Totta se on. Hollantilaisen Trouble Man –teatterin esityksessä somedaymyprincewill.com kaikki on kohdallaan.
Esitys käsittelee tärkeätä, kipeää ja polttavan ajankohtaista aihetta. Sadettin Kirmiziyüzin ja Casper Vandeputten käsikirjoitus on terävä analyysi sosiaalisista ja taloudellisista mekanismeista, jotka erottelevat meidät vuohiin ja lampaisiin länsimaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa.
Ryhmän rockestetiikkaan perustuva esitystapa on huikean energinen ja kaiken kruunaa terävä, maailmaa avartava stand up -komiikka.
Kirmiziyüzin ja Vandeputten tarina kertoo toisen polven turkkilaisten maahanmuuttajien elämästä ja ongelmista asenteiltaan ainakin näennäisesti suvaitsevassa Hollannissa. Samalla kaksikko onnistuu sanomaan myös jotain yleispätevää meidän kulttuuriimme liittyvästä ilmiöstä, jota paremman määritelmän puutteessa kutsutaan vieraantumiseksi.
Työväenpuoluetta edustanut pääministeri Willem Kok käynnisti Alankomaissa 90-luvulla laajan ja pontevan ohjelman maahanmuuttajien kotouttamiseksi. Kirmiziyüz kiteyttää nämä hallinnon hyvät pyrkimykset, maahanmuuttajien oman ponnistelut ja maassa uudella vuosituhannella tapahtuneen asenteiden polarisoitumisen yhdeksi teräväksi vitsiksi maahanmuuttajien kielitestistä.
”Miten palkitaan maahanmuuttaja, joka osaa vastata kaikkiin kysymyksiin oikein. Hänet lähetetään takaisin Turkkiin!”
Esityksen tarina tuntui omakohtaiselta. Se kertoo toisen polven maahanmuuttajista, kahdesta veljeksestä ja heidän sisarestaan Saresta. Suvun juuret ovat Turkissa. Vanhin veljeksistä on menestynyt yrittäjä, nuorin opiskelee näyttelijäksi arvotetussa yliopistossa. Vain sisar on jäänyt lapsuudenkotiin, huolehtimaan äidistään, joka ei ole koskaan oppinut uuden kotimaansa kieltä.
Vanhin veli vahtii sisarensa elämää ja siveyttä vanhempiensa kotimaan perhetraditioiden mukaisesti. Nuorin veli sekä rakastaa että halveksii sisartaan, koska tämä ei ole pystynyt ”laiskuuttaan” raivaamaan tietään uuteen yhteiskuntaan opiskelun kautta.
Sarella on kuitenkin tässä traditioiden muodostamasta häkistä yksi ikkuna maailmaan, internet. Hän seurustelee perheeltään salaa miesten kanssa verkossa ja tapaa siellä myös ”unelmiensa prinssin”, Istanbulissa asuvan turkkilaisen miehen.
Pako omien vanhempien kulttuuriin saa myös konkreettisen muodon, kun Sara päättää 24-vuotianaa pukeutua huiviin, mikä on hänen pikkuveljelleen loputtoman hämmästelyn ja kauhistelun aihe.
Trouble Man on kuvaava nimi tälle hollantilaiselle ryhmälle. Teatterin juurille paltaan ainakin siinä, että miehet näyttelevät kaikki roolit. Kirmiziyüzin ja Vandeputten käsikirjoituksessa ja itse esityksessä on siitä huolimatta tai juuri sen takia hyvin paljon sävyjä. Esityksen ymmärtävä ja humaani ote menee jollakin tavalla olemisen ytimeen. Ihmisen kyky rakastaa läheisiään ei ole sukupuolesta, kulttuurista tai uskonnosta kiinni.
Esitys herätti ainakin minun mielessäni myös erittäin vakavia kysymyksiä. Mitä eroa on esikerkiksi elokuvaohjaaja Theo van Goghin kuoliaaksi puukottaneella marokkolaissyntyisellä radikaalimuslimi Mohammed Bouyerilla ja Jokelassa joukkomurhan tehneellä Pakka-Eric Auvisella?
Näytelmän Sare löytää ulospääsytien umpikujalta näyttävästä elämäntilanteesta toisesta kulttuurista. Monelle syrjäytyneelle suomalaispojalle tämä oljenkorsi löytyy väkivaltaa ihannoivasta alakulttuurista, jollaisia verkko on pullollaan.
Pärjääminen on aina suhteellista. Hyvä elämä kartaa määritelmiä. Sitä ei voida mitata vain hankitun varallisuuden tai työuran saavutusten perusteella. Elämä voi päättyä psykososiaaliseen katastrofiin, vaikka pankkitilillä olisi miljoonia.
Kirmiziyüz ja Vandeputtein tuovat näkyviin myös tämän ulottuvuuden. Esitys alkaa rajulla kohtauksella, jossa Kirmiziyüzin esittämä, näyttelijäksi opiskeleva nuorin veli hakee lohtua laskuhumalan ryydittämään maailmantuskaan. Piti oikein halata. Syliin tullut oksennus oli onneksi kuitenkin feikkiä, värikästä paperisilppua.
Minulla oli omat epäilykseni Tampereen teatterikesän ohjelmiston suhteen. Raha puhuu, tai oikeammin tässä tapauksessa sen puute. Hollantilaisten esitys on täysosuma, joka osoittaa, että festivaalin taiteellinen johto on niukoilla resursseilla tehnyt loistavaa työtä. Mikko Roihan vuodet Berliinissä ovat tuottaneet hyvää satoa.