) on minusta ihan oikein mukana kysymysmerkki.

Lindfors on myös meille lappeenrantalaisille tutu nimi. Hän on tehnyt kaupunginteatterin ohjelmistossa parhaillaan pyörivän Peter Panin koreografian.

Muitakin tuttuja nimiä löytyy. Ryhmän äänisuunnittelija on Lemillä syntynyt Hannu Hauta-aho.

Helppoa oman paikan löytämien ei varmasti ole ollut kenellekään. Lindforsin koreografiassa jokainen tanssija hakee esityksen alussa omaa paikkaansa näyttämöllä. Kohtauksen symboliikka on puhuttelevaa.

Sen jälkeen alkaa tapahtua. Esityksessä on ruutia. Valoisaksi sen tekee oivaltava huumori. Esimerkiksi Lindforsin soolossa Pohjan Ankka on sitä saatanan perkelettä oikein olan takaa.

Käsiohjelmassa mainitaan Josephine Barkerin nimi. Tämä rohkea rasismia ja fasismia vastaan taistellut taiteilija sopii varmasti hyvin esikuvaksi, jonka luomaa liikekieltä Lindfors taitavasti siteeraa.

Terveisiä sanonko mistä

Pohjolan iskujoukkojen naiset ja etelän vellihousuiset miehet ovat joensuulaisten Kutturassa eri rotua. Kuva Joensuun kaupunginteatteri/Ville Kokkola

Joensuun kaupunginteatterin Terveisiä Kutturasta ei ole ensimmäinen eikä viimeinen epäonnistunut teatteriproduktio tässä maailmassa. Seurasin Tampereen teatterikesässä joensuulaisten esitystä alati voimistuvan epäuskon vallassa. Miten tällainen esitys on voinut päätyä arvostetun festivaalin pääohjelmistoon?

Veikkaan, että vastaukseksi tähän kysymykseen riittää se, että esityksessä käytetään tehokeinona sosiaalista mediaa. Tai sitten festivaalin taiteellinen johto on tehnyt aluepolitiikkaa.

Hyvällä tahdolla esityksestä kyllä näkee, mitä on ajateltu ja mihin on tähdätty. Ironia on kuitenkin tyylilajina siitä pirullinen, että se vaatii tekijöiltä tavatonta tarkkuuta. Pitäisi ajatella ihan itse. Nyt Timo Heinosen sovitus rönsyilee sinne tänne ja yhtä hahmoton on Vihtori Rämän ohjaus. Kohtaukset toistuvat samanlaisina ja muuttuvat lopulta aivan sietämättömäksi länkytykseksi suomalaisen miehen arkkityypeistä.

Näyttelijät tekevät varmaan sen, mitä Rämä on heiltä pyytänyt. Itse passittaisin kuitenkin porukan ensitilassa puheilmaisun kursseille. Tampereen Teatterin suuri näyttämö ei ole mikään hehtaarihalli ja silti repliikeistä oli 12 penkkirivillä välillä vaikea saada mitään tolkkua.

Pojat juuttuvat produktionsa kanssa itse itselleen kaivamiinsa poteroihin. Apokalyptisistä maailmanlopun visioista, vihreistä arvoista ja alkuperäiskansojen oikeuksista koostuvan hetteisen suon yli ei mennä niin että heilahtaa.

Ja minkä ihmeen takia Helsingin herrojen ja muun Suomen lopullinen välienselvittely, harmageddonin taistelu on sijoitettu Kouvolan ABC:lle. Mitä vikaa Joensuun ABC:ssä muka on?

Rämän ja kumppanit ampuvat ironian keinoin alas suomalaisten suuren johtaja kaipuuta. Osumatarkkuudessa on kuitenkin toivomisen varaa.

