Kuukausi: lokakuu 2012

Skyfall

Kuusikymmentä vuotta täyttänyt James Bond on alkanut aikuistua. Daniel Craig on Bondina keski-ikäinen työnsankari. Kuva Matthew Harkin

Agentti James Bond hänen majesteettinsa salaisesta palvelusta on ehtinyt 60 vuoden kypsään ikään.

Tosin aika harva Bondin ihailijoista taitaa muistaa, tai edes tietää, että brittikirjailija Ian Flemingin luoma hahmo aloitti seikkailunsa kirjassa Casino Royale vuonna 1952.

Meillä vanhuksilla tuo muisti alkaa hieman pätkiä. Ehkä juuri sen takia tiedotusvälineissä on uuden Bond-leffan ensi-illan tiimoilta juhlittu näyttävästi, mutta myös hieman neitimäisesti, karskin sankarin 50-vuotisjuhlia.

Kuka sitä nyt tässä iässä niin tarkkaa viitsisi noita vuosia laskea?

Tähän mennessä on tehty 27 Bond-elokuvaa ja niissä kaikissa kerrotaan sama tarina. Mutta se ei haittaa, koska tämä tarina on vielä paljon siinä seikkailevaa salaista agenttiakin vanhempi. Se on iätön.

Alussa Bondille annetaan tehtävä, jonka täyttääkseen hänen on lähdettävä matkalle. Tämän vaelluksen päätepisteessä odottaa täysin ylivoimaisilta näyttäviä pahan voimia vastaan käyty taistelu, jonka sankarimme lopulta voittaa tekniikan jumalien avustuksella.

Toki elokuvataiteelle ominainen tapa kertoa tämä ikuinen tarina tulee mukaan kuviin jo leffan ensi sekunneilla. Bondit alkavat aina hurjalla toimintajaksolla, jolla sen katsojien syke säädetään oikealle, parhaan elokuvanautinnon takaavalle tasolle.

Elokuva ja teatteriohjaaja (!) Sam Mendesin ohjaama uusin Bond-leffa, Skyfall on kerännyt suitsutusta elokuvakriitikoilta. Se on kerännyt tähtiä roppakaupalla, ja aika monen mielestä Skyfall on kaikkien aikojen paras Bond-leffa.

Ja voi se ollakin, ainakin ennen seuraavaa Bond-pläjäystä.

James Bond on elokuvateollisuuden merkkituote. Sen vuoksi sen tekijöillä on hieman samanlaisia ongelmia kuin korkeasta laadusta (ainakin aikaisemmin) ja ylellisyydestä tunnetun Mercedes Benzin saksalaisella valmistajalla.

James Bond -elokuvien yleisön ydinjoukko on asenteiltaan konservatiivista sakkia. Heidän joukossaan on todennäköisesti paljon myös niitä, jotka kunnioittavat läsnäolollaan ihan oikeaa elokuvateatteria vain joka toinen vuosi, kun uusin Bond tulee teatterilevitykseen.

Tuottajat, käsikirjoittajat ja ohjaajat tietävät hyvin, että myös James Bodin pitää muuttua, kun aika ja asenteet muuttuvat. Tämän päivän katsojan silmissä varhaiset Bond-leffat käyvät jo camp-huumorista. Sekä erikoistehosteet että asenteet ovat kömpelöitä kuin vanhainkodin huru-ukko-osaston voimistelupiiri.

Bond-elokuvan estetiikkaa ei saa kuitenkaan muuttaa liikaa. Tosikatsojan pitää tunnistaa uusin Bond-elokuva Bond-leffaksi heti sen ensimetreistä lähtien.

Sen sijaan konepellin alle saa laittaa lisää tehoja ja ominaisuuksia niin paljon kuin vain tekijöiden taidoista ja kyvyistä irti lähtee. Näitä tehoja on myös totisesti lisätty. Ainakin uusimmassa Bondissa turboruuvi on väännetty tappiin asti.

James Bond on vuosien varrella aikuistunut vaivihkaa. Sitä se ikääntyminen teettää.

Kolmessa uusimmassa Bondissa näyttelevä, vuonna 1968 syntynyt Daniel Craig on roolissa reilusti ikäisensä oloinen. Craigin näyttelemänä Bond on muuttunut sarkastiseksi hahmoksi. Hymyä ei tällaiselta valtavien työpaineiden alla puurtavalta keski-ikäiseltä työnsankarilta juuri irtoa, mutta tehoja sitäkin enemmän, vaikka kaikki tämän iskurityöläisen fyysistä ja psyykkistä kuntoa osoittavat mittarit ovat jo punaisella.

Ei siis ihme, että ainakin Suomessa, jossa toimittajakunta on kovaa vauhtia keski-ikäistynyt, Craig laittaa fibaa elokuvakriitikoiden puntteihin. Hänet on oikopäätä julistettu kaikkien aikojen parhaaksi James Bondiksi.

No ei ole pitkä aika siitä, kun Roger Moore äänestettiin maailmalla kaikkien aikojen parhaaksi James Bondiksi. Vuonna 1927 syntynyt Moore oli kaiken lisäksi lähes kuusikymppinen, kun hän näytteli viimeisen roolinsa Bondina elokuvassa 007 ja kuoleman katse.

