Juhani Järvisen Seitsemän näkökulmaa näyttely alkoi pärnulaisen Non Gratan performanssilla. Kuva Matti Saarela
Seitsemän on valehtelijan luku.
Imatran taidemuseossa maanantaina avattu näyttely Seitsemän näkökulmaa on kuitenkin jotakin muuta. Se on hyvin paljon vanhassa pappilassa Parikkalassa asuvan taiteilija Juhani Järvisen näköinen näyttely.
Järvisen näköiseksi näyttelyn tekee jo se, ettei hän ole tyytynyt tuomaan Imatralle vain omia töistään. Hän on haastanut mukaan kuusi muuta taiteilijaa, joihin on luonut läheiset ystävyyssuhteet vuosien varrella.
Blogin moton olen saanut pitkään Suomessa asuneen puolalaisen Radoslaw Grytan teokselta Potrait of a Hero. Valtava, ihmisen päätä esittävä puuveistos voisi hyvin olla Järvisen näköispatsas.
Puu on luonnonmateriaali, jota myös Järvinen on usein käyttänyt veistoksissaan. Järvisen omissa töissä ja muotokielessä on sitä kirveellä veistettyä suomalaisuutta, joka saa ainakin minut lankeamaan loveen.
Järvinen kuuluu eittämättä siihen suomalaisten heimoon, jonka jäsenet ovat pärjänneet ja pärjäävät kaikkialla maailmassa. Miehen vuorovaikutustaidot ovat ilmiselvästi ilmiömäiset. Pintaa syvemmälle ulottuva ajatustenvaihto syntyy kuin itsestään silloinkin, kun yhteinen puhuttu kieli on hieman hakusessa.
Käykää katsomassa Järvisen ansioluettelo netistä. Sen pituuden mittaamiseen tarvitaan jo King Kong –luokan gorillan käsivarsi. Järvinen on epäilemättä maailmalla yksi tunnetuimista vielä elossa olevista suomalaisista kuvataiteilijoista. Hän on myös elävä esimerkki siitä, miten hienolla tavalla taide yhdistää ihmisiä yli kaikkien rajojen.
Tässä astuu kuvaan myös se sankaruus. Järvisen luomat laajat kansainväliset suhteet ratkaisivat pelin Imatran kuvataidekoulun ja Saimaan ammattikorkeakoulun hyväksi pari vuotta sitten, kun maan taideopetusta karsittiin kovalla kädellä ja opetusministeriö näyttivät keskisormea muun muassa Lahden taideinstituutille ja Limingan taidekoululle. Maailmankuulu meni maankuulujen edelle.
Järvisen ja Grytan töiden lisäksi Imatran näyttelyssä on esillä ruotaslaisen Jim Berggrenin, tshekkiläisen Jan Pohribnýn, espanjalaisen Isidro Lopez-Aparicion, virolaisen Jaan Luikin ja venäläisen Katherina Dorokhovan töitä. Näyttelyn ripustuksen on suunnitellut amerikkalainen William Dennisuk, maailmanmainetta saavuttanut Imatralla asuva ympäristötaiteilija.
Oikeastaan näkökulmia on siten oikeastaan kahdeksan tai jopa yhdeksän. Näyttelyn avajaisissa esiintyi Viron Pärnusta maailmanvalloituksensa aloittanut Al Paldrokin johtama performanssiryhmä Non Grata.
Kaikki näyttelyn taiteilijoita yhdistää ystävyyden lisäksi se, että he ovat opettaneen Imatran taidekoulussa.
Näyttelyn tason varmistamiseksi ei tarvitse kuin silmäillä Pohribnýn valokuvia. Ne ovat juuri sitä stydiä kamaa, joka tulee uniin ja laittaa aivot raksuttamaan.
Non Grata esiintyi maanantaina Imatran kulttuurikeskuksen pihalla Seitsemän näkökulmaa näyttelyn avajaisissa. Kuva Matti Saarela
Virolainen Non Grata esiintyi Joutsenossa Rauhan Pax –näyttelyssä kesällä 2003. Ryhmän performanssi hylätyssä mielisairaalassa teki ainakin minuun aivan lähtemättömän vaikutuksen. Muistan tuon esityksen muistaa yhä hyvin, vaikka siitä on jo yli kymmen vuotta.
