Kuukausi: marraskuu 2012

Ei kurjuutta kummempaa

Suvi-Sisko Villanen, Anne Suomalainen ja Antti Riikonen näyttelevät Kotalan suvun klaania. Kuva Ilpo Ilves

Imatralaisen Irti-teatterin Lämminverisissä on esillä kaikki tämän jo 20 vuotta toimineen harrastajateatterin vahvuudet. Kokemus on antanut ryhmä jäsenille esiintymisvarmuutta, puhetekniikkaa on harjoiteltu säännöllisesti ja jokainen on opiskellut omat vuorosanansa pieteetillä.

Kaiken tietenkin kruunaa se lämmin yhteishenki, joka välittyy esityksestä myös katsomoon. Tätä yhteisöllisyyttä ja sen arvoa korostaa myös Petteri Värtö esityksestä Etelä-Saimaaseen kirjoittamassaan kritiikissä.

Ohjaaja-dramaturgi Sirkku Peltolan näytelmä on kuitenkin harrastajille kova pähkinä purtavaksi. Peltolan teksti on parhaimmillaan terävää ja tarkkanäköistä yhteiskuntasatiiria. Näytelmä on tragikomedia, joka tyylilajina pistää sekä ohjaajan että näyttelijät tiukan paikan eteen.

Toimintansa 20-vuotisjuhlaa viettävän Irti-teatterin tekijöitä ei voi ainakaan syyttää rohkeuden puutteesta. Peltolan vuonna 2004 kantaesitetystä Suomen hevosesta alkanut trilogia Kotalan klaanin vaiheista hyvinvointivaltion raunioilla on tarkkanäköisyydessään ajankohtaisempi nyt kuin koskaan.

Ahkera harjoittelu on tuottanut juhlanäytelmässä yllättävän tuloksen. Näyttelijöiden keskinäinen vuorovaikutus jäi torstain esityksessä kovin laimeaksi. Urheilutermein hyvistä yksilösuorituksista ei syntynyt täydellistä joukkuetta.

Kokeneella ja monessa liemessä keitetyllä Jorma Piispasella on ollut ohjaajana ilmiselviä vaikeuksia kohtausten ajoituksen kanssa. Monet kohtaukset tahtoivat uupua viimeistään kalkkiviivoilla suuren tekstimassan painon alla. Vuorosanoista tuli usein pitkiä ja antaumuksella esitettyjä monologeja.

Kokonaisen auton tuominen näyttämölle on ollut teatterin tekijöiltä tekninen taidonnäyte. Oranssinväriseksi maalattu Lada 1200 on saatu kuljetettua ahtaisiin tiloihin vain palasina ja auto on koottu näyttämöllä uudestaan.

Autosta tulee näyttämöllä kuitenkin helposti hirviö, joka sotekee ohjaajan tahtipuikon omiin vanteisiinsa. Se ottaa koko teatteritilan haltuunsa ja määrää myös sen, miten näyttämöllä liikutaan.

Tällä kertaa asian vatvomin voi tuntua saivartelulta. Minusta Irti-teatterin tekijät kuitenkin onnistuivat huomattavasti paremmin trilogian toisen osan (Yksiöön en Äitee ota) toteutuksessa, vaikka se on tyylilajiltaan ja sisällöltään aivan yhtä vaativa biisi kuin Lämminverisetkin.

Kakkososassa Jukka ”Rippe” Riikonen loisti irakilaissyntyisenä maahanmuuttajana, Hamed Sahelina. Lämminverisessä Riikonen esittää samaa roolihenkilöä ja myös taidot ovat tallella. Jos tai pikemminkin kun menette katsomaan Irti-teatterin esitystä, seuratkaa, miten hienosti Rippe menee mukaan kohtauksiin ja ottaa kontaktia paitsi yleisöön myös kanssanäyttelijöihinsä.

No toisaalta ei autoilu näyttämöllä onnistu tavallisesti yhtään paremmin teatterin ammattilaisiltakaan. Muista vielä hyvin esimerkiksi Oulun kaupunginteatterin Joni Skiftesvikin tekstistä tekemän Katsastuksen. Teatterikokemuksena se sai minut ajattelemaan pidätetyn raivon vallassa, että hokemassa mieluummin ilman kuin Hilman on edelleen vinha perä.

Autot ja muut tekniset vempeleet ovat tietenkin jippoja, joilla ammattiteatterin puolella yritetään houkutella teatteriin noin lähtökohtaisesti nyreästi suhtautuvia miehiä katsomoon.

