Pullistelu on tänä päivänä kuuminta hottia. Venäjän presidentti Vladimir Putin on jo pitkään esiintynyt julkisuudessa ilman paitaa ja nyt olemme saaneet ihailla shortseihin pukeutuneen Suomen pääministeri Alexanter Stubbin muhkeita reisilihaksia. Kokkolan kaupunginteatterin Jumalan rakastaja on, tai oikeammin oli tiukasti kiinni ajassa.
Dramaturgi-ohjaaja Jussi Parviaisen 80-luvun kohunäytelmän Kokkolaan dramatisoineen Jussi Moilan ja esityksen ohjanneen Sakari Hokkasen näkökulma on tietenkin hieman toinen. Jumalan rakastajan roolihenkilöiden muskelit eivät kuvasta vallan täyteyttä ja siitä kasvavaa omnipotenssia. Näytelmän Juska Paarma ja hänen kaverinsa ovat pakko-oireisesti kehonrakennusta harjoittavia surkimuksia.
Tampereen teatterikesän tiedotustilaisuudessa Hokkanen sanoi, että Parviaisen Jumalan rakastaja on suomalainen klassikko, joka ansaitsi uuden tulkinnan.
Tässä Hokkanen on epäilemättä oikeassa. Temaattisesti Parviaisen näytelmä on edelleen kovaa kamaa. Se kuvaa nuoren miehen narsistista persoonallisuushäiriötä, joka voi johtaa pahimmillaan hirmutekoihin. Parviainen osoittaa, että kouluampujat olivat keskuudessamme jo 80-luvulla. Tarvittiin vain toimintamalli ja katalyytti, viharyhmille oivan kasvualusta tarjoava internet ja Jokelassa ja Kauhajoella alkoi paukkua.
Pojat ovat siis olleet Kokkolassa tärkeällä asialla. Puhe suomalaisen miehen kriisistä ei ole mitään turhaa läppää.
Silti Tampereen teatterikesässä näkemäni Jumalan rakastaja jätti omat epäilynsä. En aikanani nähnyt Ryhmäteatterin kantaesitystä Parviaisen näytelmästä 80-luvun alkupuolella. Kokkolalaisten esityksen perusteella ensimmäinen mielikuva oli joka tapauksessa se, että näytelmän todellinen laatu jäin vuonna 1983 alastomuudesta ja väkivallasta syntyneen kohun taakse.
Moila ja Hokkanen ovat omassa sovituksessaan vähentäneet seksiä ja väkivaltaa. Samalla myös Parviaisen näytelmän uskonnosta lähtevän johtoteeman näkökulmaa on muutettu.
Ensimmäinen valinta on minusta hyvin perusteltu, naiminen, tai siis sen näytteleminen ilkialastomana näyttämöllä saakin jäädä sinne 80-luvulle. Parviaisen näytelmän uskonnollisen tematiikan muokkaus ei sen sijaan toimi kovin hyvin.
Uskonnollinen kiihkoilu ja pakko-oireinen käyttäytyminen ovat toki psykologisessa ja neurologisessa mielessä sukua toisilleen. Niiden rinnastaminen yksi yhteen on kuitenkin turhan simppeliä eikä tee oikeutta Parviaisen näytelmälle.
Uskonnolliset teemat ovat Parviaisen tekstissä niin oleellisia, ettei niistä uudelleentulkinnassakaan ole voitu kokonaan luopua. Kokkolan Jumalan rakastajassa alttarille on nostettu punnerruspenkki ja levytanko, mutta nekään eivät poista millään tavalla tätä vaikeutta. Kohtausten saumakohtaukset irvistelivät tämän tästä hieman lapsekkaalla tavalla.
Hokkasen näyttämökuvat punttisalien kärsivästä Kristus-hahmosta ja muskeleiden ylivaltaa saarnaavasta demonisesta profeetasta ovat toki tätä päivää. Ne ovat tuttuja jokaiselle, joka jaksaa ja viitsii katsoa television reality-sarjoja. Päällimmäiseksi mielikuvaksi jää hyvin öljytty iho, ei juuri muuta.
Jouko Turkan ja Parviaisen vetämässä Teatterikorkekoulussa yhtenä metodina käytettiin äärimmilleen vietyä fyysistä rasitusta. Sen avulla uudet teatterin toivot piiskattiin tavoittelemaan jotakin ennen kokematonta tunnetilaa.
Kokkolassa Juska Paarman roolin näytellyt Mikko Virtanen treenasi itsensä vuodessa huippukuntoon valmistautuessaan rooliin. Hän kertoi teatterikesän infossa päässeensä nyt oikeastaan ensimmäistä kertaa kunnolla kokeilemaan sitä, miten metodinäyttelijä valmistautuu osaansa.
Moilan ja Hokkasen sovituksen sairas sielu terveessä ruumiissa on kuitenkin vaikea pala kenelle hyvänsä. Parviaisen tekstistä ei oikein ole Moilan dramatisoimana psykologiseksi trilleriksi. Päähenkilön minuuden ja seksuaalisen identiteetin pirstoutumisen syiden ymmärtäminen jää kokonaan katsojan valistuneiden arvausten varaan. Ne käyvät ymmärrettäviksi vain näytelmän alkuperäisen uskonnollisen tematiikan kautta.
Kyseessä on ottelusta Daavid vastaan Jussi Parviainen, anteeksi Juska Paarma. Vastakkain ovat Michelangelon antiikin esikuvien mukaan marmoriin veistämä esteettinen ihanne ja sammakon lailla itsensä täyteen omaa erinomaisuuttaan imenyt Goljat. Ei tarvitse arvailla, kumpi särkyy jo ensimmäisestä lingotusta kivestä.
Hokkanen ohjasi muutama vuosi sitten Lappeenrannan kaupunginteatterille silloisen avopuolisonsa Laura Gustafssonin kirjoittaman Hevoshullun. Esitys ei tehnyt ainakaan minuun mitään erityistä vaikutusta.
Hokkasen nimi tekijänä kannattaa kuitenkin laittaa korvan taakse. Pojassa on hurjasti potentiaalia. Ajatus kulkee. Vaikka teatteri on taidetta, ainakin minun arvostuksissani esityksen temaattinen sisältö menee aina muodon edelle. Tässä mielessä Jumalan rakastaja on ollut tärkeä näytelmä.
Jumalan rakastajan ottaminen ohjelmistoon ja nähty toteutus ovat myös rohkea teko Suomen Raamattu-vyöhykkeellä Kokkolassa toimivalta teatterilta ja sen tekijöiltä.