Kremlin kellot soivat yhä kovaa

Stalinia näytelmässä näyttelevät Sampo Sarkola, Valtteri Tuominen, Tommi Rantamäki ja Esko Roine. Roine ei tosin itse näytelmässä kiipeä kertaankaan puhuvaksi pääksi lavastaja Vladimir Boerin näyttömölle pystyttämän suuren torson päälle. Kuva Tapio Vanhatalo/Helsingin kaupunginteatteri
Stalinia näytelmässä näyttelevät Sampo Sarkola, Valtteri Tuominen, Tommi Rantamäki ja Esko Roine. Roine ei tosin itse näytelmässä kiipeä kertaankaan puhuvaksi pääksi lavastaja Vladimir Boerin näyttömölle pystyttämän suuren torson päälle. Kuva Tapio Vanhatalo/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin Toveri K ei ole katsomossa järjen, vaan tunteen asia. Venäläisen Roman Viktjukin ohjaamassa teatterissa ei ääntä tai hikeä säästetä. Josif Stalinilla oli tapana kutsua kirjailijoita ihmismielen insinööreiksi. Viktjuk vie katsojan ihmismielen kuntosalille.

Toveri K on kuin ooppera, jossa kuoro-osuuksista vastaa Mieskuoro Huutajat ja aariat vetää Vappu Nalbantoglu huikealla alttosopraanolla. Meno näyttämöllä on armotonta. (Ja mitkä muskelit!)

Oopperan lauteille sopisi hyvin myös Vladimir Anosovin koreografia. Esitys perustuu hurjaan fyysiseen läsnäoloon. Ainakin esityksen katsoja on maitohapoilla jo tämän kahden ja puolen tunnin yksinäytöksisen maratonin alkumetreillä.

Nyt eletään tammikuun alkua. Silti tekee mieli väittää, että kaupunginteatterin Toveri K on vuoden teatteritapaus. Toveri K on näytelmä, jota teatteria vakavasti harrastavan katsojan ei missään tapauksessa kannata jättää väliin.

Toveri K on vyörytys, joka vie katsojan mukanaan. Alkujärkytyksen jälkeen se kuitenkin potkii myös ajatukset liikkeelle. Esityksen loistelias jälkimaku syntyy siitä, että sen jokainen yksityiskohta on ilmiselvästi äärimmäisen tarkkaan mietitty. Ja olen varma, että tämä jälkimaku viipyy jossain aivojen perukoilla vielä pitkään.

Venäjällä kovassa maineessa oleva näytelmäkirjailija Edvard Radzinski on kirjoittanut näytelmän Otto Wille Kuusisesta varta vasten Helsingin kaupunginteatterille. Torstaina kaupunginteatterin suurella näyttämöllä nähtiin näytelmän kantaesitys.

Punaisten puolella kapinoinut Kuusinen pakeni kansalaissodan jälkeen Neuvostoliittoon ja nousi lopulta maan korkeimpaan johtoon. Hän palveli uskollisesti Josif Stalinin hirmuhallintoa aina verisen diktaattorin kuolemaan asti.

Näytelmän tematiikassa on paljon samaa kuin Sofi Oksasen kirjaan perustuvassa Kansallisteatterin näytelmässä Kun kyyhkyset katosivat.

Kuusinen ei kuitenkaan ollut vain epätoivoissa oloissa kaikki ihanteensa pettävä Edgar Moes, vaan jotakin vielä pahempaa. Stalinin ja Adolf Hitlerin hirmuhallinnot eivät olisi pysyneet pitkään pystyssä ilman Kuusisen kaltaisia lahjakkaita ja pystyviä virkamiehiä.

Kuusinen oli lähtökohtaisesti humanisti ja kulttuuri-ihminen. Mikä sai hänet vaihtamaan nahkaansa kuin käärme Stalinin oikkujen mukaan ja kieltämään kolmesti jopa oman poikansa ja vaimonsa, kun Stalin surmautti lähes kaikki hänen työtoverinsa ja ystävänsä sekä suuren joukon kaikista kansalaissodan jälkeen venäjälle henkensä edestä paenneista entisistä punakaartilaisista?

Mikä sai Kuusisen myymään sielunsa paholaiselle? Radzinskilla ei ole mitään yksiselitteistä vastausta tähän kysymykseen.

Kuusisen älykkyydestä ja tavattomasta lahjakkuudesta kertoo jotakin jo se, että hän selvisi hengissä tästä lihamyllystä. Näin lahjakkaan ihmisen kohdalla silkka kuolemanpelko ei mitenkään selitä hänen käytöstään. Kuusisen piti myös uskoa vahvasti siihen, mitä hän teki.

Kuusisen tarina on tuttu aina talvisodan syttymiseen asti jokaiselle, joka on lukenut sodan kynnyksellä takaisin Suomeen loikanneen kommunistin Arvo ”Poika” Tuomisen muistelmat.

Todella yllättävää oli se, miten lähellä Tuomisen ja Kremlin arkistot kolunneen Radzinskin näkemykset tuon ajan tapahtumien syistä ja seurauksista ovat.

Myös johtopäätökset ovat samat. Suomalaiset olisivat saaneet jakaa tšetšeenien kohtalon, jos Neuvostoliitto olisi onnistunut miehittämään maan. Koko uppiniskainen ja sisukas kansa olisi karkotettu pakkotyöleireille Siperiaan.

Rdazinskin näkemys meistä parhaillaan omassa surkeudessamme rypevistä suomalaisista on mairitteleva. Ehkä eniten keskustelua syntyy ohjaaja Viktjukin ratkaisu esittää Mannerheim (Markus Saari) nuorena ja kirkasotsaisena sankarina, joka karauttaa näyttämölle sinisellä naistenpyörällä.

Tälläkin ratkaisulla on ainakin yksi aivan itsestään selvä perustelu. Mannerheim edustaa tässä tahtojen taistelussa nuorta, vasta itsenäistynyttä tasavaltaa, joka saa haasteen yli 300 vuotta jatkuneen imperiumin kaikkien aikojen suurimmalta ja julmimmalta ”tsaarilta”.