Performanssissa on jotakin tavattoman kiehtovaa.
Sen jälkeen Al Paldrokin johtama ryhmä on kasvanut ja noussut maailmanmaineeseen. Ryhmään kuuluu nyt tavalla tai toisella noin 40 taiteilijaa lähes yhtä monesta eri maasta ja ryhmä on kiertänyt esiintymässä muun mussa Yhdysvalloissa ja tietenkin ympäri Eurooppaa melkoisen kohun saattelemana. Non Grata on vuosittain useissa Euroopan kaupungeissa kiertävän Diverse Universe -performanssifestivaalin huippuryhmä.
Alkusysäyksen maailmanvalloitukselle antoi Pärnussa toimiva pieni taidekoulu, joka päätti erikoistua vuosituhannen vaihteessa performanssitaiteen tutkimuksen ja opetukseen. Henkistä ja muutakin apua tämä nykyisin Academia Non Grata –nimeä kantava taidelaitos sai Imatran kuvataideokolulta.
Siksi Imatralla on edelleen keskeinen sija ryhmän toiminnassa. Tämän Paldrok ryhmineen teki selväksi esiintymällä viime maanantaina taiteilija Juhani Järvisen Seitsemän näkökulmaa näyttelyn avajaisissa.
Performanssi rikkoo kuvataiteen ja esittävän taiteen rajoja ja Paldrok tekee tätä ryhmineen joskus suorastaan murskaavalla vimmalla. Performanssi on teatterin tavoin hetken taidetta. Usein ainakin osittain improvisoidut esitykset ovat ainutkertaisia. Niitä ei voi ripustaa taidemuseon seinälle tai nostaa patsaina jalustalle. Videotaltioinnit antavat vain kalpean kuvan siitä, miltä esitys paikan päällä näytti ja tuntui.
Esitysten ainukertaisuus ei ole kuitenkaan päämäärä vaan keino. Näkymättömäksi todellisen taiteen tekee nimitäin se, että matka ihmisen vasemmasta kovasta oikeaan korvaan ei ole vain maailman lyhyin pururata, vaan myös todella pimeä paikka. Sinne ei päivä paista.
Sen oleellisen asian suomalainen, maanmainio mieskööri Lapinlahden linnut on kiteyttänyt kysymykseksi voiko olla ihminen, jos on eläin?
Ihminen on muiden luontokappaleiden tavoin elävä organismi, siis ainetta. Esityksissä korostetaan tätä ihmisen materiaalista puolta ja tehokeinona käytetään usein alastomuutta.
Kassisen taiteen ihmisvartaloon liittämä estetiikka kuitenkin laitetaan usein kyseenalaiseksi. Ihmisen kasvoille tai koko vartalolle annetaan uusia muotoja naamioilla, maskeilla ja vaikka siirapilla.
Oikeastaan Non Gratan performansseissa joka kerran toistuvat elementit ovat kuin suoraan Antiikin Kreikasta. Miletoslaisen koulukunnan filosofit uskoivat näkyvän todellisuuden koostuvan neljästä elementistä. Lähes jokaisessa esityksessä ovat mukana nämä Aristoteleen näkyvän todellisuuden neljä elementtiä: maa, ilma, tuli ja vesi. Tosin tätä viimeksi mainittua elämäneliksiiriä symbolisoi usein vodka, jota ”maanäiti” tarjoili yleisölle myös Imatran esityksessä.
Non Gratan esityksissä on niin paljon voimaa ja vimmaa, että perässä kulkee kokonaisen sivilisaation raskas kivireki.
Uskonnolliset symbolit ovat tietenkin myös hyvin mukana, kun käydään käsiksi elämän peruskysymyksiin syntymästä kuolemaan. Näillä enkeleillä on siivet.