Moore on kuitenkin oma lukunsa Bondia tähän mennessä näytelleiden kuuden näyttelijän joukossa. Moore oli Bondin hahmon luojan, Ian Flemingin oma ehdokas rooliin, kun kaikkien aikojen ensimmäistä Bondia, Salainen agentti 007 ja tohtori No filmattiin 60-luvun alussa. Väitetään, että Mooren valinta kaatui tuolloin siihen, että häntä pidettiin liian vanhana rooliin.

Mutta Mooren näyttelemät kuusi Bond-elokuvaa ovat selkeä poikkeus jatkumossa. Hieman paradoksaalista on varmasti se, että Mooren tulkitsemana Flemingin luomasta kylmästä tappajasta tuli Bondeja ja koko lajityyppiä ironisoiva hahmo.

Tekijät korostivat tuolloin tarinoiden sadunomaisuutta. Bondeista tehtiin eräänlaisia suurvaltapolitiikasta kertovien uutisten loppukevennyksiä aikana, jolloin Neuvostoliitto oli vielä voimissaan, ja kylmän sodan henkisesti kangistama suuri yleisö pelkäsi, että maailmaloppu on vain yhden napinpainalluksen päässä.

Ben Whishaw on uusi tuloas Bond-elokuvien näyttelkijäkaartissa. Taustalla Daniel Craig. Kuva Matthew Harkin

Kolmessa uusimmassa Bodissa suurta saatanaa, ihmiskuntaa uhkaavan, tarkasti määrittelemätöntä pahuuden tyyssijaa edustaa kaikkialle lonkeronsa ulottanut tietotekniikka.

Skyfallissa James Bond joutuu turvautumaan pakomatkalla vanhaan 60-luvun Aston Martin – urheiluautoon ja taistelemaan loppuhuipennuksen taistelun lukumärältään ja aseistukseltaan teknisesti ylivoimaista vihollista vastaan aseinaan vain kaksipiipuinen perintöhaulikko ja omat lihaksensa.

Asetelma kertoo, ketkä ovat olleet elokuvan tekijöiden tärkein kohderyhmä. Tämän päivän keski-ikäiset ymmärtävät tietotekniikasta keskimäärin saman verran kuin edellisen sukupolven James Bond – diggarit kylmänsodan kiemuroista tai Neuvostoliiton todellisuudesta.

No toki tietotekniikka on elämänalue, jossa myös tämän päivän parikymppisille voidaan syöttää millaista pajunköyttä hyvänsä. Uusimmissa älypuhelimissa taitaa olla kohta enemmän älyä kuin niiden käyttäjissä noin keskimäärin.

Kiinnostavinta uudessa Bodissa on se, miten toiminnan motiivit ovat muuttuneet. Neuvostoliiton kaltaista kollektiivista ja vaikeasti määritettävää pahan valtakuntaa ei enää ole. Ei ole myöskään enää hulluja tiedemiehiä, jotka motivoi toimintaan jokin yleinen ja määrittelemätön paha.

Motiivit on viety yksilötasolle. Skyfallissa James Bondin hahmoa syvennetään, antamalla meidän kaikkien tuntemalla sankarille lapsuus.

Espanjalaisen luennenäyttelijä Javier Bardemin näyttelemä elokuvan pahis Raoul Silva on oikea pahasti häiriintyneen kulukiusaajan näköiskuva. Kuva Matthew Harkin

Yksilöpsykologian korostaminen lisää paukkuja ennen kaikkia tarinan pahiksen rooliin. Espanjalaisen Javier Bardemin näyttelemä Raoul Silva on oikea pahasti häiriintyneen kulukiusaajan näköiskuva. Eikä roolityön vaikuttavuutta suinkaan vähennä se, että Bardem on tällä hetkellä yksi maailman arvostetummista luonnenäyttelijöistä.

Syvyyspsykologisia selityksiä on kaivettu esiin psykoanalyysin ehtymättömästä aarreaitasta. Käsikirjoittajien ei ole tarvinnut kuin pyyhkiä pölyt pois vanhan jääkaappiäitimyytin päältä ja avot, homma toimii.

Tämän syvemmälle en tässä tohdi mennä, koska silloin saattaisin paljasta elokuvan juonen, mikä olisi huono asia. Mendes ja hänen käsikirjoittajansa ovat yhdistäneen Skyfall-elokuvassa onnistuneesti toimintaelokuvan ja trillerin elementtejä.

Uusin Bond tietenkin vilisee edeltäjiensä tavoin viittauksia aikaisempiin Bondeihin. Tuottajien ja käsikirjoittajien taitavuutta alleviivaa se, miten he solmivat tarinan langat yhteen ja uusivat tämän merkkituotteen henkilögalleriaa.

Bondin katsojille itse sankarin lisäksi tärkeääkin tärkeämpiä ovat tutun tarinan tutut sivuhenkilöt. Tässä suhteessa Skyfall kattaa pöydän kahden vuoden päästä kehiin astuvalle uudelle Bondille.

