Kielipuolen päiväkirja

Samuel Beckettin Leikin lopussa seisotaan viimeisellä rannalla. Minun mielikuvissani Kellariteatterin näyttämölle rakennettu lavastus toi ensimmäisenä mieleen tämän meidän hyvinvointivaltiomme tulevaisuuden. Nyt oltiin myös suomalaisen hoivapalvelujen päätepisteessä. Mössö ja lääkkeet olivat loppuneet, eikä vihreistä kuulista palkkiona hyvästä käytöksestä ollut lupauksista huolimatta tietoakaan. Myös kuivikkeena käytetyt sahanpurut olivat loppuneet ajat sitten, ja sen asemasta käytettyä hiekkaakaan ei ollut vaihdettu aikoihin. Hampaat, jos niitä vielä oli, sai lyödä nurkkaan, koska edes tässä lähitulevaisuuden dystopiassa roskapönttöjä tuskin varustettiin naulakoilla.

Beckettin perikunta valvoo tiukasti absurdin teatterin mestarin näytelmien esitysoikeuksia. Tekstissä ei saa muuttaa edes pilkun paikkaa, ja myös käsikirjoituksen ohjeita roolituksesta ja näytelmän esillepanosta pitää noudattaa tarkasti. Nuo Leikin lopun kaksi ”sivunäyttämöä”, jäteastiaa, on määritelty lavastuksen osaksi näissä ohjeissa. Mielikuvani tulevaisuuden uljaan kansallispopulistisen Suomen hoivapalveluista ei siis johtunut ainakaan produktion tekijöiden kurittomuudesta.

Teatteri Siperian esitys herätti ajatuksia ja sai mielikuvituksen lentoon. Se on hyvän taiteen merkki. Mutta miten formaalinen muoto ja uutta luova ajattelu voivat kulkea käsi kädessä? No ainakin runouden, maalaustaiteen ja baletin piiristä löytyy vaikka kuinka paljon esimerkkejä siitä, miten tiukkoja sääntöjä noudattamalla voidaan luoda jotakin ainutkertaista. Teatteri Siperian Beckett-tulkinnassa tuota vavahduttavaa syvyyttä loi jo roolitus. Hammin roolin näytteli moottoripyöräonnettomuudessa alaraajahalvaantunut Pekka Heikkinen ja hänen palvelijaansa Clov’a maahanmuuttaja Bakr Hasan.

Absurdismi syntyi kirjallisuudessa ja teatteritaiteessa aikaisemmin valtavirtaa olleen realismin kritiikkinä. Elämä on absurdia. Beckettin toisessa kuuluisassa näytelmässä Huomenna hän tulee (En attendant Godot) kaksi joutomiestä odottelee pystyyn kuivuneen puun alla salaperäistä Godota. Minun mielikuvissani kulkurit odottavat puun alla kuolemaa. Leikin lopussa Beckettin ajatukset ovat olleet koko ihmiskunnan tulevaisuudessa – näin tulkitsen katsojan ja kokijan omavaltaisuudella.

Molemmat näytelmät julkaistiin 50-luvulla. Hän kirjoitti nämä hänen uransa keskikauteen kuuluvat työt ranskaksi. Nämä kaksi hänen ehkä tunnetuinta näytelmäänsä edustivat Beckettin oman tulkinnan mukaan subjektiivista ja kokonaan hänen sisäisestä maailmastaan kumpuavaa taidetta. Itse rohkenen otaksua, että niiden taustalla oli myös 80 miljoonaa kuolonuhria vaatinut toinen maailmansota ja suurvaltojen ydinasevarustelu, jonka strategisissa skenaarioissa seuraavan sodan uhrilukuja laskettiin sadoissa miljoonissa. On realismia ajatella, että ihmiskunta voi itse tuhota itsensä, ja samalla se on myös todella absurdia.

Hamm ja Clov asuvat näytelmässä rähjäisessä kellariasunnossa. Asunnon sijainnin voi päätellä siitä, että asunnon ikkunat sijaitsevat katonrajassa, jonne Clov’n pitää kivetä tikkaita pitkin nähdäkseen ulos. Kellariloukon yhteydessä on kuitenkin jonkinlainen keittiö, mikä antoi ymmärtää, että residenssi on nähnyt parempiakin aikoja. Hammin vanhemmat Nagg ja Nell ovat asemoitu kahteen jäteastiaan, mikä ainakin minussa herätti vahvoja mielikuvia siitä, mikä on meidän tulevien dementikkojen arvostus ja asema vuosikymmenen tai kahden päästä.

Nuori Beckett oli pitkään toiminut James Joycen avustajana ja ihailijana, ja seurannut tämän tapaa kirjoittaa. Hänen keskikautensa alkoi kriisistä, jonka hän koki, kun ymmärsi, ettei voi kirjoittaa Joycen tapaan. Leikin lopun nimi ja sen angstinen tunnelma varmasti kuvaavat tätä henkistä kriisiä, jota Beckett itse kuvasi näin: ”Ymmärsin, että Joyce oli kulkenut niin pitkälle kuin mahdollista tiedon hankkimisessa ja tiedon käyttämisessä kirjailijan välineenä. Ymmärsin, että minun polkuni oli tietämättömyys, luopuminen ja puute.” Tämä vakava luovan työn kriisi alkoi Beckettin äitinsä luona käymästä keskustelusta.

Näytelmän sokea Hamm näkee talonsa ympärillä vihreän maiseman ja meren, jolla purjehtii kaunis vene. Tätä näkyä tähystämään komennettu Clov näkee ikkunasta vain tuhkaa ja pimeyttä. Apokalyptiset tunnelmat toistuivat myös kohtauksessa, jossa Clov kysyy Hammilta, mitä hän tekee, jos Clov kuolee keittiössä. Liikkumiskyvytön, pyörätuoliin sidottu Hamm arvelee, että hän huomaa Clov’n kuoleman hajusta. Clov muistuttaa, että ruumiinhajua on kaikkialla, mihin Hamm vastaa, että sinä haiset jo nyt.

