Taisto Reimaluodon taiteilija Vilho Lampena ja taiteilijan itsestään vesurilla maalama ”omakuva”. Kristian Smedsin teatterissa käden taidot muuttuvat hetkessä uskonnolliseksi symboliksi. Kuva Kansallisteatteri/Miska Reimaluoto
Kansallisteatterin Jumala on kauneus näytelmässä Kristian Smeds palaa itselleen ilmeisen läheisen ja tärkeän tekstin pariin. Kantaesityksen hän dramatisoi ja ohjasi Paavo Rintalan kirjasta Teatteri Takomomme vuonna 2000.
Haastattelussa Smeds on kertonut, että hän halusi nähdä miten esitys ja sen esittäjät ovat muuttuneet ajan kuluessa. Katsojan kannalta yhtä kiinnostava on tietenkin se, miten Smeds itse on muuttunut taiteilijana?
On se. Substanssia on tullut lisää siis näytelmän sanojen mukaan ”eh” saatanasti.
Taiteilijana Smeds etsii toki yhä sitä kauneuden valtakuntaa. Samalla esitykseen on tullut mukaan iso annos itseironiaa. Tosin Smeds ei ole koskaan ollut ainakaan ohjaajana mikään totinen torvensoittaja.
Smeds ei varmaan sattumalta tarttunut aikoinaan Rintalan taiteilija Vilho Lammesta kirjoittamaan kirjaan. Ohjaajana ja dramaturgina huikean visuaalisesta Smedsistä olisi varmasti tullut myös eturivin kuvataiteilija, jos hän olisi nuorena valinnut toisen tien itsensä ilmaisemiseen.
Teatterin tekijänä Smeds on noussut palvotun gurun asemaan. Luulen että tästä asemasta lähtee myös uustulkinnan tavaton itseironisuus.
Uudessa ohjauksessa esitykseen on tullut myös lisää pituutta. Uusia kohtauksia tai vuorosanoja ei ole, mutta taukoja hiljaisuutta sitäkin enemmän.
Ehkä hiljaisuus on juuri se kaikkein vaikuttavin elementti tässä uudessa tulkinnassa. Hiljaisuudessa on jotakin äärettömän suurta, kaunista ja myös lopullista. Se suuri hiljaisuus odottaa meitä jokaista. Elämän kauneus perustuu juuri sen rajallisuuteen. Myös siksi kauneus on Jumala.
Jumala on kauneus on tietenkin myös taiteellinen antiteesi sille muodikkaalle ja nopearytmiselle, elokuvan ilmaisua jäljittelevälle tyylille, jota Smeds itsekin käyttää omalla jäljittelemättömällä tavallaan Kansallisteatterin Tuntemattomassa sotilaassa.
Uutta Takomon esitykseen verrattuna on musiikki ja äänet, joita Smeds käyttää taitavasti. Esimerkiksi talvikohtaus, jossa Katja Kukkola tulkitsee talvista maisemaa pakkasessa värjöttelevine haapoineen maalaavaa Vilho Lampea. Kohtaus on huikean kaunis.
Sanotaan, että kertanne rutina on parempi kuin ainainen kitinä. Näytelmän Vilho Lampi todistaa meille katsojille jo heti tarinan alussa, että ihmisen kohtalo on kuitenkin tulla hulluksi vähitellen. Nuoruuden ahdistus ei vähene iän myötä, vaan tietoisuuden kasvaessa se yltyy vihlovaksi kivuksi.
Se on se painava risti, jonka jokainen syvästi tunteva ja ymmärtävä ihminen joutuu kantamaan hamaan hautaan tai varhaiseen dementoitumiseen asti.
Smedsin ohjauksessa tämä elämäntuska purkaantuu kiihkeänä toimintana, aggressiona. Kirves ja vesuri heiluvat.