Sikahauskaa Possukerhossa

Panu Kärrin mukaan aloitteleville stand up -koomikoille tarkoitettu Possukerho kokoontuu jatkossa kerran viikossa. Jokainen halukas pääsee näyttämään etradilla koomikontaitojaan.

Olen ilmiselvästi teatterifriikki. Lainasana tarkoittaa jollakin tavalla puolijauhoista intoilijaa.

Siitä huolimatta, tai ehkä sen takia näen usein painajaista, jossa olen jostain aivan käsittämättömästä syystä joutunut näyttämölle parrasvalojen väärälle puolelle esiintymään, vaikka en tajua esitettävästä näytelmästä mitään enkä muista vuorosanoja.

Torstaina ensimmäistä kertaa kokoontuneen Possukerhon stand up –koomikot selvisivät tästä kiirastulesta hämmästyttävän hyvin. Jokainen viidestä aloittelevasta sanataiteilijasta selvisi urakastaan mainiosti. Jokaista esitystä oli selvästi mietitty tarkkaan ja harjoiteltu ahkerasti.

Myötähäpeää ei tarvinnut kenenkään keralla kokea.

Possukerho on tarkoitettu foorumiksi aloitteleville stand up –koomikoille. Tosin esimerkiksi torstain koomikoista ainakin Teatteri Kesyn Minna Mänttäri, Susanna Kauppi ja Kaisu Kärri ovat taidoissa pitkälle edenneitä, vuosia kestäneen teatteriharrastuksen koulimia teatterintekijöitä, joilla on paljon kokemusta nimenomaan komedian tekemisestä.

Olemme saaneet nauraa vuosien varrella vatsamme tärviölle Vittiläiselle ja muille Kesyn lappeenrantalaisuutta kuvaaville huumoripläjäyksille.

Esittämisen suomalaiskansallisiin erityispiirteisiin kuu epäilemättä se, että mitä taitavampi esiintyjä torstaina astui estradille, sitä enemmän hän esityksen alussa vähätteli omaa osaamistaan ja voivotteli ramppikuumeen aiheuttamia vaivoja (kyllä sitä skeidat voivat valua punttiin vähemmästäkin).

Minna Mänttäri on teknisesti taitava esiintyjä. Mänttärin esityksellä oli oma verkkainen, mutta hyvin hallittu rytmi. Ajoitus toimi, kehittelyt ja iskut napsahtivat kohdalleen. Taitojensa puolesta Mänttäri on koska tahansa valmis myös ammattilaisten kehiin.

Provokaatio ja räävittömyys ovat stand up –komiikan suola. Mänttäri pyrki myös esityksensä alussa provosoimaan yleisöä. Keksityn anekdootin avulla hän todisti, että Possukerhossa stad up –komiikka onnistuu jopa hänen laiseltaan diletantilta, koska me yleisönä istuneet olimme joko tyhmiä tai ainakin riittävästi humalassa, tai sitten sekä että.

Ja sitähän me tietenkin olimme ja olemme. Tai ainakin olemme kovin kilttejä ja kohteliaita. Esiintyjän ja yleisön raivokkaat yhteenotot, joita teatterifraseologiassa kutsutaan vaisusti läsnäoloksi ja vuorovaikutukseksi, eivät kuulu suomalaisen stad up -koomikon arkeen, eivätkä todennäköisesti edes uran tähtihetkiin.

Yleisönä me suomalaiset olemme nössöjä ainakin jääkiekkoareenoiden ja jalkapallostadionien ulkopuolella.

Provokaatiolla liikkeelle lähti myös koulumaailmassa siviilissä työskentelevä Susanna Kauppi. Kauppi kertoi meille, miten naurettavia ja kamalia tatuointeja harrastavat ja legginseihin pukeutuvat nykynuoret ovat (eh!). Yhtä siivotonta sakkia pitää hakea aina 60-luvulta asti, jolloin hipeiksi heittäytyneet nuoret aikuiset jättivät kainalokarvat ajelematta ja haisivat pahalle.

Kaisu Kärrillä on illan esiintyjistä eniten luontaista lavakarismaa. Tämän ominaisuuden Kärristä me olemme voineet tietenkin havaita Lappeenrannan kaupunginteatterissa, jossa Kärri on näytellyt silloin tällöin iltanäyttelijänä.

Kärrin esittämä ja varmasti huolla etukäteen valmisteltu vitsikimara ei kuitenkaan vastannut hänen avujaan esittäjänä. Vessahuumorista ja Mikko-nimeen perustuvista sanaleikeistä koottu kimara oli illan tylsimpiä.

Kahta muuta aloittelevaa stand up –koomikkoa, Jani Autiota ja Jarno Puheloista en tunne mitenkään entuudestaan. Yhteistä näille kohta kolmekymppisille pojille ja varhaiseen keski-ikään ehtineille naisille on se, että esitettyjen vitsein perusteella kaikkien identiteetti ja tapa hahmottaa maailmaa rakentuvat hyvin paljon tavaroiden ympärille.

No tietenkin se kaikkein rakkain tavara löytyi joko oman navan ja polvien välistä – tai sitten oman kullan pöksyistä.

