Miksi nuori, melkein lapsi vielä, tappaa? Pitääkö meidän myös yrittää ymmärtää koulusurmien kaltaisiin hirmutekoihin ajautuneita nuoria?
Vastaus on tietenkin itsestään selvä. Koulusurmien kaltaista väkivaltaa voidaan ehkäistä vain tutkimalla perusteellisesti yhteisöllisiä, kulttuurisia ja yksilöpsykologisia prosesseja, jotka johtavat tämänkaltaisiin hirmutekoihin.
Edessä on silloin tavattoman monimutkainen vyyhti. Kannattaa muistaa, että myös Adolf Hitler, Josif Stalin ja muut historiasta tutut hirmuhallitsijat ovat olleet ihmisiä. Mitään myyttistä, ihmismielen ulkopuolelta tulevaa pahuutta ei ole olemassa.
Vaikeusaste vain kasvaa, kun koulusurmien kaltaista ilmiötä ryhdytään kuvaamaan taiteen keinoin. Eikä ongelmia ainakaan vähennä se, että kouluampumisten kaltaisiin hirmutekoihin syyllistyneet yksilöt ovat omaksuneet sekä ajattelu- että toimintamallinsa vallitsevasta kulttuurista.
Eikä kysymys ole vain populaarikulttuurin ja väkivaltaviihteen mukanaan tuomasta lieveilmiöstä. Mekanismit, joiden välityksellä yhteisön tai yhteiskunnan harjoittama kontrolloitu väkivalta muuttuu yksilötason kontrolloimattomaksi väkivallaksi, ovat tietenkin ikivanhoja.
Minun mielessäni herää heti monta kysymystä, jos toimittajat tai tekijät itse määrittelevät koulukiusaamista ja –väkivaltaa kuvaavaa teostaan adjektiivilla raju.
Amerikkalaisen William Mastrosimonen Bang Bang Yuo’ar Dead on kirjoitettu alun perin elokuvakäsikirjoitukseksi 2000-luvun alussa.
Ohjaaja Nazia Asifin Mikkelin Tyttöteatterille tekemä sovitus on tyylitelty ja jotenkin hellyttävän kotikutoinen. Elokuvan konkreettinen, pistoolinpiippu otsalla –väkivalta on etäännytetty elekielen ja symbolien tasolle.
Nuoret teatterin harrastajat eläytyvät osiinsa voimakkaasti. Kaikesta näkee, että tämä juttu koetaan hyvin tärkeäksi. Meillä on tärkeää sanottavaa.
Yhtä tosissaan esityksen näyttivät ottavan myös Työväen näyttämöpäivien nuoret katsojat. Yleisön reaktioista näki, että koulukiusaaminen on ihan henkilökohtaisesti akuutti ja kipeä ongelma.
Ongelmia tuottaa se, että hyvin merkittävä osa Mastrosimonen kuvaamasta amerikkalaisen yhteiskunnan todellisuudesta jää tekijöiltä sisäistämättä ja hyvin vieraaksi se jää siten myös lähtökohtaisesti esityksen yleisölle.
Suomessa rötöstelevät nuoret tuntevat amerikkalaisten poliisisarjojen maneerit paremmin kuin supisuomalaisen poliisin arkiset rutiinit ja käräjäoikeuksien harmaan arjen.
No toki aitoa yhtenäiskulttuuriakin löytyy tuolta tavanpalvonnan ja asehulluuden puolelta.
Suurin pulma Asifin sovituksessa liittyy kuitenkin kouluampuja Trevor Adamsin rooliin. Tyylitellyssä sovituksessa hänestä tulee koko tarinan ainoa edes jollakin tavalla aidoksi ihmiseksi tunnistettava henkilöhahmo näyttämöllä. Samalla Trevorista tulee myös samaistumisen kohde.
Siinä ei sinänsä ole mitään merkillistä. Lähes jokainen meistä on mielikuvissa elätellyt murhanhimoisia ajatuksia lähimmäisistämme.