Vladimir Boerin lavastus on nerokas. Helsingin kaupunginteatterin suuri näyttämö on nimensä mukaisesti suuri, mutta periaatteessa varsin yksinkertaisilla keinoilla Boer saa sen näyttämään sunnattomalta. Hakemattakin tulee mieleen vanha vitsi Leningradin korkeimmasta rakennuksesta. Sieltä kun avautui näköala aina Siperiaan asti.

Voiko hirmuhallinnon rajattomuutta ja autiutta tehokkaammin kuvata?

Kuntosalilaitteet näyttämöllä kelpaavat varmasti symbolisoimaan keinoja, joilla maaorjuuteen perustuneesta, puolifeodaalisesta Venäjästä leivottiin Stalinin toimesta teollisuusmaa, jossa tuotanto ainakin tilastoissa kasvoi maailmanennätysvauhtia. Jokainen tosimielessä kuntosalilla treenaava tietää ainakin periaatteessa, millaista on stahanovilainen itsekuri ja työn sankaruus.

Rankin yksityiskohta lavastuksessa liittää näytelmän saumattomasti nykyaikaan. Näyttämöllä on kaksi suurta rintakuvaa. Toinen esittää katsojille kieltään näyttävää Josif Vissarionovitš Džugašviliä ja toinen ilmiselvästi Vladimir Putinia. Tsaari on kuollut, eläköön tsaari!

Anosovin koreografian merkityksiä ja juuria ei tarvitse kaukaa hakea. Askelkuviot ovat kuin suoraan Leninin mausoleumilla ilmeisesti yhä vielä määrätunnein toistuvasta vahdinvaihtorituaalista.

Kuusisen roolin näyttelee Helsingin kaupunginteatterin johtaja Asko Sarkola, ja mikä ettei. Myös Sarkola on jo vuodesta 1997 joutunut palvelemaan hirmuhallitsijaa, joka ainakin täällä Lappeenrannassa pasittaa henkiseen Siperiaan taiteellisesti kunnianhimoisen teatterin tekijät yhä uudelleen.

Olin ensi-illassa havaitsevinani Sarkolan otteissa jonkinlaista epävarmuutta.

Esko Roine näytteli jo kuolemaa tekevää Stalinia suvereenein ottein.

Nuoren polven Sampo Sarkola, Valtteri Tuominen, Tommi Rantamäki, Miika Alatupa, Raine Heiskanen, Juha Jokela, Sami Paasila, Ville Sormunen, Aleksi Seppänen ja Sami Uotila ovat treenanneet itsensä huippukuntoon näytelmää varten. Kuntosalilla on vietetty todennäköisesti todella paljon aikaa.

Samaa fyysistä voima edustaa myös Vappu Nalbantoglu Kuusien toisen vaimon Aino Kuusisen roolissa. Nalbantoglu on näyttämöllä kommunismin henki, primus motor, joka pitää tarinan käynnissä.

Olin varma, että Nalbantoglu on taustaltaan tanssija, ennen kuin tarkistin asian.

Raataminen palkitsee ainakin esityksen katsojaa. Vaikka Viktjukin ohjaus perustuu itse asiassa tavattomaan määrään toistoja samasta teemasta, katsojan kannalta esitys toimii kuin rankka kuntosalitreeni, olo muuttuu yhä euforisemmaksi toisto toiston jälkeen.

Ilmaisu tulee lihasmuistista. Meillä Jouko Turkan edustamaa teatterikäsitystä on jaksettu pilkata ja epäillä vuosikymmenestä toiseen. Venäjällä teatterin suuret nimet uskovat ilmiselvästi raatamisen autuaaksi tekevään vaikutukseen. Teatteri on laji, jossa se että tekee parhaansa ja katsoo, mihin se riittää, ei riitä vielä mihinkään.

Toveri K on näytelmä, joka jokaisen pitää itse kokea. Näytelmän historiallinen painolasti on hieman kevyempi kantaa, jos hankkii käsiohjelman. Käsiohjelmasta löytyy lyhyt luonnehdinta kaikista niistä ihmisistä, joiden nimet nousevat näyttämöllä esiin.

Aino Kuusinen oli palava aatteen nainen, joka sai palkakseen uhrauksissaan 15 vuoden työleirituomion. Pariskunnan suhde nousee näytelmän johtoteemaksi tietenkin dramaturgisista syistä.

Stalinin hirmuhallinnon uhrien luku lasketaan miljoonissa. Teloituksissa, orjatyössä vankileirien epäinhimillisiässä oloissuhteissa ja pakkokollektivisoinnin aiheuttamissa nälänhädissä kuoli joidenkin arvioiden mukaan jopa 20 miljoonaa ihmistä.

Ne ovat lukuja, joita me emme mitenkään pysty ymmärtämään.

Yksilötasolla Kuusisen edustamien kommunistien tasa-arvopuheiden ja tekojen ristiriita on helppo mieltää. Kuusinen oli perustamassa ja johtamassa maailmanvallankumousta ajanutta kolmatta internationaalia kominternia ja sen perillistä kominformia.

Naisten kannalta tällainen kommunistinen maailmanvallankumous olisi ollut varmasti yhtä siunauksellinen asia kuin äärimuslimien maailmanvalta nyt.

Papukaijakuumetta

Lappeenrannasta maailmalle lähtenyt Timo Tuominen näyttelee näytelmän Edgar Partsia ja Marleena Kuusniemi hänen vaimoaan Juudit Partsia. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri
Lappeenrannasta maailmalle lähtenyt Timo Tuominen näyttelee näytelmän Edgar Partsia ja Matleena Kuusniemi hänen vaimoaan Juudit Partsia. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri

Näyttää hyvältä, tuntuu pahalta. Kun näytelmä on toteutettu Suomen ykkösteatterin koneiston koko voimalla, ylöspano on tietenkin komeaa katsottavaa ja kuultavaa.

Näytelmän upea visuaalinen ilme kuitenkin vain korostaa kirjailija Sofi Oksasen dramaturgian heikkouksia. Oksanen estetisoi sodan ja miehitysaikojen kauheuksia tavalla, joka teki minulle jo hänen kirjansa lukemisesta raskaan ja vastenmielisen kokemuksen.

Yksi totuus tästä ”ylistetystä” romaanista löytyy oikeastaan jo sen nimestä.

