Tampereen Teatterin Täydellinen lauantai on railakas bulevardikomedia. Näytelmän huikeita käänteitä ei ole tässä syytä selostaa, sillä mojovat yllätykset ovat tämän komedian suola ja pippuri. Reita Lounatvuoren loistava käännös menee jo näytelmän suomenkielisessä nimessä tarinalliseen ytimeen. Florian Zellerin näytelmän epäonninen sankari haluaa ainoastaan keskittyä yhden tunnis ajaksi suurena löytönään pitämänsä vinyylilevyn kuunteluun: Une heure de tranquillité. Jotain näiden yllätysten laadusta ja kirjosta kertoo se, että kohtauksissa on tarvittu myös taistelukoordinaattori Marko Keskitalon konsultointia.
Tässä komediassa riitti vauhtia ja vaarallisia tilanteita kulttuurikodin kehyksissä. Kuvassa tarinan Markus (Aimo Räsänen) ja hänen naisensa, vaimo Helena (Mari Turunen) ja vaimon ystävätär Elsa (Eeva Hakulinen). Kuva (c) Heikki Järvinen
Zeller tekee pilaa itsestään ja itsensä kaltaisista kulttuurisnobeista. Näytelmän Markus on jazzhifisti, joka komedian alussa intoilee löytämästään, ainutlaatuisesta levytyksestä. Näytelmän käsiohjelmassa kerrotaan, että Zeller sai innoituksen näytelmäänsä englantilaisen Simon Grayn 1970-luvulla kirjoittamasta näytelmästä Otherwise Engaged. Grayn komediassa päähenkilö haluaa viettää leppoisan iltapäivän kuuntelemalla Wagnerin oopperaa Parsifal. Itseironia lienee sekä Britteinsaarten että Ranskan eliittikoulujen kasvateille huumorin saralla se älykköhumoristien leipälaji. Maailmankuulun Monty Python -ryhmän jäsenistä kaikki muut yhdysvaltalaista Terry Gilliamia lukuun ottamatta olivat joko Oxfordin tai Cambridgen yliopistojen kasvatteja.
Jos Wikipediaan on uskomista, Zellerin ainoa tavoite komediaa kirjoittaessaan oli pitää hauskaa. Hauskaa tässä pidettiinkin kulttuuriälykköjen kustannuksella. Elämä on tässä näytelmässä komediaa, jossa itsekeskeisyys ja ylimielisyyden asteelle pumpattu itsetunto eivät aina ole se voittava käsi. Toki Täydellistä lauantaita voi kutsua ranskalaisten kriitikkojen tavoin tyylilajiharjoitukseksi ja bulevardikomediaksi, mutta Zeller ei olisi Zeller, ellei luokkayhteiskunnan nurja puoli paistaisi tämän koomisen ilotulituksen takaa.
Komedia on taitolaji – se on näyttelijöiden teatteria. Lähteiden mukaan Zeller kirjoitti Markuksen (alkuperäiskielellä Michel) roolin varta vasten ristiriitaisista älykkörooleistaan tunnetulle Fabrice Luchinille. Olen nähnyt näytelmästä Helsingin Kaupunginteatterin tulkinnan vuonna 2019, ja tuolloin Markuksen roolin näytteli Pekka Strang. Tampereen Teatterissa tämän tyylilajin ”maratonjuoksun” teki vierailijana Tampereen Komediateatterin rakastettu näyttelijä Aimo Räsänen.
Ilmeet sen kertovat. Pauli (Matti Hakulinen on Markuksen (Aimo Räsänen) paras kaveri. Tarinan edetessä kävi ilmi, että heitä yhdisti toisiinsa pari muutakin pikkuseikkaa kaveruuden ohella. Kuva (c) Heikki Järvinen
Tamperelainen huumori seisoo ”pipa päässä rotvallin reunalla”. Jos Zeller aikoinaan kirjoitti näytelmänsä Markuksen roolin Luchinille, Tampereen tulkinnassa ohjaaja Mari Vapaavuori on sovittanut komedian Räsäsen karismaan ja tyyliin sopivaksi. Kohtausten ajoitus osui Räsäsen temperamenttiin. Nyt elämässään täydellistä hetkeä hakenut Markus ei ollut ranskalainen salonkiälykkö tai elitistinen snobi, vaan konstailematon ja helposti samastuttava tamperelainen insinööri, virkamies tai opettaja – suomalaisen tasa-arvoistavan koulutusjärjestelmän kasvatti.
Se muutti ainakin tämän kirjoittajan näkökulmaa komediaan. Tampereen Teatterin Markus oli Räsäsen tulkitsemana kulttuurisnobi ja varsinainen tohelo ihmissuhteissaan, mutta ei mikään yläluokan ylimielinen ”kusipää”, vaan meidän oma ”kusipäämme”. Vahingonilo muuttui myötätunnoksi. Tämä näytelmä palautuu varmasti mieleen, jos oman kerrostaloasuntoni katosta alkaa jonain päivänä tippua vettä niskaan.
Helsingin Kaupunginteatterin esityksessä määrittelin blogissani komedian yhden miehen show’ksi. Se oli tietenkin jossain määrin väärä todistus. Tampereen Teatterin tulkinnassa sivuroolit olivat taidokkaasti etäännytettyjä. Varsinkin Mari Turusen osaamiselle nostin olematonta hattuani.
Teatterissa elävät sitkeästi myytit ja taikauskoiset ennakkoluulot kenraaliharjoituksista. Tällaiseksi ”kenraaliharjoitukseksi” kai voi myös ennakkoesityksen mieltää. Voi olla, että tiistain ennakkonäytöksessä kohtauksissa saattoi havaita vielä jonkinlaista jäykkyyttä. Olen varma, että ”kenraaliharjoituksiin” liittyvä ”karma” vielä väistyy ja komedia saa lisää rentoa letkeyttä esityskertojen myötä.
Täydellinen lauantai
Tampereen Teatterin ennakkoesitys 1.9.2026
Käsikirjoitus: Florina Zeller Suomennos: Reita Lounatvuori Suomennoksen viimeistely: Reita Lounatvuori ja Jaakko Saariluoma Ohjaus: Marika Vapaavuori Lavastussuunnittelu: Mikko Saastamoinen Pukusuunnittelu: Mari Pajula Valosuunnittelu: Mika Hiltunen Äänisuunnittelu: Opa Pyysing Naamioinnin suunnittelu: Kirsi Rintala Taistelukoordinaattori: Marko Keskitalo Näyttelijät: Aimo Räsänen, Mari Turunen, Matti Hakulinen, Ville Mikkonen, Arttu Ratinen, Eeva Hakulinen, Tommi Raitolehto
Tämä on jotain hyvin herkkää, koskettavaa ja kaunista. Nyt ollaan edellisen vuosisadan iltamissa. Tässä esityksessä on mukana suurten ikäluokkien vielä turmeltumaton idealismi. Tanssiteatteri MD:n taiteilijat olivat herkistyneet muistelemaan omaa huoletonta lapsuuttaan ja huikentelevaista nuoruuttaan juhliessaan teatterin perustamisen kolmekymppisiä. Kaikki tanssiteatterin tekijät eivät toki ole syntyneet muinaisella 1950-luvulla, kuten tämän blogin kirjoittaja ja esityksen koreografi Ari Numminen. Juhla oli tanssiteatteria, joka sulatti ainakin minun sydämeni pehmeäksi kuin uunijäätelö.
Samuli Roinisen upea soolo toi mieleen takavuosien televisiosarjan The Young Pope – piru vai pyhimys. Minua naurattivat myös joukkokohtauksissa hänen ympärillään pyörineet, aatteenpunaiseen pukeutuneet ”nunnat”. Kuva (c) Heikki Järvinen
Juhla koostui kahdesta erityyppisestä näytöksestä. Ensimmäisellä jaksolla oltiin 1970-luvun iltamissa. Toisessa jaksossa populaarikulttuurin kuvaston luomien mielikuvien ruokkima mielikuvitus päästettiin valloilleen. Noin tunnin mittaisten jaksojen toisistaan poikkeavaa liikekieltä ja näyttämökuvia yhdisti musiikki. Toinen yhdistävä tekijä oli Nummisen ja hänen ensemblensä viljelemä osuva ja lämminhenkinen huumori. Juhla ei ollut vain modernia tanssia, vaan läpisoitettua tanssiteatteria.
Ensimmäinen jakso alkoi kuorolaululla. Kukkaseppeleitä kutreillaan kantaneet esiintyjät lauloivat meille José Afonsona cappella -laulun Grândola, Vila Morena. Ensimmäiset säkeet laulettiin portugaliksi, minkä jälkeen Grândolan kylän asukkaiden toisiaan kohtaan tuntemasta solidaarisuudesta kertovassa laulussa näyttämön ”kukkaislapset” vaihtoivat kielen Pentti Saaritsan suomennokseen.
Kotimaassaan Afonson laululla on ikoninen asema. Se ei ole vain vuonna 1974 António de Oliveira Salazarin perustaman diktatuurin, Estado Novon, kaataneen neilikkavallankumouksen tunnari – vallan ottaneet sotilaat nimittäin lähtivät liikkeelle kasarmeistaan, kun pian puoliyön jälkeen 25. huhtikuuta riippumaton Rádio Renascença -asema laittoi pyörimään Afonson laulun.
”Teidät on kutsuttu todistamaan vuosien saatossa kypsynyttä liittoa, joka on solmittu 70-luvun solidaarisuusliikkeestä ja Violeta Parran lauluista. Tänä iltana juhlimme elämää – sen kaikkivoipaista raakuutta, kauneutta ja pirstaleisia unia.”
Nämä käsiohjelmaan painetut avajaissanat ovat todennäköisesti Nummisen omia ajatuksia. Toki tanssiteatterissa sama kerrottiin meille myös liikekielen keinoin. Vaikka esityksen toiseksi viimeinen kohtaus näyttämökuvineen toi hyvin konkreettisesti esille elämän raakuuden, Juhlan aloittanut Anniina Kumpuniemen ajoittain suorastaan ilkamoiva soolo teki näkyväksi sen, mistä Parran varmasti kuuluisin sävellys ja laulu Elämälle kiitos (Gracias a la vida) kertoo.
Ensimmäisessä jaksossa iltamien yhteisöllisyyttä korosti valittu muoto. Soolot ja joukkokohtaukset vuorottelivat niin, että jokainen niistä oli tavallaan kuin oma ohjelmanumeronsa. Harmony Sisters -trion ja myöhemmin Laila ja Ritva Kinnusen meillä Suomessa tunnetuksi tekemä Nellie CasmaninJosef, Josef kääntyi liikekielellä haukaksi tuolileikiksi, ja samat tuolit palvelivat katsomona, kun tanssijat seurasivat kannustavasti toistensa sooloja. Casman oli jiddišinkielisen juutalaisen teatterin tekijä Yhdysvalloissa, ja itse kappale on tyylikäs klezmerbiisi.
Liikekielen osalta tekijöiden mielikuvitus ja luovuus päästettiin valoilleen toisessa jaksossa. Pitkiin ja värikkäisiin peruukkeihin ja sateenkaaren väreihin puettujen ”teletappien” tanssi ei kaivannut selityksiä tai analyysia. Kuva (c) Heikki Järvinen
Esityksen säveltäjien nimilista on vaikuttava. Nâzım Hikmet, Otto Donner ja Víctor Jara ovat epäilemättä tuttuja nimiä edistykselliseen laululiikkeeseen paneutuneille. Yllättävä valinta oli minusta Georg Friedrich Händelin säveltämä ja John Hughesin sanoittama Venus and Adonis: Transporting Joy. Aaria käsittelee antiikin mytologiaa, lemmen tuskaa ja Kupidon oikukkuutta. Miten se sopi Juhlan teemoihin? No, kaunis nyt vain on kaunista ja koskettavaa. Toinen yllätys oli se, miten hienosti Suvi Eloranta lauloi tuon vaikean aarian ja miten Petri Tiainen syntikalla sekä Tuomas Luukkanen kitarallaan komppasivat kokonaista orkesteria.