Vaatteet olivat aatteet 80-luvulla aikuisuuteen kasvaneella sukupolvella. Seuraavaa ikäpolvea voi kutsua vaikka iPhone-sukupolveksi, jonka aatoksissa sen hetkisen poikaystävän heijariveitikka ja älypuhelin toimivat vasta päivityksen jälkeen, jos sittenkään.

Yhteistä kaikille esityksille oli kuitenkin se, että yhteiskunta, politiikka, taloudelliset lainalaisuudet, uskonto, moraali, eettinen pohdinta, valta ja sen karkein muoto väkivalta olivat kaikki tällä kertaa jossain toisaalla. Tämä oli niin silmiinpistävää, että tekee mieli jopa ilkeästi olettaa, että esitystään valmistellessaan kaikki viisi illan tähteä ovat ihan oikeasti pitäneet yleisöään totaalisen älyvapaana sakkina.

No, ei se tietenkään näin mene. Ilmiö on joka tapauksessa kiinnostava. Kuten 38-vuotiaaksi omassa esityksessään ilmoittautunut Kauppi antoi ymmärtää, hän ei tajua enää lainkaan sitä maailmaa, jossa häntä 10 vuotta nuoremmat elävät.

Ihan loppuviimetteks saimme toki myös politiikan kehiin. Illan juontaja Panu Kärri kehotti meitä äänestämään sunnuntaina numeroa 300. Mutta se ei enää ehkä ollutkaan mikään vitsi. Kärri on ihan oikeasti kunnallisvaaleissa keskustan ehdokkaan Lappeenrannassa.

Tai no, ehkä se oli sittenkin koko illan paras vitsi… heh heh!.

Murhaloukku

Tarmo Ruubel on näytelmäkirjailija Sidny Bruhl ja Heikki Pöyhiä hänen oppilaansa, aloitteleva näytelmäkirjailija Clifford Andersson. Kuva Ari Nakari

Aplodien jälkeen tekijät pyytävät yleisöltä näytelmäkirjailija Sideny Bruhlia näyttelevän Tarmo Ruubelin suulla, etteivät ihmiset kertoisi ulkopuolisille näytelmän loppuratkaisua. Sama toivomus esitetään myös käsiohjelmassa.

Enkä minäkään sitä aio tehdä.

Yhden salaisuuden aion kuitenkin tässä paljastaa. Murhaloukku ei ole trilleri tai komediatrilleri, kuten käsiohjelmassa sitä luonnehditaan, vaan Ira Levinin kieli poskella trillerin kaavalla kirjoittama farssi.

Murhaloukkua (Deathtrap) esitettiin Broadwaylla neljä vuotta. Eikä esityksen valtavaa suosiota tarvitse ihmetellä. Alkuperäinen Broadway-tulkinta on ollut varmasti murhaavan hauska, oikea kuoliaaksi naurattaja.

Levin on käsikirjoittajana suuri nimi, jonka käsikirjoituksiin perustuvat elokuvat ovat meillekin tuttuja. Levin on kirjoittanut muun muassa Roman Polanskin ohjaaman Rosemaryn painajaisen käsikirjoituksen. Elokuva teki Mia Farrowsta suuren tähden.

Tampereen Teatteri otti Murhaloukun ohjelmistoonsa kaksi vuotta Broadwayn kantaesityksen jälkeen. Teatteri Imatran Murhaloukku perustuu samaan Mikko Viherjuuren tekemään suomennokseen.

Sen jälkeen Murhaloukkua ei ilmeisesti ole esitetty ainakaan ammattiteatterissa Suomessa.

Etelä-Karjalan radion haastattelussa Murhaloukun ohjaaja Timo Rissanen arveli, että trillereitä tehdään Suomessa harvoin, koska lajityyppi on niin vaikea. Jännityksen luominen vaatii tiukka, tarkkaa ja rytmitaitoista ohjausta.

Vielä enemmän näitä avuja vaatii vetävä farssi, jota itse pidän teatterin kuninkuuslajina. Oikean ajoituksen löytämien on myös Rissasen ohjauksen ja koko työryhmän akilleenkantapää.

Perjantain esityksessä sen huomasi yleisön reaktioista. Kehittelyt ja iskut eivät menneet ihan kohdalleen.

Näyttelijöiden ja yleisön vuorovaikutus jäi laimeaksi, vaikka Teatteri Imatran tekijöillä on tukenaan Etelä-Karjalan paras yleisö, joka nauraa herkästi omilleen ja kannustaa varsinkin ensi-illoissa näyttelijöitänsä melkein yhtä intensiivisesti jääkiekkojoukkue Ketterän fanit omiaan.

Murhaloukun tekemiseen on Imatralla panostettu. Mirva Mustosen lavastus on näyttävä. Tosin näytelmäkirjailija Bruhlin Connecticutissa, keskellä metsää sijaitseva, 1700-luvulla rakennetun kartanon talliin sijoitettu asunto ja työhuone luonnonkivitakkoineen ovat Levinin sarkastista huumoria.

