Kuukausi: elokuu 2014

Näin yllätyksellistä teatteria on hauska katsoa – elämä on kuin onkin Petroskoi

Mait Joorits, Jussi-Pekka Parviainen, Minja Koski, Petri Mäkipää ja Kaisa Sarkkinen loistavat Lahden kaupunginteatterin Petroskoissa. Kuva Teatteri Vanha Juko/Kai G. Baer

Toimii! Ari Nummisen ja Jussi Sorjasen Petroskoi on omintakeinen sekoitus nykytanssia, folklorea, äkkiväärää historian tulkintaa ja kansanrunoutta. Liekö lieto Lemminkäinen vielä koskaan kironnut näin mehevästi näyttämöllä, tai oikeammin kulisseissa.

Numminen on entinen Valmetin konepajan rautakoura ja nyt jo vuosia vähintään yhtä rautainen koreografi. Sorjanen on puolestaan Teatteri Vanjan Jukon taiteellinen johtaja ja nykyteatterin sinkkiämpäriesteiikan taitaja. Dramaturgina ja ohjaajana Sorjasen aivoituksissa niin Timo K. Mukan kuin Elias Lönnrotinkin tekstit heräävät uuteen eloon.

Petroskoi on voimakaan fyysistä teatteria. Esityksen Lahden ensi-ilta Lahden kaupunginteatterin Aino-näyttämöllä osoitti, että juuri tällainen fyysisesti vahva tulkinta on Petroskoin kaltaisen yhteistuotannon esteettistä ydinaluetta.

Virolaisen Rakvere Teaterin Mait Joorits, lahtelaisen Teatteri Vanhan Jukon Minja Koski, Nätyn Jussi-Pekka Parviainen ja tamperelaisen Teatteri Telakan Kaisa Sarkkinen ja Petri Mäkipää olivat menopäällä. Esityksen hurjaa läsnäoloa seurasi takapuoli penkkiin liimautuneena, mitä nyt jalka vähän kapsasi esityksen vetävien biisien tahdissa.

Jukon ”Maa on syntien laulu” näytelmässä loistanut Koski on jälleen mahtavan hyvä. Telakan Mäkipään mainio mimiikka jää mieleen pitkäksi aikaan. Tällaista teatterin pitääkin olla. Kielitaituri Jooritsia, vahvaa Sarkkista ja ilmeikästä Parviaista tekisi mieli myös kehua oikein olan takkaa, jos vain nämä tilat sallisivat.

Numminen ja Sorjanen pyyhkivät katsojan ennakko-odotuksilla ja –asenteilla pöytää esityksen aikana tämän tästä. Ensimmäinen kohtaus oli pitkä ja hämärä intro, jonka jälkeen näyttämö kolattiin ja harjattiin puhtaaksi ihan konkreettisesti. Näin yllätyksellistä teatteria on todella hauska katsoa.

Esityksen äkkiväärille historiantulkinnoille löytyy jonkinlainen selitys jo käsiohjelmasta. Nummien kertoo siinä tanssikeikasta, jonka hän teki ryhmineen 90-luvulla: ”Me esitettiin paskaa ja punaposkiset, hiljaiset nuoret tytöt esittivät perinnepuvut päällä 80 vuotta vanhan lusikkatanssin. Ne tytöt olivat loistavia!”

Numminen ja Sorjanen kaivata myös esiin suomalaisten vanhat synnit, valloitettujen alueiden venäläisten epäinhimillisen kohtelun ja sulkemisen keskitysleireille jatkosodan hyökkäysvaiheen aikana. Saksalaiset SS-miehet ja suomalaiset upseerit touhuavat näyttämöllä hetken aikaa sulassa sovussa. Pian sen jälkeen kohtaus sulaa Nummisen upeaksi koreografiaksi, jossa venäläisille vangeille annetaan täisaunassa löylytystä oikein olan takaa.

Kohtaus tarjosi yhden esityksen upeimmista hetkistä. Leikkisästi alkanut tanssi sai nopeasti uusia sävyjä, muuttui asteittain yhä julmemmaksi alistamisen ja nöyryyttämisen rituaaliksi.

Venäjän talous ajautui 1990-luvun lopulla lamaa, jonka rinnalla Suomen 90-luvun lama oli lasten leikkiä. Osat ovat kuitenkin välillä myös vaihtuneet. Meillä eteläkarjalaisilla on tuoreessa muistissa myös kokemukset panssarivaunut kokoisilla maastoautoilla liikkuvista äkkirikkaista venäläisistä, jotka ostivat Saimaan rantatontteja miljoonilla euroilla samaan aikaan, kun Kaakois-Suomessa suljettiin urakalla paperikoneita ja kokonaisia tehtaita.

”Ryssäviha”, (eh siis venäläisten vieroksunta) ei ole meistä eteläkarjalaisista mihinkään hävinnyt. Sen todistavat lähes joka päivä tässä Etelä-Saimaassa jostain syystä julkaistavat estarit. Tämä ”viha” ei ole kuitenkaan samaa sorttia, jota Akateeminen Karjala-seura aikoinaan edusti ja levitti. Siinä mielessä Nummisen tai Sorjosen esityksessä Sarkkiselle kirjoittama hurja palopuhe menee harakoille.

Tavalliset suomalaiset ovat osanneet aina ottaa naapurin ihan tosissaan muuallakin kuin Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa. Kysymys ei ole missään nimessä suomalaisten potemasta ylemmyydentunteesta, vaan pikemminkin ihan tavallisesta herravihasta, jolla on pitkät perinteet Venäjän vallan ajoilta asti.

Petroskoin kaduilla tai muualla rutiköyhässä Karjalan tasavallassa kännissä örveltävät surkimukset eivät pura ylemmyyden-, vaan alemmuudentunteitaan. Venäjän kielessä on jo ainakin Pietarin rakentamisesta lähtein ollut suomalaista tarkoittava sana tsuhna, joka niittaa nämä asiat paikalleen.

No totta kai Karjalassa mellastavien suomalaismatkailijoiden joukkoon mahtuu myös turhan monta kusipäätä, jotka ovat valmiita ostamaan seksiä alaikäisiltä, mutta se ei mikään miesten suomalaiskansallinen ominaisuus.

Tekijöiden mukaa esitys on oodi pienten kansojen elinvoimalle ja patologiselle tarpeelle laulaa, tanssia ja kertoa tarinoita. Petroskoi on vastakohta synkille tulevaisuudenvisoille.

Nykyisen Venäjän alueella asuvat pienet suomensukuiset kansat ovat totisesti oodinsa ansainneet. Josif Stalinin 30-luvulla käynnistämä miljoonia uhreja vaatinut terrori sai pian Karjalan Neuvostotasavallassa ja kaikkialla muuallakin, missä asui inkerinsuomalaisia tai muita suomensukuisia kansoja, etnisen puhdistuksen luonteen.

Tämä puoli todellisuudesta ei ole ollut Petroskoin tekijöiden agendalla. Ehkä sitä on kuitenkin käsitelty Tiina Helinin ja Katja Muttilaisen lavastuksessa. Visuaalisesti runsaat ja näyttävät näyttämökuvat on koristeltu puuhelmillä, joiden lomaan on pujotettu paljon tyhjiä viinapulloja, värikkäitä maatuskanukkeja ja kumisia pääkalloja. Elämä on varmasti ollut Petroskoi ainakin, jos sattui aikanaan syntymään 1930-luvun Neuvostoliitossa.