Toki autolla ja kesken jääneellä moottoritien sillalla, jonka alla Kotalan perhe asuu, on tietenkin Peltolan tekstissä suuri symboliarvo. Molemmat ovat mammutin luita, jotka pistävät vielä esiin teolliseen kulttuuriin perustuneen hyvinvointiyhteiskunnan raunioista.

Jo alussa tuli kiitettyä Piispasta ja kumppaneita rohkeasta näytelmän valinnasta. Satiiri ei oikein uppoa eteläkarjalaiseen teatteriyleisöön. Kurjuuta kummempaa saa olla näyttämöllä vain jatkuvan laulunlurituksen säestyksellä.

Toisaalta Piispanen on sovittanut Peltosen tekstiä ehkä vähän liinakin tunnollisesti ja alkuperäistekstiä kunnioittaen harrastajateatterin tarpeisiin. Hieman rohkeampi sovitus olisi ehkä ollut paikallaan.

Myrskyluodon Maija

Antti Jaakkola ja Liisa Sofia Pöntinen pärjäävät hyvin teknisesti vaativissa rooleissaan Jannena ja Maijana. Kuva Lappeenrannan kaupunginteatteri/Ari Nakari

Merellä tullee ja rakkaus vie naisen vaikka läpi harmaan kiven.

Espoon kaupunginteatteria nykyisin johtavan Jussi Helmisen dramatisoima Myrskyluodon Maija edustaa sen sortin musiikkiteatteria, jossa järki ei päätä pakota, mutta tunnetta ja paatosta on sitäkin enemmän. Katsoja voi huoletta jättää aivonsa samaan narikkaan palttoonsa kanssa ennen esityksen alkua odottamaan sitä hetkeä, jolloin kyyti on taas edes pari astetta kylmempää.

Teatterimusiikin ja suomalaisten euroviisujen säveltäjänä kunnostautuneet Matti Puurtisen musiikki on balanssissa Helmisen pateettisen sovituksen kanssa. Tässä veneessä kokka kohisee, purje paukkuu ja perä solisee.

Mutta tuskin ahvenanmaalainen Anni Blomqvist silti tämän esityksen takia kääntää kylkeä haudassaan.

Hammasteluun ei muuten ole mitään erityistä syytä. Joku tykkää äidistä, toinen tyttärestä. Lappeenrannan kaupunginteatterin esitys on hienosti lavastettua ja ammattitaidolla esitettyä teatteriviihdettä. Se on kunniaksi tekijöilleen ja osoittaa, miten laaja-alaista osaamista teatterin lahjakkaasta porukasta irtoaa.

En tiedä, millainen työnjako teatteritieteen tohtori Ilari Nummella ja Jari Juutisella on ollut esityksen ohjauksen suhteen.

Taideteollisen korkeakoulun kouluttamana elokuvaohjaajana uransa aloittanut Nummi on tutkinut Tampereen yliopistossa teatteriesityksen oikeaoppista rakennetta. Kysymys lienee vanhan vaellus ja tehtävä – rakenteen analyysista.

Myrskyluodon Maijan tehtävä on kasvaa tytönheitukasta suureksi sieluksi. Tämän tehtävän suorittamiseksi hänen pitää vaeltaa, tai Maijan tapauksessa pikemminkin purjehtia pisteestä a pisteeseen b. Tähän matkaan mahtuu tietenkin sekä myötä että vastatuulia. Esityksen kannalta oleellista on se, miten nämä kipuamiset onnen kukkuloille ja putoamiset epätoivon syövereihin ajoitetaan.

Tämä kaikki näyttää ja kuulostaa tietenkin vakuuttavalta paperilla, mutta kuten me kaikki tiedämme, todellisten hittien kaavaa, eli reseptiä, jolla elokuvasta, teatteriesityksestä, romaanista tai musiikkikappaleesta leivotaan takuuvarma menestys, ei ole vieläkään keksitty.

Teatterinjohtaja Juutisen ja koreografi Kira Riikosen osaamisesta Myrskyluodon Maija on jälleen vakuuttava näyttö. Juutinen on onnistunut kokoamaan teatterin omasta väestä, musiikkiopiston opettajista ja oppilaista sekä tanssin ja teatterin harrastajista näyttämölle noin 40 esiintyjän ensemblen.

Esityksen joukkokohtauksista näkee, esityksen harjoitteluun on käytetty paljon aikaa ja vaivaa. Esityksessä on mukana toinen toistaan hienompia kohtauksia, vaikka tarina eristyneellä saarella kykkivästä pariskunnasta ei liene niitä kaikkein otollisimpia lähtökohtia näyttävien joukkokohtausten tekemiseen.