Osa esityksen musiikkinumeroista oli Minja Kosken, Tiaisen ja Luukkasen tätä esitystä varten säveltämiä, sovittamia ja sanoittamia biisejä. Kosken upeat tulkinnat tekivät vaikutuksen. Me olemme tottuneet ajattelemaan, että musiikki ja tanssi ovat yhtä. Runolliset ja vahvasti kantaa ottavat sanoitukset ovat varmasti olleet toisaalta myös koreografille ja koko ensemblelle pulma, johon on etsitty ja löydetty onnistunut kompromissi. Julistavasta voimastaan huolimatta puhuttu kieli ei noussut täysin hallitsevaksi elementiksi esityksessä.
Liikekielen osalta tekijöiden mielikuvitus ja luovuus päästettiin valloilleen toisessa jaksossa. Pitkiin ja värikkäisiin peruukkeihin sekä sateenkaaren väreihin puettujen ”teletappien” tanssi ei kaivannut selityksiä tai analyysia. Maailma on outo ja arvoituksellinen, ja vähintään yhtä merkillinen maailma löytyy meidän jokaisen korvien välistä, otsalohkon takaa.
Samuli Roinisen upea soolo toi mieleen takavuosien televisiosarjan The Young Pope – Nuori paavi. Minua naurattivat myös joukkokohtauksissa hänen ympärillään pyörineet, aatteenpunaiseen pukeutuneet ”nunnat”. Numminen on nuorena miehenä tienannut leipänsä metallimiehenä, ja työpaikkojen ”äijähuumorista” näimme vilauksen, kun paavin nilkkoihin asti ulottuvaan sutanaan puettu Roininen pyllisti meille takanäyttämön ikkunasta ja näytti tuon pitkän hameen alla olevia hopeanhohtoisia alushousujaan.
Sinisenä vellovalta mereltä näyttämölle ilmestyi kaksi hahmoa, jotka oli helppo tunnistaa nykivistä liikkeistä verkon lyhytvideoissa nykyisin tämän tästä tanssiviksi, kiinalaisiksi roboteiksi. Kuva (c) Heikki Järvinen
Vakavampiin sävyihin siirryttiin, kun Koski tulkitsi Parran säveltämän ja sanoittaman kappaleen Run Run Se Fue Pa’l Norte. Sinisenä vellovalta mereltä näyttämölle ilmestyi kaksi hahmoa, jotka oli helppo tunnistaa verkon lyhytvideoissa nykyisin täntästä tanssiviksi kiinalaisiksi roboteiksi. Hahmojen koomisuus muuttui kuitenkin äkkiä traagiseksi, kun toinen näistä kasvottomista hahmoista alkoi kuristaa toista hengiltä. Se oli siirtymä seuraavaan näyttämökuvaan, jota hallitsi näkymä tuhotusta Gazasta. Tuon näyttämökuvan kuollut lapsi symboloi niitä kymmeniä tuhansia uhreja, joita tekoälyn ohjaamat tappokoneet ovat surmanneet tässä modernin maailman kansanmurhassa.
Esitys ei päättynyt näihin tuhon kuviin, vaan Nâzım Hikmetin runoon Rakentajat, johon sen lauluna tulkinnut Koski on säveltänyt musiikin. Tämän viime vuosisadalla eläneen turkkilaisen runoilijan, ”romanttisen kommunistin”, runon on suomentanut Brita Polttila. Kohtauksessa tanssijat olivat pukeutuneet vihreisiin haalareihin. Kohtauksen alussa yksi tanssijoista kouristeli näyttämöllä maahan lyötynä. Siitä alkoi uuden rakentaminen. Ehkä se oli Nummisen ja hänen ensemblensä näkemys ja kuva siitä, miten parhaillaan yli maiden ja mannerten vyöryvän äärioikeiston tuhotulvan aiheuttaman hävityksen jäljet joskus korjataan.
Itse jäin esityksen jälkeen miettimään 1970-lukua solidaarisuusliikkeen kulta-aikana. Olen vain neljä vuotta Nummista vanhempi, mutta muistoni tuosta vuosikymmenestä ovat ehkä hieman erilaisia. Juhlan aloittanut viittaus Portugalin neilikkavallankumoukseen oli näyttö tuosta solidaarisuudesta. Vietnamin sodan vastustaminen oli yhteinen nimittäjä maailman radikalisoituneille nuorisoliikkeille 1960- ja 1970-luvuilla. Miksi sitten suomalaista kulttuurielämää varsin suvereenisti aina 60-luvulta lähtien hallinnut vasemmistolaisuus ja idealismi muuttuivat 70-luvulla dogmaattiseksi ja kivikasvoiseksi taistolaisuudeksi, aatteen kaikkein synkimpiä puolia edustavaksi stalinismiksi?
Oikeastaan kysymys kuuluu: miksi näin käy yhä uudestaan? Ainakin yhden vastauksen tuohon kysymykseen löysin aikanaan Espanjan sisällissotaan tasavaltalaisten puolella kansainvälisissä joukoissa osallistuneen George Orwellin reportaasikirjasta Katalonia, Katalonia. Meidän aikalaisten on vaikea myöntää edes itsellemme sitä, miten vahva ote Neuvostoliiton salaisella palvelulla KGB:llä oli muun muassa tuon ajan rauhanliikkeestä. Näin oli 30-luvulla, näin oli 70-luvulla ja näin taitaa olla myös nyt.
Koreografia: Ari Numminen Pukusuunnittelu, visuaalisuus: Tiina Helin Valosuunnittelu, visuaalisuus: Sari Mayer Äänitekniikka, miksaus, äänisuunnittelu:Henri Puolitaival Videosuunnittelu: Petteri Aartolahti Ompelija ja tarpeiston valmistus: Anu Lähteenmäki
Esiintyjät: Suvi Eloranta, Anniina Kumpuniemi, Samuli Roininen, Mari Rosendahl, Minja Koski, Tuomas Luukkonen ja Petri Tiainen
Helsingin Kaupunginteatterin & Julia oli Max Martinin hittien vyörytys. Se täytti ensi-illan makeaan leivokseen ikuistetun symbolin lupauksen. Musiikki avaa suoran väylän meidän tunteisiimme. Nyt tätä makeaa herkkua tarjoiltiin Porvoon mitalla. Tunnelma suuren näyttämön täpötäydessä katsomossa kohosi biisi biisiltä ja kiehui lopulta kohti kattoa vapauttavan hurmoksen kautta. Upeat tulkinnat, villit tanssikohtaukset, orkesterin mahtava soundi ja viimeisen päälle oikeaoppinen konserttiestetiikka näyttämökuvissa nousivat päähän kuin häkä.
Renée Böökin tulkinnat Max Martinin hiteistä olivat upeita. Näyttelijänä Böök on omien sanojensa mukaan kokematon. Minun silmissäni hänen tapansa näytellä toisti sen illuusion ainutkertaisuudesta, joka tekee aina joskus teatterin harrastajien esityksistä ainutlaatuisia. Kuva (c) Otto-Ville Väätäinen
Pidin myös tämän hittihurjastelun puitteiksi sepitetystä kehystarinasta. Se oli opiksi ja ojennukseksi meille ”taideuskovaisille”. Myös hänen ylhäisyytensä William Shakespeare on syytä aika ajoin laskea alas jalustaltaan ja pyyhkiä tämän kolossin päältä ainakin ne kaikkein tunkkaisimpien tulkintojen pölyt. Tuli hakemattakin mieleen Tampereen Teatterin Romeo ja Julia viime keväältä. Paikallinen kriitikko tuomitsi ensin Teatterikorkeakoulun opiskelijat kerettiläisiksi, koska he olivat muka kyseenalaistaneet Shakespearen tuotantoa, ja poltti sitten samassa roviossa myös Paavo Westerbergin ohjauksen ja tähän jumalanpilkkaan osallistuneet teatterin juuri keski-ikään ehtineet vakituiset näyttelijät ”boomereina”.
Martin on 30 vuoden aikana kirjoittanut ystävineen hämmästyttävän määrän hittejä, joita ovat esittäneet ja joiden kautta ovat nousseet maailmanmaineeseen sellaiset tutut tähdet ja yhtyeet kuin Britney Spears, Backstreet Boys, ’N Sync, Katy Perry, Taylor Swift ja Ariana Grande. Tämä populaarimusiikin velho ei ole kotoisin Los Angelesista tai New Yorkista, hän ei ole Shakespearen prinssi Tanskan maalta, vaan hämmästyttävän tasavaltaisesti ajatteleva popin kuningas Ruotsista.
Vuonna 1971 syntynyt Karl Martin Sandberg on antanut harvoin haastatteluja. Minua on hämmästyttänyt niissä harvoissa löytämissäni se nöyryys, jolla Sandberg suhtautuu työhönsä ja hänen luomiensa hittien menestykseen. Siksi kanadalaisen käsikirjoittajan David West Readin rinnastava tematiikka osui ja upposi. Kulttuuripiireissä on 1800-luvulta asti käyty keskustelua (Shakespeare authorship question) aiheesta, voiko köyhän hansikkaantekijän kouluja käymätön poika William Shakespeare olla oikeasti näiden hänen nimissään julkaistujen näytelmien ja sonettien todellinen kirjoittaja. Voiko ruotsalaisen luokanopettajan ja poliisin poika olla uuden ajan populaarimusiikin ehkä merkittävin tekijä, oman alansa nerokas Shakespeare?
Tyynysota kuuluu jo lähes ikonisella tavalla naisten ystävyyttä ja solidaarisuutta ilmaisevaan kuvastoon. Kuvassa tarinan May (Niki Rautén, Anne Hathaway (Mario Lund), Julia (Renée Böök) ja imettäjä (Laura Alajääski). Kuva (c) Otto-Ville Väätäinen
Read alkoi purkaa tätä luokkasidonnaista neromyyttiä vastakkainasettelun kautta. Musikaalin tarinassa Shakespearen vaimo Anne Hathaway tarttuu päättäväisin ottein miehensä sulkakynään ja alkaa kirjoittaa jatko-osaa Romeon ja Julian tarinaan. Lapsivaimona arkkuun laitettu Julia ei kuole, vaan Veronan hautausmaalle sijoittuvasta viimeisestä kohtauksesta alkaa tämän vasta 13-vuotiaan tytön kasvutarina. Helsingin Kaupunginteatterissa tämä koskettava kasvutarina sai viimeisen silauksen loppukumarrusten aikana. Julian osassa upeasti laulanut Renée Böök tuli viimeisenä kumartamaan yksin hehkuen sitä läsnäoloa, jota voimauttavat biisit olivat meihin kaikkiin ladanneet.
Hömpältä aluksi kuulostaneella, lempeällä satiirilla Read on halunnut muistuttaa, että yltiöromantiikka on patriarkaatin viimeisiä valloittamattomia linnakkeita. Romeossa ja Juliassa ei eletä, vaan kuollaan suurten tunteiden takia. Marssijärjestystä on siksi syytä muuttaa. Elämää suurempi rakkaus ei ole vain kaikki aistit huumaava hormonaalinen myrsky, vaan se voi olla myös vallankäytön ja manipulaation väline. Ehkä juuri siksi en ensin nähnyt & Julia -musikaalin tunnuslogossa sydämen ympärillä kuulokkeita, vaan kuulosuojaimet. Tämän musikaalin Julia kuunteli sydämensä ääntä järjen kanssa.