Neljä esityksen yhdeksästä biisistä on traditionaalisia kansanlauluja. Ne niveltyvät hämmästyttävän hienosti kokonaisuuteen, joka muuten muodostuu Antti Raekallion ja Minja Kosken säveltämistä ja Sorjosen ja Kosken sanoittamista puk-henkisistä revityksistä. Musiikin esitystä varten on sovittanut Raekallio.

Harmi, ettei käsiohjelma kerro, kuka on rakennellut esityksessä käytettävät sähkökitarat. Ne ovat todella hienoja.

Petroskoi on yksi Jukon, Telakan ja Rakvere Teaterin yhdessä toteuttamasta produktiosta. Valtion palkinnolla palkitun trilogian toinen osa Köök/Keittiö oli kerta kaikkiaan mainio. Sen kolmas osa, Lauri Maijalan kansalliskirjailija Aleksis Kiven klassikosta dramatisoima ja ohjaama Kullervo on vielä valitettavasti näkemättä.

Nimi virhe Jussi Sorjasen nimessä ja Rakvere Teaterin kotipaikasta korjattu 28.8. kelo 7:10. Rakvere Teater toimii nimensä mukaisesti Viron Rakveressa.

Suuresta pamauksesta kosmiseen yksinäisyyteen

Margus Prangel, Priit Võigemast, Eva Klemets ja Marika Vaarik ovat huikean hyviä rooleissaan. Esitys perustui lähes kokonaan Võigemastin esittämiä pitkiä monologeja lukuun ottamatta mimiikkaan, kehon kieleen. Kuva Teater NO99/Tiit Ajasoo

Virolaisen Lauri Laglen Suur õgimine (Suuri ahmiminen) laittoi Tampereen teatterikesässä katsojan mielikuvituksen liikkeelle. Tallinnalaisen Teater NO99:n esitys tarjosi muhevan maaperän luovalle ajattelulle. Jos kuvittelemme, että teatterin estetiikalla on jokin älyllinen ja emotionaalinen maksimi, Tampereen teatterikesässä nähty virolaisten esitys oli lähellä sitä.

Vaikka teatterin esteettisestä maksimista puhuminen on tietenkin silkkaa höttöä, Lagle näyttelijöineen luovii joka tapauksessa tavattoman taitavasti groteskin näytelmänsä karikoissa. Vaikka näytelmän tarina, neljä ihmistä ahmii itsensä kuoliaaksi, on suorastaan vulgaari, esitys ei sorru kertaakaan mauttomuusiin.

Suur õgimine on ihanan kekseliästä teatteria.

Ryhmän esitys palkittiin Viron parhaana näytelmänä vuonna 2012. Eikä turhaan. Nuoren Lauri Lagnen nimi kannattaa painaa visusti mieleen. Miehestä kuullaan vielä. Tallinnan matkaa suunnittelevan kannattaa tietenkin laitta muistiin myös teatterin nimi ja yhteystiedot. Virossa tehdään nyt todella kiinnostavaa teatteria.

Näytelmän idea on otettu jo edesmenneen Marco Ferrerin elokuvasta Suuri Pamaus (La Grande Bouffe). Ferrerin elokuva tuli ensi-iltaan kotimassaan Ranskassa vuonna 1973 ja se herätti aika tavalla paheksuntaa.

Omat muistoni tuosta elokuvasta 40 vuoden takaa ovat aika hataria. Elokuvassa neljä miestä syö itsensä kuoliaaksi. Muistan ainakin sen, miten elokuvassa piirakan malli muotoiltiin taikinaan näihin bakkanaaleihin viihdyttäjäksi kutsutun ilotytön paljaalla takapuolella. Lopussa tarinan miehet kuolevat toinen toisensa jälkeen mahtavien pieruoratorioiden saattamana.

Ferrenin elokuva on ollut virolaisille tekijöille inspiraatioin lähde ja meille katsojille yksi avain tämän ahmimisnäytelmän ymmärtämiseen. Juttu lähtee nimestä Suuri Pamaus.

Vahvaan empiiriseen näyttöön nojaava alkuräjähdysteoria on vakiinnuttanut asemansa luonnontieteen näkemyksenä tunnetun maailmankaikkeuden synnystä. Teoria kantaa yhä syntyvaiheessa saamaansa englanninkielistä lempinimeä Big Bang.

Tuosta pamauksesta on kulunut nyt noin 13,8 miljardia vuotta ja kysymys kuuluu, onko siellä tyhjyyden keskellä meidän Maan asukkaiden lisäksi ketään?

Laglen itse dramatisoima Suur õgimine on näytelmä ihmisen ikävästä niiden vihreiden ja mulkosilmäisten olentojen luo, jotka asuvat jossain Alfa Kentaurin tuolla puolen.

Peli tehdään selväksi jo näytelmän alussa. Eero Epnerin kirjoittamassa pitkässä monologissa, jonka Priit Võigemast hurjalla intensiteetillä tulkitsee, pohditaan älyllisen elämän esiintymistä maailmakaikkeudessa ja meidän mahdollisuuksiamme kohdata nämä muukalaiset.

Pelkästään omalla Linnunradallamme on jopa noin 200 miljardia tähteä. Niin kutsutulla elämänvyöhykkeellä omaa tähteään kiertäviä Maan kaltaisia kiviplaneettoja on varovaistenkin arvioiden mukaan satoja miljoonia.

On tietenkin ainakin periaatteessa mahdollista, että elämää esiintyy vain maapallolla, koska muusta ei ole toistaiseksi mitään empiiristä evidenssiä. Massojen laki tekee kuitenkin tästä vaihtoehdosta hyvin epätodennäköisen, ainakin itse uskon, että tämä vaihtoehto on suorastaan äärettömän epätodennäköinen.

Seuraava kysymys kuuluukin, miksei kukaan ei vielä tullut käymään tai edes soittanut?

Tämä kysymys on askarruttanut myös eturivin tiedemiehiä. Helsingin Sanomien tiedesivuilla asiasta oli erinomainen artikkeli aivan äskettäin. Amerikkalainen astrofyysikko Frank Drake käänsi kysymyksen myös matemaattiseksi kaavaksi, niin kutsutuksi Green Bankin yhtälöksi 1960-luvulla.

Green Bankin yhtälön oletusten perusteella pienten vihreiden miesten pitäisi itse asiassa olla jo täällä, tai oikeammin heidän rakentamiensa itse itseään monistavien robottien pitäisi olla jo täällä.

Green Bankin yhtälö on eri tekijöiden summa, jossa on arvioitu muun muassa elinkelpoisten planeettojen määrä Linnunradalla, älykkään sivilisaation synnyt todennäköisyys ja niin edelleen.

Jo kansakoulusta me muistamme, että kertolaskun summa on nolla, jos yksikin sen tekijöistä on nolla. Geen Bankin yhtälössä yhtälön viimeinen tekijä on arvio tähtien väliseen avaruusmatkailuun kykenevien sivilisaatioiden eliniästä. Draken arvio lähtee 10.000 vuodesta.

Entä jos tuo elinikä onkin vain nolla vuotta? Ainakaan tämän omamme, maapallon laajuisen teknokulttuurin pitkäikäisyydestä ei ilmiselvästi ole mitään takuita tällä hetkellä.