Kainuun suurta poikaa Urho Kekkosta toki ihan syystä sanoa näyttämöllä kaljupäiseksi mulkuksi ja totta on myös se, että moni itsensä klanipääksi ajellut nuori mies kantaa nykyisin sydämensä päällä leijonariipusta. Nokian kännykkäimperiumin nousu, uho ja tuho jättivät suomalaisten mieliin varmasti hieman samantapaisen trauman kuin hävitty jatkosota. Mutta tämän tarinan kertomiseen tarvittaisiin uusi Väinö Linna.

Näytelmä perustuu Mikko-Pekka Heikkisen samannimiseen romaaniin. Heikkien on paitsi kirjailija myös Helsingin Sanomien toimittaja, minkä saman lehden teatterikriitikko Maria Säkö muistaa mainita joensuulaisten esitystä ylistävässä kritiikissään.

En ole kirjaa lukenut ja pelkään pahoin, että se myös jää niiden lukemattomien kirjojen joukkoon, joita en tule koskaan lukeneeksi. Vanhan miehen on pakko olla tarkkana siitä, mihin aikansa käyttää, kun se ei enää kaikkeen riitä.

Itä-Suomen Ylioppilaslehden Pasi Huttunen kertoo kritiikissään, että Heinosen sovitus on uskollinen Heikkisen romaanille. Epäilen tätä väitettä. Ei kai mikään romaani voi näin huono olla.

Joensuussa teatteriyleisö on jo äänestänyt lompakoillaan. Esityksiä on jouduttu peruuttamaan yleisökadon takia. Monet niistä, jotka ovat menneet tätä Kutturaa katsomaan, ovat myös äänestäneet viimeistään väliajalla jaloillaan. Mukavasti tilaa syntyi myös Tampereen Teatterin suuren näyttämön katsomoon väliajan jälkeen.

Oi, miksei saavu noutamaan, tuo prinssi uljas sadun ihmemaan

Sadettin Kirmiziyüz näyttellee sekä perheen tytärtä Sarea että hänen näyttelijäksi opiskelevaa pikkuveljeään. Kirmiziyüz on huikean hyvä stand up -koomikko ja ruutia esitykselle antaa taustalla näkyvä bändi, jonka jäsenet tekevät myös esityksen sivuroolit. Kuva Trouble Man/Tampereen teatterikesä

Totta se on. Hollantilaisen Trouble Man –teatterin esityksessä somedaymyprincewill.com kaikki on kohdallaan.

Esitys käsittelee tärkeätä, kipeää ja polttavan ajankohtaista aihetta. Sadettin Kirmiziyüzin ja Casper Vandeputten käsikirjoitus on terävä analyysi sosiaalisista ja taloudellisista mekanismeista, jotka erottelevat meidät vuohiin ja lampaisiin länsimaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa.

Ryhmän rockestetiikkaan perustuva esitystapa on huikean energinen ja kaiken kruunaa terävä, maailmaa avartava stand up -komiikka.

Kirmiziyüzin ja Vandeputten tarina kertoo toisen polven turkkilaisten maahanmuuttajien elämästä ja ongelmista asenteiltaan ainakin näennäisesti suvaitsevassa Hollannissa. Samalla kaksikko onnistuu sanomaan myös jotain yleispätevää meidän kulttuuriimme liittyvästä ilmiöstä, jota paremman määritelmän puutteessa kutsutaan vieraantumiseksi.

Työväenpuoluetta edustanut pääministeri Willem Kok käynnisti Alankomaissa 90-luvulla laajan ja pontevan ohjelman maahanmuuttajien kotouttamiseksi. Kirmiziyüz kiteyttää nämä hallinnon hyvät pyrkimykset, maahanmuuttajien oman ponnistelut ja maassa uudella vuosituhannella tapahtuneen asenteiden polarisoitumisen yhdeksi teräväksi vitsiksi maahanmuuttajien kielitestistä.

”Miten palkitaan maahanmuuttaja, joka osaa vastata kaikkiin kysymyksiin oikein. Hänet lähetetään takaisin Turkkiin!”