Shakespearen näytelmässä Julia on tosiaan vasta 13-vuotias romanssin alkaessa. Se käy ilmi Julian äidin ja imettäjän keskustelussa heti ensimmäisessä näytöksessä. Se ei ollut ilmeisesti vielä sopiva naimaikä tyttölapselle edes 1500-luvun Englannissa tai Shakespearen kuvitteellisessa Veronassa, koska isä Capulet toivoo Juliaa kosineen kreivi Parisin malttavan mielensä vielä siihen asti, että tyttö täyttää 15 vuotta.
Readin käsikirjoituksessa tätä nykyajan ihmisiä pöyristyttävää ikäkysymystä tuodaan esiin, kun karkumatkalla olevat Julia, hänen imettäjänsä ja heidän ystävänsä May pyrkivät Pariisissa yrmeän portsarin ohi ”renessanssitanssiaisiin”. En ole ehkä kovin väärässä, kun arvaan, että Readin mielessä on näytelmän näkökulmaa valitessaan ollut maailmalla jyräävä, uskonnollisen oikeiston käynnistämä liikehdintä ja sen ilmiöihin kuuluva Stay-at-Home Daughter -ajattelu. Maailman kaikki talebanit eivät asu Afganistanissa. Amerikkalaisen populaarikulttuurin viehättäviin puoliin kuuluu se, että hyvin painavia asioita sanotaan – tai useammin niihin vain viitataan ikään kuin ohimennen – niin ettei tällainen hidasjärkinen pysy aina mukana.
Gunilla Olsson-Karlssonin koreografia oli ammentanut vaikutteita street dancelle tyypillisestä liikekielestän. Elina Kolehmainen oli puvustuksessa yhdistellyt renessanssin pukuja ja nuorten katumuotia. Kuva (c) Otto-Ville Väätäinen
Read haastaa käsikirjoituksessaan meitä kaikilla niillä elämänalueilla, jotka ovat uskonnollisen oikeiston hampaissa. Anne Hathaway (Maria Lund) puolustaa tasa-arvoista avioliittoa, Julia (Renée Böök) naisten itsemääräämisoikeutta ja oikeutta omaan kehoon, May (Niki Rautén) sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia ja Francois (Martti Manninen) autismin kirjon ihmisten ihmisarvoa ja itsemääräämisoikeutta.
Julian roolitus on kansainvälisesti ollut myös tietoinen ja voimauttava kannanotto rodullistettujen esiintyjien tilan ottamisen ja rasismin vastaisuuden puolesta. Helsingissä Böökin upea, karismaattinen esiintyminen oli minulle puhdistava ja vapauttava vastavoima sille ahdistukselle, jota yhä kamalampia piirteitä saava maahanmuuttokeskustelu meillä herättää.
Broadway-musikaalin toteutuksessa on noudatettava esitysoikeuksia koskevaa sopimusta viimeistä pilkkua myöten. Ohjaaja Samuel Harjanteen, koreografi Gunilla Olsson-Karlssonin, kapellimestari Eeva Konnun ja lavastaja Peter Ahlqvistin raudanluja ammattitaito näkyi ja kuului siinä, että & Julia loisti ja hehkui aivan samalla tasolla kuin se on hehkunut ja loistanut Broadwaylla. Samaan kovan luokan ammattilaisten tiimiin kuuluvat video- ja valosuunnittelusta vastanneet William Iles ja Toni Haaranen sekä renessanssin muotia ja nykynuorten tyylejä hienosti puvustuksessa yhdistänyt Elina Kolehmainen. Äänisuunnittelusta vastanneelle Kai Poutaselle kiitos siitä, että vaikka nyt laulettiin välillä todella korkealta ja kovaa, niitä kuulosuojaimia ei esityksen missään vaiheessa kaivannut. Kaupunginteatterin ammattitaitoon ja vahvuuksiin kuuluu myös se, että sen vakivahvuuteen kuuluvien näyttelijöiden joukossa on monta poikkeuksellisen hyvää laulajaa.
& Julia
Helsingin Kaupunginteatterin ensi-ilta 20.8.2026
Sävellykset ja laulujen sanat: Max Martin ja ystävät
Käsikirjoitus: David West Read Kymmenien näyttelijöiden, tanssijoiden ja muusikoiden suurtuotannon muut tekijät löytyvät esityksen käsiohjelmasta.
Rovaniemen Teatterin ja Piste Kollektiivin yhdessä toteuttama Vesisaaren Alma edustaa teatteritaiteen lajia, jonka syvään päähän tämän kirjoittajan on vaikea sukeltaa. Varmasti Taija Helmisen runollisen kaunis teksti herätti väristyksiä niissä katsojissa, joilla on tuo siunattu kyky syvähenkisiin kokemuksiin. Tampereen Teatterikesän näytöksessä katsojat nousivat osoittamaan suosiotaan seisaaltaan.
Kuvassa vasemmalta oikealle Helka Periaho, Aapo Honkanen, Olli Haataja, Milla Jarko ja näytelmän äänimaiseman mollisointuisilla hanurisooloilla luonut Henri Haakana. Kuva (c) Petri Teppo
Minua hätkäytti näytelmän lavastus. Sen hallitseva elementti oli kalajälli. Tuollaista puista telinettä on käytetty iät ja ajat Ruijassa kapakalan kuivaamiseen. Nyt tuota puista telinettä käytettiin ensimmäisissä näyttämökuvissa luontoaiheisten maalausten maalaustelineenä.
Vesisaaren Alma kertoi historiallisen henkilön, Reidar Särestöniemen äidin Alma Särestöniemen elämäntarinan. Hyvä tarina, myös tositarina, sisältää opetuksen, ja minun tulkintani Vesisaaren Alman opetuksesta on tämä: Naisen tehtävä ei ole luoda omaa uraa lupaavana, ehkä jopa loistavana mezzosopraanona, vaan synnyttää ja kasvattaa Suomen kuvataiteelle uusi miespuolinen nero kuvaamaan Lapin lumoavaa kauneutta. Siinä sivussa piti toki synnyttää myös liuta muita poikia uhrattavaksi isänmaan olemassaolostaan käymien sotien alttarille.
Tämä oli lahjakkaiden naisten osa vielä viime vuosisadalla ja on todennäköisesti naisten kohtalo myös jo lähitulevaisuudessa, jos uskonnollisen oikeiston vallankumous etenee nykyistä vauhtia. Miehiä ei tästä voida ainakaan kokonaan syyttää, vaan kuten me kunnon psykoanalyytikot tiedämme, perimältään kaikki paha olo tässä maailmassa on äitien syytä:
”Kun nuori mezzosopraano aikoi laulaa tiensä Oslon konservatorioon, hänen äitinsä koti-ikävä kuljetti naiset uhkarohkealle kotiin Kittilän Kaukoseen.”
Näin näytelmän tekijät kuvaavat nuoren Alman elämänmuutoksen syitä Rovaniemen Teatterin verkkosivulla. Alman matka Ruijan Vesisaaresta seitsemänlapsisen suurperheen äidiksi Kittilään alkoi hänen äitinsä tahdosta.
Sirkustaiteilija Aapo Honkasen taidokas akrobatia cyr-renkaalla nosti hänen roolihamonsa Reidar Särestöniemenä näytelmän tarinan keskiöön. Kuva (c) Petri Teppo
Elämä ei ole toki mustavalkoista muulla kuin korkeintaan teatterissa. Helminen ja näytelmän ohjannut Riku Innamaa ovat nähneet myös tämän Alman elämän traagisen puolen. Se sisältyi tarinaan siipeen ammutusta joutsenesta, joka ei pysty enää koskaan lentämään. Fyysisen hahmonsa tämä kävelemään pakotettu joutsen sai sirkustaiteilija Milla Jarkon pantomiimissa. Valkoisiin pukeutunut Jarkko pyrki nousemaan korkeuksiin kalajällin kehikosta muodostetun rukouskappelin harjalta toiseen jaksoon liittyneessä kohtauksessa. Tämän joutsenen vammasta kertoivat tanssitrikoot, joissa toinen jalka oli musta ja toinen valkoinen.
Vesisaaren Alma oli yhdistelmä teatteria ja sirkusta. Rytmiltään se oli puheteatteria, sanoihin orientoitunutta esittämistä, mutta silti Aapo Honkasen huima akrobatia cyr-renkaalla säväytti. Vilisti pyörivän renkaan keskellä Honkasesta tuli Reidarin roolissa myös tämän näytelmän keskushenkilö. Vesisaaren Alma oli mitä suurimmassa määrin näytelmä Reidar Särestöniemestä.
Toisaalta tuo suuri, metallinen rengas kuvasi hyvin viime vuosisadan yhteisöllistä perhe-elämää. Tavallisesti tämän vuorovaikutussuhteiden kehän keskiössä istui perheen patriarkka ja ”naiset vaikenivat seurakunnassa”. Näytelmä antoi katetta sen tekijöiden näkemykselle, jonka mukaan taiteellisesti hyvin lahjakkaan äidin kyvyssä ymmärtää lahjakkaan poikansa psyykeä oli ratkaiseva merkitys tämän taiteilijanuran kannalta.
Helminen oli upottanut Alman roolin ”syvähenkisen” puheen paljouteen. Minusta tuntui, että roolijaossa näyttelijä Helka Periaho oli laitettu lähes mahdottoman tehtävän eteen. En vain otaksu, vaan olen varma, että se historiallinen Alma oli huomattavasti näyttämöllä nähtyä roolihahmoa räiskyvämpi persoonallisuus. Olli Haataja oli Reidarin veljen Antun roolissa hiljainen vetäytyjä. Ehkä veljensä veroinen lahjakkuus, mutta haluton tai kyvytön ilmaisemaan itseään veljensä tavoin. Antun rooliin kirjoitettu epilogi oli varmasti hieno, mutta Haatajan hiljaisella äänellä esitettynä tuskastuttavan pitkä. Tampereen Työväen Teatterin vanhan Eino Salmelaisen salin akustiikka ei ole sieltä parhaimmasta päästä.
Kalajällissä turskat kuivattiin ripustamalla ne pareittain pyrstöistä sidottuna roikkumaan ilmassa. Sirkustaiteilijat Olli Haataja ja Helka Periaho käyttivät näyttämön puista kehikkoa pantomiimiensa alustana. Kuva (c) Petri Teppo
Jopa me ”eppujen” sukupolven ikävammaiset osaamme odottaa tai ainakin toivoa vähän räväkämpää meininkiä, kun sirkuksesta on kysymys. Tai sitten sosiaalinen media on lyhytvideoillaan onnistunut vihdoin tuhoamaan myös tämän 72-vuotiaan kirjoittajan kärsivällisyyden ja keskittymiskyvyn. Sosiaalisen median lyhytvideoissa maksimiaika on 60 sekuntia. Pian se alkaa ehkä olla pisin mahdollinen aika myös teatteri-ilmaisussa kohtausten ajoitusta määriteltäessä.