En tiedä, ketä Epner on käyttänyt monologiensa lähteenä, mutta näytelmän toisessa monologissa Võigemast kertoi meille Tampereen teatterikesän katsomossa istuneille, että yhteyden saaminen toiseen sivilisaatioon ottaa aikansa, noin 600.000 vuotta.

Ehdimmekö me ahmia itsemme kuoliaaksi, ennen kuin kukaan ehtii edes soittaa? Siinä kelpo kysymys näytelmän teemaksi.

Priit Võigemast, Margus Prangel, Marika Vaarik ja Eva Klemets ovat huikean hyviä rooleissaan. Esitys perustui lähes kokonaan Võigemastin esittämiä pitkiä monologeja lukuun ottamatta mimiikkaan, kehon kieleen.

Daavid vastaan Juska Paarma

Mikko Virtanen treenasi itsensä huippukuntoon Juska Paarman roolia varte. Takana hänen parasta kaveriaan näytelmässä esittävä Jarmo Perälä. Kuva Kokkolan kaupunginteatteri/Päivi Karjalainen

Pullistelu on tänä päivänä kuuminta hottia. Venäjän presidentti Vladimir Putin on jo pitkään esiintynyt julkisuudessa ilman paitaa ja nyt olemme saaneet ihailla shortseihin pukeutuneen Suomen pääministeri Alexanter Stubbin muhkeita reisilihaksia. Kokkolan kaupunginteatterin Jumalan rakastaja on, tai oikeammin oli tiukasti kiinni ajassa.

Dramaturgi-ohjaaja Jussi Parviaisen 80-luvun kohunäytelmän Kokkolaan dramatisoineen Jussi Moilan ja esityksen ohjanneen Sakari Hokkasen näkökulma on tietenkin hieman toinen. Jumalan rakastajan roolihenkilöiden muskelit eivät kuvasta vallan täyteyttä ja siitä kasvavaa omnipotenssia. Näytelmän Juska Paarma ja hänen kaverinsa ovat pakko-oireisesti kehonrakennusta harjoittavia surkimuksia.

Tampereen teatterikesän tiedotustilaisuudessa Hokkanen sanoi, että Parviaisen Jumalan rakastaja on suomalainen klassikko, joka ansaitsi uuden tulkinnan.

Tässä Hokkanen on epäilemättä oikeassa. Temaattisesti Parviaisen näytelmä on edelleen kovaa kamaa. Se kuvaa nuoren miehen narsistista persoonallisuushäiriötä, joka voi johtaa pahimmillaan hirmutekoihin. Parviainen osoittaa, että kouluampujat olivat keskuudessamme jo 80-luvulla. Tarvittiin vain toimintamalli ja katalyytti, viharyhmille oivan kasvualusta tarjoava internet ja Jokelassa ja Kauhajoella alkoi paukkua.

Pojat ovat siis olleet Kokkolassa tärkeällä asialla. Puhe suomalaisen miehen kriisistä ei ole mitään turhaa läppää.

Silti Tampereen teatterikesässä näkemäni Jumalan rakastaja jätti omat epäilynsä. En aikanani nähnyt Ryhmäteatterin kantaesitystä Parviaisen näytelmästä 80-luvun alkupuolella. Kokkolalaisten esityksen perusteella ensimmäinen mielikuva oli joka tapauksessa se, että näytelmän todellinen laatu jäin vuonna 1983 alastomuudesta ja väkivallasta syntyneen kohun taakse.

Moila ja Hokkanen ovat omassa sovituksessaan vähentäneet seksiä ja väkivaltaa. Samalla myös Parviaisen näytelmän uskonnosta lähtevän johtoteeman näkökulmaa on muutettu.

Ensimmäinen valinta on minusta hyvin perusteltu, naiminen, tai siis sen näytteleminen ilkialastomana näyttämöllä saakin jäädä sinne 80-luvulle. Parviaisen näytelmän uskonnollisen tematiikan muokkaus ei sen sijaan toimi kovin hyvin.

Uskonnollinen kiihkoilu ja pakko-oireinen käyttäytyminen ovat toki psykologisessa ja neurologisessa mielessä sukua toisilleen. Niiden rinnastaminen yksi yhteen on kuitenkin turhan simppeliä eikä tee oikeutta Parviaisen näytelmälle.

Uskonnolliset teemat ovat Parviaisen tekstissä niin oleellisia, ettei niistä uudelleentulkinnassakaan ole voitu kokonaan luopua. Kokkolan Jumalan rakastajassa alttarille on nostettu punnerruspenkki ja levytanko, mutta nekään eivät poista millään tavalla tätä vaikeutta. Kohtausten saumakohtaukset irvistelivät tämän tästä hieman lapsekkaalla tavalla.

Hokkasen näyttämökuvat punttisalien kärsivästä Kristus-hahmosta ja muskeleiden ylivaltaa saarnaavasta demonisesta profeetasta ovat toki tätä päivää. Ne ovat tuttuja jokaiselle, joka jaksaa ja viitsii katsoa television reality-sarjoja. Päällimmäiseksi mielikuvaksi jää hyvin öljytty iho, ei juuri muuta.

Jouko Turkan ja Parviaisen vetämässä Teatterikorkekoulussa yhtenä metodina käytettiin äärimmilleen vietyä fyysistä rasitusta. Sen avulla uudet teatterin toivot piiskattiin tavoittelemaan jotakin ennen kokematonta tunnetilaa.

Kokkolassa Juska Paarman roolin näytellyt Mikko Virtanen treenasi itsensä vuodessa huippukuntoon valmistautuessaan rooliin. Hän kertoi teatterikesän infossa päässeensä nyt oikeastaan ensimmäistä kertaa kunnolla kokeilemaan sitä, miten metodinäyttelijä valmistautuu osaansa.

Moilan ja Hokkasen sovituksen sairas sielu terveessä ruumiissa on kuitenkin vaikea pala kenelle hyvänsä. Parviaisen tekstistä ei oikein ole Moilan dramatisoimana psykologiseksi trilleriksi. Päähenkilön minuuden ja seksuaalisen identiteetin pirstoutumisen syiden ymmärtäminen jää kokonaan katsojan valistuneiden arvausten varaan. Ne käyvät ymmärrettäviksi vain näytelmän alkuperäisen uskonnollisen tematiikan kautta.

Kyseessä on ottelusta Daavid vastaan Jussi Parviainen, anteeksi Juska Paarma. Vastakkain ovat Michelangelon antiikin esikuvien mukaan marmoriin veistämä esteettinen ihanne ja sammakon lailla itsensä täyteen omaa erinomaisuuttaan imenyt Goljat. Ei tarvitse arvailla, kumpi särkyy jo ensimmäisestä lingotusta kivestä.

Hokkanen ohjasi muutama vuosi sitten Lappeenrannan kaupunginteatterille silloisen avopuolisonsa Laura Gustafssonin kirjoittaman Hevoshullun. Esitys ei tehnyt ainakaan minuun mitään erityistä vaikutusta.

Hokkasen nimi tekijänä kannattaa kuitenkin laittaa korvan taakse. Pojassa on hurjasti potentiaalia. Ajatus kulkee. Vaikka teatteri on taidetta, ainakin minun arvostuksissani esityksen temaattinen sisältö menee aina muodon edelle. Tässä mielessä Jumalan rakastaja on ollut tärkeä näytelmä.