Tiina Weckström ja Wanda Dubiel näyttelevät unohtumattomalla tavalla näytelmän äitiä ja tytärtä. Kuva Yehia Eweis
Itsemurhakandidaatiksi Marsha Normanin näytelmän Jessie Cates puhuu paljon. Eikä hänen äitinsäkään Thelma Cates suinkaan jää sanattomaksi, kun hänen Jessie yhtenä iltana ilmoittaa ampuvansa itsensä puolen tunnin kuluttua.
Mutta amerikkalaisen Normanin Hyvää yötä äiti on puhenäytelmä, hieno psykologinen draama, joka pitää yleisönsä otteessaan aina näytelmän alusta kohtalonomaiseen loppuratkaisuun asti.
Norman on käsikirjoittanut muun muassa HBO:n Terapiassa sarjaa. Bulizer-palkitus Hyvää yötä äiti näytelmässä perheen ihmissuhteet ruoditaan tarkkaan läpi tämän viimeisen iltapuhteen aikana. Vuorosanojen vaihtuessa esiin nousee yhä uusia syitä, joiden takia tytär Thelma on päätynyt, tai oikeammin päättänyt tehdä itsemurhan.
Tunteita tässä perheessä on kaikkien vastoinkäymisten jälkeenkin vielä paljon jäljellä, myös aitoa välittämistä. Norman ei tee Thelmasta klassisen kaavan mukaista jääkaappiäitiä, tunnekylmää hirviötä. Tässä tarinassa vivahteita on enemmän, kuten ihan oikeasakin elämässä tapaa olla.
Ehkä tämä on sitten sitä psykologista tarkkuutta.
Teatteri Jurkan Tampereen teatterikesässä esitetty Hyvää yötä äiti on kahden loistavan näyttelijän Wanda Dubielin ja Tiina Weckströmin bravuuri. Molemmat ovat sisäistäneet roolinsa viimeistä kasvojenilmettä ja päänliikettä myöten.
Esitys ei jätä toivomisen varaa.
Ohjaaja Pasi Lampela on jäänyt minulle oman ikäpolvensa ohjaajista lähes tuntemattomaksi suuruudeksi. Lampelan omaan käsikirjoitukseensa perustuva ohjaus Hotelli Lappeenrannan kaupunginteatterissa vajaat kymmenen vuotta sitten ei vakuuttanut.
Toisenlaisella tulkinnalla Normanin näytelmän Thelmasta olisi voinut muotoilla myös todellisen hirviöäidin. Mutta eihän se elämä niin mene. Sosiaaliset suhteet eivät muodostu vain yksilöiden välisten vuorovaikutusten, vaan kyllä niihin vaikuttaa myös meidän itse kunkin oman pään sisällä käyvä jatkuva pulina.
Lampelan ohjaus on hieno. On tietenkin tällä omakohtaisella evidenssillä turhan koppavaa sanoa mitään miehen kehityksestä taiteilijana. Lampelan työt on kuitenkin tämän jälkeen ihan pakko laittaa omakohtaiseen seurantaan.
Tarinan Lucy (Orsi Tóth) joutuu rajussa avauskohtauksessa häväistynä koirahäkkiin. Kuva Martón Agh
Unkarilaisen Proton Szinház –teatterin Széngyen (Häpeäpaalu) alkaa brutaalilla, inhorealistisesti toteutetulla joukkoraiskauskohtauksella. Tarinan Lucya (Orsi Tóth) nöyryytetään näyttämöllä kaikin mahdollisin tavoin. Raiskausten jälkeen hänen ilkialastomaksi riisuttua ruumistaan vielä töhritään ruskealla aineella, jonka katsoja mieltää ulosteeksi ja lopuksi Lucy sullotaan koirahäkkiin.
Edes silmien sulkeminen ja pään kääntäminen eivät auta, sillä yleisön korvissa soivat Lucyn epätoivoiset ei, ei, ei -kirkaisut ja raiskaajien vihaiset herjat.
Ohjaaja Kornél Mundruczó nostaa esityksen tehot tappiin, tai oikeammin sille, välittömästä vaaratilanteesta kertovalle punaiselle alueelle. Näytelmän raju alku aiheuttaa todennäköisesti useimmissa katsojissa voimakkaan torjunnan.
