Ohjaaja Jyri Kähösen esikoisessa jylläävät suuret tunteet, viha ja rakkaus. Molemmat tunteet pihisevät tyynen pinnan alla. Niitä ei ilmaista sanoilla, vaan teoilla.
Ensimmäiset ohjaukset tehdään Suomessa ja todennäköisesti kaikkialla muuallakin maailmassa kengännauhabudjetilla. Kähönen tekee pakon sanelemasta niukkuudesta hyveen.
Tämä elokuva on hitaasti kiiruhtamisen taidetta. Sen voi hyvin tulkita myös jonkinlaiseksi uuden ajan airueksi, musiikkivideoiden ja mainosten tekijän taiteelliseksi manifestiksi.
Kähösen estetisoiva ja minimalistinen tyyli kompastuu kuitenkin huonoon käsikirjoitukseen. Ja saapuu oikea yö on trilleri, jossa tunnelma tihenee vaivautuneiden haukotusten lomassa.
Nuori Tuomas Parviainen on käsikirjoittajana itse oppinut. Näin kerrotaan leffan taustamateriaalissa. Ja mikäs siinä. Itseoppineet ovat tämän maailman ainoita oppineita, muita on opetettu, kuten Erno Paasilinna vainaa aikoinaan opetti.
Isänmurha on freudilaisen psykoanalyysin peruskauraa. Mikään uusi asia ei ole myöskään lasten seksuaalinen hyväksikäyttö ja insesti. Kun Parviainen vielä sekoittaa samaan maljaan elämää suuremman rakkauden ja viha, syntyy psykologinen umpisolmu, joka ei ainakaan katsojalle avaudu.
Vaikka elokuva on meidän tyhmien ominta taidetta, kaikkea ei tietenkään tarvitse vääntää rautalangasta. Parviainen ja Kähönen jättävät kuitenkin henkilöidensä identiteetin ja motiivien tunnistamisen kokonaan katsojien vaivoiksi.
Ihminen on ihminen, koska hän kerran vakokankaalla näyttää ihmiseltä. Se ei kuitenkaan auta, jos itse tarina eksyy korkeataiteen kapealta kinttupolulta raflaavasta aiheesta tekaistun roskaviihteen lavealle valtatielle.
En myöskään vakuuttunut siitä, että Teatterikorkeakoulusta näyttelijäksi valmistunut, mutta muusikkona paremmin tunnettu Jemina Sillanpää tai Tampereen yliopiston teatterityön linjalta valmistunut Jarkko Nimi olisivat parhaat mahdolliset elokuvan päärooleihin.
Elokuvassa, jossa dialogin määrä on minimoitu, suuria tunteita ilmaistaan katseilla ja ilmeillä. Se tärkein, eli läsnäolo kuitenkin tietenkin puuttuu, kun välineenä on elokuva.
Tekisi melkein mieli tässä tapauksessa tarttua Lenita Airiston tuoreeseen taisteluhuutoon: ”Tavikset ovat luusereita!”
Konkari Martti Suosalo tekee elokuvan isästä hyvin sympaattisen hahmon. Hän myös näyttää omalla roolityöllään, miten paljon luonteva näytteleminen ja Salkkareista tuttu tuijottelu eroavat toisistaan.
Parhaimmillaan Kähösen elokuva on silloin, kun hän käyttää elokuvan omimpia keinoja. Elokuvan murhassa on raakaa realismia. Tosin jo tässä vaiheessa elokuvan rytmin tainnuttama katsoja saattaa kyynisesti ihmetellä, miksi nuo kaksi diletanttia touhuavat vasaran ja kuristussilmukan kanssa, kun autot ja suojatiet on keksitty.
Isänmurhaa suunnittelevia nuoria rakastavaisia elokuvassa näyttelevät Jemina Sillanpää ja Jarkko Niemi. Kuva Hannele Marjaniemi/Helsinki -filmi Oy
Ohjaaja Jyri Kähösen esikoisessa jylläävät suuret tunteet, viha ja rakkaus. Molemmat tunteet pihisevät tyynen pinnan alla. Niitä ei ilmaista sanoilla, vaan teoilla.
Ensimmäiset ohjaukset tehdään Suomessa ja todennäköisesti kaikkialla muuallakin maailmassa kengännauhabudjetilla. Kähönen tekee pakon sanelemasta niukkuudesta hyveen.
Tämä elokuva on hitaasti kiiruhtamisen taidetta. Sen voi hyvin tulkita myös jonkinlaiseksi uuden ajan airueksi, musiikkivideoiden ja mainosten tekijän taiteelliseksi manifestiksi.
Kähösen estetisoiva ja minimalistinen tyyli kompastuu kuitenkin huonoon käsikirjoitukseen. Ja saapuu oikea yö on trilleri, jossa tunnelma tihenee vaivautuneiden haukotusten lomassa.
Nuori Tuomas Parviainen on käsikirjoittajana itse oppinut. Näin kerrotaan leffan taustamateriaalissa. Ja mikäs siinä. Itseoppineet ovat tämän maailman ainoita oppineita, muita on opetettu, kuten Erno Paasilinna vainaa aikoinaan opetti.
Isänmurha on freudilaisen psykoanalyysin peruskauraa. Mikään uusi asia ei ole myöskään lasten seksuaalinen hyväksikäyttö tai insesti. Kun Parviainen vielä sekoittaa samaan maljaan elämää suuremman rakkauden ja viha, syntyy juonen käänteistä psykologinen umpisolmu, joka ei ainakaan katsojalle avaudu.
Vaikka elokuva on meidän tyhmien ominta taidetta, kaikkea ei tietenkään tarvitse vääntää rautalangasta. Parviainen ja Kähönen jättävät kuitenkin henkilöidensä identiteetin ja motiivien tunnistamisen kokonaan katsojien vaivoiksi.
Ihminen on ihminen, koska hän kerran vakokankaalla näyttää ihmiseltä. Se ei kuitenkaan auta, jos itse tarina eksyy korkeataiteen kapealta kinttupolulta raflaavasta aiheesta tekaistun roskaviihteen lavealle valtatielle.
En myöskään vakuuttunut siitä, että Teatterikorkeakoulusta näyttelijäksi valmistunut, mutta muusikkona paremmin tunnettu Jemina Sillanpää tai Tampereen yliopiston teatterityön linjalta valmistunut Jarkko Nimi olisivat parhaat mahdolliset elokuvan päärooleihin.
Elokuvassa, jossa dialogin määrä on minimoitu, suuria tunteita ilmaistaan katseilla ja ilmeillä. Se tärkein, eli fyysinen läsnäolo kuitenkin tietenkin puuttuu, kun välineenä on elokuva.
Tekisi melkein mieli tässä tapauksessa tarttua Lenita Airiston tuoreeseen taisteluhuutoon: ”Tavis on luuseri!”
Konkari Martti Suosalo tekee elokuvan isästä hyvin sympaattisen hahmon. Hän myös näyttää omalla roolityöllään, miten paljon luonteva näytteleminen ja Salkkareista tuttu tuijottelu eroavat toisistaan.
Parhaimmillaan Kähösen elokuva on silloin, kun hän käyttää elokuvan omimpia keinoja. Elokuvan murhassa on raakaa realismia. Tosin jo tässä vaiheessa elokuvan rytmin tainnuttama katsoja saattaa kyynisesti ihmetellä, miksi nuo kaksi diletanttia touhuavat vasaran ja kuristussilmukan kanssa, kun autot ja suojatiet on keksitty.