Jumalan rakastajan ottaminen ohjelmistoon ja nähty toteutus ovat myös rohkea teko Suomen Raamattu-vyöhykkeellä Kokkolassa toimivalta teatterilta ja sen tekijöiltä.

Kuningas kuolee on huikea näyttö nuoren polven tekijöiden lahjakkuudesta

Jukka Puotila näyttelee unostumattomalla tavalla maailman viimeistä hirmuhallitsiaaj Kansallistetaaterin upeassa Kuningas kuolee produktiossa. Kuva Kansallisteatteri/Stefan Bremer

Romanialaissyntyinen Eugène Ionesco on absurdin teatterin suuria nimiä. Ei pidä pelästyä. Kansallisteatterin Kuningas kuolee ei ole yhtä vaikeaselkoinen ja absurdi kuin esikerkiksi absurdin teatterin toisen suuren nimen Samuel Beckettin Godota odottaessa.

Mutta se ei haittaa. Minna Leinon ohjaama ja Eva Buchwaldin dramatisoima Kuningas kuolee on häikäisevän hienoa teatteria. Sen kaikki osa-alueet näyttelijäntyöstä vaikuttavaan lavastukseen ja Reita Lounatvuoren uuteen käännökseen ovat täydellisiä, tai ainakin hyvin lähellä sitä.

Luulen, en siis tiedä, että Ionescon ”Kuningas kuolee” on tavallaan variaatio antiikin Prometheus-myytistä. Ionescun Kuningas Bérenger ensimmäinen vain sattuu olemaan hieman toisenlainen titaani kuin esikuvansa. Hän ei tuo tullessaan ihmiskunnalle valoa, vaan totaalisen tuhon. Kysymyksessä on siis huikea ja mieltä kääntävä dystopia.

Bérenger ei varasta tulta jumalailta, hän keksii sen ja myös kaikki muut globaaliksi muuttuneen teknokulttuurin vehkeet ja härpäkkeet höyrykoneesta iPadiin. Kelpo kuninkaamme on siis tämän meidän öljyllä ja kivihiilellä käyvän teknokulttuurimme vertauskuva. Kuningas Bérenger on homo sapiens, luomakunnan kruunu ja valtias.

Ionesco sai näytelmänsä valmiiksi vuonna 1964. Kaksi vuotta aikaisemmin koko maailmaa ravisteli Kuuban ohjuskriisi, joka vei kylmän sodan osapuolet lähemmäksi ydinsotaa ja koko maailman lähemmäksi totaalista ydinkatastrofia kuin koskaan ennen sitä tai sen jälkeen.

Kuolemanpelko on varmasti yksi voimakkaimmista tunnekokemuksista, joita itse kukin meistä joutuu elämänsä aikana kokemaan. Kuninkaamme kauhu ammentaa kuitenkin vielä syvemmältä.

En tiedä, miten paljon Leino, Buchwald ja Lounatvuori ovat päivittäneet Ionescon alkuperäistä tekstiä. Sen osumatarkkuus on joka tapauksessa hämmentävän hyvä.

Fossiilisia polttoaineita hyödyntävä ja alati kiihtyvä teollinen ja tieteellistekninen vallankumous alkoi 1700-luvun alussa, kun edellisen vuosisadan lopulla keksityt höyrykoneet otettiin vähitellen yhä laajemmassa mitassa hyötykäyttöön. Näytelmän Bérenger on puolestaan 400 vuotta vanha. Eli näyttämöllä rokokooasuihin ja peruukkeihin pukeutuneet roolihenkilöt elävät tulevaisuudessa, joka on ajoitettu noin sadan vuoden päähän tästä hetkestä. No se on tämän näytelmän optimisia, tottakai.

Sekin natsaa, että kuningas Bérengerin valtakunnan väkiluku on ennen lopullista romahdusta ehtinyt kasvaa yhdeksään miljardiin.

Leinon ohjaus ja Kati Lukan ja Camilla Nenosen huikea lavastus ovat täynnä hienoja oivalluksia ja samaa pätee tietenkin myös Pietu Pietiäisen valoihin ja Johanna Stormin luomaan äänimaailmaan. Omahyväisyyden ja itsetyytyväisyyden valtakunnan kulissit kaatuvat yksi toisensa jälkeen. Kello käy ja lämpötila nousee. Kaikki romahtaa vähitellen ja helvetin portit aukeavat.

Tuttuja ovat myös mainion kuninkaamme puheet: Kuolen! Totta kai minä kuolen. Myöhemmin.” (Ilmastomuutos! Totta kai ilmastomuutos pitää estää, mutta myöhemmin, sitten kun siihen, kun siihen on varaa.)

Vielä kamalampia ovat puheissaan näytelmässä tämän päivän reaalipoliitikkoja edustavat Bérengerin henkilääkäri ja valtakunnan pyöveli (Markku Maalismaa) ja kuninkaan ensimmäinen vaimo Marguerite (Paula Siimes).

Kuolema kuuluu yhtä oleellisesti elämään kuin syntymäkin. Elämän rajallisuus antaa myös elämälle sen mielekkyyden ja tarkoituksen. Elämä jatkuu, vaikka jokaisen meistä yksilöinä pitää kuolla.

Tilanne kuitenkin muuttuu, jos tulevaisuutta ei ole. Silloin kuningas Bérenger huutaa aivan turhaa kansaa apuun. Kansaa ei enää ole.

Maailmassa, jolla ei ole tulevaisuutta, ei myöskään tunteista suurimmalla, rakkaudella ole merkitystä. Tämä tulee selväksi näyttämöllä kuninkaan ja hänen toisen vaimonsa Mareien (Marja Salo) välisessä dialogissa.

Jukka Puotila näyttelee Bérengerin roolin unohtumattomalla tavalla. Näytelmän viimeinen kohtaus, jossa Bérenger jättää lopulliset jäähyväiset selkä jo maailmalle (yleisölle) käännettynä yhtä alastomana kuin hän on tähän maailmaan tullut, on yksi vaikuttavimmista, minkä olen koskaan teatterissa nähnyt.

Kohtaus kestää tasan kolme minuuttia, mutta sen sisään on rakennettu pieni ikuisuus, kunnianosoitus sitä ruhtinasta kohtaan, joka meidän jokaisen on jonakin päivänä kohdattava.

En tiedä, onko teatteri olemassa vain tätä esitystä varten. Ehkä me tarvitsemme myös esityksiä, joissa on vähän myös edes valheellista toivoa. Tätä juttua ei kannata kuitenkaan missään tapauksessa missata.

Kevätkaudella Kansallisteatterin kaikki Kuningas kuolee –näytelmän esityksen olivat loppuu myytyjä. Syyskauden näytöksiin saa vielä lippuja, mutta veikkaan, ettei kauan. Pidä kiirettä.

PS: Täydellisessäkin maailmassa on aina jotakin epätäydellistä. Helteisessä säässä vietetyn Tampereen teatterikesän näytöksiin pesiytyi aivan uusi vitsaus, espanjalaiset viuhkat. ”Kuningas kuolee” on teatteria, joka vaatii myös katsojalta äärimmäistä tarkkaavaisuutta ja hereillä oloa. On kuitenkin hieman vaikea keskittyä, jos joku vieressä istuva vatkaa rystysen valkoisena taukoamatta puolen hehtaarin kokoista viuhkaa.