Voimakkaat kuvotuksen olon ja myötähäpeän tunteet kertovat tietenkin jotakin läsnäoloon ja vuorovaikutukseen perustuvan teatterin ilmaisuvoimasta. Mutta löytyykö esityksen tematiikasta riittäviä perusteita näin rajujen keinojen käyttämiseen?
Pitää kysyä miksi, ja yhden vastauksen katsoja saa Tampereen teatterikesän sivuilla julkaistusta Munruczón haastattelusta. Ohjaaja vertaa raiskattua Lucya Unkariin. Tästä näkökulmasta kekseliäs ja muotokieleltään hyvin rikas, jopa välillä komedian sävyjä saava Szégyen ei ole siten ensisijaisesti esitys, vaan manifesti Unkarin älymystölle.
Nobel-kirjailija J. M. Coetzeen romaanissa Häpeäpaalu Etelä-Afrikan buureihin kuuluva Lucy päättää jäädä esi-isien maille, vaikka entiset alustalaiset pyrkivät karkottamaan hänet Salemista jatkuvan väkivallanuhan avulla ja lopulta joukkoraiskauksen pakottamana. Analogia älymystön joukkopakoon äärioikeistolaisen pääministeri Victor Orbánin hallitsemasta Unkarista on selvä.
Haastattelun perusteella Mundruczó on unkarilainen patriootti. Esityksen perusteella hän jakaa ryhmineen myös monien muiden lahjakkaiden teatterintekijöiden huolen koko Euroopan ja koko maailman tulevaisuudesta.
Unkarissa nimekkäät poliitikot ovat jo ehtineet julkisuudessa vaatia muun muassa juutalaisten rekisteröintiä ja lopullista ratkaisua romaniväestön aiheuttamaan ongelmaan.
Etelä-Afrikan yhteiskunnallinen ja poliittinen tilanne ei ollut edes apartheidin aikana mustavalkoinen. Maassa on asunut ja asuu juuriltaan, kulttuuriltaan ja etniseltä taustaltaan erilaisia ryhmiä. Coetzeen tarinan Lucy ja hänen isänsä David Lurie (näytelmän roolissa Sándor Zsótér) ovat taustaltaan buureja, Hollannista 1600-luvulla Etelä-Afrikkaan muuttaneiden siirtolaisten jälkeläisiä.
Kerroksellisuutta siis riittää. Liikkeelle lähdetään yksilötasolta. Tiedotusopin professorin virkaa vastoin tahtoaan hoitava yli viisikymppinen David makaa oman oppilaansa kanssa ja Lucyn parisuhde toisen naisen kanssa on juuri päättynyt.
Tarinan keskeinen teema on kysymys sovinnon mahdollisuudesta. Romaanin dramatisoinut Viktória Petrányi myös pelkistää tämän teeman esiin hyvin esille, vaikka koko juttu saattaa mennä katsojalta ohi dramaattisen alun aiheuttaman järkytyksen takia.
Coetzeen näkemys sovinnon mahdollisuudesta on niin pessimistinen, että minun oli vaikea katsoa Steven Jacobsin kirjan pohjalta ohjaamaa elokuvaa. Suurten konfliktien perimmäinen syyt eivät löydy politiikasta tai uskonnosta, vaan viimekädessä kysymys on leivästä, oikeudesta olla ja elää. Laumaeläimenä ihmisen on valittava oma laumansa, jos haluaa elää.
Näytelmässä tämän totuuden sanoo Lucy, jonka ainoa mahdollisuus selvitä on alistuminen väkivallan edessä.
”On riski omistaa jotakin: auto, kenkäpari, savukerasia. Niitä ei riitä kaikille, ei autoja, kenkiä, savukkeita. On liian paljon ihmisiä, liian vähän tavaroita. Se vähäkin on pantava kiertoon, jotta kaikki voivat olla edes päivän onnellisia. Näin kuuluu teoria; pidä kiinni siitä teoriasta ja teoreettisesta lohdusta”, Lucy sanoo.