Ongelma tällaisesta samaistumisesta voi tulla, jos katsojan mielessä on jo valmiiksi viritettynä sellainen psykososiaalinen pommi, joka lauetessaan johtaa hirmutekoihin.
Yhdysvaltojen mahtavalla kansallisella kivääriseuralla on tapana perustella kantaansa mantralla, jonka mukaan aseet eivät tapa ketään, vaan pahat ihmiset. Hollywoodin väkivaltaviihteen tekijöillä on tapana perustella omaa ”sananvapauttaan” lähes samanlaisilla argumenteilla.
Sananvapauden kannalta kysymys on myös aidosta intressiristiriidasta, jota myös taiteen tekijän on mahdotonta sivuuttaa.
Mikkelin Tyttöteatterin esityksessä korostetaan sitä, että myös kouluampuja Trevor on uhri, joka menettää ampumiensa koulutoverien tavoin elämänsä.
Tämä tuskin toimii pelotteena ihmiselle, jonka hirmuteko päättyy itsemurhaan. Suomessa nuori murhaaja ei myöskään faktisesti jaa Trevoirin kohtaloa. Meillä ei ketään tuomita elinikäiseen vankeuteen ilman mahdollisuutta päästä joskus ehdonalaiseen vapauteen.
Enkä ole niin vakuuttunut edes siitä, että hirmutekoon syyllistynyt nuori välttämättä joutuisi psyykkisesti lopullisesti ojasta allikkoon. Esimerkiksi natsi-Saksassa tuhannet hirmutekoihin osallistuneet ”tavalliset ihmiset” jatkoivat myös sodan jälkeen elämäänsä ja työtään esimerkiksi poliisina ihan mallikansalaisina.
Ylen Etelä-Savon uutisten mukaan William Mastrosimonen näytelmä on nuorille esittäjilleen rankka juttu. Kuva Mikkelin Tyttöteatteri
Miksi nuori, melkein lapsi vielä, tappaa? Pitääkö meidän myös yrittää ymmärtää koulusurmien kaltaisiin hirmutekoihin ajautuneita nuoria?
Vastaus on tietenkin itsestään selvä. Koulusurmien kaltaista väkivaltaa voidaan ehkäistä vain tutkimalla perusteellisesti yhteisöllisiä, kulttuurisia ja yksilöpsykologisia prosesseja, jotka johtavat tämänkaltaisiin hirmutekoihin.
Edessä on silloin tavattoman monimutkainen vyyhti. Kannattaa muistaa, että myös Adolf Hitler, Josif Stalin ja muut historiasta tutut hirmuhallitsijat ovat olleet ihmisiä. Mitään myyttistä, ihmismielen ulkopuolelta tulevaa pahuutta ei ole olemassa.
Vaikeusaste vain kasvaa, kun koulusurmien kaltaista ilmiötä ryhdytään kuvaamaan taiteen keinoin. Eikä ongelmia ainakaan vähennä se, että kouluampumisten kaltaisiin hirmutekoihin syyllistyneet yksilöt ovat omaksuneet sekä ajattelu- että toimintamallinsa vallitsevasta kulttuurista.
Eikä kysymys ole vain populaarikulttuurin ja väkivaltaviihteen mukanaan tuomasta lieveilmiöstä. Mekanismit, joiden välityksellä yhteisön tai yhteiskunnan harjoittama kontrolloitu väkivalta muuttuu yksilötason kontrolloimattomaksi väkivallaksi, ovat tietenkin ikivanhoja.
Minun mielessäni herää heti monta kysymystä, jos toimittajat tai tekijät itse määrittelevät koulukiusaamista ja –väkivaltaa kuvaavaa teostaan adjektiivilla raju.
Amerikkalaisen William Mastrosimonen Bang Bang You’re Dead on kirjoitettu alun perin elokuvakäsikirjoitukseksi 2000-luvun alussa.
Ohjaaja Nazia AsifinMikkelin Tyttöteatterille tekemä sovitus on tyylitelty ja jotenkin hellyttävän kotikutoinen. Elokuvan konkreettinen, pistoolinpiippu otsalla –väkivalta on etäännytetty elekielen ja symbolien tasolle.