Terävä tyttö, vähän teoreettinen

Kolmen eri sukupolven naisia Ryhmäteatterin esityksessä näyttelevät Kaija Pakarinen, Minna Suuronen ja Emilia Sinisalo. Kuva Tampereen teatterikesä/Anna Salmisalo

Ryhmäteatterin Nätti tyttö, vähän pehmee on näytelmä, joka pitää ottaa vastaan järki edellä. Näytelmäkirjailija Kati Kaartisen luomat roolihahmot eivät ole lihaa ja luuta, vaan pikemminkin jonkinlaisia teoreettisia olioita.

Naistutkimus ja feministiset teoriat eivät kuulu tällaisen ikääntyneen körilään vahvuuksiin. Tämä pitää toki tunnustaa heti näin aluksi.

Siinä missä Joensuun kaupunginteatterin dramaturgi Timo Heikkinen ja ohjaaja Vihtori Rämä pyrkivät ironian keinoin läpivalaisemaan näytelmässä Terveisiä kutturasta suomalaisen mieheen arkkityyppejä, Kaartinen ja ohjaaja Johanna Freundlich purkavat myyttiä vahvasta suomalaisesta naisesta.

Väinö Linnan ja Hella Wuolijoen jälkeisiä siis ollaan ponnistamassa esiin suomalaisen draamakirjallisuuden kohdusta.

Nätti tyttö, vähän pehmee kertoo kolmen sukupolven naisista. Perheen isoäiti (Kaija Pakarinen) on syntynyt sodan aikana. Hän ei siten vielä edusta niin kutsuttuja suuria ikäluokkia, jotka ovat myös jo ehtineet mummo- ja pappaikään.

Tytär (Minna Suuronen) määrittelee näytelmässä itse itsensä. Hän kertoo kuuluvansa niin kutsuttuun pullamössösukupolveen. Pullamössön aiheuttamia henkisiä vaurioita tytär hoitaa käymällä terapiassa.

Tyttärentytär (Emilia Sinisalo) on paennut todellisuutta aikuisten mielikuvitusleikkeihin. Hän etsii omaa identiteettiään. Tyttärentytär kuvaa isoäitiään ja äitiään bädillä ja tekee näistä videoklipeistä omassa mielikuvituksessaan ihmeellisiä videoinstallatioita sukunsa vaiheista.

Mikäs siinä, kyllä juuriaan voi hakea näinkin.

Tällä tarinalla on myös kertoja ja hän on mies (Robin Svanström). Aina niin mainio Svanström myös näyttelee kaikki esityksen miesroolit.

Pakarinen, Suuronen, Sinisalo ja Svanström näyttelevät hienosti, vaikka olosuhteet olivat heitä vastaan. Tampereen Työväen Teatterin suuri näyttämö ei ole paras mahdollinen paikka tällaisen ainakin teoriassa hyvin intiimin ja herkän psykologisen draaman näyttelemiselle.

Niskavuoren naisista ei siis ole kysymys eikä mistään nukkekodistakaan, vaikka Janne Siltavuoren hieno lavastus vei minun ajatukseni heti näytelmän alussa Henrik Ibsenin maailmaan. Toki katsoja on tunnistavinaan myös Kaartisen omat havainnot ja mahdollisesti hyvinkin henkilökohtaiset tunnekokemukset tekstistä.

Näin sen täytyy olla.

Kiinnostavinta minusta Ryhmäteatterin näytelmässä oli se, miten Kaartinen ja Freundlich rikkovat tarinan kronologisen rakenteen. Esityksen aikasiirtymät eivät ole takautumia, vaan minusta onnistuneita ja tarkkanäköisiä havaintoja siitä, miten ihmisen psyyke toimii.

Tunnetasolla meidän aikakäsityksemme on kaikkea muuta kuin lineaarinen. Sen takia aika myös aika huonosti parantaa haavoja. Nuoruuden kauneus on katovaista, mutta neuroosit pysyvät.

Naisenergiaa ja tekemisen iloa

Tuttuja näyttelijöitä oli vaikea tunistaa peruukkien ja hurjien meikkausten alta. Kuva Tampereen teatterikesä//Emilia Raunio

Koko Teatterin Pop Slut on mennyt loppuun myydyille katsomoille. Liput on suorastaan revitty tekijöiden käsistä, eikä se ole ihme. Viiden naisen esitys on oikea energiapommi, joka istutti ainakin minut TTT-klubin penkkiin niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Esitys oli sekä outo että voimauttava, niin voimauttava, että tekisi mieli nähdä se uudestaan.

Ohjaaja Sara Mellerin itse kirjoittama Pop Slut laittaa suurennuslasin alle viihdeteollisuuden naiskuvan. Mistä tuo rockvideoiden pornahtava kuvasto oikein tulee ja mitä oikein on satoja miljoonia tälle koneistolle tienanneiden supertähtien traagisten elämäntarinoiden takana.

Käsiohjelmassa Meller kertoo törmänneensä aiheeseen Roomassa. Hän eksyi ystävineen yökerhoon, jossa oli menossa Pop Slutnaight –niminen teemailta. Meller jäi miettimään, miksi kaikki tämän päivän naisartistit oli liitetty saman lutkanimikkeen ale, jolla klubia myytiin.

Pop Slut tuo näyttämölle tämän rockvideoiden kuvaston. Meller haastaa tällä katsojan. Onko Pop Slut esityksenä feministien teko?

Täältä huru-ukko-osastolta käsin Mellerin esittämään haasteeseen on tietenkin vaikea, ellei mahdoton vastata. Pitäisi kai ensin yrittää keksiä edes jollakin tavalla säädyllinen vastus kysymykseen, miksi minä koin esityksen niin voimauttavana?

Tunnistan tämän vuosituhannen Pop-ikoneista ehkä Madonnan. Ehkä se johtuu siitä, että täti on syntynyt meikäläisen kanssa samalla vuosikymmenellä. Britney Spears on jo paljon etäisempi hahmo.

En todennäköisesti myöskään pysty erottamaan näiden naisartistien uusia megahittejä, tämän päivän akustista maailmaa ylipäätään tärvelevästä hissimusiikista. Muta tämä ei ole mikään sukupuolikysymys. Yhtä kuuro olen todennäköisesti myös miespuolisten megatähtien hiteille.

Eikä ymmärrykseni rockvideoiden suhteenkaan ole sen hääppöisempi. Minusta tanssijoiden ja artistin vaatetuksen jatkuva vähentäminen on ainoa uusi innovaatio, jota tekijät ovat keksineet sitten Michael Jacksonin päivien. Vogue on kaiketi jokin muotilehti, jota en todennäköisesti ole koskaan edes selannut.

Kaupallisen pornon estetiikka ei kuitenkaan perustu ensisijaisesti alastomuuteen, vaan suorastaan absurdille tasolle vietyyn liioitteluun. Jättirinnat ja penikset ajavat samaa asiaa kuin riikinkukon pyrstö tai vaippapaviaanin kirkkaan punaisena loistava takapuoli.

Tosin alastomuudestakin on jostain syystä tullut tällainen yliohjaava ärsyke ja samalla 1800-luvulla muodissa olleen hengenvaarallisen kureliivin kaltainen pakkopaita. Alastomuudesta pitää tehdä totaalista laihduttamalla ja riipimällä kaikki kehon karvat hiuksia lukuun ottamatta pois.

