Kirveet, puukot ja sinkkiämpärit ovat suomalaisessa teatterissa jo tuttuakin tutumpaa rekvisiittaa. Eikä ehkä aivan uusinta uutta ilmaisutapaa edusta myöskään heittäytymällä, valtavalla volyymilla tehdyt kohtaukset.
Myös Ismo Alangon ja Tuomari Nurmion biisit ovat ennenkin värittäneet näyttämölle esille pantua mielenmaisemaa.
Suomalaisen teatterin suuren esikuvan vaikutus näkyy jopa nuorten tekijöiden pukeutumistyylissä.
Teatteri Vanhan Jukon taiteellisen johtajan kaikki ideat eivät ehkä ole ihan ensimmäisen tuoreusluokan tavaraa. Jussi Sorjanen allitsee kuitenkin hienosti valitsemansa tyylilajin. Pienen ammattiteatterin niukoilla resursseilla on saatu aikaan rosoinen, mutta myös vahva ja intensiivinen esitys. Tunnelma Lahden ensi-illassa tiheni oikeaoppisesti ja kaikkein vavahduttavimmat hetket me saimme kokea toisen näytöksen loppumetreillä.
Kirjailija Timo K. Mukan 19-vuotiaana kirjoittama kirja on tytöstä naiseksi varttuvan Martan kasvutarina. Minja Kosken antaumuksella, paljaat reidet mustelmilla tekemä upea roolityö Marttana kannattelee esitystä alusta loppuun.
Hyvää Sorjasen sovituksessa ja ohjauksessa on myös se, että valtavan tunnevyörytyksen lomassa se herättää katsojassa myös paljon kysymyksiä. Miksi Sorjonen on tarttunut Mukan tarinaan lähes viisikymmentä vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen?
Yhden vastuksen saamme kuulla Arttu Kurttilan mahtavasti tulkitseman lahkosaarnaajan suusta. Ainoa todellinen kuolemansynti on jättää ainukertainen elämänsä elämättä. Elämään pitää tarttua kiinni kaksin käsin ja iloita jokaisesta hetkestä.
Mukan kirjassa ja Rauni Mollbergin sen pohjalta aikoinaan ohjaamassa elokuvassa ollaan perimmäisten kysymysten äärellä. Lapissa eletään 40-luvun lopulla vielä tiukasti luonnon ehdoilla. Elämää hallitsevat ihmiselle luontainen seksuaalisuus, tästä alkuvoimasta kumpuava uskonnollinen hurmos ja kuolema.
Sorjanen on löytänyt kirjan tarinaa kuitenkin vielä uuden ja minusta tuoreen näkökulman. Hän nostaa vanhemmuuden tarinan keskeiseksi teemaksi.
Martan isä Jussi on kiivaudessaan ja äkkipikaisuudessaan luonnon voiman kaltainen. Toisaalta Isä-Jussi on myös rakastava isä, jonka puoleen tarinan Martta kääntyy rukouksissaan jo esityksen ensimmäisessä kohtauksessa.
Rinnastus toimii.
Sorjanen osaa kääntää myös pienen teatterin niukat resurssit voimavaraksi. Sakari Tuominen, Kirsi Asikainen, Hannu Salminen ja Kurttila näyttelevät kukin vuorolla Martan rakastettua Oula Nahkamaata.
Nahkamaa ei ole samalla tavalla yksilö kuin Jussin isä Äijä (Salminen), äiti (Asikainen) tai Marttaa vaimokseen mielivä lantalainen Kurki-Pertti (Kurttila), vaan ulkopuolinen uhka, joka vaarantaa perheen ja suvun yhtenäisyyden.
Tuomisen näyttelemän Isä-Jussin pitää ratkaista, miten hän reagoi perheen kohtamaan ”häpeään”, kun Martta tulee raskaaksi. Sorjasen oivallus tekee esityksestä myös polttavan ajankohtaisen.
Jussi Sorjasen nimi kannattaa painaa mieleen. Itse muistan nuoren miehen Teatteri Rujon mahtavana Mannerheimina esityksessä, joka pari vuotta sitten herätti hilpeyttä Työväen näyttämöpäivillä Mikkelissä ja pahennusta Helsingin Sanomien yleisönosastolla.
Teatteri Rujo on teatterikoululaisten aikoinaan perustama ryhmä. Sorjanen näytteli upeasti myös vuosi sitten Lauri Maijalan ohjaamassa näytelmässä Muoviukkeli eli veteraani Johanneksen ilmestys, joka oli Maijalan taiteellinen lopputyö Teatterikorkeakoulussa.