Parasta Myrskyluodon Maijassa tietenkin on myös Juutisen kannalta, että esitys on tuonut yleisön takaisin Lappeenrannan kaupunginteatterin katsomoon. Viime lauantaina esitys näytti loppuunmyydyltä.

Maijaa esittävällä Liisa Sofia Pöntisellä on kaunis ja persoonallinen lauluääni. Pöntisestä irtoaa myös viehätysvoimaa ja lavasäteilyä, joista riitti lämpöä aina Jukola-salin perimmäiselle penkkiriville asti.

Nämä avut riittävät paremmin kuin hyvin. Eikä ainakaan minulla ole myöskään minkäänlaista kompetenssia sen arvioimiseen, miten puhtaasti Pöntinen laulaa.

Sitä paitsi tässä asiassa äänisuunnittelija Hannu Hauta-aho äänimiehineen pystyy varmaan tekemään modernilla tekniikalla ainakin pieniä ihmeitä.

Kaupunginteatterissa vieraileva Antti Jaakola tekee Maijan kumppanista Jannesta mukavan tavallisen hahmon. Ääntäkin paljon elokuvissa äänirooleja tehneestä miehestä lähtee näihin hommiin ihan riittävästi.

Teatterin muu porukka pääsi näyttämään laaja-alaista osaamistaan. Esimerkiksi punttisalin laitteita ilmeisen ahkerasti kuluttava Samuli Punkka on hyvin fyysinen näyttelijä, joka roolin niin vaatiessa kiipeää varmaan vaikka perse edellä puuhun, tai ainakin tätä tarkoitusta varten ripustettuun köyteen.

Lappeenrannassa on osaava, lahjakkuuksia vilisevä porukka tekemässä teatteria ja tämä porukka ansaitsee ja itse asiassa myös tarvitsee välttämättä uudet tilat teatterin tekemiseen.

Teatterilaiset ovat valittaneet tilojen kosteus ja homeongelmista. Valitukset ovat ilmiselvästi aiheellisia. Ainakin allekirjoittaneen syksyllä diagnosoitu astma muistutti äreästi olemassaolostaan noin kolme tuntia kestäneen esityksen jälkeen.

Lappeenrannan kaupunginteatterissa on selvästi edelleen henki päällä, mutta ainakin katsojan on siellä välillä vähän vaikea saada henkeä kulkemaan.

Maa on syntinen laulu

Terhi Korhosen Minja Koskesta näytelmän julistetta varten ottamassa mainoskuvassa riittää puukkoja. Itse näytelmässä heilutellaan myös ahkerasti kirveitä ja sinkkiämpäreitä. Minja Kosken upea roolityö näytelmän Marttana kantaa esitystä alusta loppuun.

Kirveet, puukot ja sinkkiämpärit ovat suomalaisessa teatterissa jo tuttuakin tutumpaa rekvisiittaa. Eikä ehkä aivan uusinta uutta ilmaisutapaa edusta myöskään heittäytymällä, valtavalla volyymilla tehdyt kohtaukset.

Myös Ismo Alangon ja Tuomari Nurmion biisit ovat ennenkin värittäneet näyttämölle esille pantua mielenmaisemaa.

Suomalaisen teatterin suuren esikuvan vaikutus näkyy jopa nuorten tekijöiden pukeutumistyylissä.

Teatteri Vanhan Jukon taiteellisen johtajan kaikki ideat eivät ehkä ole ihan ensimmäisen tuoreusluokan tavaraa. Jussi Sorjanen allitsee kuitenkin hienosti valitsemansa tyylilajin. Pienen ammattiteatterin niukoilla resursseilla on saatu aikaan rosoinen, mutta myös vahva ja intensiivinen esitys. Tunnelma Lahden ensi-illassa tiheni oikeaoppisesti ja kaikkein vavahduttavimmat hetket me saimme kokea toisen näytöksen loppumetreillä.

Kirjailija Timo K. Mukan 19-vuotiaana kirjoittama kirja on tytöstä naiseksi varttuvan Martan kasvutarina. Minja Kosken antaumuksella, paljaat reidet mustelmilla tekemä upea roolityö Marttana kannattelee esitystä alusta loppuun.

Hyvää Sorjasen sovituksessa ja ohjauksessa on myös se, että valtavan tunnevyörytyksen lomassa se herättää katsojassa myös paljon kysymyksiä. Miksi Sorjonen on tarttunut Mukan tarinaan lähes viisikymmentä vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen?

Yhden vastuksen saamme kuulla Arttu Kurttilan mahtavasti tulkitseman lahkosaarnaajan suusta. Ainoa todellinen kuolemansynti on jättää ainukertainen elämänsä elämättä. Elämään pitää tarttua kiinni kaksin käsin ja iloita jokaisesta hetkestä.