Henna-Riikka Taskisen Iina Kuustoselle, Annika Poijärvelle, Heidi Kirveelle, Kreetta Salmiselle ja Rosanna Kempille suunnittelemat esiintymispuvut ovat provosoivia ja Mari Vaalasrannan maskeeraukset peruukkeineen ja überpitkine tekoripsineen niin peittäviä, etten tunnistanut ketään näistä tutuista näyttelijöistä.

Hurjaa liioittelua käyttävät tehokeinona myös esityksen koreografit Markku Haussila ja Henri Sarajärvi. Samoin laulujen tulkinnat vedetään aina viimeiseen tappiin asti.

Mutta tuliko samalla todistettua, että naisartistien Pop-konsertit ja rockvideot ovat jo läpeensä pornon kuvaton läpitunkemia. Epäilen. Muovin maku puuttui. Jättikonsertin minimini Madonna ja vaikkapa Iina Kuustosen esityksessä tulkitsema Britney Spears voisivat hyvin olla kotoisin eri planeetoilta.

Melleri lopettaa esityksen kohtaukseen, jossa peruukit ja tekoripset riisutaan ja hurjat maskeeraukset pestään pois. Sen jälkeen esiintyjät käyvät kukin vuorollaan kertomassa omista peloistaan ja toiveistaan. Minulle jäi päällimmäiseksi esitetty toive, että sama ryhmä voisi vielä joskus toteuttaa Pop Slut kakkosen. Siinä se.

Naisen vartalolla ei kuitenkaan tässä maailmassa myydä vain Pop-taivaan tähtiä ja huonoa musiikkia, vaan kaikkea mahdollista naistenlehdistä lenkkimakkaraan. Tiedän isänä, että tässä fotoshopatusa maailmassa nuoren naisen ulkonäköpaineet voivat nousta katastrofaalisiin mittasuhteisiin.

Tästä lähtökohdasta löytyy kuin löytyykin myös minun vastaukseni Melleri kysymykseen. Kyllä Pop Slut on feministinen teko, josta ainakin minä ammensin voimaa kestää tätä yhä vähemmän ihmisen näköiseksi muuttunutta maailmaa.

Tuhat tanssia ja Kalmiston Nestorille se viimeinen valssi

Perjantain lehdistöinfossa median edustajat ja festivaalin taiteellinen johto virittelivät keskustelua Tampereen teatterikesän tämän vuoden teemasta. Onko se kenties miehen syvenevä ahdinko ja miesliike?

Ei ole. Tai ainakin minusta tämän kesän teatterifestivaalin kokoava teema on kehon kieli. Joku on jo julkisestikin ihmetellyt, onko Tampereen teatterikesästä tullut tanssifestivaali, eikä ole ihmettelyineen vallan väärässä.

Kroppa osaa ilmaista meidän ajatuksiamme ja tunteitamme silloinkin, kun mieli on maassa. Sumalaine teatteri on perinteisesti olut vahvasti sidoksissa kirjallisuuteen. Siksi me aina välillä unohdamme, että tanssia ja teatteri ovat esittävän taiteen sisko ja sen veli.

Tallinnalainen Cabaret Rhizome tarjosi teatterikesän yleisölle perjantaina hyväntuulisen tanssimatkan maailman ympäri. Esityksen nimi ”Mutantants – ehk Tuhat tantsu, mida tantsida enne kui sured” voi kai kääntää vapaasti lauseeksi ”Mutantants – ne tuhat tanssia, joita on kiva tanssia ennen kuin Kalmiston Nestori pistää jokalla nokkiin (meikäläinen ei ole ollut koskaan näissä kelissä mikään virtuoosi).”

Me onnelliset, jotka olimme ymmärtäneet valita teatterikesän laajasta tarjonnasta tämän herkun, saimme nähdä ihan kirjaimellisesti puolessa toista tunnissa tuhat tanssia. Niille, jotka ryhmä kehotuksesta uskalsivat kiivetä lavalle tanssimaan esityksen lopussa, tansseja oli tuhat ja yksi, ja miksei myös meille ujoille.

Kaikki tanssin lajit käydään läpi sitä sotilasosastoa kummallisine marssiaskelineen unohtamatta. Myös keskeiset koreografit ja tanssijat esitellään. Eikä tanssimusiikin suuria nimiäkään unohdeta. Molempiin pääsimme tutustumaan hahmoarvoitusten kautta.

Ryhmä on perustettu kesällä 2009. Ryhmän jäseniä yhdistää opiskelu Tarton yliopiston yhteydessä toimivassa Viljandin kulttuuriakatemiassa.

Perjantaina ryhmässä tanssivat Anatoli Tafitšuk, Joonas Parve, Päär Päreson ja Ajjar Ausma. Pärenson on myös tehnyt esityksen koreografian ja hänen nimensä oli joukosta jo entuudestaan tuttu jopa tällaiselle Länsi-Siperian miehelle. Pärenson on toiminut myös maineikkaan von Krahl teatteri koreografiana.

Mutantants on valloittavan hyväntuulinen esitys, vaikka tanssijoiden kehon kielessä on myös välillä uhkaa siellä marssiosastolla. Esityksen on ohjannut Johannes Veski ja vielä on ihan pakko mainita Emer Värkin esitystä varten tekemä upea videoinstallaatio, joka uudistaa tämän nuoren taiteenlajin konventioita.

Tallinnan matkaa suunnittelevan kannattaa ehdottomasti painaa ryhmän Cabaret Rhizome nimi muistiin. Esityksen seuraaminen sujuu, vaikka viro ei kielenä niin hyvin taittuisikaan. arpeen vaatiessa ryhmän pojat kääntävät puheet tälle meidän yhteiselle kolmannelle kotimaiselle.

Teatteri on ollut Virossa aina voimissaan, mutta juuri esittävä taide elää maassa uutta kukistuskautta. Ainakin minut Tampereen Teatterikesän Case Viro on saanut tästä vakuuttuneeksi.

Tanssin ohella Cabaret Rhizome kommentoi esityksessään hauskasti populaarikulttuurin ilmiöitä. Ranbo-osastola kehon kieli saa myös uhkaavia sävyjä. Kuva Tampereen teatterikesä/Hannes Aasamets

Kroppa osaa ilmaista meidän ajatuksiamme ja tunteitamme silloinkin, kun mieli on maassa. Suomalainen teatteri on perinteisesti olut vahvasti sidoksissa kirjallisuuteen. Siksi me aina välillä unohdamme, että tanssia ja teatteri ovat esittävän taiteen sisko ja sen veli.

Tallinnalainen Cabaret Rhizome tarjosi teatterikesän yleisölle perjantaina hyväntuulisen tanssimatkan maailman ympäri. Esityksen nimen ”Mutantants – ehk Tuhat tantsu, mida tantsida enne kui sured” voi kai kääntää vapaasti lauseeksi ”Mutantants – ne tuhat tanssia, joita on kiva jorata ennen kuin Kalmiston Nestori pistää jokalla nokkiin (meikäläinen ei ole ollut koskaan näissä kelissä mikään virtuoosi).”

Kaikki tanssin lajit käytiin läpi sitä sotilasosastoa kummallisine marssiaskelineen unohtamatta. Myös keskeiset koreografit ja tanssijat esiteltiin. Eikä tanssimusiikin suuria nimiäkään unohdettu. Molempiin pääsimme tutustumaan hahmoarvoitusten kautta.