Ehkä vielä oleellisempaa on se, mitä hän sanoo sitten:
”Ei inhimillistä pahuutta vaan laaja verenkiertojärjestelmä, jonka toiminnalle sääli ja kauhu ovat yhdentekeviä. Näin elämä on tässä maassa nähtävä: kaikessa kaavamaisuudessaan. Muuten tulisi hulluksi. Autot, kengät; myös naiset. Systeemissä on varmasti sijansa myös naisille ja sille, mitä heille tapahtuu.”
Lainaukset eivät tässä ole suoraan esityksestä eivätkä Coetzeen kirjasta poimittuja, vaan Päivi Kanniston aihetta käsittelevästä bogista.
Lucy menettää fyysisen koskemattomuutensa ja ihmisarvonsa. Hänen isältään varastetaan auto. Coentzeen romaani rinnastus on musertavan kuvaava.
Lucyn maatilan lähellä toimii eläinklinikka, jossa lopetetaan alueelta paenneiden valkoisten kodittomasi jääneitä koiria. Kenelle kuuluu vastuu näiden ”kanssaolevien” hyvinvoinnista huolehtiminen? Eläintenhoitaja (Lili Monori) kysyy ensin, miksi vain hänen pitää kantaa tätä vastuuta ja tarjoaa sitten myös yleisölle mahdollisuutta antaa armahtava piikki.
Vapaaehtoisia ei Tampereen teatterikesän yleisön joukosta löytynyt.
Symboliikka on vahvaa. Koominen ja traaginen kohtaavat, kun tässä kohtauksessa näyttelijät heittäytyvät koiran osaan.
Kysymys taitaa olla akuutti. Kuka huolehtii tämän maailman kanssaolevista, kun hyvinvointivaltioiden rakenteet alkavat murtua eikä vakaampiin oloihin paenneella eliitillä ole sen paremmin rahaa kuin halujakaan maksaa lunnaita yhteiskuntarauhan säilymisestä?
Matka vakaista yhteiskunnallisista oloista täyteen anarkiaan on ajallisesti vain seitsemän saamatta jääneen aterian päässä. Samalla kellonlyömällä alkavat myös etisten vääryyksien kostaminen uusilla.
Proton Színhazin Häpeäpaalua ei voi oikein edes hyvällä tahdolla sanoa puhdistavaksi kokemukseksi. Pala jäi pahasti kurkkuun kiinni ja siinä riittää todennäköisesti nieleskeltävää vielä pitkäksi aikaa.
Avantouintia harrastava Aila (Riitta Selin) on yhteisön kantaäiti ja Hanna Raiski esittää näytelmän kaikkitietävää kerjotaa, Vierailijaa. Kuva Turun kaupunginteatteri
Näytelmäkirjailija Pipsa Lonka kuvaa ihmisiä lempeän huumorin sävyttämällä lämmöllä. Longan luomat roolihenkilöt ovat uskottavia, ihan oikeiden ihmisten oloisia. Osumatarkkuus on niin suuri, että epäilemättä monet Longan ystävät ja tuttavat ovat saaneet luovuttaa jonkin luonteenpiirteensä näiden roolihahmojen rakennuspuiksi.
Eivätkä nämä kuvitteelliset hahmot ole vain yksilöitä, vaan ennen muuta pienen, Itämeren rannalla kyhjöttävän kyläpahasen muodostaman yhteisön jäseniä. Turhaan ei Longan These Little Town Blues Are Melting –näytelmää palkittu New Baltic Drama 2011–kilpailussa parhaana suomalaisena näytelmänä kaksi vuotta sitten.
Lonka on rakentanut tekstinsä klassisen draaman kaavalla aina hieman toistaitoisia jumalia myöten. Ukko ylijumalan asemaan on asetettu itse luonto, joka uhkaa hukuttaa luomansa uuden vedenpaisumuksen alle. Antiikin draamassa näytelmän tapahtumia kommentoivan kuoron paikalla on kaikkitietävä kertoja.