Helmisen paatos ekologisen elämäntavan puolesta kyllä tuntui. Näytelmän Alman maailma oli Gaia, jossa kaikkien elollisten olentojen ohella myös tuntureilla ja muilla elottomilla entiteeteillä oli sielu ja henki. Parhaiten ekologisuutta symbolisoi näyttämökuvia hallinnut kalajälli. Ihminen on säilönyt lihaa ja kalaa vuosituhansia kuivaamalla. Kalajälli toimii suoraan auringon voimalla. Saalis saatiin säilymään ilman kalatehtaita, säilykepurkkeja ja kylmälaitteita. Tähän elämäntavan ekologisuuteen liittyivät tietenkin myös telineeseen kiinnitetyt luontokuvat ja kuvat Ruijan kalastajista. Tosin ihminen onnistui lajina tappamaan useita suuriin nisäkkäisiin kuuluneita lajeja sukupuuttoon jo kivikaudella.
Vesisaaren Alma
Rovaniemen Teatterin ja Piste Kollektiivin esitys Tampereen Teatterikesässä Eino Salmelaisen näyttämöllä 8.8.2026
Käsikirjoitus: Taija Helminen Ohjaus: Riku Innamaa Lavastus- ja pukusuunnittelu: Paula Varis Sirkussuunnittelu ja -ohjaus: Henna Kaikula Äänisuunnittelu: Tatu Ollikainen Valosuunnittelu: Miksa Koponen Musiikin sävellys ja harjoittaminen: Henri Haakana ja Eero Rautio Naamioinnin suunnittelu: Maikki Kolistaja Näytelmän taustatyöprosessi: Marja-Liisa Honkasalo, kulttuurintutkija, professori (ema.) Näytelmän esitysoikeuksia valvoo: Taija Helminen Näyttelijät: Olli Haataja ja Helka Periaho Sirkustaiteilijat: Aapo Honkanen ja Milla Jarko Muusikko: Henri Haakana
Rahamaan elokuvanomaisuudesta on taitettu runsaasti peistä. Tätä tukivat voimakkaat lähikuvat valtavan suurella videonäytöllä. Myös viron- ja venäjänkielisten repliikkien tekstityksen seuraaminen sitoi osan huomiosta. Silti hetkeäkään ei tuntunut siltä, että katsoisin elokuvaa. Sydänalassa asti tuntuvat Mads Hyhnen pasuunan törähdykset ja esityksen upean musiikin säveltäneen Maria Faustin saksofoni, kun se parkui tarinan sankarin Arturin henkistä hätää. Nuo äänet muistuttivat, mistä tässä on kysymys: tämä on teatteria – kerta kaikkiaan loistavaa teatteria – vuorovaikutukseen perustuvan esittämisen juhlaa.
Rahamaan sankareita ovat Karmo Nigulan tulkitsema Oliver ja roolistaan Viron miepääosan teatteripalkinnolla vuonna 2024 palkittu Tönis Niinements Arturin roolissa. Kuva (c) Heikki Leis
Rahamaa on virolaisten sankaritarina, vaikka sotkusta kätensä pessyt Danske Bank ja koko muu maailma julistivat nämä rahanpesijät roistoiksi. Kolkosta miehitysajasta selvinnyt pieni kansa halusi rikastua. Rikastumisen keinotkin olivat tiedossa jo edelliseltä itsenäisyydenajalta. Treidauksen ja offshore-liiketoiminnan (lue: rahanpesun) voimasta ja siunauksellisuudesta kertoi rikastumisen makuun päässeille virolaisille se, että Euroopan rikkaimpia maita olivat Monaco, Liechtenstein, Luxemburg ja Sveitsi. Miksei Viro voisi kuulua viidentenä jäsenenä tähän kultapossukerhoon? Perinteitä maalla oli jo viime vuosisadan alkupuolelta, jolloin virolaiset pankkiirit välittivät muhkeita palkkioita vastaan bolševikkien Venäjän keskuspankista anastamaa kultaa länteen.
Offshore-liiketoiminta on tasapainoilua laillisuuden ja laittomuuden väliin jäävällä harmaalla vyöhykkeellä. Sankareillamme oli myös hyviä perusteita toimilleen, jotka he toki tiesivät kyseenalaisiksi ja osin selvästi laittomiksi. Venäjältä ja muualta tuleva länsivaluuttojen kova kysyntä piti dollarin ja punnan kurssit arvossaan. He puolustivat länsimaiden talouksien vakautta eturintamassa, ja oma etu tuli hoidettua siinä sivussa. Näin varmasti ajatellaan muuallakin Monacosta Liechtensteiniin: Business as usual.
Danske Bankin Viron-sivukonttori pesi lähinnä venäläisten oligarkkien ja mafiosojen rahoja noin 200 miljardin euron edestä. Parhaina vuosina Viron-yksikkö tuotti 11 prosenttia emopankin verottomasta voitosta, vaikka sen osuus koko liiketoiminnasta oli vain prosentin luokkaa. Toompere antaa tarinassaan ymmärtää, että Viron-yksikön tuotot pelastivat Danske Bankin kaatumiselta vuoden 2008 finanssikriisin iskiessä – ja mikä ettei. Ainakin summat tuntuvat huimilta. Ne vertautuvat jopa Suomen jättiläismäiseen julkiseen velkaan. Toisaalta 200 miljardia lienee vain pisara siinä valtameressä, jonka merivirtoja rahanpesu ja verotuksen optimointi maailman finanssikeskuksissa pitävät yllä.
Kohtaukset kuvatiin realiajassa suurelle videonäytölle. Kuvan kohtauksessa Danske Bankin Viron yksikkö on maineensa huipulla ja tanskalaispankin pääjohtaja (Kerstin Heinloo) silittää vielä yksikönjohtajan (Gert Raudsep) päätä myötäkarvaan tarjoilemalla hänelle vuosikertakonjakkia. Kuva (c) Heikki Leis
Danske Bankin Viron-yksikkö tarjosi kaikki länsimaisen finanssitalon palvelut lähellä Pietaria ja vieläpä venäjän kielellä. Se oli loistava vaihtoehto pankkisalaisuuden turvin rikastuneelle Sveitsille, jossa venäläiseltä oligarkilta saatettiin kysyä rahojen alkuperää pitkin nenävartta katsoen. Haastatteluissa Toompere on muistuttanut asiasta, joka ei noussut näytelmässä näkyvästi esiin: Venäjällä raha ei liiku minnekään ilman, että Putinin poliisi ja turvallisuuspalvelu FSB tietäisivät siitä. Me puolestamme tiedämme, että Venäjä on rahoittanut runsaskätisesti Euroopan maiden äärioikeistolaisia puolueita. Sitä emme tiedä, miten raha on niille kanavoitu ja kuinka suurista summista on ollut kyse.
Elokuvissa, televisiosarjoissa ja kirjallisuudessa on viime vuosina ollut runsaasti kuvauksia bisneseliitin toimintatavoista ja pöyristyttävästä elämäntavasta. Karkeimmillaan nämä kuvaukset toistavat olettamaa, jonka mukaan kaikki maailman psykopaatit eivät istu vankilassa, vaan monet heistä uivat kuin kalat vedessä pankkien pilvenpiirtäjien teräs- ja lasiakvaarioissa. Toompere on antanut taidokkaasti rakennetun kasvutarinan kautta sankareilleen inhimilliset kasvot. Virolaisten – ja miksei meidän suomalaistenkin – on helppo samaistua näihin Tarton kaupungin laidalla sijaitsevassa lähiössä ja vaatimattomissa oloissa lapsuutensa eläneisiin poikiin.
Rahamaa oli näyttelijöiden teatteria. Roolit olivat sisäistettyjä, ja kohtauksia maustoi rankoista aiheista huolimatta tästä täyteen välillä hersyvä, välillä salaviisas huumori. Kohtauksissa näkyi virolaisten kompleksinen suhde venäläisiin. Esimerkiksi sopimusneuvottelut, joissa Taavi Teplenkov näytteli venäjäksi venäläistä oligarkkia, oli yksi näytelmän bravuureista. Raakuudet, joita venäläiset harjoittivat miehityksen aikana, ovat epäilemättä jättäneet syvät jäljet. Ne näkyvät yhä, vaikka maan uudelleenitsenäistymisestä on kohta kulunut 40 vuotta. Venäläiset juomatavat eivät tarinassa vähentäneet fyysistä ja psyykkistä krapulaa. Eikä palaminen viranomaisten pankkitarkastuksessa ollut ainoa riski: asemansa ja tehtävänsä väärin ymmärtäneillä on näissä piireissä taipumus pudota ikkunasta myös Venäjän ulkopuolella. Oligarkkien välienselvittelyssä myös murhat ovat business as usual.
Maria Faustin säveltämä musiikki ja hänen johtamansa mahtava orkesteri olivat Rahamaan suola ja pippuri. Kuvassa Mads Hyhne, Oscar Andreas Haug ja Faust saksofoneineen. Kuva (c) Heikki Leis
Rahamaa ei ole dokumentti vaan draama, ja se päättyi draaman sääntöjen mukaan paljastumiseen. Artur piti viimeistä valttikorttiaan – laittoman toiminnan paljastamista viranomaisille – liian kauan taskussaan. Joku belgialainen ”mulkku” ehti ensin ja kääri liiveihinsä ilmiannosta luvatun ruhtinaallisen palkkion. Viron viranomaiset kielsivät Danske Bankin toiminnan maassa, ja Viron-yksikkö suljettiin. Tarinan Arturille, Oliverille, Jaanukselle ja Anjalle jäi syntipukin osa, kun pankki pesi kätensä jutusta. Gert Raudsepin loisteliaasti tulkitsema Viron-yksikön johtaja sai potkut. Roolihenkilön esikuva Aivar Rehe löydettiin kuolleena kotinsa pihalta syyskuussa 2019.
Viron kansallisteatteri (Eesti Draamateater) valmisti Rahamaan Tarttoon, joka oli vuoden 2024 Euroopan kulttuuripääkaupunki. Teos kantaesitettiin Tarton kampatehtaan tiloissa (Kammivabrik) kesäkuussa. Samana vuonna Rahamaa palkittiin viidellä Viron teatteripalkinnolla: Tõnis Niinemets sai Arturin roolista parhaan miespääosan palkinnon, useita rooleja näytellyt Taavi Teplenkov parhaan miessivuosan palkinnon, Maria Faust palkittiin teosta varten sävelletystä musiikista, Lauri Kaldoja ja Viive Ernesaks äänisuunnittelusta sekä Mehis Pihla näytelmän dramaturgiasta.
Eesti Draamateaterin Rahamaa oli järisyttävä teatterielämys. Viron kansallisteatterin tekijät ovat luoneet erittäin ilmaisuvoimaisen esitystavan, joka on tullut epäilemättä jäädäkseen. Tampereen Teatterikesän esitys oli Rahamaan ensimmäinen vierailu Viron ulkopuolella, mutta se ei varmasti jää viimeiseksi. Siirrettävistä konteista rakennettu lavastus sivunäyttämöineen näytti valtavalta rakennelmalta, mutta sen siirtäminen paikasta toiseen ei todennäköisesti ole logistisesti ylipääsemätön ongelma. Noin 50 taiteilijan ja avustajan ensemble toki maksaa paljon, mutta Rahamaan vyörymäinen menestys kotimaassaan antaa osviittaa suunnalle, johon myös Tampereen Työväen Teatterissa ja Helsingin Kaupunginteatterissa kannattaa tähytä.
Rahamaa
Draamateaterin esitys Tampereen Teatterikesässä, Tampereen Työväen Teatterin suurella näyttämöllä 7.8.2024
Produktien on toteuttanut 50 tekijän ensemble. Kattavan luettelon näytelmän tekijöistä löydät Draateaterin verkkosivulta.