Kirjan ja näytelmän nimi ”Kun kyyhkyset katsoivat” symbolisoi Viron juutalaisten kohtaloa saksalaismiehityksen aikana. Symbolinen nimi tulee sitä, että saksalaiset sotilaat pyydystivät sodan aikana Tallinnan kyyhkysiä ruuakseen.

Nimeen liittyvän symboliikan voi kuitenkin mieltää myös toisin. Saksalaisten pyydyksiin jäi Tallinnan talojen katoilla ja ullakoilla kesykyyhkysiä, joita on pidetty ja pidetään yhä vahinkoeläiminä, eräänlaisina lentävinä rottina. Varallisiksi nämä nopeasti kaupunkiolosuhteissa lisääntyvät pulut tekee se, että ne levittävät myös ihmiseen tarttuvaa papukaijakuumetta.

Enää en yhtään ihmettele sitä, että Oksanen on Virossa paisti ihailtu kirjailija myös rankan pilailun ja pilkan kohde.

Myös Viron juutalaiset katosivat jonnekin. Heidänkin kohtaloonsa liittyi tällä kertaa myös voimakas taloudellinen intressi. Viron palavakivi oli välttämätöntä natsi-Saksan sotaponnistuksille ja sen louhimiseksi tarvittiin valtavasti orjatyövoimaa ja kokonainen keskitysleirien verkosto.

Virolaiset joutuivat valitsemaan toisen maailmansodan aikana ruton ja koleran välillä. Oksasen kirja perustuu historiallisiin tapahtumiin ja henkilöihin. Kirjan henkilöt jäävät kuitenkin merkillisen yksiulotteisiksi. Ne ovat pikemminkin jonkinlaisia esteettisiä olioita kuin lihaa ja verta.

Kirjassa ei ole käytännössä lainkaan dialogia. Dramatisointi ei ole muuttanut tätä kirjan heikkoutta voimaksi, päinvastoin. Kansallisteatterin erittäin taitavat näyttelijät olivat selvästi koko ajan vaikeuksissa roolihahmojensa kanssa. Varsinkin aikaisemmin todella hienoja luonnerooleja tehneen Timo Tuomisen työskentelyä näytelmän pääroolissa oli nyt välillä suorastaan tuskallista seurata.

Ohjaaja Raila Leppäkoski purkaa omaa ahdistustaan käsiohjelmassa kysymykseksi kuinka voi kuvata historiallisesti tapahtunutta kohtuutonta julmuutta? Pahuus ei näy ihmisen kasvoista.

Yksi vastaus on yksinkertainen, ei mitenkään.

Pohjimmiltaan kysymys lienee sekä yksilön että yhteisön tasolla syyllisyydestä ja siitä vapautumisesta. Oikeuttaako atavistinen halumme jäädä henkiin mahdottomiksi muuttuvissa olosuhteissa kakki tekomme?

Jalankulkijan päälle suojatiellä ajanutta autoilijaa ei oikeusvaltiossa tuomita murhasta. Motiivi ratkaisee. Onnettomuudessa kuolleen jalankulkijan lisäksi myös auton kuljettaja on vakiintuneen käytännön mukaan aina ainakin jossain määrin olosuhteiden uhri.

Näytelmän Edgar Partsin (Timo Tuominen), Juudit Partsin (Matleena Kuusniemi) ja Roland Simsonin (Janne Hyytiäinen) kohdalla kysymykset syyllisyydestä ja motiiveista muodostavat hyvin monisyisen vyyhdin. Natsi-Saksa kävi Adolf Hitlerin johdolla itäisellä alueella käsittämättömän raakaa tuhoamissotaa ja Josif Stalinin kommunistinen hirmuhallinto vastasi haasteeseen samalla mitalla.

Tällaisissa olosuhteissa ivan tavalliset ihmiset muuttuvat helposti hirviöiksi. Tämän totuuden Oksanen on kirjoittanut SS-Untersturmsführer Mentzelin (Jukka-Pekka Palo) suuhun. Mentzel valittaa näytelmässä, miten hänen johtamansa poliittinen poliisi on hukkua väärien ilmiantojen tulvaan. Hän epäillee, että niiden motiivina ovat puhtaasti kauna, kateus ja kosto.

Kun kysymys syyllisyydestä nousee polttavaksi, Oksanen aloittaa kirjassaan uuden luvun. Sama toistuu tietenkin Leppäkosken ohjauksessa.

Leppäkoski ja Oksanen eivät tällä kertaa onnistu sanomaan oikein mitään yleispätevää ihmisenä olemisesta. Katsojalle, joka ei tunne hyvin toisen maailmansodan historiaa hyvin, näytelmän sisältö jää todennäköisesti hyvin hämäräksi. Viron historian osalta tähän tietämättömien joukkoon taitaa kuulua suurin osa meistä suomalaisista. Siitä ovat pitäneet huolen suomettumisen ja rähmällään olon pitkät vuodet.

Käsiohjelmasta löytyvät lyhyet kuvaukset keskeisistä tapahtumista, henkilöistä ja käsitteistä. Hyvä niin.

Luultavasti todellisuus on myös tällä kertaa tarua ihmeellisempää. Näytelmän Edgar Partsilla on historiallinen esikuva Adgar Meos, jonka todellinen elämäntarina on todennäköisesti paljon kiinnostavampi juttu, kuin Oksasen hänen elämästään kirjoittama fiktio.

Kaiken tämän jälkeen katsojalta jää helposti huomaamatta, että mukaan mahtuu myös yksi todella terävä koukku, joka osuu ja uppoaa kipeästi. Näytelmän Roland Simson on mukana maanalaisessa organisaatiossa, joka salakuljettaa meren yi Ruotsiin henkensä edestä pakenevia juutalaisia.

Simsonin omat motiivit jäävät tarinassa hieman hämäriksi, mutta se tehdään selväksi, että kysymys on myös raasta ja tuottoisasta bisneksestä. Miten tuo kaikki eroaa siitä, mitä parhaillaan tapahtuu Pohjois-Afrikassa ja Välimerellä, jonka yli ihmiset pakenevat esimerkiksi Syyriasta parhaillaan henkensä kaupalla?