Pelkästään näytelmiä kirjoittamalla tai kirjallisuutta opettamalla ei edes Yhdysvalloissa kukaan rikastu, kirjallisuuden opettajista tai tutkijoista nyt puhumattakaan.

Ja vitsistä käy tietenkin jo näytelmän roolijako. Levin tekee niukkuudesta taidetta. Puuttuvat henkilöresurssit korvataan mielikuvituksella ja tämän näytelmän varmasti mielikuvituksellisin hahmo on Ulla-Maija Järnstedt-Kauppisen kelpotavalla näyttelemä Helga Ten Dorp.

Teatteri Imatran uusi johtaja tuntee angloamerikkalaista teatteria. Rissasen asiantuntemuksesta kertoo jotakin esimerkiksi se, että hän on kääntänyt ja tuonut Suomessa näyttämölle useita amerikkalaisia ja englantilaisia näytelmiä tuoreeltaan.

Imatralla on nähty esimerkiksi Rissasen kääntämänä ja ohjaamana Michael Parkerin farssi Kääk! Sängyssäni on varas.

Pahin kanto Rissasen kaskessa on varmaan tälläkin kertaa englannin kieli. Vahvasti paikalliseen kulttuuriin sidotus viittaukset ja sukkeluudet eivät välttämättä käänny suomen kielelle. Me emme ymmärrä näihin viittauksiin liittyviä piilomerkityksiä, vaikka New York on myös useimmille imatralaisille tutumpi paikka kuin Oulu tai Rovaniemi.

Toki myös suomenkielen erilainen rytmi aiheuttaa omat vaikeutensa kohtausten ajoitukselle.

Esimerkiksi Neil Hardwick on kirjoittanut yksin ja yhdessä Jussi Tuomisen kanssa suomalaisten rakastamia komedioita sekä näyttämölle että televisioon.

Silti myös äidinkielenään englantia puhuvalle Hardwickille on tuottanut usein vaikeuksia saada englannista käännettyjä amerikkalaisia tai englantilaisia komedioita toimimaan.

Näyttelijöistä ei ole pahaa sanottavaa. Ruubel, Järnstedt-Kauppinen, Johanna Heimonen, Heikki Pöyhiä ja Kari Kinnari näyttelevät järjellä ja sydämellä.

Kuten muusikko ja kääntäjä Moog Kontinen aikanaan runoili biisissä Jerry Cotton: ”Mä oon Connecticutista, mut ei se mun mainetta kutista!”

Perhe on pahin ja paras

Kirsti Wallasvaara ja Raimo Grönberg näyttelevät unohtumattomalla tavalla eläkeikään ehtinyttä, keskiluokkaista, ison omakotitalon sosiaalidemokraatteja edustavaa Harjun pariskuntaan. Kuva Stefan Bremer

Ohjaaja-dramaturgi Juha Jokelan näytelmän sisäiset jännitteet vangitsevat katsojan mielen. Jokelan yhdessä osaavan työryhmän kanssa luomat näyttämökuvat ovat todella hienoja ja kaiken kruunaa se, että Kansallisteatterin Patriarkassa näytellään hengästyttävän upeasti.

Patriarkka on syksyn teatteritapaus, koskettava ja ajatuksia herättävä elämys.

Patriarkka on yhden perheen tarina. Suvun patriarkan Heimo Harju (Raimo Grönberg), hänen vaimonsa Virpi Harju (Kirsti Wallasvaara), poikansa Jarno Harju (Juha Varis) ja tyttärensä Jonna Harju (Pirjo Määttä) ovat kaikki tuttuudessaan hyvin uskottavia, oikean ihmisen oloisia hahmoja. Jokainen suomalainen katsoja voi tunnistaa nämä samat ihmiset joko omasta suvustaan tai ainakin lähipiiristään.

Jokela ei tyydy kuvaamaan vain yksilöitä, vaan vetää linjoja yksityisestä yleiseen hyvin pätevästi. Patriarkka kertoo myös siitä raskaasta psyykkisestä prosessista, jota suurten ikäluokkien yli kuusikymppiset ihmiset parhaillaan käyvät, kun aikaisemmin ikuiselta vaikuttunut korskea keski-ikä muuttuu vähitellen, mutta vääjäämättä vanhuudeksi.

Jokelan tavatonta tarkkanäköisyyttä ja kykyä ymmärtää voi vain ihailla ja ehkä hieman jopa kadehtia. Jokelan portti vanhuuteen on kuin se Raamatun kuuluisa neulansilmä. Siinä laitetaan puntariin Heimo Harjun ja hänen vaimonsa pitkä parisuhde kaikkine elämänvalheineen.

Mitä sijaa sillä suurella, rakkaudeksi kutsutulla tunteella oikeastaan on ihmisten välisissä suhteissa? Harjujen parisuhde ajautuu lopulta hirvittävään kriisiin, mutta Jokela myös näyttää roolihenkilöidensä kautta, miten nöyrtymisen jälkeen Heimo Harju voi kokea armon, löytää läheisyyden uudestaan ja niin väkevänä, että se pelottaa.