Samuel Beckettin Leikin lopussa seisotaan viimeisellä rannalla. Minun mielikuvissani Kellariteatterin näyttämölle rakennettu lavastus toi ensimmäisenä mieleen tämän meidän hyvinvointivaltiomme tulevaisuuden. Nyt oltiin myös suomalaisen hoivapalvelujen päätepisteessä. Mössö ja lääkkeet olivat loppuneet, eikä vihreistä kuulista palkkiona hyvästä käytöksestä ollut lupauksista huolimatta tietoakaan. Myös kuivikkeena käytetyt sahanpurut olivat loppuneet ajat sitten, ja sen asemasta käytettyä hiekkaakaan ei ollut vaihdettu aikoihin. Hampaat, jos niitä vielä oli, sai lyödä nurkkaan, koska edes tässä lähitulevaisuuden dystopiassa roskapönttöjä tuskin varustettiin naulakoilla.
Pekka Heikkinen teki sykähdyttävän roolin tarinan raajarikkoisena nihilistinä. Bakr Hasanin nerokas tulkinta tarinan Clev’nä toi näyttämölle meidän maahanmuuttoon liittyvät rasistiset asenteet alastomimmillaan. Kuvan kohtauksessa tarinan Clev myrkyttää DDT:llä nivuksistaan löytämänsä maapallon viimeisen kirpun hengiltä.Kuva (c) Piki Rantanen
Beckettin perikunta valvoo tiukasti absurdin teatterin mestarin näytelmien esitysoikeuksia. Tekstissä ei saa muuttaa edes pilkun paikkaa, ja myös käsikirjoituksen ohjeita roolituksesta ja näytelmän esillepanosta pitää noudattaa tarkasti. Nuo Leikin lopun kaksi ”sivunäyttämöä”, jäteastiaa, on määritelty lavastuksen osaksi näissä ohjeissa. Mielikuvani tulevaisuuden uljaan kansallispopulistisen Suomen hoivapalveluista ei siis johtunut ainakaan produktion tekijöiden kurittomuudesta.
Teatteri Siperian esitys herätti ajatuksia ja sai mielikuvituksen lentoon. Se on hyvän taiteen merkki. Mutta miten formaalinen muoto ja uutta luova ajattelu voivat kulkea käsi kädessä? No ainakin runouden, maalaustaiteen ja baletin piiristä löytyy vaikka kuinka paljon esimerkkejä siitä, miten tiukkoja sääntöjä noudattamalla voidaan luoda jotakin ainutkertaista. Teatteri Siperian Beckett-tulkinnassa tuota vavahduttavaa syvyyttä loi jo roolitus. Hammin roolin näytteli moottoripyöräonnettomuudessa alaraajahalvaantunut Pekka Heikkinen ja hänen palvelijaansa Clov’a maahanmuuttaja Bakr Hasan.
Absurdismi syntyi kirjallisuudessa ja teatteritaiteessa aikaisemmin valtavirtaa olleen realismin kritiikkinä. Elämä on absurdia. Beckettin toisessa kuuluisassa näytelmässä Huomenna hän tulee (En attendant Godot) kaksi joutomiestä odottelee pystyyn kuivuneen puun alla salaperäistä Godota. Minun mielikuvissani kulkurit odottavat puun alla kuolemaa. Leikin lopussa Beckettin ajatukset ovat olleet koko ihmiskunnan tulevaisuudessa – näin tulkitsen katsojan ja kokijan omavaltaisuudella.
Molemmat näytelmät julkaistiin 50-luvulla. Hän kirjoitti nämä hänen uransa keskikauteen kuuluvat työt ranskaksi. Nämä kaksi hänen ehkä tunnetuinta näytelmäänsä edustivat Beckettin oman tulkinnan mukaan subjektiivista ja kokonaan hänen sisäisestä maailmastaan kumpuavaa taidetta. Itse rohkenen otaksua, että niiden taustalla oli myös 80 miljoonaa kuolonuhria vaatinut toinen maailmansota ja suurvaltojen ydinasevarustelu, jonka strategisissa skenaarioissa seuraavan sodan uhrilukuja laskettiin sadoissa miljoonissa. On realismia ajatella, että ihmiskunta voi itse tuhota itsensä, ja samalla se on myös todella absurdia.
Hamm ja Clov asuvat näytelmässä rähjäisessä kellariasunnossa. Asunnon sijainnin voi päätellä siitä, että asunnon ikkunat sijaitsevat katonrajassa, jonne Clov’n pitää kivetä tikkaita pitkin nähdäkseen ulos. Kellariloukon yhteydessä on kuitenkin jonkinlainen keittiö, mikä antoi ymmärtää, että residenssi on nähnyt parempiakin aikoja. Hammin vanhemmat Nagg ja Nell ovat asemoitu kahteen jäteastiaan, mikä ainakin minussa herätti vahvoja mielikuvia siitä, mikä on meidän tulevien dementikkojen arvostus ja asema vuosikymmenen tai kahden päästä.
Tähän esityskuvaan Piki Rantanen on vanginnut hätkähdyttävällä näytelmän tarinan Hammin (Pekka Heikkinen) ja Clev’n (Bakr Hasan) pelaaman ihmissuhdepelin valtasuhteet. Kuva (c) Piki Rantanen
Nuori Beckett oli pitkään toiminut James Joycen avustajana ja ihailijana, ja seurannut tämän tapaa kirjoittaa. Hänen keskikautensa alkoi kriisistä, jonka hän koki, kun ymmärsi, ettei voi kirjoittaa Joycen tapaan. Leikin lopun nimi ja sen angstinen tunnelma varmasti kuvaavat tätä henkistä kriisiä, jota Beckett itse kuvasi näin: ”Ymmärsin, että Joyce oli kulkenut niin pitkälle kuin mahdollista tiedon hankkimisessa ja tiedon käyttämisessä kirjailijan välineenä. Ymmärsin, että minun polkuni oli tietämättömyys, luopuminen ja puute.” Tämä vakava luovan työn kriisi alkoi Beckettin äitinsä luona käymästä keskustelusta.
Näytelmän sokea Hamm näkee talonsa ympärillä vihreän maiseman ja meren, jolla purjehtii kaunis vene. Tätä näkyä tähystämään komennettu Clov näkee ikkunasta vain tuhkaa ja pimeyttä. Apokalyptiset tunnelmat toistuivat myös kohtauksessa, jossa Clov kysyy Hammilta, mitä hän tekee, jos Clov kuolee keittiössä. Liikkumiskyvytön, pyörätuoliin sidottu Hamm arvelee, että hän huomaa Clov’n kuoleman hajusta. Clov muistuttaa, että ruumiinhajua on kaikkialla, mihin Hamm vastaa, että sinä haiset jo nyt.
Tuhkan peittämä pimeys kuvaa varmasti hyvin Beckettin mielenmaisemaa vuosina, jolloin hän kirjoitti näytelmää. Yhtä hyvin se kuvaa ydinsotaa seuraavaa ydintalvea. Henkiin ovat jääneet vain torakat ja itselleen pomminkestäviä turvabunkkereita syrjäisille seuduille rakennuttaneet miljardöörit. Tosin Beckett on ampunut alas tämänkin vitsin kaukonäköisesti. Clov myrkyttää DDT:llä nivuksistaan löytämänsä maapallon viimeisen kirpun hengiltä. Beckett kielsi taustamusiikin tai äänimaisemien käytön näytelmissään. Leikin lopussa kuuluu kuitenkin kaukaa sonarin piipitys. Minun mielikuvissani se ei ollut kaikuluotain, vaan radiomajakka, joka yhä lähetti avaruuteen viestiä erään sivilisaation tuhosta.
Jokainen itseään arvostava ja kunnianhimoinen ohjaaja haluaa ohjata Beckettin näytelmän edes kerran urallaan. Mahdollisuuksia rajoittaa esitysoikeuksien kalleus. Tämän riman viime vuosisadan puolella syntyneet ohjaajat voivat ylittää vain rahalla. Beckett kuoli vuonna 1989. EU-maiden tekijänoikeussuoja ulottuu 70 vuoden päähän tekijän kuolemasta. Joku nuorimman ohjaajapolven tekijöistä voi toki olla vielä vuonna 2060 siinä kunnossa, että pääsee tästä vapaudesta nauttimaan.
Marika Heiskasen ja Tuukka Huttusen tehtäväksi jäi Hammin vanhempina vahvistaa ensimmäistä voimakasta mielikuvaani, pompata vieteriukon tavoin silloin tällöin esiin jäteastian kannen alta todistamaan vanhuuden kirouksesta. Kuva Piki Rantanen
Jos Wikipedian tiedot ovat ajan tasalla, Leikin loppu on Heikki Huttu-Hiltusen ensimmäinen Beckett-ohjaus. Teatteri Siperian tulkinta oli todella hieno. Kuten jo edellä kirjoitin, ajateltu roolitus toi esitykseen ulottuvuuksia ja syvyyttä. Heikkisen ja Hasanin tulkinnat roolihahmoista olivat loistavia. En yhtään ihmettele, että jotkut meistä poistuivat katsomosta esityksen jälkeen kyyneleet silmissä. Marika Heiskasen ja Tuukka Huttusen tehtäväksi jäi Hammin vanhempina vahvistaa ensimmäistä voimakasta mielikuvaani, pompata vieteriukon tavoin silloin tällöin esiin jäteastian kannen alta todistamaan vanhuuden kirouksesta.
Heikkisen Hamm oli dominoiva, katkera nihilisti, jonka ulostulot olivat hänelle itselleen ehkä huumoria. Tällaisiin tyyppeihin törmää nykyisin tämän tästä podcastien kaikkitietävinä vetäjinä. Beckett oli tässäkin edellä aikaansa. Toisaalta Hammissa on ainakin joskus ollut humaani inhimillinen puolensa. Hän oli ottanut Clov’n jo lapsena hoiviinsa, elättänyt ja kasvattanut hänet. Toisaalta Clov oli myös täysin riippuvainen Hammin hyväntahtoisuudesta. Asetelma toi mieleen myös sen, mitä nykyisin tiedän modernista orjuudesta.
Hasanin pitkä, hoikka ja roolissa oikeaa jalkaa ontunut Clov oli vaikuttava. Hasanin roolihahmo oli omaksunut kasvatti-isänsä nihilismin. Clov pelasi Hammin kanssa psykologista peliä ja kapinoi herransa auktoriteettia vastaan uhkaamalla lähteä pois ja jättää liikuntakyvyttömän Hammin pärjäämään omillaan.
Bakr Hasan on Bagdadin yliopistossa ohjaajaksi ja näyttelijäksi opiskellut teatterin ammattilainen. Suomessa hänet tunnetaan ehkä parhaiten koreografina, joka nousi suomalaisten tietoisuuteen teoksellaan Bagdadin Julia neljä vuotta sitten. Clov’n roolissa hän käytti tietoisesti arabiaa äidinkielenään puhuville ja suomea vasta opiskeleville tyypillistä aksenttia. Se upposi. Tällä taidokkaalla tempulla Hasan toi näyttämölle myös sen maailmanlopun meiningin, jonka hengessä maahanmuutosta nyt Suomessa keskustellaan. Oman asemansa puolesta pelkäävän keskiluokan hysteria on ylittänyt kaikki sopivaisuuden rajat. Espanjan Ceutan erityisalueelle vyöryneen siirtolaisaallon syistä ja seurauksista ei vieläkään tiedetä kaikkea, mutta jo ensimmäisten uutisten jälkeen monet suomalaiset olivat sosiaalisessa mediassa sitä mieltä, että rajan yli laittomasti pyrkivät aseettomat siviilit pitäisi ampua muitta mutkitta niille jalansijoilleen. Asenteet ovat mustavalkoisia ja verenhimoisen aggressiivisia.