Siinä on toinen vastaus Leppäkosken tuskaiseen kysymykseen. Syyrian sisällissota on vaatinut jo yli satatuhatta siviiliuhria. Miten kuvata tätä inhimillistä murhenäytelmää tai oikeammin, mitä me välitämme siitä?

Vastaus on ikävän ilmeinen.

Gunilla Hemming ja kaupunginteatteri haastavat katsojan ajattelemaan

Näytelmän Bradley Manning (Saska Pulkkinen) maksaa kovan hinnan kansanlaisrohkeudestaan. Hän joutuu sotiasvankilassa kidutetuksi ja saa lopulta kotimassaan 35 vuoden vankeustuomion. Kuva  Charlotte Estman-Wennström/Helsingin kaupunginteatteri
Näytelmän Bradley Manning (Saska Pulkkinen) maksaa kovan hinnan kansanlaisrohkeudestaan. Hän joutuu sotiasvankilassa kidutetuksi ja saa lopulta kotimassaan 35 vuoden vankeustuomion. Kuva Charlotte Estman-Wennström/Helsingin kaupunginteatteri

Näytelmäkirjailija Gunilla Hemmingin näytelmä Verkossa on pätevää journalistista työtä. Hemming on valinnut oman tiukan näkökulman maailmaa ravistelleeseen tietovuotoon ja ottanut perusteellisesti selvää tapahtumiin ja henkilöihin liittyvistä faktoista.

Hyvässä journalismissa lyödään kuivat faktat pöytään. Johtopäätösten teko jätetään lukijalle. Tämä pätee myös tällä kertaa Hemmingin näytelmään. Kriittinen mieli ottaa vastaa, seuloo, erittelee, hyväksyy tai hylkää.

Ohjaaja Milko Lehto on ymmärrettäväsi vaikeuksissa tällaisen tekstin kanssa. Hemmingin näytelmä ei ole amerikkalaisten rakastamaa tarinajournalismia, vaan tiukkaa asiaa. Siihen on teatterissa vaikea eläytyä. Teos haastaa katsojan ajattelemaan ja se on tunnetusti vaativaa puuhaa.

Esityksen vaativuus tekee Helsingin kaupunginteatterin Verkossa näytelmästä myös tavattoman kiinnostavan. Alkuhämmingin jälkeen nautin itse jokaisesta hetkestä.

Näytelmän alussa tunnerekisteri heilahti häpeän puolelle, myönnetään. Se ei ollut myötähäpeää tekijöiden puolesta, vaan häpesin sitä, miten kevein tiedollisin eväin olen itse tässä asiassa liikkeellä.

Käsiohjelmassa Hemming näyttää ammattikunnalle, jota myös tämän kirjoittaja edustaa, keskisormea ja ihan oikeutetusti. Internet on mullistanut perinteisten medioiden talouden ja vienyt mainostajien ja tilaajien lisäksi mennessään myös ison siivun ammattikunnan itseluottamuksesta.

Perinteisten helmasyntien lisäksi kuvaan on astunut nyt usein myös pelkuruus. Parempi laiha palkkashekki pivossa kuin kymmen lihavaa skuuppia oksalla.

Wikileaksin perustaja, australialainen Julian Assange (Niko Saarela)on meille kaikille ainakin jollakin tavalla tuttu. Mitään myyttistä sankaria, läppäri ojossa lohikäärmeen kimppuun karauttavaa Pyhää Yrjänää Assangesta ei kuitenkaan vielä pysty leipomaan. Tapaus on siihen liian tuore, itse asiassa ihan kesken vielä.

Hemming kertoo näytelmässään dramaattisista asioista. Kokonaisuus taipuu kuitenkin vaivoin draamaksi luonteensa takia. Eikä Verkossa ole myöskään valmis trilleri. Pahuuden voimat jäävät siinä vielä kasvottomiksi, ellei sellaisiksi miellä ruotsalaisia sosiaalidemokraatteja noin yleensä ja kahden nuoren naisten raiskaussyytteitä tutkivaa naiskonstaapelia erikseen.

Yhdysvaltojen edellisestä ulkoministeristä Hillary Clintonista ei pysty millään leipomaan mitään Ilmestyskirjan ratsastajaa.

Assagne on edelleen eräänlaisessa kotiarestissa turvapaikassaan Ecuadorin Lontoo suurlähetystössä. Oikeus on antanut luvan luovuttaa Assange Ruotsiin, jossa häntä epäillään kahdesta raiskauksesta. Asian varsin perusteellinen käsittely näytelmässä antaa katsojalle ainakin hyvän kuvan siitä, mistä jupakassa on oikeasti kysymys.

Samalla tulee kerrottua, mitkä ovat voimasuhteet, kun tavallinen ihminen joutuu verkon riepoteltavaksi. Hirviö syö sekä prinsessan että puoli valtakuntaa.

Näytelmän alussa ja lopussa näytetään sotamies Bradley Manningin (Saska Pulkkinen) Irakin sodasta vuotamaan aineistoon kuuluvaa videota, jossa amerikkalaiset ampuvat Apace-taisteluhelikopterista konekiväärillä Bagdadissa kadulla liikkuvia siviilejä.

Hemming suhtautuu lähteisiinsä kriittisesti ja tarjoaa myös näytelmän katsojalle koukkuja, joihin tarttua. Näytelmän Assange kertoo tiedot vuotaneelle Manningille, että kyseinen video laitetaan jakeluun, kunhan sitä ensin on lyhennetty ja kuvan laatua parannettu.

Murha on murha. Yli sadan tuhannen siviilin tappaminen on sen sijaan oheisvahinko, kun politiikkaan tehdään toisin keinoin. Valtiomiesten ja -tekojen sarjaan siirrytään, kun uhriluku nousee miljooniin.

Hemmingin terävin kritiikki osuu tähän mittakaavaongelmaa. Tunnetasolla me olemme yhä Afrikan savannilla eläviä metsästäjä-keräilijöitä, joille merkityksellisiä lukusanoja on vain neljä: yksi, kaksi, kolme ja monta.

Ihmisten teot ovat historian faktoja. Näiden tekojen motiiveista meillä on usein paljon hatarampi käsitys. Varmasti ainakin Pentagonissa aivan muut tyypit kuin minunlaiseni kyökkipsykologit hakevat vastausta kysymykseen, miksi juuri Manning teki mitä teki. Hänen vuotamiinsa tiedostoihin oli pääsy noin sadallatuhannella muullakin ihmisellä.