Se on tiukka paikka jopa äidinkielenopettajalle, diplomi-insinööristä nyt puhumattakaan. Miehen se laittaa suorastaan vapisemaan. Mutta sitä riemastuttavampi on varmaan myös tieto, että ”taivaassakin saa panna”.

Sekä Wallasvaara että Grönberg näyttelevät Patriarkassa ainutlaatuisella ja unohtumattomalla tavalla.

Myös suurten ikäluokkien lapset, 70-luvulla syntyneet nykyiset keski-ikäiset elävät näytelmässä omassa kiirastulessaan. Harjun parikunnan tyttären ja pojan ohella nykyisiä nelikymppisiä näytelmässä edustaa pojan vaimo Petra (Kristiina Halttu).

Patriarkka on, kuten se nimikin antaa ymmärtää, myös sukupolvitarina. Sen keskiöön nousee se yleinen elämänvalhe, jota Jokelan sukupolveen kuuluvat ihmiset näyttävät hellivän.

Näytelmässä tämä ”pullamössösukupolven” kapinajulistus on laitettu Haltun näyttelemän vaimon suuhun. Hän antaa päivällispöydässä tulla tulta ja tappuraa siitä, mikä mieltä painaa.

Väitteet suurten ikäluokkien yhteiskuntaa tukahduttavasta hegemoniasta ovat tietenkin puppua, nelikymppisten tekosyy omille epäonnistumisille. Sen toteamiseen riittää jo pelkkä vilkaisu Jyrki Kataisen hallituksen ministerien nimilistaan. Myös suuryrityksen johdossa nelikymppiset ovat aikoja sitten syrjäyttäneet suurten ikäluokkien edustajat, eikä varsinkaan kaikkein pyhimpään, finanssisektorin johto- ja asiantuntijatehtäviin yli kuusikymppisillä ole enää mitään asiaa.

Joku Björn Wahlroos on tässä suhteessa säännön vahvistava kuriositeetti, joka pelkällä olemassaolollaan todentaa myös sen, miten piinkovista aineksista osa 70-luvun taistolaisista on tehty.

Paavo Lipposen ensimmäisen hallituksen laman keskellä tekemistä budjettileikkauksistakin on jo kulunut kaksi vuosikymmentä. Jos suurilla ikäluokilla on vielä valtaa, se valta perustuu lähinnä siihen, että heitä on niin kirotun paljon, kuten Harjun kaveri Kalle Vainio (Juha Muje) näytelmässä totea. Demokratiassa on puolensa. Vallan täyteyden aikana kahmittuja etuoikeuksia on mahdollista puolustaa sitkeällä viivytystaistelulla.

Tämän päivän keski-ikäisten kokemaan ahdinkoon on tietenkin helppo keksiä psykoanalyyttisiä selityksiä. Jokela ei kuitenkaan tyydy itsestäänselvyyksiin, vaan käsittelee oman ikäistensä miesten ahdinkoa ja ahdistusta monipuolisesti, monella tasolla ja tavattoman terävänäköisesti.

Esimerkiksi yksilön kanta ydinvoimaan kertoo aina jotakin myös hänen suhteestaan reaalitodellisuuteen ja niistä eettisistä ja moraalisista valinnoista, joita hän on valmis tekemään tämän maailmankuvansa perusteella.

Jokela läpivalaisee tätä asetelmaa tuomalla näyttämölle Jarno Harjun lapsuudenystävän Markon (Antti Luusuanniemi), huippukoulutetun energia-asiantuntijan, joka on juuri vaihtanut duunin tuulivoimateollisuudessa tehtäväksi ydinvoimalobbarina ja haluaa värvätä ydinvoiman mannekiiniksi myös Markon eläkkeellä olevan isän.

Marko joutuu konfliktiin isänsä kanssa ja siinä vaiheessa, kun hänen feminismin äärilaitaa edustava vaimona Petra lähtee harmonikkatehtaalle synnyttämään perheen esikoispoikaa, katsojankin tekee mieli kiivetä näyttämölle taputtamaan Juha Varista lohduttavasti olkapäälle. Kyllä tämäkin soppa on vain nieltävä, vaikka sen keittäjiä on kirotun paljon.

Näytelmässä liikutaan kahdella aikatasolla Nuorta, 70-luvulla perhettä perustavaa diplomi-insinööri Heimo Harjua näyttelee Heikki Pitkänen ja hänen vaimoaan Minka Kuustonen. Kuva Stefan Bremer

Patriarkan näyttämökuvat ovat komeita. Teppo Järvinen, Timo Teräväinen, Minna Toikka ja Tommi Koskinen ottavat Kansallisteatterin suuren näyttämön uudesta tekniikasta kaiken irti. Videoinstallaatiot ja koko näyttämön yli ulottuva puoliläpäisevä peili lomittavat toisiinsa luontevasti näytelmän kaksi eri aikataso, nykypäivän ja 70-luvun, jossa nuorta Heimo Harjua näyttelee Heikki Pitkänen ja hänen tyttöystäväänsä ja vaimoaan Minka Kuustonen.

Varsinkin uusi äänentoistotekniikka antaa paljon. Se ei suinkaan etäännytä näyttelijöitä yleisöstä, vaan lähentää.