Ryhmä on perustettu kesällä 2009. Ryhmän jäseniä yhdistää opiskelu Tarton yliopiston yhteydessä toimivassa Viljandin kulttuuriakatemiassa.

Perjantaina ryhmässä tanssivat Anatoli Tafitšuk, Joonas Parve, Päär Pärenson ja Ajjar Ausma. Pärenson on myös tehnyt esityksen koreografian ja hänen nimensä oli joukosta jo entuudestaan tuttu jopa tällaiselle Länsi-Siperian miehelle. Pärenson on toiminut myös maineikkaan von Krahl teatteri koreografiana.

Mutantants on valloittavan hyväntuulinen esitys, vaikka tanssijoiden kehon kielessä oli välillä myös uhkaa siellä Rambo-osastolla. Esityksen on ohjannut Johannes Veski ja vielä on ihan pakko mainita Emer Värkin esitystä varten tekemä upea videoinstallaatio, joka uudistaa tämän nuoren taiteenlajin konventioita.

Tallinnan matkaa suunnittelevan kannattaa ehdottomasti painaa ryhmän Cabaret Rhizome nimi muistiin. Esityksen seuraaminen sujuu, vaikka viro ei kielenä niin hyvin taittuisikaan. Tarpeen vaatiessa ryhmän pojat kääntävät puheet tälle meidän yhteiselle kolmannelle kotimaiselle.

Teatteri on ollut Virossa aina voimissaan, mutta juuri esittävä taide elää maassa uutta kukistuskautta. Ainakin minut Tampereen Teatterikesän Case Viro on saanut tästä vakuuttuneeksi.

Ei vanha suola janota – se kirvelee

Tommi Eronen ja Elina Hietala näyttelevät koskettavasti ihmissuhteissaan kipuilevia Johnnya ja Frankieta Teatteri Jurkan parisuhdedraamassa. Kuva Teatteri Jurka/Jukka Mykkänen

Teatteri Jurkan Frankie ja Johnny alkaa hyvin kauniilla kohtauksella. Siinä kuuluu ihon ääni.

Kaunista ei nyt välttämättä ole se, että kaksi keski-ikään ehtinyttä ihmistä hyppää punkaan heti ensitapaamisen päätteeksi. Upeaksi Liisa Mustosen ohjaaman kohtauksen tekee se, että Frankie (Elina Hietala) ja Johnny (Tommi Eronen) puhkeavat rakastelun jälkeen spontaanin nauruun.

Toisen ihmisen fyysinen kosketus saa molemmat unohtaman hetkeksi itsensä.

Draama alkaa siitä, kun tunteet ottavat jälleen vallan.

Näytelmäkirjailija Terrence McNallyn kirjoittamassa näytelmässä sekä Frankie että Johnny ovat saaneet syviä haavoja aikaisemmista ihmissuhteistaan. Näitä kuoritaan auki kuin sipulia tarinan edetessä näyttämöllä, ja kyllä, kyllä itkettää.

Tarinan dynamiikka syntyy siitä, että Frankiella ja Johnnylla on vastakkaiset strategiat yrittää pärjätä näiden yhä kirvelevien mielen haavojen kanssa. Frankie kieltää lähtökohtaisesti kaikki tunteet. Johnny puolestaan vääntää oikeaa tunnetilaa päälle vaikka väkisin. Teatterissa kun ollaan, hän yrittää murtaa nämä tunteiden lukot käyttämällä Shakespeare-sitaatteja moukarinaan.

Koska Tampereen teatterikesän verkkosivuille laitetun sitaatin mukaan luvassa oli ”eroottisen ja romanttisen rakkauden juhlaa”, katsojana minulla oli houkutus asennoitua kaikkitietävän jumalan rooliin.

Hietalan ja Erosen hienot roolityöt veivät kuitenkin irvistelyn halut. Näytelmän dialogi oli Broadwayn parhaiden perinteiden mukaisesti erittäin nautittavaa. Ville Mäkelä on tehnyt McNallyn näytelmää kääntäessään loistotyötä.

Hieno näyttelijäntyö ja toteutuksen hienot oivallukset sekä ne tuiki tarpeelliset pikkunyanssit tekevät tarinan roolihahmoista uskottavia. Perimmäisten kysymysten äärellä siis ollaan. Elämän tarkoitusta ei järjellä ratkaista.

Tarinan roolihenkilöt ovat toki varsinaisia pölvästejä, kuten nelikymppiset pruukaavat olla, mutta kukapa meistä ei olisi ikään katsomatta. Ymmärrys ihmissuhdeasioissa tulee aina jälkijunassa, jos on tullakseen.

Suomessa jo puolet talouksista on yhden ihmisen talouksia. Kaikki näistä sadoista tuhansista sinkuista eivät varmasti elä omasta tahdostaan yksin. Näytelmässä Johnny kysyy Frankielta haluatko olla seuraavatkin tuhat vuotta yksin?

Mitä tähän kysymykseen pitäis vastata? Ikuisuus sujuu kuin itsestään heti alkuu päätyään. Merkitystä on vain niillä hetkillä, viikoilla, kuukausilla ja vuosilla, jotka meillä on vielä jäljellä ennen sitä.

Ollin oppivuodet

Roosa (Mirjami Heikkinen) ja Olavi (Tuukka Vasama) Roosan piilopaikassa. Kuva Tampereen teatterikesä/ Antti Hahl

Tunnelma Eino Salmelaisen näyttämön katsomossa on harras. Yleisön keski-iästä voi päätellä jotakin siitä, että istuinkorokkeet ovat laajassa käytössä. Kukaan ei lähde kesken kaiken juoksentelemaan katsomon käytävillä tai saa raivaria. Nyt ollaan teatterissa eikä koulussa.

Dramaturgi Paula Salmisen Erkat ja tavikset alkaa tämän päivän koulumaailmassa tuiki tavallisella tarinalla. Tarinan Olavi on erityislapsi, joka on juuri sijoitettu uuteen kouluun ja uudelle luokalle 30 muun lapsen joukkoon. Olavista itsestään tuntuu usein, että hänen päänsä surisee kuin mehiläispesä. Neurologisedät ja psykologitädit ovat antaneet tälle Olavia kiusaavalle ampiaisten surinalle diagnoosin ADHD.

Monille meistä aikuisistakin muistot kouluvuosista ovat painajaisia, jotka palaavat uniin yhä uudestaan vielä vuosikymmenien päästä.

Elämä on hämmästyttävässä määrin tuurista kiinni. Yhä useammat uusista isänmaan toivoista saavat jo elämän ensimmäisissä arpajaisissa kolme oikein ja lisänumeron. Kysymys lienee solubiologiasta. Lapset hankitaan keskimääri yhä vanhempina.

Lopullinen valita menestyjiin ja syrjäytyjiin tehdään kuitenkin tietoisten valintojen kautta. Oppimisvaikeuksista kärsivien ja käytöshäiriöisten lasten sijoittamista normaaliluokalle voidaan kyllä perustella kauniilla periaatteilla, mutta käytännössä kysymys on raadollisesta säästämisestä.

Salmisen ja ohjaaja Salla Taskisen lähestymiskulma on positiivien. Elämä on tässä ja nyt. Erkat ja tavikset on tehty lapsikatsojien ehdoilla. Olavi otetaan mukaan leikkeihin, hän saa kavereita ja hänelle annetaan anteeksi jopa huono käytös, koulutoverin käden murtumiseen johtanut töniminen.