Verkossa näytelmän poikkeusyksilö vastaan järjestelmä asetelmassa Assangen tai Hemmingin psykologisointi ei ole se pointti, vaan Hemming nostaa näytelmän asiakeskiöön sen, miten systeemi pyrkii mitätöimään Assangen ja kumppaneiden uskottavuuden, mitätöimällä heidän motiivinsa.

Hulluksi leimaaminen oli tehokas keino vaientaa toisinajattelijat edesmenneessä Neuvostoliitossa, mutta konsti näyttää toimivan hyvin myös länsimaisessa demokratiassa.

Yksilötasolla esiin nousee kysymys hakkeroinnin etiikasta. Käsiohjelman mukaan Assange on ohjelmoijana huippujätkä. Hän on 90-luvulla kirjoittanut muun muassa vapaan lähdekoodin porttiskannerin. Tällaiset porttiskannerit ovat nykyään verkossa rikoksia tehtaileville veijareille yhtä tärkeitä työkaluja kuin sorkkarauta ja dynamiitti vanhan liiton kassakaappimiehille.

Voiko ihminen asettua lain yläpuolelle, jos hän katsoo, että lain rikkomiseen on riittävän painava syy?

Näytelmän käsiohjelma on pieni tietopaketti aiheesta. Se kannatta ilman muuta ostaa. Käsiohjelmaan on otettu myös luku, joka kertoo Edward Snowdenin paljastuksista, jotka ovat tulleet julki vasta näytelmän kirjoittamisen jälkeen. Yhdysvaltojen NSA harjoittaa maailmanlaajuista verkkovakoilua. Snowdenin paljastusten valossa voi jopa epäillä, ettei Wikileaksin ympärille ryhmittynyt hakkeriyhteisö pysty pitämään Assangen lupausta Wikileaksille tietoja luovuttaneiden tietovuotajien anonymiteetistä.

Vasta 22-vuotias Manning maksaa jo nyt kovan hinnan kansalaisrohkeudestaan. Sotilastuomioistuin on tuominnut hänet Yhdysvalloissa 35 vuodeksi vankilaan. Manning joutuu istumaan tuomiostaan vähintään kolmasosan eli yhtä kauan kuin Suomessa murhasta elinkautiseen tuomitut keskimäärin.

Balladi paskasta parisuhteesta

Lauri on paska! on yhden miehen ja 13 naisen teatteria. Maija Hartikainen on yksi näytelmän 13 Heidistä. Laurin roolissa näyttelee ja tanssii Sami Sainio. Kuva Turun ylioppilasteatteri
Lauri on paska! on yhden miehen ja 13 naisen teatteria. Maija Hartikainen on yksi näytelmän 13 Heidistä. Laurin roolissa näyttelee ja tanssii Sami Sainio. Kuva Turun ylioppilasteatteri

Turun ylioppilasteatterin esityksessä kaikki elementit ovat kohdallaan. Näytelmä perustuu ohjaaja Heini Vahteran omaan käsikirjoitukseen, jossa aina ajankohtaista aihetta käsitellään todella kiinnostavalla tavalla. Esityksen toteutus on kekseliäs ja näyttelijäntyö esityksessä perustuu vahvaan fyysiseen läsnäoloon.

Esitys tempaa väkisinkin jopa tällaisen melkein kaiken jo nähneen vanhan kääkän mukaansa ihan täysillä. Lauri on paska! Sen me nyt tiedämme. Nimestään huolimatta turkulaisten esityksessä on esittämisen iloa ja raikkautta, johon oikeastaan vain teatterin harrastajat voivat parhaimmillaan päästä.

Aineistoa käsikirjoitusta varten Vahtera keräsi verkosta. Ylioppilasteatteri on ylläpitänyt verkossa blogia, johon parisuhteissaan pettyneet ovat tilittäneet anonyymisti kokemuksiaan ja tuntojaan.

Nämä tarinat ovat karua luettavaa. Parisuhteesta tulee niissä nuorelle naiselle loukku, josta on hyvin vaikea pyristellä pois. Haavat ovat olleet joissakin tositarinoissa niin syviä, että niitä on pitänyt hoitaa mielisairaalan suljetulla osastolla.

Taloudellinen hyväksikäyttö, tunnekylmyys, mustasukkaisuus ja pettäminen ovat aiheita, jotka toistuvat näissä kertomuksissa. Silti ihmisten blogiin kirjoittamat tarinat ovat kaikki myös hämmästyttävän erilaisia. Mitään epäonnistuneen parisuhteen kaavaa niistä on vaikea hahmottaa.

Näytelmän Lauri ja Helmi ovat lihaa ja verta, ihan oikeiden ihmisten oloisia roolihahmoja. Vahtera ei käsikirjoituksessaan psykologisoi tai teoretisoi. Jungit, Freudit ja kumppanit saavat pölyttyä kirjahyllyssä ihan rauhassa. Väestöliiton internetsivuilta mukaan otetut parisuhdeneuvot vain korostavat sitä tosiasiaa, että elävässä elämässä teoriat ja käytäntö ovat kaksi eri asiaa.

Vaikeinta Vahteralle ja koko työryhmälle on ilmiselvästi ollut kohdata se raju parisuhdeväkivalta, josta monet Lauri on paska -blogiin kirjoittaneet naiset kertovat.

Näytelmän Lauri on taiteellisuuteen taipuvainen nahjus, joka kiristää tiukan paikan tulleen Heidiään itsemurhauhkauksilla, mutta ei lyö. Näytelmän rajuin kuvaus parisuhdeväkivallasta on suora lainaus blogista. Se myös esitetään humoristiseen sävyyn, mikä ihan oikein alleviivaa sitä, miten vaikeasti ymmärrettävästä asiasta on kysymys.

Johtopäätökset ovat kuitenkin oikeita. Psyykkinen ja fyysinen väkivalta, seksuaaliset nöyryytykset ja hyväksikäyttö jättävät aina jälkensä. Ihmiselle tulee tunne, että hänet on uitettu paskassa, joka ei lähde pesemälläkään pois. Ei liene sattuma, että Turun ylioppilasteatterin uusin, tammikuun lopulla ensi-iltansa saava produktio on nimeltään Häpeä.