Harjujen päivällispöydässä tai intiimien kahdenkeskisten kohtaamisten aikana ei tarvitse käyttää puherajoitusten muokkaamaa teatteripuhetta. Suomalaisen arjen ja juhlan pelkistetty ilmaus pääsee esiin kaikessa tuttuudessaan.

Nainen puri koiraa

Joanna Haartin tulkinnassa on sekä huumoria että vimmaista energiaa. Kuva Tuomo Manninen/Kansallisteatteri

Se että koira puree miestä, ei ole uutinen. Uutinen on, jos mies puree koiraa.

Tämä median toimintaa ironisoiva hokema kuvaa edelleen hyvin myös sitä, miten tiedotusvälineissä käsitellään maahanmuuttajia koskevia asioita.

Me tiedämme arkikokemuksesta, että koiria purevat miehet ovat hyvin harvinaisia. Maahanmuuttajista, islamista tai esimerkiksi Afrikasta meillä ei yleensä ole tällaista arkikokemukseen perustuvaa tietoa. Siksi tiedotusvälineiden lööppeihin nousevat poikkeukselliset ilmiöt helposti muuttuvat kokonaista kansaa tai kansanosaa koskeviksi yleistyksiksi ja ennakkoluuloiksi.

Ruotsalainen kirjailija ja poliitikko America Vera-Zavala kuvaa tätä prosessia käsitteellä etnoporno.

Sana on osuva. Se viittaa mekanismeihin, joiden takia vielä muutama vuosikymmen sitten nuhjuisten pornoteattereiden penkkejä kuluttaneiden miesten poikkeuksellista perversioista on tullut internetin ja pornoteollisuuden räjähdysmäisen kasvun myötä normatiivisia kauneusihanteita ja jopa käyttäytymisnormeja.

Pelottavinta tässä alati sensaatiota hakevassa journalismissa onkin se, että tämän päivän lööppijulkisuudesta tulee helposti huomispäivän todellisuutta.

Yhteiskunnallisten ilmiöiden syy ja seuraussuhteet ovat tietenkin äärettömän monisyisiä ja monimutkaisia. Perustellusti voidaan kuitenkin väittää, että radikalisoitumien ja fundamentalististen ääriliikkeiden suosion kasvu länsimaissa asuvien muslimien keskuudessa ovat kytköksissä yleisen mielipiteen muutoksiin.

Miten muuten voisi ollakaan? Myös Vera-Zavala alleviivaa tätä asiaa monologissaan.

Terroristien hyökkäys New Yorkin World Trade Centerin kaksoistorneja vastaan 11. syyskuuta 2001 räjäytti tässä suhteessa pankin. Kaikista Ruotsissa asuvista muslimeista tuli äkkiä epäilyksenalaisia.

Vera-Zavala antaa tavallista elämään tukholmalaisessa lähiössä elävälle toisen polven maahanmuuttajalle kasvot ja äänen tarinassa 23-vuotiaan Aisha Abdullahin hahmossa.

Etnopornon Aisha haaveilee osallistumisesta Idols-kilpailuun ja puhua pälpättää vakavien teemojen ohessa myös lähes loputtomiin vaatteista ja siitä, miten rumia väärin pukeutuvat ihmiset ovat kuin mikäkin murrosikäinen bimbo.

Aisha oli yksi profeetta Muhammedin vaimoista, joka naitettiin miehelleen jo lapsena. Hän on ymmärtääkseni myös kiistanalainen hahmo islamilaisessa traditiossa.

Aishakaan ei siten oikeastaan edes kuvaa oikeaa toisen polven maahanmuuttajaa, vaan roolihahmo on kirjailijan luoma abstraktio tärkeiden asioiden kuvaamiseksi. Tässä mielessä roolihahmo on myös omalla tavallaan koiraa pureva nainen.

Terävät hampaat ovat toki myös tuiki tarpeelliset. Naisten asema on usein ollut ristiriitainen ja naisia on syrjitty toisen luokan kansalaisina myös niissä poliittisissa liikkeissä, jotka itse julistavat taistelevansa oikeudenmukaisemman ja tasa-arvoisemman yhteiskunnan puolesta.

Sen vuoksi sillä ei ole oikeastaan merkitystä, että monologi esittävä 33-vuotias Joanna Haartti on aika lailla esittämäänsä roolihahmoa vanhempi. Haartti esittää monologin teatteritaiteen maisterin ammattitaidolla.

Etnopornon ohjaus on Teatterikoreakoulussa opiskelevan Petra Vehviläisen taiteellinen lopputyö. Esimerkiksi taitava teatteritilan haltuunotto todistaa nuoren ohjaajan lahjakkuudesta. Itse olen kuitenkin vakuuttunut, että tässä tapauksessa pelkistetympi toteutus olisi ollut tehokkaampi kokonaisuuden kannalta. Vera-Zavalan historiallisiin faktoihin vankasti ankkuroitu teksti vetoaa ennen kaikkea katsojan järkeen.

Hieromasauvalla tehostettu räväkkyys lähinnä haukotuttaa.