Näytelmän tapahtumat on sijoitettu tulevaisuuteen, aikaan, jolloin ilmaston lämpeneminen ja jäätiköiden sulaminen on alkanut nostaa merenpintaa. Ilmastomuutoksesta puhuminen on näytelmän kirjoittajalle varmasti kuolemanvakava aihe, mutta yhtä hyvin näytelmän vanha raamatullinen allegoria vedenpaisumuksesta voi kuvata sitä taloudellista katastrofia, joka odottaa meitä jo ihan nurkan takana. Näytelmän voimattomat ja osattomat ihmiset ovat myös tämän muutoksen uhreja.
Turun kaupunginteatteri esitti Longan näytelmän tuoreeltaan lukudraamana. En ole tuota esitystä nähnyt, mutta olen varma, että tekstistä syntyisi myös aivan mahtava radiokuunnelma.
Myös Turun kaupunginteatterin uuden, Maarit Ruikan ohjaaman sovituksen Lauluja harmaan meren laidalta koossa pitävä voima on hieno näyttelijäntyö. Riitta Selin, Eila Halonen, Jukka Soila ja muut teatterin kokeneet veteraanit näyttelevät osansa hengästyttävällä tavalla. Kaikesta näkee ja ennen kaikkia kuulee, että esimerkiksi puhetekniikkaan liittyvä ammattitaito on Turun kaupunginteatterissa aivan erityisen vaalinnan kohteena.
Ohjaajana Ruikka on antanut näyttelijöilleen tilaa tuoda esiin omaa persoonallisuuttaan ja osaamistaan. Ainakin Tampereen teatterikesän esityksessä kohtausten ajoitus oli lähellä täydellistä. Hieman erikoisesta rakenteestaan huolimatta esityksestä välittyi hyvin vahva läsnäolon tunne.
Keskeinen osa näytelmän ylöspanoa ovat Timo Teräväisen ohjaamat ja kuvaamat videot. Ratkaisu toimi hyvin niissä kuvissa, joissa ovat mukana myös esityksen näyttelijät. Kun pääroolin kuvissa ottaa itse luonto, toteutus alkaa sotia Longan käsiohjelmassa esittämää perusdilemmaa vastaan. Maisema ei mahdu markettiin (eikä videokuvaan) olipa tämä marketti (tai videoskriini) kuinka suuri tahansa.
Teatterikesän lehdistöinfossa Ruikka hehkutti näiden videoiden erinomaisuutta. Eikä Teräväisen kuvissa tai lavastaja Jani Uljaan ehkä hieman vanhakantaisesti tekemässä toteutuksessa mitään vikaa ollut. Esimerkiksi Kansallisteatterin Patriarkan visualisoinnissa kunnostautuneen Teräväisen kuvat ovat upeita ja varmaan useimmat esityksen katsojat eivät ole aikaisemmin koskaan nähneet, miltä meren aallot näyttävät, kun niitä kuvataan veden alla.
Katsojana tekee mieli kysyä, miksi esityksen visualisointiin on käytetty näin valtavasti rajallisia resursseja, kun näytelmän nimeksikin on kuitenkin kelvannut Lauluja harmaan meren laidalta. Eihän se ole mikään meri, vaan mielenmaisema.
Näytelmän teemaa ajatellen ratkaisu ei tunnu erityisen ekologiselta. Toisaalta kysymykseen miksi on aina olemassa pätevä vastakysymys, miksi ei?
Tässä esityksessä kokonaisuus oli joka tapauksessa enemmän kuin osiensa summa. Esitys piti ainakin minut pihdeissään alusta loppuun ylipitkästä kolmen tunnin kestostaan huolimatta. Longan teksti on oikea helmi. Siihen kannattaisi vaikkapa Imatralla toimivan Irti-teatterin aikuisten ryhmässä tarttua teatterin harrastajien voimin.
