Lappeenrannan kaupunginteatterin Punainen viiva täyttää kaikki ennakko-odotukset. Se on upea esitys. Luukkonen on tuonut Kiannon tarinan nykyaikaan. Lopputulos on antiutopia, joka vaatii meitä ajattelemaan.
Nuori Juha Luukkonen soittaa Lappeenrannan kaupunginteatterissa hälytyskelloja ihmisyyden ja inhimillisyyden puolesta.Punainen viiva osuu suoraan ajan hermoon. Näyttämöllä otellaan narukehässä ja myös katsoja ottaa komeasti lukua viimeistään väliaikaa seuraavan huikean irrottelun aikana.
Luukkosen dramatisointi ja ohjaus Ilmari Kiannon Punaisesta viivasta on ilmaisuvoimaista nykyteatteria. Esitys on erittäin kekseliästä, älykästä ja ajoittain suorastaan hysteerisen hauskaa teatteria.
Teatteri on yhteisön taidetta, kuten Luukkonen käsiohjelmassa korostaa, ja tässä esityksessä tämä yhteisö näyttää voimansa. Luukkonen on selvästi ohjaaja, joka saa näyttelijöistä heidän parhaat kykynsä esiin.
Esityksessä mukana olevat kaupunginteatterin näyttelijät ja teatterin harrastajat näyttelevät kuin hurmiossa. Monet näytelmän kohtauksista ovat huikean hyviä. Esimerkiksi Anne Niilola tekee aivan uskomattoman roolityön näytelmän karaokebaarin seremoniamestarina. Oli myös ilo katsella, miten vanhat konkarit Marjatta Linna ja Reijo Kanerva syttyvät ja nuortuvat parhaimpaansa, kun siihen on aihetta.
Oleellisinta tietenkin on, että Luukkonen haasta yleisönsä ajattelemaan. Vaikka ei jakaisikaan ohjaajan haastavan pessimististä tulevaisuuden visiota, Punainen viiva ei taatusti jätä kylmäksi. Sen teemoihin on pakko ottaa kantaa.
Ihan oikea keskustelun paikka on esimerkiksi esityksen suhde väkivaltaan.
Tähän kysymyksenasetteluun liittyy tietenkin suuria eettisiä pulmia. Me tiedämme, että jo nyt kokonaisia valtioita on sortunut anarkiaan, jossa pätee vain vahvimman laki. Hyvä kysymys kuuluu, oikeuttaako tieto siitä, että näin voi käydä myös meillä, ihmisiä tarttumaan oman käden oikeuteen jo nyt?
Nyt ryskyin murtuu pakkovalta. Näin laulettiin viime vuosisadan alun työväenlaulussa. Venäjällä bolševikit myös mursivat pakkovallan ja toverit Vladimir Iljitš Lenin ja Josif Stalin pystyttivät sen tilalle hirmuvallan jonka veroista saa historiasta hakea.
Taiteilijalla ei ole mitään tulkintaetuoikeutta omiin teoksiinsa eikä mitään mahdollisuutta myöskään kontrolloida sitä, miten heidän teoksiaan tulkitaan. Siksi viha on aina hyvin vaikea aihe.
Luonto iskee takaisin, se on varma. Maailmankaikkeudessa ihmistä ei tarvitse eikä kaipaa kukaan muu kuin ihminen itse. Toisaalta todellisessa maailmassa karhu harvoin hyökkää edes provosoituna. Ihminen on tässäkin suhteessa toista maata.
Tavallinen ihminen hallitsee hyvin korkeintaan yhden näkökulman ympäröivään maailmaan. Valtaosa hyvin kompleksista todellisuudesta, siitä todellisesta maailmasta, joka päivittäin vaikuttaa meidän elämäämme, jää meidän havainto ja kokemuspiirimme ulkopuolelle.