Leikin loppu
Teatteri Siperian esitys Tampereen Teatterikesässä, Kellariteatterin näyttämöllä 6.8.2026Käsikirjoitus: Samuel Beckett Ohjaus: Heikki Huttu-Hiltunen Musiikki ja äänisuunnittelu: Sanna Salmenkallio Näyttelijät: Pekka Heikkinen, Bakr Hasan, Marika Heiskanen ja Tuukka Huttunen Valosuunnittelu: Ilkka Niskanen Lavastus ja puvustus: Työryhmä, Teatteri Siperia ja Kansallisteatteri
Q-teatterin ja Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun opiskelijoiden yhdessä toteuttama Kolme sisarta teki vaikutuksen. Näyttelijöiden fyysinen läsnäolo ja ilmaisuvoimainen liikekieli toivat mieleen nykytanssin. Näyttelijöiden erittäin intensiivinen kehollisuus, liikkeiden plastisuus ja kyky akrobatiaa lähenteleviin liikesarjoihin tekivät vaikutuksen. Juuri tällaista nuorten tekemän teatterin pitääkin olla – uutta luova energianpurkaus. Tällainen raivokkuus syntyy pakottavasta sanomisen tarpeesta.
Riemukas ja vähän aggressiivinenkin juomalaulukohtaus, jossa näyttelijät lauloivat kuorossa Väinö Lehtinen kitaran säestyksellä Tommi Korpelan lyödessä samovaarin sen kannella tahtia ei jättänyt toivomisen varaa. Kuva (c) Pate Pesonius
Rankan fyysisyyden rinnalla Anton Tšehovin kieli oli kehystetty kovilla konsonanteilla työryhmän omassa käännöksessä. Tällaisiin työryhmän ”omiin käännöksiin” lienee lupa suhtautua hieman skeptisesti. Oleellisempaa on kuitenkin se, että toteutus nosti esiin tarinan kuvaaman tylyn todellisuuden. Sisarukset ovat jääneet jumiin rupiseen varuskuntakaupunkiin kauas Venäjän metropoleista ja vallan keskuksista. Haaveita merkityksellisestä elämästä vielä on, mutta ei keinoja toteuttaa näitä haaveita.
Mitä hyödyttää ponnistella ja opiskella puhumaan neljää tai viittä kieltä, kun se ei kuitenkaan johda mihinkään? Miksi uurastaa ja uhrata koko elämänsä työlle ja uralle, kun tavoiteltu talouskasvu vie meitä yhä lähemmäksi kuilun reunaa? Tässä näytelmässä Tšehovin pieni varuskuntakaupunki oli kuin Suomi pienoiskoossa. Alle 25-vuotiaiden työttömyys on reilusti yli 20 prosenttia, vaikka ikäluokat pienenevät samaan aikaan kuin pyy maailmanlopun edellä.
Yhä suurempi joukko nuoriin ikäluokkiin kuuluvista ihmisistä on ajautumassa köyhyyteen. Teatterikorkeakouluun ahkeruutensa ja lahjakkuutensa avulla tuhansien hakijoiden joukosta tiensä raivanneet ovat tietenkin tavallaan etuoikeutettu joukko. Hekään eivät ole kuitenkaan turvassa siltä todellisuudelta, josta päivittäiset uutiset kertovat meille. Tilastoihin perehtyneet puolestaan tietävät, että esimerkiksi maailman valtioiden asevarustelumenot ovat kaksinkertaistuneet kylmän sodan päättymisen jälkeisenä aikana, jota juhlapuheissa on kuvattu Pax Americanaksi.
Sisarusten kylää tuhonnut tulipalo sai toisen jakson alussa, upeasti toteutetussa kohtauksessa, suorastaan apokalyptiset mittasuhteet. Näyttämön peitti teatterisavu ja roolihahmot muuttuivat tämän hämärän keskellä tietään etsiviksi haamuiksi. Jo ennen tulipaloa liikekannalle laitettu tykistöprikaati aloitti marssinsa kohti Donbasia ja Butšaa. Viittaus Venäjän satoja tuhansia uhreja tähän mennessä vaatineeseen hyökkäyssotaan Ukrainassa oli selvä.
Lähestymiset huipentuivat korkealle nousseisiin nostoihin ja akrobatiaa lähenteleviin voltteihin. Kuvassa Irinan roolin näytellyt Jessica Penttilä ja paronin roolin näytellyt Väinö Lehtinen. Kuva (c) Pate Pesonius
Vaikuttavat nostot lähestymisissä ja huikeat joukkokohtaukset saivat epäilemään, että esityksen ohjaaja Alise Polačenkolla on tanssijan koulutus. Näin ei kuitenkaan ole, vaan hän on opiskellut näyttelijäksi Latvian kulttuuriakatemiassa (Latvijas Kultūras akadēmija) ja valmistunut myöhemmin ohjaajaksi Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta. Kolme sisarta on hänen taiteellinen lopputyönsä ohjaajana.
Esityksen läheisyyskoreografiksi on käsiohjelmassa merkitty Johanna Elovaara. Myös häntä me katsojat saamme kiittää siitä, että tässä Tšehov-tulkinnassa ei tyydytty jakamaan poskisuudelmia, vaan pussattiin niin että tuntui. Kolme sisarta näytti fyysisyydellään meille, miksi Baltian maissa ja Itä-Euroopassa syntyneet produktiot ovat niin usein mukana kansainvälisillä teatterifestivaaleilla ja toimivat niiden vetonauloina. Esimerkiksi riemukas ja vähän aggressiivinenkin juomalaulukohtaus, jossa näyttelijät lauloivat kuorossa Väinö Lehtisen kitaran säestyksellä Tommi Korpelan lyödessä samovaarin kannella tahtia, ei jättänyt toivomisen varaa.
Tulkinta antoi minulle myös yhden avaimen minua pitkään askarruttaneeseen arvoitukseen. Väitetään, että Tšehov itse luonnehti näytelmiään komedioiksi. Ehkä hän on halunnut tehdä pilaa oman aikansa asemastaan ja titteleistään tärkeilevistä miehistä. Venäläisen kirjallisuuden klassikoita lukeneet tietävät, että näiden herrojen käsitys omasta erinomaisuudestaan oli usein aika huokoisella pohjalla. Kolme sisarta on tarina vahvoista naisista ja eri tavoin heikoista miehistä. Varsinkin sisarten veli Andrei on peliriippuvuudesta kärsivä luuseri ja tiukasti vaimonsa Natalian tossun alla. Tämä asetelma on klassinen komedian aihe patriarkaalisessa yhteiskunnassa.
Yleisön joukossa hetken ryyppylaseilla lastatun tarjottimen kanssa pyörinyt babuška, perheen vanha palvelijatar, palautti tämän asetelman realistisille juurille. Ortodoksisesta uskonnosta ja vuosisatojen takaa periytyvästä sovinismista huolimatta Venäjä on naisten valtakunta. Naiset ovat pitäneet maata pystyssä työllään, kun miehet ovat kaatuneet maan imperialistisissa sodissa tai kuolleet ennen aikojaan vodkaan alkoholismin uhreina.
Tšehov kirjoitti näytelmänsä ajanjaksona, jolloin kirjallisuudessa valtavirta vaihtui romantiikasta realismiksi. Kolmen sisaren kohdalla me vanhukset olemme oppineet tai meidät on opetettu ”nyyhkimään” suurten tunteiden äärellä. Polačenkon ja ensemblen tulkinnassa tämä ”elämää suurempi” rakkaus on myös manipuloinnin ja vallankäytön väline. Meidän tunteemme eivät ole yksiselitteisiä. Sääty-yhteiskunnassa Mašan ja everstiluutnantti Veršinin kiihkeä suhde oli skandaali. Nyt tämä psykososiaalinen jännite purettiin modernin naiskuvan kautta kohtauksella, jossa upeasti näytellyt Ronja Orasta sähisi ja syyti Aapo Puustin päälle katkeria kirouksia kuin haavoitettu kissapeto ja hyppäsi sitten hajareisin tämän syliin.
Näytelmän kolme sisarta, Ronja Orasta (Maša), Jessica Penttilä (Irina) ja Heidi Finnberg (Olga). Karhupuvussa näyttelijä, jonka henkilöllisyys jäi minulle salaisuudeksi. Kuva (c) Pate Pesonius
Kolmessa sisaressa näytellään niin hienosti, että tekisi mieli kehua joka iikkaa. Jokainen pystyi luomaan roolihenkilölleen selvästi tunnistettavan persoonallisuuden. Opiskelijoiden kohdalla roolit ovat olleet näyttelijäntaiteen maisteriopiskelijoiden taiteellisia opinnäytteitä. Teatterikorkeakoulun oppilasvalinnat ovat menneet tämän vuosikurssin kohdalla putkeen. On ilmiselvästi etsitty persoonallisuudeltaan toisistaan erottuvia ihmisiä ja löydetty todella hyviä tyyppejä.
Kolme sisarta
Q-teatterin ja Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun opiskelijoiden esitys Tampereen Teatterikesässä Frenckell-näyttämöllä 5.8.2026
Ilveilijöillä on aina ollut lupa tehdä pilaa yhteisön pyhistä rituaaleista mitä erilaisimmilla tavoilla. Ajatus läpisoitetusta klovneriasta istui tähän ikivanhaan traditioon, mutta tuntui silti etukäteen pähkähullulta idealta. Klassisen musiikin konserteissa ei ole tapana nauraa. Taidemusiikkia luonnehditaan syystäkin adjektiivilla vakava. Vielä sopimattomampaa on nauraa hautajaisissa – edes vahingonilosta.
Esityksen temaattiset langanpäät vedettiin yhteen hienossa, näytelmällisen osuuden lopettaneessa kohtauksessa, jossa Tuukka Vasama ja Timo Ruuskanen istuivat syvämietteisen näköisinä ruumisarkun päällä. Kuva (c) Maarit Kytöharju
Siksi Red Nose Companyn ja Meta4:n Voces – Sisäisiä ääniä oli vaikuttava taidonnäyte. Esitys oli informatiivinen, riemastuttavan elegantti, syvällinen ja hauska! Hienovaraisesta mimiikasta, ajatellusta puheesta ja aivoja hyväilevästä musiikista syntyi voimakas kokemus ainutkertaisuudesta.
Red Nose Companyn yhdessä Kansallisteatterin kanssa toteuttama Aleksis Kivi palkittiin tiedonjulkistamisen valtionpalkinnolla vuonna 2022. Aleksis Kivessä tehtiin näkyviksi suomalaisen kulttuurin juuria kirjallisuuden näkövinkkelistä. Sisäisissä äänissä tämä syvällisen ymmärryksen ääni soi F-duurissa ja ”molli-intervallissa”. Tarinan sankari on Jean Sibelius, se oikea mestari, mutta näyttämön klovnit Timo Ruuskanen ja Tuukka Vasama nostivat esiin myös muita merkittäviä säveltäjiä, joita ilmeisesti edelleen patriarkaalisten asenteiden kanssa kamppaileva taidemusiikin maailma kutsuu pelkillä etunimillä.