Pukkilaulua Lauri Maijalan tapaan

Myös ”taistelevan työväenliikkeen” edustaja Perttu (Janne Hyytiäinen) löytää rauhan Jeesuksen (Pyry Nikkilä) sylistä. Kuva Vilhelm Sjöström

Näytelmäkirjailija Lauri Maijalan näytelmä on komediaksi vakava juttu. Mutta oikeastaan se ei ole komedia lainkaan, vaan pikemminkin komedian valekaapuun puettu tragedia, jossa kirjoittaja sukeltaa ajassa aina teatterin juurille Antiikin Kreikkaan asti. Suurten maailmauskotojen jumalat pelaavat Ryhmäteatterin näyttämöllä Paskahousua meidän ihmisten kohtaloilla.

Maijala viittaa, lainaa ja varastaa, kuten hyvät kirjoittajat tapaavat tehdä. Näytelmän nimi on tietenkin suora viittaus Samuel Beckettin maailmankuuluun ja arvoitukselliseen näytelmään. Itse näytelmässä hypätään välillä Homer Simpsonin ja Sringfieldin keltaisten ihmisten maailmaan.

Näytelmän käsikirjoitus perustuu vapaasti kielipuolen suosikkikirjailijan Nikolai Gogolin näytelmään Reviisori. Melkein yhtä hyvin näyttämöllä touhuavat virkamiehet voisivat olla Radioteatterin takavuosien legendaarisesta kuunnelmasarjasta Knalli ja sateenvarjo. Heitä johtava Jorma (Taisto Oksanen) kuin ilmetty Sir Henry. Töihin siitä!

Välillä eksytään myös splatter elokuvien veriorgioihin. Sormia katkotaan, kynsiä vedetään irti pihdeillä ja kokonaisia ihmisiä jauhetaan lihamyllyssä jauhelihaksi, kun heidän päänsä ei kestä maailmaksi kutsuttua todellisuutta.

Sanokaa vaan reilusti Shakespeare, kun haluatte hyvää (lihapiirakkaa)!

Mitään yllättävää ei ole tietenkään siinä, että näytelmän alussa nutturapäiseksi lestadiolaiseksi esitelty Liisa (Minna Suuronen) muuttuu kesken kaiken nuorelta mieheltä lihaniloja vonkaavaksi puumanaiseksi, joka pummaa nuoremmiltaan tupakkaa helsinkiläisten räppärien käyttämällä käsittämättömällä slangilla. Kaikki tällainen on ihan tavallista arkea internetin ja iltapäivälehtien maailmassa, jossa mirritkin lentävät joutsenten selässä.

Toisaalta näytelmän Pertulle (Janne Hyytiäinen) todellisuus, johon kuuluvat muun muassa Euroopan unioni ja euron kriisi, ovat silkkaa mytologiaa, täysin vieras maailma, joka muuttuu hänen mielessään yhä käsittämättömämmäksi. Pertun taisteleva työväenliike ei tee kompromisseja.

Maijalan olisi ehkä pitänyt itse ohjata tekstinsä. Turhat rönsyt olisivat varmasti karsiutuneet näytelmästä tämän prosessin aikana. Nuoren, vielä Teatterikorkeakulussa opiskelevan Linda Wallgrenin kynnet eivät vielä oikein pysyneet näin liukkaasti merkityksillä ladattuun tekstiin.

Näytelmän ydinajatus nousee kuitenkin hyvin esille. Tämän päivän nuorilla aikuisilla on keskimäärin parempi koulutus kuin heidän ikäisillään on ollut koskaan ihmiskunnan historiassa. Silti ainakin osa näistä huippukoulutetuista nuorista tuntee itsensä avuttomiksi ja hyödyttömiksi. ”Minä en osaa mitään”, toteaa näytelmän nuori Niko (Miika Laakso).

Maijala pohtii tätä kysymystä hyvin monella tasolla. Hän ei missään mielessä pilkkaa uskontoja tai uskovaisia ihmisiä, vaan tekee Mika Waltarin lailla hyviä kysymyksiä. Miksi näin on aina ollut ja tulee aina olemaan? Miksi me vain seisomme tumput suorina, vaikka maailmanloppu (lue hyvinvointivaltion ja meidän nykyisen hedonistisen elämäntapamme loppu) odottaa jo ihan oven takana?

Näytelmässä näytellään suurella volyymilla. Se on varmasti ohjaajan valinta. Teatterikorkeakoululainen Emmi Parviainen laulaa kerta kaikkiaan upeasti. Myös Jeesusta näyttelevä Pyry Nikkilä (TeaK) kelpaisi koska tahansa jonkin kirkkokuoron solistiksi vetämään pukkilaulajana aa-aa-aamenta palkeet soikeina.

Mikään kuoliaaksinaurattaja Maijalan näytelmä ei Wallgrenin ohjaamana ole. Emotionaalisella tasolla se on suorastaan puistattavan kylmä. Sen ansiot ovat asiapuolella. Näytelmän tematiikka toimii. Esitys herättää paljon kysymyksiä. Se antaa katsoja aivoille askaretta pitkäksi aikaa.