Luukkosen Punaisessa viivassa tämä suomalaisen mytologian keskeinen hahmo, karhu puhuu Pentti Linkolan suulla. Ei Linkolakaan toki ole mikään puolueeton tarkkailija. Hän on ideologi, jonka sanoman voisi kaiketi luokitella lähinnä ekofasismiksi. Linkolalle ei riitä, että luonto itse korjaa oman suuren erehdyksensä pois päiväjärjestyksestä, vaan ihmisten pitää osallistua talkoisiin.
Linkola on tietenkin oikeassa siinä, että utopia ei ole demokratian vaihtoehtoa. Todellisessa maailmassa demokratian vaihtoehtoja ovat hirmuvalta ja anarkia. Molemmat tarkoittavat tappamista. Verikekkerit alkavat kohta, kun ihmiset joutuvat taistelemaan hupenevista resursseista.
Minunlaiseni vanhat opportunistit pitävät kuitenkin peukkua ihmiskunnalle. Ihminen on kekseliäs eläin. Umpikuja, johon olemme juuri nyt ajautumassa, näyttää toki toivottomalta, mutta me uskomme vasten parempaa tietoakin, että vielä keksitään jokin vippaskonsti, jolla tästäkin kiipelistä selvitään.
Että sen sortin solisaliratteja tässä ollaan.
Vaikeaa se kuitenkin on. Osakeyhtiöllä ei ole mitään muuta velvollisuutta kuin tuottaa mahdollisimman paljon voittoa osakkailleen. Näin kuuluu vallitseva talouden ja politiikan mantra tällä hetkellä ja sama moraali vallitsee myös yksilötasolla. Yksilön ainoa velvollisuus on saman logiikan mukaisesti maksimoida joka tilanteessa oma hyötynsä.
Eikä tämä ole mikään vitsi, vaan taloustiede nojaa koko arvovallallaan tähän yksinkertaiseen perusolettamukseen.
Pulma on vain siinä, että sen paremmin monikansallinen suuryritys kuin kukaan meistä tavallisista ihmistäkään ei tiedä, miten temppu tehdään. Kvartaalitaloudessa kukaan ei edes aavista, miten maailma makaa esimerkiksi kymmenen vuoden päätä.
Eikä tätä tieto kyllä ollut kenelläkään suunnitelmataloudessakaan.
Näyttämöllä paljon tilaa saa siis Pentti Linkola. Käsiohjelmassa puhuu haastattelun muotoon puetussa jutussa puolestaan humaani ja maailman tilasta äärimmäisen huolestunut ohjaaja, joka soittaa tarmokkaasti hätäkelloja varoittaakseen lähestyvästä tuhotulvasta.
Luukkosella on siis hyvin paljon hyvin painavaa sanottavaa. Näytelmässä on mukana oikea maailmanlopun meininki. Luukkosen kyvyistä ohjaajana kertoo jotakin se, että esitys nousee komeasti lentoon, vaikka se on näin tavattoman raskaasti lastattu. Se pitää katsojansa pihdeissään alusta loppuun asti.
Punainen viiva on ehdottomasti parasta, mitä kaupunginteatteri on tarjonnut vuosiin. Itse olen kokenut jonkin teatteriesityksen yhtä voimakkaasti Lappeenrannassa viimeksi silloin kun paviaani ratsasti leijonalla Linnoituksen väliaikaisissa tiloissa. Kari Paukkusen kaudesta taitaa olla jo kohta 30 vuotta.
Lappeenrannan kaupunginteatterin uuden johtajan Jari Juutisen kausi alkaa siis enemmän kuin lupaavasti. Jo Juutisen itsensä ohjaama Woyzeck oli nautittava teatteriesitys ja Luukkosen Punainen viiva on taiteellinen täysosuma. Jos olet vieraantunut Lappeenrannan kaupunginteatterista koettuasi pettymyksen toisensa jälkeen, niin nyt on korkea aika uudistaa tuttavuus tämän mainion teatterin kanssa.
Ainakin minä olen yhä haltioissani.