Lauri on paska! –näytelmän toteutus on hieno. Teatteri on leimallisesti yhteisön taidetta ja tässä esityksessä tämä kollektiivinen tekeminen ja kokeminen näyttää voimansa.

En todellakaan tiedä, miltä keskiajalta periytyvä laulutanssi näyttää, mutta voin kuvitella, että Turun ylioppilasteatterin esitys on kaikessa fyysisyydessään moderni tulkinta tästä perinteestä, balladi paskasta parisuhteesta. Merianna Luoman upea koreografia pitää esityksen dynaamisessa liikkeessä alusta loppuun.

Tarina rakkaudesta ja pimeydestä

Kansallisteatterin Tarina rakkaudesta ja pimeydestä on tiheää ja älyllisesti vaativaa teatteria. Kuvassa Miina Turunen ja Juhani Laitala. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri
Kansallisteatterin Tarina rakkaudesta ja pimeydestä on tiheää ja älyllisesti vaativaa teatteria. Kuvassa Miina Turunen ja Juhani Laitala. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Tarina rakkaudesta ja pimeydestä on tavallaan paradoksi. Esitys on temaattisesti niin tiheä, että kaikki ne keinot, joilla teatteri koukuttaa katsojaansa, menettävät merkityksensä.

Tämä ei tarkoita sitä, että esityksessä olisi esteettisessä mielessä jotakin vikaa. Tarina rakkaudesta ja pimeydestä on syvällisesti ajateltua, oivaltavasti ohjattua ja loistavasti näyteltyä teatteria.

Israelilaisen Amos Ozin kielellisesti taiturimaisen, rönsyilevän ja runsaan romaanin dramatisointi on varmaan oikea dramaturgin painajainen, mahdoton tehtävä.

Kirjan näytelmäksi dramatisoineet Mikaela Hasán ja Michael Baran ovat sijoittaneet näytelmän emotionaaliseen keskiöön tarinan kirjailijan (Juhani Laitala) kipeän suhteen hänen edesmenneeseen äitiinsä (Miina Turunen). Äiti katoaa miehen lapsuudenmuistoissa yhä syvemmälle masennuksen syövereihin ja tekee lopulta itsemurhan, kun poika on 12-vuotias.

Näytelmän temaattisessa ytimessä on kysymys kielen mahdollisuuksista ja rajoista. Hasán ja Baran tuovat tämän perustavaa laatua olevan kysymyksen näyttämölle hyvin vakuuttavalla tavalla.

Käsiohjelmassa on erikseen mainittu, että dramatisointi perustuu Ozin romaanin hepreankieliseen alkuteokseen Sippur al ahava ve-hosekh, sen ruotsinnokseen En berättelse om kärlek och mörknes ja suomennokseen Tarina rakkaudesta ja pimeydestä.

Maininta ei ole mitään snobien elvistelyä, vaan epäilemättä täyttä totta. Vanhan diplomaattipiireihin sijoitetun anekdootin mukaan asian ydin voidaan kiteyttää suurin piirtein näin: hän puhuu sujuvasti monia kieliä, mutta onko hänellä myös jotain sanottavaa?

Tämä ei tarkoita sitä, että anekdootin polyglotti olisi jotenkin erityisen tyhmä ihminen. Kysymys on kielen rajoista. Tietoinen ajattelu tapahtuu aina jollakin meidän hallitsemallamme kielellä. Tietoinen ajattelu on kuitenkin vain pieni osa sitä minuudeksi kutsuttua kokonaisuutta, jota meidän korviemme välissä jauhava mylly pitää yllä.

Me emme tiedä mitään toisesta ihmisestä. Me emme tiedä mitään itsestämme. Näin näytelmän kirjailija pohtii epätoivoisena vuorovaikutuksen todellisia mahdollisuuksia.

Lapsuuden muistoissa kirjailijan masentunut äiti kommunikoi poikansa kanssa kertomalla tarinoita. Kirjailijan vanhemmat elävät hänen mielikuvissaan maailmassa, jossa todellisuus kalpenee kirjojen lehdille tallennetun rikkaan tarinamaailman rinnalla.

Kirjailijan vanhemmat haluavat elää Tolstoin eettisten oppien mukaan. Todellisuudessa he ovat kuitenkin ristiriitaisia persoonallisuuksia kuin Dostojevskin romaanien henkilöt ja heidän kyvyttömyytensä sopeutua tai muuttaa olosuhteitaan vie heidät reaalimaailmassa keskelle Tšehovin kirjojen todellisuutta.

Tässä maailmassa on tärkeä tietää, mikä on allegorian ja metaforan ero. Tarinan pimeällä puolella Ozin viljelemä huumorikin on tietenkin sysimustaa.

Ihmisen geenit on kartoitettua kokonaan ja tarkan tiedon omien geenien DNA-rihmojen nukleiinihappojen järjestyksestä voi nykyisin tilata vajaalla tuhannella eurolla. Neurologinen tutkimus antaa meille yhä syvällisempää tietoa aivojen toiminnasta.

Tieto todellisuudesta ei kuitenkaan poista sitä eksistentiaalista ahdistusta, jota tietoisuus aiheuttaa. Kysymys kielen rajoista ja mahdollisuuksista kääntyy helposti kysymykseksi elämästä, maailmankaikkeudesta ja kaista, kuten Douglas Adams -vainaa tämän perimmäisen kysymyksen muotoilee scifi-klassikossaan.

Kaiken lisäksi meillä on pinttynyt tapa jäsentää ajatuksiamme ja tunteitamme tarinoiden kautta. Vedämme helposti yhtäläisyysmerkit omien ajatustemme ja todellisuuden välille. Meidän käsityksemme todellisuudesta on siten maailmankatsomuksesta ja uskonnollisesta vakaumuksesta riippumatta vähintäänkin harhainen.

Jokaisen meistä pitää joka tapauksessa ihan itse löytää vastaus kysymykseen, mikä tekee juuri minun elämästäni mielekästä ja merkityksellistä. Autuaita ovat varmasti ne, joille vastaus tähän kysymykseen on itsestäänselvyys.