Nuoret teatterin harrastajat eläytyvät osiinsa voimakkaasti. Kaikesta näkee, että tämä juttu koetaan hyvin tärkeäksi. Meillä on tärkeää sanottavaa.
Yhtä tosissaan esityksen näyttivät ottavan myös Työväen näyttämöpäivien nuoret katsojat. Yleisön reaktioista näki, että koulukiusaaminen on ihan henkilökohtaisesti akuutti ja kipeä ongelma.
Ongelmia tuottaa se, että hyvin merkittävä osa Mastrosimonen kuvaamasta amerikkalaisen yhteiskunnan todellisuudesta jää tekijöiltä sisäistämättä, ja hyvin vieraaksi se jää siten myös lähtökohtaisesti esityksen yleisölle.
Suomessa rötöstelevät nuoret tuntevat amerikkalaisten poliisisarjojen maneerit paremmin kuin supisuomalaisen poliisin arkiset rutiinit ja käräjäoikeuksien harmaan arjen.
No toki aitoa yhtenäiskulttuuriakin löytyy tuolta tavanpalvonnan ja asehulluuden puolelta.
Suurin pulma Asifin sovituksessa liittyy kuitenkin kouluampuja Trevor Adamsin rooliin. Tyylitellyssä sovituksessa hänestä tulee koko tarinan ainoa edes jollakin tavalla aidoksi ihmiseksi tunnistettava henkilöhahmo näyttämöllä. Samalla Trevorista tulee myös samaistumisen kohde.
Siinä ei sinänsä ole mitään merkillistä. Lähes jokainen meistä on joskus mielikuvissa elätellyt murhanhimoisia ajatuksia lähimmäisistämme.
Ongelma tällaisesta samaistumisesta voi tulla, jos katsojan mielessä on jo valmiiksi viritettynä sellainen psykososiaalinen pommi, joka lauetessaan johtaa hirmutekoihin.
Yhdysvaltojen mahtavalla kansallisella kivääriseuralla on tapana perustella kantaansa mantralla, jonka mukaan aseet eivät tapa ketään, vaan pahat ihmiset. Hollywoodin väkivaltaviihteen tekijöillä on tapana perustella omaa ”sananvapauttaan” lähes samanlaisilla argumenteilla.
Sananvapauden kannalta kysymys on myös aidosta intressiristiriidasta, jota myös taiteen tekijän on mahdotonta sivuuttaa.
Mikkelin Tyttöteatterin esityksessä korostetaan sitä, että myös kouluampuja Trevor on uhri, joka menettää ampumiensa koulutoverien tavoin elämänsä.
Tämä tuskin toimii pelotteena ihmiselle, jonka hirmuteko päättyy itsemurhaan. Suomessa nuori murhaaja ei myöskään faktisesti jaa Trevoirin kohtaloa. Meillä ei ketään tuomita elinikäiseen vankeuteen ilman mahdollisuutta päästä joskus ehdonalaiseen vapauteen.
Enkä ole niin vakuuttunut edes siitä, että hirmutekoon syyllistynyt nuori välttämättä joutuisi psyykkisesti lopullisesti ojasta allikkoon. Esimerkiksi natsi-Saksassa tuhannet hirmutekoihin osallistuneet ”tavalliset ihmiset” jatkoivat myös sodan jälkeen elämäänsä ja työtään esimerkiksi poliisina ihan mallikansalaisina.
Kuva on otettu esityksen harjoituksista. Kuvassa Joanna Haapalainen ja Mikko Hintikka. Kuva Jyväskylän ylioppilasteatteri
Säkenöivän briljantti teksti, oivaltava ohjaus ja upeat roolityöt, joista loisti esittämisen ilo. Teatteriturnee Työväen näyttämöpäivillä alkoi lupaavasti. Perjantain toinen esitys, Jyväskylän ylioppilasteatterin Hyvät herrat, juokaa etikkaa! oli pysäyttävä elämys.
