”Jos farssi ei ole täydellinen, se ei ole mitään.”
Tämä Neil Hardwickin armoton toteamus (Teatteriblogi) pitää paikkansa. Hardwickin mielestä farssi on teatterin kuninkuuslaji, vaikea ja armoton.
Tragediassa tai komediassa virheitä saadaan anteeksi tai ainakin niistä voi olla eri mieltä.
Ehkä parasta Lappeenrannan kaupunginteatterin Riemurahoissa on se, että farssi on tehty. Teatterista löytyy tahtoa ja taitoa tarjota yleisölleen monipuolista ohjelmistoa. Ilman yleisöä teatteri ei ole mitään.
Myös teatterin näyttelijät laittavat itsensä peliin. Näyttämöllä riittää vauhtia ja yllättäviä käänteitä.
Hardwickin ensimmäinen käsky farsin tekijöille kuuluu: ”Psykologisointi pois!”
Tämä pitää kuitenkin vain osittain paikkansa. Me tunnistamme myös farssin henkilöhahmot, heidän motiivinsa ja henkilöiden välille syntyvät psykologiset jännitteet kulttuurin syvärakenteiden kautta.
Kysymys on itse asiassa meidän aivojemme tavasta toimia. Suurin osa tunteita ja myös ajatuksia käsittelevistä prosesseista tapahtuu tietoisen ajattelun ulkopuolella, tai ehkä oikeammin alapuolella. Nopeatempoisessa farssissa tämän aivojen perusominaisuuden merkitys korostuu, koska tietoiselle ajattelulle ja analyysille ei jää aikaa.
Juuri siksi farssi ei anna myöskään tekijöilleen yhtään virhettä anteeksi.
Samasta syytä myös kieli tuottaa hankaluuksia. Englantilainen tapakulttuuri ei käänny jäännöksettömästi suomen kielelle. Me emme myöskään osaa tulkita näitä kielen piilomerkityksiä kääntäjän ja dramatisoijan ponnisteluista huolimatta, koska tämä tulkinta tapahtuu tiedostamattomalla tasolla. Se on tavallaan refleksi.
Ilman tätä tiedostamatonta refleksiä, myös farssin hauskuus on silkkaa teeskentelyä.
Pulma on ilmeinen ja sen kanssa ovat selvästi joutuneet painiskelemaan niin englantia äidinkielenään ja Suomessa vuosikymmeniä asunut Hardwick kuin angloamerikkalaisten näytelmien kääntäjänä ja ohjaajana kunnostautunut Timo Rissanen.
Englantilaisten ja amerikkalaisten komedioiden ja farssien henkilöt jäävät helposti jollakin määrittelemättömällä tavalla etäisiksi.
Tässä törmäämme Hardwickin kuudenteen sääntöön, jonka mukaan farssin päähenkilöiden on oltava tarpeeksi rakastettavia tai ainakin kiinnostavia, että me välitämme heistä, mutta samalla tarpeeksi inhottavia, että nautimme niiden tuhoutumisestaan. Tämä on näyttelijän vaikein tehtävä ajoituksen jälkeen.
Esimerkiksi Samuli Punkka oli Lappeenrannan esityksessä sekä kiinnostava että rakastettava pikemminkin Samuli Punkkana kuin hänen esittämänään Henry Perkinsinä. Tämä ero ei liene merkityksetön. Farssi on tietenkin sukua suoraan alenevassa polvessa myös Antiikin Kreikan tragedialle, jossa jumalat (me, yleisö) haluamme syötä kohti rikkauksia kurottavan sankarin alas jalustaltaan.
Huikeassa vedossa oleville Punkalle ja kumppaneille toivoin läpi näytelmän vain yhä uusia onnistumisia.
Farsissa ajoitus on kaikki. Lappeenrannan esityksessä iskut sattuvat hyvin paikoilleen, mutta kehittelyt jäivät usein vajaiksi. Riemurahat kuulosti suomalaiselta heavy rock -yhtyeeltä. Volyymi pysyi koko ajan kypällä, mutta nyansseissa oli toivomisen varaa.
Luultavasti myös tässä asiassa kieli tekee omat tepposensa. Kaikki minun kaltaiseni ikävammaiset muistavat varmasti vieläkin ne ulkomaalaisista hiteistä 60- ja 70-luvulla tehdyt toinen toistaan kammottavammat käännösiskelmät, joissa kappale kappaleen jälkeen soi sellainen merkillinen körttiläissoundi.
Hyvä jumala, päästä minut laulamisen vaivasta ja salli minun veisata.
Käsiohjelman mukaan vuonna 1934 syntynyttä Ray Cooneytä pidetään Lontoon West Endin kruunaamattomana farssikuninkaana.
Riemurahat (Fynny Money) kantaesitettiin vuonna 1994. Muun muassa Varkauden teatteri esitti farssia pari vuotta sitten ja se on kulunut myös monien harrastajateattereiden ahkerassa käytössä.
Riemurahat ei kuulu Cooneyn parhaimpien farssien joukkoon, toivottavasti. Asenteiltaan Riemurahat on suoraan jostain edellisen vuosisadan juoksuhaudoista. Esimerkiksi homoseksuaalisuuden kriminalisoiti lopetettiin Engalannaissa jo vuonna 1967. Ronskius, tyypittely ja typeryys eivät minusta ole farssia kuvaavia synonyymejä.
No toisaalta farssit tuppaavat jo luonteensa takia olemaan konservatiivisia. Niiden hauskuus perustuu meidän pittyneisiin asenteisiimme.
Ja toki ihmiset, joiden mielestä ahneus kovankin onnen voittaa, ovat edelleen täysin tunnistettavissa ja ajankohtaisia.