Tuhkan peittämä pimeys kuvaa varmasti hyvin Beckettin mielenmaisemaa vuosina, jolloin hän kirjoitti näytelmää. Yhtä hyvin se kuvaa ydinsotaa seuraavaa ydintalvea. Henkiin ovat jääneet vain torakat ja itselleen pomminkestäviä turvabunkkereita syrjäisille seuduille rakennuttaneet miljardöörit. Tosin Beckett on ampunut alas tämänkin vitsin kaukonäköisesti. Clov myrkyttää DDT:llä nivuksistaan löytämänsä maapallon viimeisen kirpun hengiltä. Beckett kielsi taustamusiikin tai äänimaisemien käytön näytelmissään. Leikin lopussa kuuluu kuitenkin kaukaa sonarin piipitys. Minun mielikuvissani se ei ollut kaikuluotain, vaan radiomajakka, joka yhä lähetti avaruuteen viestiä erään sivilisaation tuhosta.

Jokainen itseään arvostava ja kunnianhimoinen ohjaaja haluaa ohjata Beckettin näytelmän edes kerran urallaan. Mahdollisuuksia rajoittaa esitysoikeuksien kalleus. Tämän riman viime vuosisadan puolella syntyneet ohjaajat voivat ylittää vain rahalla. Beckett kuoli vuonna 1989. EU-maiden tekijänoikeussuoja ulottuu 70 vuoden päähän tekijän kuolemasta. Joku nuorimman ohjaajapolven tekijöistä voi toki olla vielä vuonna 2060 siinä kunnossa, että pääsee tästä vapaudesta nauttimaan.

Jos Wikipedian tiedot ovat ajan tasalla, Leikin loppu on Heikki Huttu-Hiltusen ensimmäinen Beckett-ohjaus. Teatteri Siperian tulkinta oli todella hieno. Kuten jo edellä kirjoitin, ajateltu roolitus toi esitykseen ulottuvuuksia ja syvyyttä. Heikkisen ja Hasanin tulkinnat roolihahmoista olivat loistavia. En yhtään ihmettele, että jotkut meistä poistuivat katsomosta esityksen jälkeen kyyneleet silmissä. Marika Heiskasen ja Tuukka Huttusen tehtäväksi jäi Hammin vanhempina vahvistaa ensimmäistä voimakasta mielikuvaani, pompata vieteriukon tavoin silloin tällöin esiin jäteastian kannen alta todistamaan vanhuuden kirouksesta.

Heikkisen Hamm oli dominoiva, katkera nihilisti, jonka ulostulot olivat hänelle itselleen ehkä huumoria. Tällaisiin tyyppeihin törmää nykyisin tämän tästä podcastien kaikkitietävinä vetäjinä. Beckett oli tässäkin edellä aikaansa. Toisaalta Hammissa on ainakin joskus ollut humaani inhimillinen puolensa. Hän oli ottanut Clov’n jo lapsena hoiviinsa, elättänyt ja kasvattanut hänet. Toisaalta Clov oli myös täysin riippuvainen Hammin hyväntahtoisuudesta. Asetelma toi mieleen myös sen, mitä nykyisin tiedän modernista orjuudesta.

Hasanin pitkä, hoikka ja roolissa oikeaa jalkaa ontunut Clov oli vaikuttava. Hasanin roolihahmo oli omaksunut kasvatti-isänsä nihilismin. Clov pelasi Hammin kanssa psykologista peliä ja kapinoi herransa auktoriteettia vastaan uhkaamalla lähteä pois ja jättää liikuntakyvyttömän Hammin pärjäämään omillaan.

Bakr Hasan on Bagdadin yliopistossa ohjaajaksi ja näyttelijäksi opiskellut teatterin ammattilainen. Suomessa hänet tunnetaan ehkä parhaiten koreografina, joka nousi suomalaisten tietoisuuteen teoksellaan Bagdadin Julia neljä vuotta sitten. Clov’n roolissa hän käytti tietoisesti arabiaa äidinkielenään puhuville ja suomea vasta opiskeleville tyypillistä aksenttia. Se upposi. Tällä taidokkaalla tempulla Hasan toi näyttämölle myös sen maailmanlopun meiningin, jonka hengessä maahanmuutosta nyt Suomessa keskustellaan. Oman asemansa puolesta pelkäävän keskiluokan hysteria on ylittänyt kaikki sopivaisuuden rajat. Espanjan Ceutan erityisalueelle vyöryneen siirtolaisaallon syistä ja seurauksista ei vieläkään tiedetä kaikkea, mutta jo ensimmäisten uutisten jälkeen monet suomalaiset olivat sosiaalisessa mediassa sitä mieltä, että rajan yli laittomasti pyrkivät aseettomat siviilit pitäisi ampua muitta mutkitta niille jalansijoilleen. Asenteet ovat mustavalkoisia ja verenhimoisen aggressiivisia.

Leikin loppu

Teatteri Siperian esitys Tampereen Teatterikesässä, Kellariteatterin näyttämöllä 6.8.2026Käsikirjoitus: Samuel Beckett Ohjaus: Heikki Huttu-Hiltunen Musiikki ja äänisuunnittelu: Sanna Salmenkallio Näyttelijät: Pekka Heikkinen, Bakr Hasan, Marika Heiskanen ja Tuukka Huttunen Valosuunnittelu: Ilkka Niskanen Lavastus ja puvustus: Työryhmä, Teatteri Siperia ja Kansallisteatteri