Venäläisen Daniil Harmsin (Daniil Ivanovitš Juvatšov) tuotantoa tunnetaan huonosti Suomessa.Rehellisesti sanottua en tiedä miten laaja nuorena kuolleen kirjailijan tuotanto on ollut. Vain kolme hänen teostaan on suomennettu ja jyväskyläläisten esitys perustuu näihin suomennettuihin kirjoihin Ensiksi ja toiseksi, Sattumia ja Perinpohjainen tutkimus.
Harms kuoli nälkään 37-vuotiaana Leningradin piirityksen aikana vuonna 1942 psykiatrisessa sairaalassa. Mielisairaalaa hän joutui samasta syystä kuin moni muukin Josif Stalinin hallitsemassa Neuvostoliitossa, mielipiteidensä takia.
Mikään helppo ihminen Harms ei varmasti ole ollut eläessään sillä ainakin Jyväskylän ylioppilasteatterin esityksen kattava teema on toisen ihmisen kohtaamisen vaikeus. Harms pohtii teksteissään hyvin arkisiltakin tuntuvien paradoksien kautta syvällisesti kielen perimäistä olemusta.
Harmsia ei varmasti turhaan pidetä absurdin kirjallisuuden mestarina.
Virolainen Kalev Kudu tekee ohjauksessaan tämän kielen ja todellisuuden välisen kuilu näkyväksi mimiikan avulla. Esityksen teho perustuu tarkkaan ajoitukseen. Ei siis ihme, jos jyväskyläläisten esitys nappaa jo muutaman minuutin kuluttua katsojan otteeseensa ja sen jälkeen esityksen intensiteetti kasvaa oikeaoppisesti kohtaus kohtaukselta esityksen loppuun asti.
Kokkonaisuuden kruunaa musiikki ja laulut, joita näyttelijät itse esittävät. Hienostuneisuudessaan ja taidokkuudessaan jyväskyläläisten esitys itse asiassa muistutti kamarimusiikkikonserttia.
Kudu on opiskellut teatteria Tarton yliopistossa. Kyseisen teatterikorkeakoulun opintosisällöt ovat minulle täysi arvoitus, mutta uskallan kuitenkin veikata, että Konstantin Stanislavskin metodeilla on edelleen oma paikansa opetusohjelmassa.
Näyttelijöiden kannalta Kudun valitsema tyylilaji on hyvin vaativa. Epäilemättä se on myös erittäin palkitseva.
Kaikesta näkee, että esityksen eteen on tehty töitä tunteja laskematta. Ainakin Mikkelin teatterin pienellä näyttämöllä taitava osaaminen puhkesi hallituksi esittämiseksi. Läsnäolo ei aina vaadi suuria eleitä. Ainakin tällä kertaa mahtava fiilis syntyi hyvin pienistä eleistä.
Joanna Haapalainen, Iiro Nahkamäki, Eeva Sutinen, Aino Vauhkonen, Mikko Hintikka, Tessa Horila, Panu Ilén ja Noora Määttä, olitte kaikki upeassa vedossa.
Jyväskyläläisten esitys on varmasti hyvä esimerkki myös sitä, miten tärkeää vuorovaikutus eri maista tulevien teatterintekijöiden välillä on teatteritaiteen kehitykselle.
Pienessä maassa ja pienellä kielialueella me juutumme muuten helposti vain yhteen käsitykseen sitä, miltä taiteellisesti kunnianhimoisen ja korkeatasoisen produktion pitää näyttää ja tuntua.
Humisevassa harjussa puhutaan ja pussataan kovaa ja kiihkeästi. Nuorta Cathya näyttelee Netta Salosaari ja nuorta Heathcliffia Turo Marttila. Kuva Kristiina Männikkö
Ohjaaja Lija Fscherillä on tunnistettava ja persoonallinen tyyli. Vahva fyysinen läsnäolo perustuu jatkuvaan liikkeeseen. Humisevan harjun liikekieli on lähellä modernia tanssia.
Itse asiassa mielikuva oli niin voimakas, että katsojana aloin odottaa näyttelijöiltä myös tanssijoille ominaista liikekielen ja esityksen rytmin täsmällisyyttä.