Esityksen tarina tuntui omakohtaiselta. Se kertoo toisen polven maahanmuuttajista, kahdesta veljeksestä ja heidän sisarestaan Saresta. Suvun juuret ovat Turkissa. Vanhin veljeksistä on menestynyt yrittäjä, nuorin opiskelee näyttelijäksi arvotetussa yliopistossa. Vain sisar on jäänyt lapsuudenkotiin, huolehtimaan äidistään, joka ei ole koskaan oppinut uuden kotimaansa kieltä.

Vanhin veli vahtii sisarensa elämää ja siveyttä vanhempiensa kotimaan perhetraditioiden mukaisesti. Nuorin veli sekä rakastaa että halveksii sisartaan, koska tämä ei ole pystynyt ”laiskuuttaan” raivaamaan tietään uuteen yhteiskuntaan opiskelun kautta.

Sarella on kuitenkin tässä traditioiden muodostamasta häkistä yksi ikkuna maailmaan, internet. Hän seurustelee perheeltään salaa miesten kanssa verkossa ja tapaa siellä myös ”unelmiensa prinssin”, Istanbulissa asuvan turkkilaisen miehen.

Pako omien vanhempien kulttuuriin saa myös konkreettisen muodon, kun Sara päättää 24-vuotianaa pukeutua huiviin, mikä on hänen pikkuveljelleen loputtoman hämmästelyn ja kauhistelun aihe.

Trouble Man on kuvaava nimi tälle hollantilaiselle ryhmälle. Teatterin juurille paltaan ainakin siinä, että miehet näyttelevät kaikki roolit. Kirmiziyüzin ja Vandeputten käsikirjoituksessa ja itse esityksessä on siitä huolimatta tai juuri sen takia hyvin paljon sävyjä. Esityksen ymmärtävä ja humaani ote menee jollakin tavalla olemisen ytimeen. Ihmisen kyky rakastaa läheisiään ei ole sukupuolesta, kulttuurista tai uskonnosta kiinni.

Esitys herätti ainakin minun mielessäni myös erittäin vakavia kysymyksiä. Mitä eroa on esikerkiksi elokuvaohjaaja Theo van Goghin kuoliaaksi puukottaneella marokkolaissyntyisellä radikaalimuslimi Mohammed Bouyerilla ja Jokelassa joukkomurhan tehneellä Pakka-Eric Auvisella?

Näytelmän Sare löytää ulospääsytien umpikujalta näyttävästä elämäntilanteesta toisesta kulttuurista. Monelle syrjäytyneelle suomalaispojalle tämä oljenkorsi löytyy väkivaltaa ihannoivasta alakulttuurista, jollaisia verkko on pullollaan.

Pärjääminen on aina suhteellista. Hyvä elämä kartaa määritelmiä. Sitä ei voida mitata vain hankitun varallisuuden tai työuran saavutusten perusteella. Elämä voi päättyä psykososiaaliseen katastrofiin, vaikka pankkitilillä olisi miljoonia.

Kirmiziyüz ja Vandeputtein tuovat näkyviin myös tämän ulottuvuuden. Esitys alkaa rajulla kohtauksella, jossa Kirmiziyüzin esittämä, näyttelijäksi opiskeleva nuorin veli hakee lohtua laskuhumalan ryydittämään maailmantuskaan. Piti oikein halata. Syliin tullut oksennus oli onneksi kuitenkin feikkiä, värikästä paperisilppua.

Minulla oli omat epäilykseni Tampereen teatterikesän ohjelmiston suhteen. Raha puhuu, tai oikeammin tässä tapauksessa sen puute. Hollantilaisten esitys on täysosuma, joka osoittaa, että festivaalin taiteellinen johto on niukoilla resursseilla tehnyt loistavaa työtä. Mikko Roihan vuodet Berliinissä ovat tuottaneet hyvää satoa.