Pipsa Lonka: Lauluja harmaan meren laidalta. Turun kaupunginteatterin esitys Tampereen teatterikesässä. Ohjaus Maarit Ruikka, lavastus Jani Uljas, puvut Sari Suominen, valot Jarmo Esko, ääni Jussi Matikainen, videosuunnittelu ja kuvaus Timo Teräväinen, animaatiot ja projisoinnit Sanna Malkavaara.
Rooleissa: Hanna Raiskinmäki, Riitta Selin, Eila Halonen, Jukka Soila, Kirsi Tarvainen, Mervi Takatalo, Kimmo Rasila, Stefan Karlsson, Markus Riuttu, Ulla Reinikainen, Ulla Koivuranta
Kolmea sisarta näyttelevät Eeva Soivio, Vilma Melasniemi ja Laura Malmivaara. Kuva Noora Geagea
On varmasti ainakin tuhat ja yksi tapaa dramatisoida ja ohjata Anton Tšehovin Kolme sisarta. Ja sitten on tämä Lauri Maijalan tapa.
Maijala on ohjannut KOM-teatterin Kolmesta sisaresta burleskin komedian. Eikä se ole yhtään huono idea. Myös Tšehov itse oli sitä mieltä, että Kolmea sisarta on komedia.
Maijala on satiirikko, jonka pilkan terävin kärki osuu jälleen tarkasti maalinsa. Tšehovin kolme sisarta on rakastettu klassikko, jonka henkilöhahmot ovat tulkinnasta ja vuosikymmenistä toiseen herättäneet sekä teatterin tekijöissä että yleisössä suuria tunteita. Maijalalta ei ole jäänyt huomaamatta, että tähän tunteiden kirjoon mahtuu myös ylenkatsetta ja pilkkaa. Mokomat luuserit.
Ihminen on oman onnensa seppä. Tätä lakia sisarista nuorin Irina (Laura Malmivaara) lukee lakia KOM-teatterin kohtauksessa työntekoa äänekkäästi vieroksuville luutnantti Tuzenbachille (Juho Milonoff) ja hänen upseerikollegalleen Soljonyille (Eero Milonoff) kokoomuksen Nykypäivästä. Arbeit macht frei!
Se sattuu kummasti tällaisen urautuneen poroporvarin kokoomuslaiseen sieluun.
Maijalan ohjauksessa näytelmän roolihenkilöt eivät ole mitään eteerisiä impressioita, ideaaleja, jotka ovat olemassa vain tajunnan tasolla, vaan lihaa ja verta. Näyttämöllä ja Sorin Sirkuksen katsomon portaissa juostiin keskiviikkona lujaa eikä yhtään kuvaa tai tuolia jätetty kaatamatta.
Meno ja meininki olivat välillä kuin lastentarhassa hoitotätien ylipitkäksi venähtäneen kahvitauon aikana. Kaikki Prozorovan sisarusten talon ikkunat kivitetään rikki.
Lahjakkaan ja omaäänisen taiteilijan tunnistaa varmimmin hänen teostensa kerroksellisuudesta. Maijalan dramatisoinneissa ja ohjaksista tällaisia tasoja löytyy vaikka muille jakaa.
Kolmessa sisaressa liikutaan yhdellä tasolla tekijöille ilmeisen tärkeällä, mutta maallikolle hieman hämäräsi jäävällä tasolla. Maijala on teatterintekijä jo kolmannessa polvessa ja samaa vikaa on ainakin Milonoffin veljeksissä ja Olgan roolin esityksessä näytelevässä Vilma Melasniemessä.
Epäilen, että esityksen herkullisimmat sisäpiirivitsit menivät ainakin meikäläiseltä tällä kertaa yli hilseen. Epäilys syntyy siitä, että Maijala on ohjauksessaan rikkonut kaikki niitä kirjoittamattomia sääntöjä, joita yleensä noudatetaan näytelmän kohtausten rakentelussa.
Maijalan Juoppohullun päiväkirjan filmatisoinnista alkanut yhteistyö lavastaja Markku Pätilän kanssa jatkuu KOM-teatterin Kolmessa sisaressa. Se ei kuitenkaan välttämättä helottanut katsojan osaa. Lavastukseen kuuluu palon arjen askareisiin liittyviä esineitä ja niille on vielä helppo antaa merkityksiä. Se kaikki muu jumittaa helposti korvien välissä jylläävän raksuttimen pitkäksi aikaa.