Rikastumisen kiima ja hurmos

Elokuvan sijoitusyhtiö Stratton Oakmont muistuttaa rituaaleinen heimoa tai uskonnollista yhteisöä. Miljoonahuijauksia ei tehdä järjellä, vaan tunteella. Kuva Mary Cybulski/MMXIII TWOWS, LLC
Elokuvan sijoitusyhtiö Stratton Oakmont muistuttaa rituaaleineen heimoa tai uskonnollista yhteisöä. Miljoonahuijauksia ei tehdä järjellä, vaan tunteella. Kuva Mary Cybulski/MMXIII TWOWS, LLC

Todellisuus on aina tarua ihmeellisempää. Valtavan omaisuuden finanssihuijauksilla tehneen Jordan Belfortin ura ja elämä ovat juuri tällainen tositarina, joka ylittää mielikuvituksen rajat.

Senttiosakkeiden kaupalla aloittaneesta Belfortista tuli nopeasti Wall Streetin iso paha susi. Omien sanojensa mukaan mies ansaitsi 26-vuotiaana 49 miljoonaa dollaria vuodessa. Se oli hänen omasta mielestään kuitenkin liian vähän, vajaat miljoona taalaa viikossa. Vituttaahan se nuorta miestä moinen uusavuttomuus.

Äkkirikastuneen Belfortin elämäntavat ja bakkanaalit, joita hän järjesti perustamansa Stratton Oakmontin meklareiden kanssa, olivat vailla vertaa. Rikastumisen aiheuttama kiima ja hurmos ovat tekojen tasolla silkkaa rahassa rypemistä. Roope Ankan esimerkkiä noudattaen firman juhlissa sekä miehet että naiset piehtaroivat äkkirikastumisen aiheuttaman euforian vallassa pääsääntöisesti paljain päin.

Aika on usein hyvä elokuvan laadun mitta. Saara Cantellin tuore elokuva Ainoat oikeat kesti tunnin ja 56 minuuttia ja tuntui ainakin kaksi tuntia liian pitkältä leffalta. Martin Scorsesen kolme tuntia kestävä The Wolf of Wall Street ei tuntunut sen paremmin lyhyeltä kuin pitkältäkään. Scorsese ottaa katsojan mielen haltuunsa mestarin otteella.

Scorsesen kerronta on hyvin intensiivistä. Kolmeen tuntiin ei mahdu yhtään turhaa kohtausta, tai ainakin siltä minusta yhä tuntuu. Maanisella vauhdilla etenevää tarinaa rytmittävät suvantovaiheet, joissa dialogi menee hyvin syvälliselle ja ennen muuta kiinnostavalle alueelle. The Wolf of Wall Street on elokuva, joka pistää pohtimaan. Se kuuluu niihin harvalukuisiin elokuviin, jotka kestävät myös uudelleenkatsomisen.

The Wolf of Wall Street on mestariteos!

Leonardo DiCaprio tekee elokuvan Jordan Belfortina todennäköisesti upean uransa parhaan roolityön. DiCaprio on elokuvan Belfortina finanssimaailman shamaani, jonka maaninen hurmos tarttuu alaisiin ja saa äkkirikastumisen toivossa elävän rahvaan lisäksi lopulta myös aina rahoistaan tarkat raharikkaat ja finanssisektorin kaiken koneet ammattilaiset lankeamaan loveen.

DiCaprion Belfortilla on tappajan vaistot. Moraalilla ei ole mitään virkaa pörssimeklarin ammatissa. On aivan sama voittaako vai häviääkö pörssivälittäjän asiakas. Oleellista on vain se, että välittäjän omalle komissiotilille virtaa dollareita. Näin nuorta keltanokkaa, meklaritutkintoa vasta suorittavaa Belfortia opastaa elokuvan alussa kokenut pörssimeklari (Matthew McConaughey).

Mieleenpainuvinta The Wolf of Wall Street elokuvassa ovat sen mahtavat joukkokohtaukset. Scorsese ja käsikirjoituksen Belfortin omaelämänkerran pohjalta kirjoittanut Terence Winter kuvaavat hyvin terävästi ja uskottavasti joukkojen psykologiaa.

Belfort on paitsi ryöstökapitalismin ruumiillistuma, myös johtaja, joka on lähes loppuun asti antelias ja lojaali yhtiönsä työntekijöitä kohtaan. Stratton Oakmont on New Yorkin betoniviidakossa lymyävä heimo ja Belfort sen kiistaton shamanistinen johtaja, joka tuntee munaskuitaan myöten ihmiselle tyypillisen laumakäyttäytymisen psykologian.

Elokuvan joukkokohtaukset ovat häkellyttäviä. Joukkokohtauksin ladattu hurmos, kiihko ja hysteria ovat hengästyttävää katsottavaa. Niitä leimaa seksuaalisuus ja aggressio. Äkkirikastumisen aiheuttama kiima ja euforia firman bakkanaaleissa muistuttavat Scorsesen elokuvassa kovasti uskonnollisen hurmosliikkeen tai poliittisen ääriliikkeen joukkokokouksia. Apinoiden planeetalla tässä eletään. Paviaanilauma paniikissa!

Ei maailmaa järjellä hallita. Vanha hokema pitää edelleen paikkansa. Äkkirikastuminen, ihmisten huijaaminen finanssimarkkinoilla ei sekään ole ensisijaisesti järjen, vaan palavan tunteen asia.

Ville-Pekka Lambergin naishuolet

Pullista ja kullista puhutaan Irti-teatterin Madaameissa samaan hengenvetoon. Kuvassa Raisa Kekakarainen ja Ville-Pekka Lamberg. Kuva Irti-teatteri
Pullista ja kullista puhutaan Irti-teatterin Madaameissa samaan hengenvetoon. Kuvassa Raisa Kekakarainen ja Ville-Pekka Lamberg. Kuva Irti-teatteri

Irti-teatterin Madaamit näytelmän ehkä suurin yllätys on käsikirjoittajan etunimi Tuomas. Näin ilkeää satiiria naisista saavat nykyisin jo vakiintuneen käytännön mukaa kirjoittaa vain naiset.