Mukan kirjassa ja Rauni Mollbergin sen pohjalta aikoinaan ohjaamassa elokuvassa ollaan perimmäisten kysymysten äärellä. Lapissa eletään 40-luvun lopulla vielä tiukasti luonnon ehdoilla. Elämää hallitsevat ihmiselle luontainen seksuaalisuus, tästä alkuvoimasta kumpuava uskonnollinen hurmos ja kuolema.

Sorjanen on löytänyt kirjan tarinaa kuitenkin vielä uuden ja minusta tuoreen näkökulman. Hän nostaa vanhemmuuden tarinan keskeiseksi teemaksi.

Martan isä Jussi on kiivaudessaan ja äkkipikaisuudessaan luonnon voiman kaltainen. Toisaalta Isä-Jussi on myös rakastava isä, jonka puoleen tarinan Martta kääntyy rukouksissaan jo esityksen ensimmäisessä kohtauksessa.

Rinnastus toimii.

Sorjanen osaa kääntää myös pienen teatterin niukat resurssit voimavaraksi. Sakari Tuominen, Kirsi Asikainen, Hannu Salminen ja Kurttila näyttelevät kukin vuorolla Martan rakastettua Oula Nahkamaata.

Nahkamaa ei ole samalla tavalla yksilö kuin Jussin isä Äijä (Salminen), äiti (Asikainen) tai Marttaa vaimokseen mielivä lantalainen Kurki-Pertti (Kurttila), vaan ulkopuolinen uhka, joka vaarantaa perheen ja suvun yhtenäisyyden.

Tuomisen näyttelemän Isä-Jussin pitää ratkaista, miten hän reagoi perheen kohtamaan ”häpeään”, kun Martta tulee raskaaksi. Sorjasen oivallus tekee esityksestä myös polttavan ajankohtaisen.

Jussi Sorjasen nimi kannattaa painaa mieleen. Itse muistan nuoren miehen Teatteri Rujon mahtavana Mannerheimina esityksessä, joka pari vuotta sitten herätti hilpeyttä Työväen näyttämöpäivillä Mikkelissä ja pahennusta Helsingin Sanomien yleisönosastolla.

Teatteri Rujo on teatterikoululaisten aikoinaan perustama ryhmä. Sorjanen näytteli upeasti myös vuosi sitten Lauri Maijalan ohjaamassa näytelmässä Muoviukkeli eli veteraani Johanneksen ilmestys, joka oli Maijalan taiteellinen lopputyö Teatterikorkeakoulussa.

Traagista ja kepeää

Meidän visuaalinen muistimme 1900-luvun historiasta perustuu mustavalkosiin valokuviin. Harmaan eri sävyt kuvaavat hyvin myös Kuolemantanssin Edgarin (Bejamin Moliner) ja Alicen (Sylvia Rauan) mielenmaisemaa. Kuva Riksteatern

Vielä viime vuosisadan alussa pitkä avioliitto teki ihmisistä traagisia hahmoja. Ainakin jos nämä hahmot olivat suoraan maailmankirjallisuuden tunnetuimman naistenvihaajan ja parisuhdevittuilun mestarin August Strindbergin kynästä.

Tällä vuosisadalla pitkä parisuhde tekee ihmisistä koomisia hahmoja. Pitkästä parisuhteesta on tullut erikoisuus, jota tässä suhteessa syntyneet lapsetkin ihmettelevät ääneen.

Meillä kaikki on hyvin, kuten Camilla Blomqvistin näytelmä Vi har det bra vakuuttaa.

Kuolemantanssin Riksteaternille sovittanutta Eva Maria Benavente Dahlinia on ruotsalaisissa kritiikeissä syytetty muun muassa Strindbergin mestariteoksen teurastamisesta.

Rohkenen olla eri mieltä.

Dahlin on lyhentänyt Strindbergin ehkä tunnetuimman avioliittohelvetin kuvauksen yksinäytöksiseksi kamarinäytelmäksi.

Tärkeää ei ole vain se, mitä sanotaan, vaan myös se mitä jätetään sanomatta. Dahlinin taitava dramatisointi ja ohjaaja Dritëro Kasapin äärimmilleen pelkistetty tyyli kulkevat käsi kädessä.

Dramatisointi, ohjaus ja Annika Niminen Brombergin, Sari Nuttusen ja Peter Stockausen skenografia muodostivat maanantaina Lappeenrannan kaupunginteatterin Jukola-salin näyttämöllä kokonaisuuden, joka teki kunniaa ekspressionistiselle teatterikäsitykselle.