Samaa tehtävää palvelee tietenkin esityksen rujo kieli. Uskon, että Smedsin käyttämällä kielellä on myös muita tätäkin tärkeämpiä merkityksiä. Suomen kielen rumat sanat antavat samanlaista perspektiiviä pohjanmaan ”aakeille laakeille” kuin sinne rakennetut rumat talot ja rujot ihmisetkin. Samaa tarkoitusta palvelevat tietenkin myös esityksen lainaukset populaarikulttuurista.
Sitä paitsi suomen kielen perkele on kaikessa rujoudessaan suorastaan täydellisen kaunis sana. Sen voimalla hiihtää vaikka Pariisiin asti.
Smeds on taiteilijan ideatykki, jonka luovuutta on tullut vuosien mittaan seurattua kateuden sekaisella ihailulla. Kuitenkin Kansallisteatterin vierailu Lappeenrannassa oli esitys, jossa tulee minusta hyvin esiin Smedsin suurin vahvuus.
Smedsin kaltainen lahjakkuus kerää ympärilleen varmasti kuin helposti muita lahjakkaita ihmisiä. Kansallisteatterin esityksessä mukana ovat muusikkoina Juha Menna, joka on käsiohjelman mukaan paitsi muusikko, myös kuvataiteilija ja maileri, Tuomo Kuurre, jazzavaruusmies ja Tuomas Rinta-Panttila, näyttelijä, itse oppinut musiikintekijä ja sokerileipuri.
Smedsillä on kyky saada nämä ihmiset toimimaan yhdessä. Hänen ohjauksensa eivät ole suuren ohjaajaneron luovuuden purkauksia, vaan produktiossa mukana olevan ryhmän taidetta.
Luultavasti tyypillistä Smedsiä nähtiin livenä Lappeenrannan kaupunginteatterissa joskus Woyzeckin ensi-illan jälkeen järjestetyssä keskustelutilaisuudessa.
Smeds ei ollut tuossa tilaisuudessa lainkaan kiinnostunut puhumaan itsestään ja omasta työstään, vaan johdatteli yleisön ja paikalla olevat teatterin tekijät puhumaan siitä, miten Lappeenrannan teatteri löytää jatkossa yleisönsä ja menestyy.
Kansallisteatterin vierailussa tämä Smedsin lahjakkuus tuli korostetusti esille. Jumala on kauneus on muodoltaan viidelle näyttelijälle kirjoitettu monologi. Kaikki seisovat esityksen Vilho Lammen takana yhtenä miehenä ja naisena.
Näyttelijät Tarja Heinula, Timo Tuominen, Taisto Reimaluoto, Katja Kukkola ja Tomi Rikkola ovat tulleet tutuiksi monista Smedsin Teatteri Takomon kanssa toteuttamista produktioista. Esimerkiksi Reimaluodon upeasta roolisuorituksesta Takomon Vanja enossa on jäänyt pysyvä muistijälki jonnekin alitajuntaan.
Nämä 60-luvulla ja 70-luvun alussa syntyneet näyttelijät ovat nyt ehtineet keski-ikään tai ainakin tämän matalan majan synkkään eteiseen.
Tunnelma on tietenkin jollakin tavalla erilainen, mutta jos heidän tulkintansa raikkaudesta 10 vuotta sitten on jotakin jäänyt pois, syvyyttä esitykseen on tullut sitäkin enemmän.
Jumala on kauneus on esitys, joka näppäillee ihmismielen herkimpiä kieliä. Lappeenrannan kaupunginteatterin Jukola-salissa järjestetään tänään tiistaina vielä toinen vierailunäytös. Menkää ihmeessä katsomaan.
Paavo Rintala on kirjoittanut kirjansa esipuheeseen, toteamuksen, että hänen kirjansa ei ole taiteilija Vilho Lammen elämänkerta, vaan romaani kauneuden kokemisesta. Sitä samaa on Kansallisteatterin esitys. Se on teatteria ja taidetta oikein suurella t:llä.