Toinen Fischerin tavaramerkki on älykäs tilan käyttö. Fischer ja lavastaja Tarja Jaatinen nostavat esityksen näyttämöteknisillä ratkaisuilla irti näyttämön tasosta. Jussi Östermanin näytelmää varten toteuttama äänimaailma vielä korostaa mainiosti tätä tilan tunnetta.
Se on mielen avaruutta.
Humisevan harjun näyttämökuvat ovat todella komeita, jos nyt voimaakseen liikkeeseen perustuvia illuusioita voi edes kuviksi kutsua.
Minuun vaikutti kuitenkin ehkä kaikkein voimakkaimmin se, miten Fischer avaa Emily Brontën 1800-luvulla kirjoittaman tarinan rakenteen. Katsojalle avautuu eräänlainen aikaikkuna, jossa näkyvät monet Brontën tarinan alla ja päällä olevat ajalliset kerrokset.
Niitä riittää. Lappeenrannan kaupunginteatterin Humiseva harju on esitys, joka toki herättää voimakkaita tunteita, mutta vetoaa ennen muuta katsojan älyyn.
Käsiohjelmassa Fischer kertoo, miten lähtemättömän vaikutuksen Brontën kirja teki häneen murrosikäisenä. Tämä kerros on myös näyttämöllä mukana, mutta samaan aikaan myös aikuiseksi kasvanut ohjaaja luotaa kokemusmaailmansa kautta omaa suhtautumistaan intohimoiseen rakkauteen.
Sama kertautuu näyttämöllä nuorta Cathy Earnshawia näyttelevän Netta Salosaaren ja aikuista Cathya ja hänen tytärtään Catherinea upeasti näyttelevän Sanna Kemppaisen tulkinnoissa.
Taitavasti Fischer salakuljettaa näyttämölle myös lapsuudenkokemuksia. Esimerkiksi kohtauksissa, joissa leikitään turpeen tai veden kanssa, vedotaan voimakkaasti katsojan atavistisiin vaistoihin.
Samalla ne korostavat elämän konkreettisuutta. Ihminen on ainetta ja tämä aineen ikuinen kiertokulku ulottuu tässä tarinassa aina Ensimmäiseen Mooseksen kirjaan asti: Maasta olet sinä tullut ja maaksi on sinun jälleen tuleman…
Omaa aikaamme luotaavalta aikajanalta puuttuu oikeastaan vain minun ikäisteni puolivalmisteiden jäätävä kyynisyys ja sarkasmi. Mutta toisaalta Brontën kuvaamassa 1800-luvun maailmassa vanhat pierut yleensä oikaisivat koipensa jo hyvissä ajoin ennen kunnianarvoista 60 vuoden ikää.
Koko aikakaudelle nimensä antaneen kuningatar Viktorian Englannissa seksuaalisuutta ei tietenkään kuvattu avoimesti. Brontën kirjassa nuori veri kiehuu pinnan alla sitäkin kuumempana.
Nuori nainen kuvasi seksuaalista kiihkoa ja väkivaltaa niin voimakkain vedoin, että aikansa kriitikot olivat vakuuttuneita siitä, että kirjan kirjoitti Emilyn, alkoholisoitunut ja tuon ajan muotihuumeeseen, oopiumiin addiktoitunut veli Branwell, jota 30-vuotiaana kuollut Emily hoiti viimeisinä elinvuosinaan.
Tuo erehdys johtui tienkin pääasiassa viktoriaanisen ajan ennakkoluuloista, jotka sivumennen sanoen elävät edelleen sitkeästi. Maailman mitassa mikään ei ole oikeastaan muuttunut.
Emily Brontëlla oli todennäköisesti hyvin läheinen suhde veljeensä. Mutta ei hänelläkään mitään oikotietä ollut miehen pään sisään. Eikä tällaista kaikkiin umpiluusta valettuihin lukkoihin sopivaa yleisavainta Fischerilläkään tietenkään ole.