Lopputulos ei ole kovin katsojaystävällinen, mutta sitäkin mielenkiintoisempi. Maijala ja näyttelijänsä eivät pelkästään kapinoi, vaan tekevät hyviä kysymyksiä.
Teatterin suurten klassikkojen päälle on vuosikymmenten ja vuosisatojen aikana kertynyt luvuton määrä kerroksia eri aikakausia edustavien teatterintekijöiden tulkinnoista. Sekä alkuperäiset tekstit että niistä tehdyt dramatisoinnit ja ohjaukset ovat kuitenkin huippulahjakkaiden ihmisten tekosia.
Tomppeliosaston näkemyksiin ihmisen todellisesta eksistenssistä on päästy kurkistamaan vasta siinä vaiheessa, kun sanomalehdet alkoivat julkaista teatterikritiikkejä. Tavalliset punaniskat eivät tunnetusti juuri runoja rustaa edes kotitarpeiksi, puhumattakaan siitä, että he kirjoittaisivat romaaneja tai näytelmiä.
Mikä on ihmisen todellinen eksistenssi? Ovatko muutamat tähän pölkkypäiden klaaniin sattumalta syntyneet valioyksilöt kelvollisia todistamaan koko ihmiskunnan puolesta? Mistä kumpuaa kaikki tämä kaipaus ja häpeä?
Maijalan töissä minua kiehtoo miehen viljelemä salaviisas sarkasmi. Mies on hanakka provosoimaan, mutta ei tee sitä itsetarkoituksellisesti. Tekstien ja ohjausten ironia haastaa katsojan ajattelemaan.
Näyttelijät ovat epäilemättä sekä fyysisesti että psyykkisesti kovilla Maijalan tarjoilemassa kyydissä. Kun volyyminappulat käännetään kypälle, nupit ovat ja pysyvät kaakossa. Sellainen olotila ei tietenkään anna kovin paljon liikkumavaraa hienovarisiin psykologisiin nyansseihin perustuvalle tulkinnalle.
Kolmessa sisaressa useita eri rooleja näyttelevä Taisto Reimaluoto on KOM-teatterin esityksen huippuhyvien näyttelijöiden joukossa vielä ihan oma lukunsa. Reimaluodolla on aivan ainutlaatuinen lavakarisma ja niin persoonallinen ja omaääninen tapa esittää, että vertailukohtia löytyy tällä hetkellä vain vainajien joukosta. Edesmennyt Veikko Sinisalo tulee hakemattakin mieleen, vaikka miehet ovat sekä habitukseltaan että tyyliltään kuin kahdelta eri planeetalta.
Maijalan opiskelukavereidensa kassa Työväen näyttämöpäiville Mikkeliin tekemä ”Mannerheim eli lapsistasi ei mitään” nosti jonkinlaisen myrskyn Helsingin Sanomien yleisönosastossa muuta vuosi sitten. Miehen taiteellinen lopputyö Muoviukkeli Lahden Teatteri Jukossa oli ainakin meikäläisestä kova juttu.
Maijala on esiintynyt kasi kertaa ohjaajana myös Lappeenrannan kaupunginteatterissa. Hevosen tarina perustui Maijalan omaan käsikirjoitukseen. Ei lintu eikä kala taas perustui saksalaisen Franz Xaver Kroetzin tekstiin.
Anton Tšehov: Kolme sisarta. Suomennos Martti Anhava. Ohjaus Lauri Maijala, lavastus Markku Pätilä, puvut Niina Pasanen, maskeeraus Leila Mäkynen, valot Kari Vehkonen, äänet Lauri Maijala ja Jani Rapo. Rooleissa Vilma Melasniemi, Eeva Soivio, Laura Malmivaara, Leo Honkonen, Eero Milonoff, Juho Milonoff, Helmi-Leena Nummela, Taisto Reimaluoto, Niko Saarela ja Timo Torikka.