Tykistökapteeni Edgarin ja hänen vaimonsa Alicen arjen melankoliaa kuvasivat näyttämöllä harmaan eri sävyt. Ajankuva luotiin puvuilla ja muutamalla tarkoin valitulla esineellä.

Sovituksen tarkkuudesta kertoi jotakin myös se, että Dahlin ja Kasapi antavat myös jo ensimmäisessä näytöksessä vastauksen tärkeimpään kysymykseen, joka katsojan mielessä syntyy kahden rinnakkaisen näytelmän kokonaisuudesta.

Edgar mainitsee keskustellessaan vaimonsa serkun Kurtin kanssa, että perheen neljästä lapsesta kaksi on kuollut jo nuorena.

Sellainen ei ollut vielä viime vuosisadan alussa mitenkään tavatonta, pikemminkin tavallista. Hinkuyskä, tulirokko ja muut vakavat tartuntataudit vaativat oman veronsa, ja lapsia kuoli myös nykyisin harmittomina pidettyihin tulehduksiin.

Jokainen isä ja äiti ymmärtää, miten musertavaa iskua oman lapsen kuolema merkitsee. Se on tapahtuma, joka antaa oman sävynsä koko elämälle, eikä tätä tuskaa ole sata vuotta sitten juuri lieventänyt tietoisuus siitä, että useimmat pariskunnat joutuivat kohtamaamaan tämän suuren surun ainakin kerran.

Elämällä oli kuin luontojaan traaginen pohjavire.

Monien aikuiseksi ehtineidenkin kohdalla elämänkaari jäi myös niin lyhyeksi, että elinikäisen parisuhteen ainoaksi vaihtoehdoksi jäi kuolla naimattomana.

Paitsi traagista, elämä oli vielä sata vuotta sitten myös jollakin erilaisella tavalla ainutkertaista kuin nyt.

Kuolemantanssin Edgar on läheisiään manipuloiva kotityranni. Psykopaatiksi häntä ei voi määritellä, koska Edgarilla ei ole mitään otetta pienen yhteisön muihin ihmisiin, vaan hän on jäänyt sekä urallaan että elämässään paitsioon juuri sosiaalisen kyvyttömyytensä takia.

Camilla Blomqvistin lomaparatiisia koristavat digiajan äitelät värit. Onnellisuusmuurin takana osat ovat vaihtuneet. Komentoa pitää vaimo Anna-Karin (Sylvia Rauan) ja aviomies Erik (Benjamin Moliner) peesaa. Kuva Riksteatern

Nuoren Camilla Blomqvistin Vi har det bra on Dahlinin sovituksen jäljiltä eräänlainen peilikuva Strindbergin Kuolemantanssista.

Osat ovat vaihtuneet siten, että nyt valtikkaa parisuhteessa pitää vaimo Anna-Karin ja myötäilijän rooli on hänen miehellään Erikillä.

Asetelman koomisuus ei kuitenkaan kumpua tästä. Kysymys on siitä näennäisestä helppoudesta, jolla nykyihmiset voivat elää elämäänsä vailla suuria murheita. Pariskuntia ei enää pidä yhdessä toimeentulon pakko. Kärsimys ja kuolema on siivottu yhteiskunnasta laitosten ovien taakse.

Ihmisten kyky tuntea empatiaa toisia kohtaa on kuitenkin edelleen kovin ohuella pohjalla. Pariskunnan yhteinen tuttava Kenneth, joka on avioeron takia menettänyt elämänhallintansa, saa osakseen kovin laimeaa myötätuntoa.

Jos Dahlin ja Kasapi ovat viilanneet sovituksen ja ohjauksen kohdalleen aivan viimeistä pilkkua myöten, samaa tavatonta tarkkuutta on myös Jimmy Endeleyn, Benjamin Molinerin ja Sylivia Rauanin roolisuorituksissa.

Kuolemantanssin pelkistetty ilmaisu vaatii paljon myös katsojalta. Hoksottimien pitää olla koko ajan vireessä. Toisaalta näyttelijöiden geometrisen tarkassa tulkinnassa oli jotakin hyvin kiehtovaa.

Toisen näytöksen lomaparatiisissa meno on tietenkin jo paljon rennompaa. Sama kolmikko pääsi näyttämään laaja-alaisuuttaan. Esimerkiksi Moliner näyttää, miten Kuolemantanssin ilottomasta kotityrannista Edgarista sukeutuu puolivallaton nahjus Erik, joka ääneen epäilee, ettei hän ilman vaimonsa opastusta löytäisi yksin edes takaisin kotiin.