Sekä Seppo Kaisanlahti että Turo Marttila näyttelevät hienosti Heathcliffin ja nuoren Heathcliffin rooleissa, mutta tämä produktio nyt ei vain ole miehille mikään erityinen näytön paikka.
Heathciff on hahmona tarina pahis, koston jumala, jonka jo Brontë on jalostanut kirjaansa ikivanhasta tarinaperinteestä. Hahmona Heathcliff on inhimillisen tarinaperinteen peruskauraa.
Aikaikkuna, jonka Fischer ryhmineen avaa katsojalle, ulottuu siten hyvin kauas menneisyyteen.
1800-luvun Britanniassa yläluokkaankin syntynyt nainen oli toisen luokan kansalainen, joka ei voinut edes periä vanhempiaan, vaan suvun maaomaisuuden sai aina joku suvun mies.
Tämä on se perustaso, josta myös Brontën kirjailijasisarukset rakensivat tarinansa. Tähän todellisuuteen kuuluivat järkiavioliitot ja naimakaupat.
Ainoan pakopaikan tarjosi omaan mielikuvitukseen perustuva fantasiamaailma.
Tämä fantasiamaailma tuodaan näyttämölle nukketeatterin ja komiikan keinoin. Maija Linturin ohjaama nukketeatteri niveltyy kokonaisuuteen mainiosti.
Koomisia elementtejä Fischer tuo perussynkkään tragediaan liikekielen kautta. Tehokeinoina käytetään toistoja ja esimerkiksi hääkohtauksissa kierroksia nostetaan niin paljon, että ollaan lähellä Mack Sennettin mykkäelokuvista tuttua slapstick-komiikkaa.
Ja melkoisia hirviöitähän ne murrosikäiset ovat, vielä pienemmistä lapsista nyt puhumattakaan…
Näyttämön yllä leijuu myös Cathy Earnshawin haamu, kun Netta Salosaari kiikkuu lavasteissa tai näyttämön yllä trapetsilla. Kauhua ja hilpeyttä herättävien horror-elokuvien juuret ovat syvällä samassa tarinaperinteessä, josta sekä Brontë että Fischer ammentavat.
Parasta Lappeenrannan kaupunginteatterin Humisevassa harjussa on kuitenkin se, että Fischer yrittää avata aikaikkunaa myös tulevaisuuteen. Se ei ole tietenkään helppoa maailmassa, jossa lähes kaikkea on kokeiltu ja melkein kaikki myös jo kertaalleen nähty.
Meidän tunteillamme ja käyttäytymisellämme on biologinen pohja. Se houkuttelee ajattelemaan, että näitä tunteita ja tekoja kuvaavat tarinat ovat ikuisia.
Fischer uskaltaa ryhmineen haastaa tällaisen ajattelun. Teatteri etsii sitkeästi uusia tapoja kuvata maailmaa ja suuria tunteita.
Suomessa teatteri on elänyt aina syvässä symbioosissa kirjallisuuden kanssa. Lappeenrannan kaupunginteatterin Humisevassa harjussa visuaalinen ilmaisu haastaa puhutun kielen dialogiin. Lopputuloksena syntyy teatteria, joka vaatii myös katsojalta paljon, mutta on sitäkin palkitsevampaa.
Humiseva harju potkii Kuningatar K:n tavoin katsojan ajatukset liikkeelle.
Esa-Matti Smolander esittää Timo K. Mukan teksteihin perustuvan monologinäytelmän. Kuva Teatteri Vanha Juko/Heidi Kotilainen
Onko Mikkeliin menijöitä? Liput menivät justiinsa.
Työväen näyttämöpäivät on näköjään yhtä suosittu happening kuin kuuluisa Savon-pikajuna Lentävä kalakukko aikoinaan.
Esitysten liput tulivat myyntiin viime viikon keskiviikkona 3. tammikuuta ja saman päivänä järjestäjät jo kertoivat Facebookissa, että useimmat esityksistä ovat loppuunmyytyjä.
Onneksi tilanne ei kuitenkaan ole meidän matti myöhäisten kannalta aivan näin tukala. Tänään torstaina järjestäjät ilmoittivat Facebookissa, että useisiin kiinnostaviin esityksiin on edelleen lippuja saatavana.