Tuomas Parkkinen iskee pilkkakirveensä äitiyden myytteihin. Kylmää kyytiä saavat vanhojen madonna-huora asetelmien lisäksi myös populaarikulttuurin rakastamat freudilaiset myytit. Parkkinen on varmasti lukenut tarkkaan edellisen vuosikymmenen naistenlehdet näytelmää väsätessään.

Ja osuuhan se, kun pilkka on tuttu. Kauheisiin lähitaisteluihin antaa ehtymättömän määrän aiheita aikakausi- ja iltapäivälehtien kyökkipsykologia.

Ehkä Parkkiselle voi kuitenkin antaa jonkinlaisen synninpäästön siksi, että näytelmä on jo viisi vuotta vanha. Sukupuolirajan ylittäminen ilman voimassaolevaa viisumia on siten rikoksena jo vanhentunut.

Parkkinen ohjasi itse Madaamien kantaesityksen Tampereen Teatteriin vuonna 2008. Esityksestä tuli arvostelu– ja yleisömenestys.

Sen jälkeen näytelmään ovat tarttuneet innokkaasti monet harrastajateatterit. Tässä lienee vastaus myös kysymykseen, jota pohdin ennen Irti-teatterin esitystä. Miksi juuri Madaamit? Satiiria tyylikeinona käyttävä komedia on vaikea laji.

Sami Sivosen sovitus ja ohjaus on hyvin uskollinen alkuperäiselle käsikirjoitukselle. Tai siltä esitys minusta tuntui. Sivonen tuntee Irti-teatterin aikuistenryhmän kokeneet teatterin harrastajat ja tietää, ettei rimaa tarvitse varta vasten laskea. Rajat on tehty ylitettäviksi.

Kohtausten ajoitus on komediassa tietenkin kaiken A ja O. Ajoitus tuottaa aina pulmia teatterin harrastajille, mutta vaikeaa se on myös teatterin ammattilaisille. Nopearytmisessä dialogissa iskujen pitää napsahtaa paikalleen ikään kuin lihasmuistista. Ajatus ei ehdi tässä vauhdissa pysyä perässä.

Sivoselle ja hänen ryhmälleen voi antaa täydet kymmenen pistettä hyvästä yrityksestä. Näytelmän parissa ensimmäisessä kohtauksessa hurja vauhti aiheutti turhaa kireyttä esitykseen. Pian esitys kuitenkin mukautui sen esittäjien raameihin. Hyvin kirjoitetun satiirin hauskuus ei ole kiinni vain siitä, miten sanotaan. Irti-teatterin Madaamit oli juuri sillä oikealla, kirpeällä tavalla hauska.

Irti-teatterin aikuistenryhmässä on mukana mahtavia tyyppejä. Esimerkiksi näytelmän ainoan miesosan, Jaakon roolin näyttelevä Ville-Pekka Lamberg on todellinen löytö. Miehen esiintyminen näyttämöllä oli niin jouhevan luontevaa, ettei pieni takertelu vuorosanoissa haitannut yhtään.

Seksin esittäminen näyttämöllä ei ole mikään läpihuutojuttu, vaikka vaatteet, tai ainakin strategisesti niistä tärkeimmät pysyivät tiukasti yllä. Lamberg, Henna Laitinen ja Raisa Kekarainen selviävät näistäkin koitoksista kiitettävän luontevasti. Katsojan ei tarvinnut punastella myötähäpeästä.

Hikisiä hommia nämä rakkauden työt ovat toki näyteltyinäkin. Ainakin Lambergin otsalta suorastaan norui hikeä hänen ja Kekaraisen intensiivisen ja pitkän parivoimistelun jälkeen.

Ei se ole helppoa, tämä miehenä oleminen…

Jos Lambergin läsnäolo näyttämöllä oli vapautuneen leppoisaa, Kekarainen oli mukavalla tavalla rento ja kepeä. Kekaraisen esiintymisvarmuus on ammattinäyttelijöiden tasolla.

Laitisen Marika on ehkä hieman ylikireäksi vedetty paketti. Näytelmän Marika on nuori äiti, jonka yllättäen puhjenneen vauvakuumeen lapsiperheen arki parantaa kuin itsestään.

Katsoja ei tietenkään voi tietää, onko näytelmän Marikan tasainen eli aina vihainen luonne Sivosen vai Laitisen näkemys tästä tupperwareäidistä. Todennäköisesti molempien.

Siviilissä teatteriharrastuksessaan pitkälle edennyt ja myös perusteellisesti koulutettu Laitinen on joka tapauksessa hyvin räiskyvä ja elämäniloinen pakkaus naisenergiaa. Ehkä tätä suoraan sydämestä lähtevää valoa voisi annostella myös lisää Marikan rooliin.

Äitiyden myytit käydään Parkkisen näytelmässä läpi vauvasta muoriin. Pirjo-Liisa Hiltula oli näyttämöllä aivan erinomainen poikaansa takertuvana ja välillä suorastaan epätoivoisilla keinoilla huomiota hakevana isoäitinä, Helmana.

Samoin kokenut Anne Suomalainen oli hyvä uuden sukupolven ikuista nuoruutta elävänä isoäitinä, joka värjää tukkansa punaiseksi ja pukeutuu kuin teini-ikäinen.

Näytelmän henkilögallerian tyypit ovat aidon oloisia ja viimeisen silauksensa ne saavat Suvi-Sisko Villasen ja työryhmän ideoimasta puvustuksesta. Toimii!

En tiedä, kuuluvatko näytelmässä käytetyt kertojat alkuperäisen näytelmän käsikirjoitukseen.  Irti-teatterin esitykseen ja luonteeseen nuorten välispiikkaukset sopivat.

Lauantain esitys oli loppuunmyyty. Kaikki halukkaat eivät tainneet edes mahtua katsomoon. Samoin kolme edellistä esitystä ovat olleet loppuunmyytyjä.

Imatralla teatterin tekijät saavat nauttia kannustavasta yleisöstä. Irti-teatterin katsomossa oli koko esityksen ajan hieno tunnelma. Samasta fiiliksestä olen usein saanut nauttia Teatteri Imatran esityksissä.

Imatralla teatteri on jo aikapäiviä sitten voittanut katsojat puolelleen. Sekä ammattiteatteri että teatterin harrastajat voivat tehdä esityksiään hienolle yleisölle, joka ymmärtää, kannustaa ja elää mukana esityksissä.