Salminen tuntee varmasti myös koulumaailman nurjan puolen. Aikuiselle katsojalle tämä todellisuus avataan, kun Olavi tapaa toisen erityislapsen Roosan, joka on uppoutunut omaan mielikuvitusmaailmaansa. Roosa istuu korkealla puussa ja kertoo Olaville, että männyt ovat parhaita.

Monen erityislapsen selviytymisstrategiaan kuuluu epäilemättä pakon edessä kyky piiloutua kiusanhengiltä silloin, kun aikuisten valvoma katse ei ole läsnä. Roosa ei ole paennut koulun todellisuutta vain mielikuvitusmaailmaan, mp3-soittimen tai älypuhelimen kuulokkeiden taakse, vaan ihan konkreettisesti kiipeämällä koulun pihalla kasvavaan puuhun.

Toki hyvään lastennäytelmään kuuluu myös opetus, muut lapset oppivat hyväksymään Roosan erilaisuuden.

Sipoossa toimivan Lilla Villanin esityksen voima on hienossa näyttelijätyössä. Tuukka Vasama, Mirjami Heikkinen, Emmi Pesonen ja Aaro Wichmann eivät yritä tekeytyä näyttämöllä lapsiksi, vaan ovat läsnä luontevasti. Se sulatti sekä jään, että aikuisille näyttelijöille lapsuuden jälkeen kertyneet vuodet.

Näytelmän Olavin ja Roosan tulevaisuus riippuu paljon siitä, miten 30 oppilaan luokkaa vetävä opettaja jaksaa ja osaa. Sekin on siten myös vähän tuurista kiinni.

Opettajien ja alati supistuvien määrärahojen paineissa toimivien kouluviranomaisten osa ei ole helppo, kun lapsiaan puolustavat tiikeriäidit ja isäkarhut käyvät kovilla kierroksilla.

Teatteri on oiva paikka käsitellä tällaisia voimakkaita tunteita herättäviä asioita. Esimerkiksi Kallo Collectiven Echolalia on ollut monelle varmasti vapauttava ja avartava kokemus. Lilla Villan on esittänyt Erkoja ja taviksia muu muassa Kansallisteatterissa.

Tuhat ja yksi tapaa olla käyttämättä teatterissa sanaa vittu

Johanna Keinänen, Antti Lahti ja Miko Kivinen Tanssiteatteri Minimin Miehen kuolemassa. Kuva Tampereen teatterikesä/Petra Tiihonen

Miko Kivisen käsikirjoitus Miehen kuolema on poskettoman hauska ja Leea Klemolan siitä ohjaama sovitus pähkähullu. Jäin tämän reilun tunnin kestäneen hurjan vyörytyksen jälkeen vatsa nauramisesta kipeänä toivomaan, että tätä lajia saisi jostain lisää. Tätä varten teatteri on (eh).

Klemola ja lavastaja Erkki Saarainen ottavat sukupuolien välisen sodan taistelutantereen haltuunsa visualisoimalla miehistä valtaa kannattelevan arkikielen karkeudet. Tässä jutussa on totisesti häpyä. Kirkkoveneellä, jota ”Pensselisetä” Kuolio (Miko Kivinen) suti hellästi esityksen alussa, on pituutta varmasti toista metriä.

Miehen kuolema on kolmiodraama, jossa pettävä ja jättävä mies joutuu lopulta nöyrtymään ja vetämään ”sen” päähänsä ihan kirjaimellisesti. Mutta itse tarinasta tulee helposti pelkkä sivujuonne, kun Kivinen ja Klemola ryhtyvät luomaan uutta ihmistä, ainakin karvan verran parempaa versiota 2.0.

Sirkustirehtöörinä näyttämöllä häärivän Kivisen suusta tuli lähes katkeamattomana virtana puhetta, jossa ruodittiin teknokulttuurimme miehistä olemusta. Sekä kaupungit että tavarat ovat miehen näköisiä. Puhetta riitti myös teatterin rajoista ja madollisuuksista. Ja jos puhe ei auttanut, Kivinen alias Kuolio lauloi meidät katsojat suohon.

Esityksen suola ja chilipippuri olivat huikean hienot näyttämökuvat, joita Klemola on ohjauksessaan loihtinut näyttämölle. Näyttelijöiden todella vahva läsnäolo ja Klemolan sarjatulen nopeudella vaihtuvat surrealistiset näyt olivat yhdessä kuin aasinpotkuja sille herkkätunteiselle alueelle, jolla pahojen puheiden mukaan myös miehinen järki seisoo.

Dynaamisuutta esitykselle antaa lavalle pytytetty ihmeellinen kuutio, jota kääntämällä lepikkoa kasvava joutomaa muuttuu vallan palatsien peilisaleiksi ja vaikka miksi.

Klemola on ilmiö suomalaisessa teatterissa. Klemola on taiteilija, jolla on oma, hyvin persoonallinen ja helposti tunnistettava käsiala. Olen tykännyt kaikista hänen ohjauksistaan kuin hullu puurosta, epäilemättä silti millään tavalla oman mielenterveyteni tasoa ja laatua. Klemolan näytelmien näennäisesti kaoottisessa maailmassa ajatus kulkee.

Miehen kuolema on aito komedia siinä, että se on pohjimmiltaan tragedia. Miehen kuolemassa kuten kaikissa muissakin Klemolan ohjauksissa keskeinen teema on kysymys vieraantumisesta. Ihmisenä olemisen vaikeus on tietenkin ikivaha filosofinen ja uskonnollinen aihe. Nykyisin vain alkaa näyttää yhä pahemmin siltä, että evoluutio, tai pitäisikö sanoa runollisemmin, äiti maa teki suuren virheen hankkiessaan itselleen tällaisia lapsia.

Miehen kuolema kertoo minusta myös uudesta vahvasta luomiskaudesta. Esityksessä ei olut jälkeäkään siitä sydänalaa riipivästä alakulosta, joka jäi päällimmäiseksi tunteeksi Klemolan Lappeenrannan kaupunginteatterille ohjaamasta Vaarallisista suhteista. Miehen kuolemassa on Kokkola-trilogian riehakkuutta, mutta nyt Klemolasta on tullut myös tiivistämisen mestari.

Miehen kuolema on toteutettu helsinkiläisen Teatteri Korjaamon ja kuopiolaisen Tanssiteatteri Minimin yhteistyöllä. Tällainen yhteistyö on Tampereen teatterikesän taiteellisen johtajan Mikko Roihan mukaan myös se keino, jolla avataan uusi ikkuna suomalaisen teatterin tulevaisuudelle. Se on henkinjäämisen resepti myös Lappeenrannan kaupunginteatterin kaltaisille maakuntateattereille.

Roihan mukaan yhteistyökumppaneita pitää myös etsiä rohkeasti Suomen rajojen ulkopuolelta. Kieli ei ole sellainen ongelma, kuin usein kuvitellaan. Roiha on omilla ohjauksillaan todistanut, että suomalainen ja suomeksi esitetty teatteri löytää hyvin yleisöä Berliinissä.

Yksi hyvä esimerkki tällaisesta monikansallisesta yhteistyöstä on vaikkapa Teatteri Vanhan Jukon, Teatteri Telakan ja virolaisen Rakvere Teaterin mainio Köök.