Mukana on 15 kotimaista harrastajateatteria ja kaksi ulkomaalaista ryhmää, liettualainen Arlekin, joka esittää mukaelman William Shakespearen Romeosta ja Juliasta nimellä ”Why is Love?” ja Karajalan Kansallinen teatteri, joka esittää Seppo Kantervon näytelmän Sinitaivaan laulu.
Esitykset valitsivat tämän vuoden näyttämöpäiville ohjaaja Atro Kahiluoto ohjaaja Salla Taskinen.
Oma listani esityksistä, jotka on tänä vuonna ihan pakko nähdä, on pitkä kuin gorillan käsivarsi. Aloitan tämän viikonlopun mittaisen teatterimaratonin Esa-Matti Smolanderin monologiesityksellä Minun isäni sydän. Smolander on dramatisoinut esityksensä Timo K. Mukan teksteistä. Esityksen on ohjannut Sorjosen Jussi. Odotukset esityksen suhteen ovat korkealla.
Teatteriputki jatkuu perjantaina 15 minuutin siirtymätauon jälkeen Jyväskylän Ylioppilasteatterin näytelmällä Hyvät herrat, juokaa etikkaa. Esitys perustuu venäläisen, absurdeista tarinoista tunnetun Daniil Harmsin (Daniil Ivanovitš Juvatšov) tekstiin. Harms kuoli vain 37-vuotiaana leningradilaisessa mielisairaalassa vuonna 1942.
Esityksen on ohjannut Tarton yliopistosta ohjaajaksi valmistunut Kalev Kudu. Keskisuomalaisen teatterikriitikko Marja-Liisa Westman on kritiikissään selvästi innostunut esityksestä ja antaa erityiskiitokset työryhmän tuottamalle musiikille.
Odotukset ovat siis edelleen korkealla.
Perjantai-illan istunnon päättää Kajaanin HarrastajateatterinSudenmorsian. Aino Kallaksen romaanista dramatisoidun näytelmän on ohjannut huipputaitaville kajaanilaisille harrastajille Karoliina Kuvaja. Teatterikriitikko Sinikka Viirretin esityksestä Kainuun Sanomiin kirjoittama arvio on silkkaa suitsutusta. Eli homma on edelleen hanskassa.
Lauantai alkaa Haminan Teatteriyhdistyksen näytelmällä Paperihattuja. Viihdetaiteilija Veikko Lavin elämästä ja tuotannosta ammentaneen esityksen on ohjannut Janne Lonka. Kymen Sanomien Päivi Taussinmukaan Paperihattuja on varjoteatteria, tanssia, puhekuoroja, sketsinomaisia jaksoja, draamaa ja hiukan lauluakin.
Lentävän Lokin Eila, Rampe ja palvattu onni on Sinikka Nopolankirjoittamaa tamperelaishuumoria. Saas nährä, miten Raija ja Pentti Nokkalan ohjaamat Uudenkaupungin harrastajat sen esittämisessä onnistuvat.
Helsinkiläinen Teatteri Kutsa on ryhmä, joka ei pelkää tarttua koviin haasteisiin. Optimisti on Raija-Sinikka Rantalan kirjoittama, osin tositapahtumiin perustuva tarina näyttelijästä, joka savustetaan ulos omasta teatteristaan. Ohjaus on Jorma Hällströmin. Optimisti on karhean raju kuvaus teatterin ja taiteilijaelämän synkästä puolesta.
Arvoituksellinen Täyspuuvillakuosi on Murto Ensemblen sotanäytelmä. Okko Leon kirjoittaman tarinan on ohjannut Liina-Maija Paavilainen. Karjalaisen Sari Sudensalmenmukaan Leo Okko kirjoitti näytelmän vuonna 2009 Stanley KubrickinFull Metal Jacket -elokuvan innoittamana.
Maratonin päättää sunnuntaina Teatteriryhmä NimettömienNenäliinatehdas. Näytelmän on kirjoittanut ja ohjannut Ria Bäckström.