Näkökulman muutos tarkoitti sitä, että viimemeisetkin pölyt impivaaralaisuudesta karistettiin punteista. Klassinen musiikki sai alkunsa Euroopan kirkoissa ja hoveissa keskiajalta alkaen. Ajan myötä se levisi kaikkialle maailmaan ja muuttui osaksi globaalia kulttuuria, jota soitetaan ja kuunnellaan kaikissa maanosissa. Sibelius oli ja on suuri nimi tässä kontekstissa. Hänen merkityksestään taiteelle ja ihmiskunnan yhteiselle perinnölle kertoi kohtaus, joka päätti ”Jannen” tarinan tässä näyttämöllisessä konsertissa kahdelle klovnille ja jousikvartetolle. Kun tieto Sibeliuksen kuolemasta vuonna 1957 saatiin, myös YK:n yleiskokous piti hiljaisen hetken hänen muistolleen.
Tarinat klassisen musiikin suurista säveltäjistä ovat pääsääntöisesti tarinoita jo kuolleista mestareista. Matka tähän äänien maailmaan alkoi hyvin vakavasävyisellä johdannolla. Kuolema ei ole mikään naurun asia. Ainakin tämän kirjoittaja on ehtinyt ikään, jossa ajatusta omasta, lähestyvästä kuolemasta ei voi enää kuitata kädenheilautuksella tai hirtehishuumorilla. Ruuskanen ja Vasama työnsivät näyttämölle – esimerkkinä tämän globaalin toimijan käyttämistä pakkausstandardeista – höylätystä laudasta tehdyn ruumisarkun. Sisäinen ääni ja hienostunut tyylitaju olivat kehottaneet jättämään punaiset nenät Red Nose Companyn rekvisiittavaraston hyllylle, ja klovniemme kasvoja peitti nyt valkoinen maskeeraus.
Itse virittäydyin tähän esityksen alun kolkkoon moodiin jo matkalla Tampere-talon Pieneen saliin. Talon aulatiloissa oli yksityistilaisuus, jossa Popedan kitaristi Costello Hautamäki esitti bändin vanhoja hittejä vuosikymmenten takaa. Esityksen johdanto-osassa nousi esiin Kaija Saariahon nimi. Suomalaisen taidemusiikin kaikkien aikojen merkittävimpiin säveltäjiin kuuluva Saariaho kuoli vuonna 2023. Popedan perustaja ja Suomi-rokin ikoni Pate Mustajärvi kuoli viime vuonna.
Ilveilijän ikimuistoinen tehtävä on kertoa meille luomakunnan ”kruunuille” totuus: me kuolemme kaikki. Kevyempiin tunnelmiin päästiin, kun ruumisarkun kansi avattiin ja sen asukki osoittautui hyvin eläväiseksi ja energiseksi. Sitten oltiin Lontoossa vuonna 1909, jossa Sibelius poti kurkkuaan; vuotta aikaisemmin Suomessa havaittu äänihuulten kasvain oli uusiutunut.
Kuvassa Tuukka Vasaman klovni esittää nurta Sibeliusta. Timo Ruuskasen koominen hahmo on Sibeliuksen äänihuulten kasvainta hoitanut kirurgi. Kuva (c) Maarit Kytöharju
Näyttämöllisen konsertin tekijöitä on inspiroinut esoteerisuus, joka kiehtoi taiteilijoita ympäri maailmaa viime vuosisadan alkupuolella. Esoteerisen ajattelun juuret ovat antiikissa, jonka jumalat olivat ihmisten uskonnollisissa mielikuvissa paljon konkreettisempia toimijoita kuin nykyiset jumalamme. Vasama muistutti meitä tämän ajattelun elinvoimaisuudesta kysymällä, kuinka moni meistä on käynyt steinerkoulun. Vuonna 1907 perustettu Suomen Teosofinen Seura on yhä voimissaan, ja Tampereella teosofian salaisuuksiin voi perehtyä vuonna 1998 perustetussa Olcott-loosissa.
Raja sen suhteen, missä pisteessä puhe taiteesta muuttuu ”taiteen teologiaksi”, on häilyvä. Rajavartijaksi käsikirjoituksen tekijät olivat ottaneet englantilaisen meedion Rosemary Brownin, jonka pelkkä olemassaolo historiallisena henkilönä estää ajatusten ja toiveiden joukkopaon tuonpuoleiseen. Brown ”vastaanotti” eli ”sävelsi automaattisesti” musiikkia, jota olivat hänen harhoissaan tehtailleet Debussy, Grieg, Schubert, Chopin, Stravinsky, Bach, Brahms, Beethoven, Schumann ja Rachmaninoff.
Interaktiivisuutta tuonpuoleiseen kokeiltiin kohtauksessa, jossa Meta4-jousikvartetti soitti Ida Mobergin musiikkia silmät sidottuna. Elinaikanaan Mobergia väheksyttiin eikä hänen teoksiaan otettu kustannettaviksi. Hän kuului niihin säveltäjiin, jotka tunnettiin – jos tunnettiin – pelkästään etunimeltä. Näyttämötaiteen vuorovaikutteisuutta korostettiin sitten siten, että yleisön edustajat pääsivät sitomaan soittajien silmät. Myöhemmin tarjottiin kättä nostamalla mahdollisuus päästä laskemaan kukkia Sibeliuksen arkulle ja kokeilemaan, miltä tuntuu jättää viimeiset peukutukset maailmalle avatussa ruumisarkussa maaten.
Interaktiivisuutta tuonpuoleiseen kokeiltiin kohtauksessa, jossa Meta4-jousikvartetti soitti Ida Mobergin musiikkia silmät sidottuna. Elinaikanaan Mobergia väheksyttiin eikä hänen teoksiaan otettu kustannettaviksi. Kuva (c) Maarit Kytöharju
Temaattiset langanpäät vedettiin yhteen hienossa, näytelmällisen osuuden lopettaneessa kohtauksessa, jossa Vasama ja Ruuskanen istuivat syvämietteisen näköisinä ruumisarkun päällä. Vasaman tulkitsema klovni julisti uskoaan Jumalaan ja siihen, että on olemassa jotakin meitä ja tätä näkyvää todellisuutta suurempaa. Ruuskanen puolestaan kertoi klovnin hahmossa meidän maallistuneiden sekulaarisen käsityksen taiteen olemuksesta. Näin meillä on tullut tavaksi mieltää tietoisuudeksi kutsutun sisäisen äänen kuiskauksia näistä kahdesta eri maailmankuvasta käsin.
Sen jälkeen klovnit vaihtoivat suomen kielen tanssin universaaliin liikekieleen. Jos osaan käsiohjelmaa oikein tulkita, kaksikon huimaa ”pokoilua” siivittivät korkeuksiin katkelma Kaija Saariahon jousikvartetosta Terra Memoria ja Krishna Nagarajan Stringar.
Konsertin rungon muodosti Sibeliuksen jousikvartetto, jonka parissa mestari tuskaili Lontoossa vuonna 1909 tuntiessaan kurkunpäässään sikarien ja konjakin aromien ohella myös kuoleman ensihipaisun. Konsertin muita säveltäjiä olivat Saariahon, Mobergin ja Nagarajan ohella Lotta Wennäkoski, Arvo Pärt, Bryce Dessner, Max Richter ja Ludwig van Beethoven.
Oma suhteeni klassiseen musiikkiin on hieman ambivalentti. Kysymys on onnettomasta rakkaudesta. Jumaloin tätä rakkauteni kohdetta, mutta en ymmärrä sitä. Nuorena kuuntelin taidemusiikkia, kun ikätoverini pitivät hauskaa ja nauttivat elämän riemuista punkin ja Manse-rokin parissa. Suosikkini olivat melkein yksi yhteen Rosemary Brownin listalta. Tosin itse en hankkinut omia levytyksiäni tuonpuoleisesta, vaan Anttilan tavaratalon alennushyllystä. Valintoja ei määritellyt tavoitteellinen musiikin opiskelu, vaan tuon jo edesmenneen, Suomen ensimmäisen halpaketjun hinnoittelu ja opintolainalla itsensä elättävän opiskelijan laiha kukkaro.
Olen edelleen valmis allekirjoittamaan kirjailija Douglas Adamsin väitteen, jonka mukaan Johann Sebastian Bachin musiikki on paras konkreettinen todiste Jumalan olemassaolosta. Sen sijaan Sibelius ei ole koskaan kuulunut suosikkeihini – en tiedä miksi. Antti Tikkasen (viulu), Minna Pensolan (viulu), Atte Kilpeläisen (alttoviulu) ja Tomas Djupsjöbackan (sello) muodostaman kvartetin tulkinnat olivat koskettavan kauniita. Kun sulki silmänsä ja keskittyi, Sibeliuksen musiikki vei mennessään ja silmäkulmat kostuivat voimakkaista tunteista.
Jompikumpi klovneista kertoi, että Sibelius mielsi värit ääninä. Tällainen kyky, synestesia, on neurologinen tila, jossa aistihavainnot sekoittuvat toisiinsa silloin, kun ne normaalisti koetaan toisistaan erillisinä: yhden aistialueen aktivoituminen aivoissa saa toisen aistialueen aktivoitumaan spontaanisti, ja seurauksena voi olla esimerkiksi musiikin näkeminen väreinä ja muotoina tai kirjainten näkeminen värillisinä.
Voces – Sisäisiä ääniä
Red Nose Coimapanyn ja Meta4-jousikvartetin esitys Tampereen Teatterikesässä, Tampere-talon pienessä salissa 4.8.2026
Taiteellinen suunnittelu ja musiikkivalinnat: Timo Ruuskanen ja Tuukka Vasama (Red Nose Company), Terhi Paldanius (Kamus) ja Minna Pensola (Meta4). Käsikirjoitus, ohjaus ja näyttelijät: Timo Ruuskanen ja Tuukka Vasama Muusikot: Meta4: Antti Tikkanen, Minna Pensola, Atte Kilpeläinen, Tomas Djupsjöbacka Pukusuunnittelu: Erika Turunen Seppeleet: Henna Tanskanen Musiikki: Ludwig van Beethoven, Jean Sibelius, Ida Moberg, Arvo Pärt, Kaija Saariaho, Bryce Dessner, Max Richter, Krishna Nagaraja, Gabriella Smith, Lotta Wennäkoski. Valokuvat ja graafinen ilme: Tero Ahonen Tuotanto: Red Nose Company, Meta4, Kamus, Kuhmon Kamarimusiikki ja Meidän Festivaali Esityksen valmistamista ovat tukeneet: Niilo Helanderin säätiö ja Alfred Kordelinin säätiö Red Nose Companyn toimintaa tukevat: Helsingin kaupunki sekä Opetus- ja kulttuuriministeriö
Teatteri Telakan Kuningatarhillo on veitsenterävä aikalaissatiiri. Sen kuvaama todellisuus oli hyytävä, vaikka Antti Mikkolan viljelemä absurdi komiikka ja huikean hienot roolityöt saivat ainakin minut välillä nauramaan vatsa kippurassa. Näytelmä sukelsi päätä pahkaa siihen metatodellisuuteen, jonka tekoäly on vaivihkaa luonut ympärillemme. Esityksen herättämiin syvälle meneviin eksistentiaalisiin kysymyksiin tuskin kenelläkään on vielä vastauksia.
Tiiti Hynnisen toteuttamat videot, joilla tekoäly tuotiin näyttämölle, olivat hyvin taidokasta työtä. Katseiden kohdistus, eleiden ja repliikkien synkronointi toimi täydellisesti. Kuvassa näytöllä Liila Jokeli ja selin näytämöllä Antti Mankonen. Kuva (c) Petteri Aartolahti
Kuningatarhillo on jatko-osa, tai ehkä paremminkin rinnakkaisteos 15 vuotta sitten Telakalla kantaesitetylle Mikkolan poliittiselle satiirille Kuningatarleikit. Nyt edellisessä erässä häviönsä suututtamana kilpailijattarensa työpöydän ulosteillaan tuhrinut Viiva-Liisa sai revanssin Essi Persikasta. Kuningatarleikeissä satiirin kärki osoitti mediaa ja lööppijulkisuutta kohti, Kuningatarhillossa ollaan keskellä sosiaalista mediaa hallitsevien algoritmien luomaa kaaosta ja tekoälyllä kontrolloitua uusorwellilaista manipulaatiota. Meitä ei enää tarkkaile ja rankaise valtio, vaan Big Tech.
Kuningatarleikit oli triangelidraama, jossa vallasta taistelivat tuolloin median lööpeistä helposti tunnistettavat Anneli Jäätteenmäki (keskustan tuolloinen puheenjohtaja ja Suomen ensimmäinen pääministeriksi noussut nainen), Jutta Urpilainen (demareiden tuolloinen puheenjohtaja) sekä kokoomuksen nouseva tähti ja hiihtokuningatar Marjo Matikainen-Kallström. Kuningatarhillossa mustikat ja vadelmat on survottu samaan purkkiin, eikä Viiva-Liisan ja Essi Persikan satiiristen hahmojen takana olevien esikuvien henkilöiminen enää ole oleellista. Korkeintaan hillon väristä voi arvailla seuraavan hallituksen kokoonpanoa.
Kuningatarleikeissä Viiva-Liisasta tulee poliittinen ruumis. Kuningatarhillossa hän nousee kuolleista ja aloittaa ensin puhuvana päänä, sitten modernin kirurgian ja ”vartalosiirtoleikkauksen” ansiosta myös ruumiillisena olentona uuden poliittisen nousun. Joku voi ihmetellä, miten juuri näytelmän Viiva-Liisa voi olla kokoomuksen seuraava voittoisa presidenttiehdokas, kun naiset pakenevat joukolla puolueen takaa ja puolueen viimeinen todellinen järjen ääni, ulkoministeri Elina Valtonen, on juuri luopunut puolueen varapuheenjohtajuudesta ja vetäytymässä taka-alalle?
Minun mieleeni Viiva-Liisan hahmosta tulivat oikopäätä Italian nykyinen pääministeri Giorgia Meloni, Ranskan Kansallisen liittouman Marine Le Pen ja Saksan AfD:n toinen puheenjohtaja Alice Weidel. Mikkolan Viiva-Liisalle kirjoittama palopuhe, jolla hän tyrmäsi Essi Persikan presidentinvaalien vaaliväittelyssä, oli nerokasta satiiria äärioikeiston käyttämästä retoriikasta. Huikean roolityön Viiva-Liisana tehnyt Karoliina Kudjoi puhui sielusta, Jumalasta, perimmäisistä arvoista, moraalista ja – yllätys, yllätys – myös kouriintuntuvasta, fyysisestä läsnäolosta hyvin vetoavalla tavalla.
Häviäjän osa ei ole helppo, mutta Tanja Lotta Räikkä teki Essi Persikkana todella vaikuttavan roolityön. Mies sukkahousuissaan on kuvassa Antti Mankonen, yliopiston tohtori Vemaja ja puhuva pää monitorin kuvassa Viiva-Liisan roolin väkevästi tulkinnut Karoliina Kudjoi. Kuva (c) Petteri Aartolahti
Absurdin komedian tekijänä Mikkola on Leea Klemolan veroinen virtuoosi. Aivan kelteisilleen hän ei sentään naishahmojaan riisuta, kun Klemola usein tutkii elämän absurdeja puolia fyysisen läsnäolon kautta antamalla miespuolisten näyttelijöiden paljaan pinnan näkyä. Ylenkatseesta tai naisvihasta ei Mikkolan näytelmissä ole mitään merkkejä, vaikka hän itse Kuningatarleikkejä kirjoittaessaan kyseenalaisti myös omia salattuja motiivejaan. Kuningatarhillon käsiohjelmassa hän palaa näihin epäilyihin.
Oli niin tai näin, komedia joka tapauksessa alkoi tällä Mikkolan ironisella itsetutkiskelulla. Antti Makkosen näyttelemä yliopistotohtori Vema murhaa vaimonsa Viiva-Liisan, käärii ruumiin mattoon ja leikkaa uhrin pään irti, koska raato ei mahdu kokonaisena mattokäärön sisälle. Näiden puuhien lomassa Vema paheksuu poliisia, jonka mielestä hän on muka tehnyt henkirikoksensa suunnitelmallisesti. Symbolinen kohtaus toistui myös toisen jakson alussa. Katsojan mieleen viimeistään tämä toisto palautti sen, että tänä vuonna jo 14 naista on menettänyt henkensä parisuhdeväkivallan uhreina.
En tiedä, liittyykö Ullanlinnassa vuonna 2022 tehtyyn henkirikokseen, jossa tunnettu psykiatri surmasi vaimonsa, näin makaabereja yksityiskohtia. Kuningatarleikkien hahmoihin kuului muiden muassa kirjailija Stefan Zweig. Hänet tunnettiin paitsi Sigmund Freudin ystävänä, myös Maria Stuartin elämäkerran kirjoittajana ja tarinoista merihirviöistä, jotka hirmumyrskyjen tavoin kuvattiin naisellisiksi entiteeteiksi. Viiva-Liisan ja Essi Persikan valtataistelun historiallinen vastine näytelmässä oli Elisabet I:n ja Maria Stuartin taistelu Englannin kruunusta 1500-luvulla.
Nämä esimerkit kertovat, miten täyteen ladattua Mikkolan rikas kieli on. Kuningatarhillossa päätään ei menettänyt historiallisista verrokeista Skotlannin kuningatar Stuart, vaan giljotiinin terän alle joutui minun mielikuvissani (älkää kysykö miksi?) Ranskan kuningatar Marie Antoinette. Elisabetia tuurasi puolestaan vallantäyteydestä nauttineena historiallisena henkilönä Egyptin kuningatar Kleopatra. Molemmille näille naisille kävi köpelösti. Näytelmän Viiva-Liisa epäili, että demokraattisiin instituutioihin liittyvä valta on jätetty hänen tavoiteltavakseen, koska se ei enää kiinnosta todellista valtaa käyttäviä. Viiva-Liisa myös seurasi näiden historiallisten viitehenkilöiden esimerkkiä: näyttämöltä kannattaa poistua mahdollisimman arvokkaasti, jos ei ole enää jakaa leivoksia nälkäänsä huutavalle rahvaalle.
Poliittista vasemmistoa edustava Essi Persikka on 15 vuodessa kokenut muodonmuutoksen. Verkkosukkahousuissa naistenlehtiä ja pintajulkisuutta hyödyntävästä poliitikosta on sukeutunut alustataloutta suvereenisti hyväkseen käyttävä groteski hahmo. Tanjalotta Räikkän vaikuttavasti tulkitsema roolihahmo käytti OnlyFans-alustaa sekä poliittisen näkyvyyden että henkilökohtaisten tulojen hankkimiseen. Hahmo oli ronskisti liioiteltu karikatyyri, jolle on vaikea löytää vastinetta tämän päivän vihervassareista, kuten oikeisto nykyään kutsuu vihervasemmistoa.
Presidenttiehdokkaiden ratkaisevassa väittelyssä koko oikeiston yhteinen ehdokas Viiva-Liisa sai palopuheellaan vihervasemmiston Essi Persikan nostmaan kädet pystyyn antautumisen merkiksi. Kuvassa Karoliina Kudjoi ja Tanjalotta Räikkä. Kuva (c) Petteri Aartolahti
Kuningatarhillossa Vema rakastuu palavasti Liila Jokelinin videolla näyttelemään tekoälyyn ja yrittää jopa paritella sen kanssa. Katoaako meidän kehollisuutemme, kun luomme kiintymyssuhteita aineettoman tekoälyn kanssa? Miten tämä riippuvuus eroaa siitä henkisestä orjuudesta, jota meidän kaikkien mukanaan kanniskelema älypuhelin aiheuttaa?
”Olemmeko häviämässä paikan, jossa sielu – tai edes jokin sielukas – voi toteutua?” Se on käsiohjelmaan painettu hyvä kysymys. En varmasti päässyt kunnolla sisälle Mikkolan kehon hallintaan liittyvään pohdiskeluun. Sielusta puhuminen ärsytti, mutta Mikkola on varmaan tällä ”taiteen teologialla” huhuillut henkisyyden ja sisäistettyjen taidekokemusten perään.
Naisliikkeelle oikeus oman kehon hallintaan on perustavaa laatua oleva, ehdoton ja jakamaton ihmisoikeus. Hieman eri kysymys on se, kenelle kuuluu oikeus kehojemme kykyyn tehdä työtä tai ehkä oikeammin tämän työn tuloksiin. Makkosen Vemana esittämän räväkän performanssin perusteella meitä uhkaa minuuden katoamisen ohella kuitenkin myös se, että otteemme omista ja rakastettujemme genitaaleista heltiää.
Biologisina olentoina meidän pitää joka tapauksessa jatkossakin syntyä, syödä, ulostaa ja kuolla kupsahtaa, kun sen aika tulee. Ihmistä habitukseltaan muistuttavat robotit ovat pian markkinoilla ja ne kehittyvät hurjaa vauhtia. Jopa ihmistä hyvin läheisesti muistuttavat kyborgit ovat keskuudessamme todennäköisesti aikaisemmin kuin se iankaikkinen elämä, jonka perään miljardöörit haikailevat.
Varmaa on joka tapauksessa se, että tekoäly korvaa hyvin monet nykyisistä työtehtävistä. Se mullistaa myös koulutetun keskiluokan elämän. Tarpeettomuuden tunne on silloin hyvin kokonaisvaltaista. Tekoälyn aiheuttama atavistinen pelko saa meidät hakemaan turvaa vahvasta johtajasta tai lohdutusta ”kansakunnan topakan äidin sylistä”.
Videot, joilla tekoäly ja Viiva-Liisan ja Essi Persikan puhuvat päät tuotiin näyttämölle, olivat hyvin taidokasta työtä. Jokelinin katseiden kohdistus, eleiden ja repliikkien synkronointi toimi niin täydellisesti, että kuvittelin hänen näyttelevän kohtaukset paikan päällä kameralle jossakin verhojen takana. Tiiti Hynnisen valo- ja videosuunnittelu oli tarkkuustyötä. Olin yllättynyt, kun Jokelin ei tullut muiden näyttelijöiden tavoin vastaanottamaan meidän suosionosituksiamme loppuseremonioiden aikana.
Itse näin ja koin vuonna 2012 kantaesitetyn Kuningatarleikit vasta vuonna 2023 Mikkelin Työväen Näyttämöpäivillä. Tuolloin sen esitti porilainen harrastajateatteri Nokun näyttämö. Ajattelin tuolloin, ettei tuo maineikas poliittinen satiiri ollut kestänyt kovin hyvin aikaa. Kuka enää muistaa tai edes tietää, keitä olivat Jäätteenmäki, Urpilainen tai Matikainen-Kallström. Kuningatarhillon filosofinen pohdiskelu merkityksistä on sen sijaan ajatonta.
Kuningatarhillo
Teatteri Telakan kantaesitys 1.8.2026
Ohjaus ja käsikirjoitus: Antti Mikkola Lavastussuunnittelu: Perttu Sinervo Pukusuunnittelu: Ella Kauppinen Valo- ja videosuunnittelu: Tiiti Hynninen Näyttämöllä: Karoliina Kudjoi, Antti Mankonen, Tanjalotta Räikkä Videolla: Liila Jokelin
Susanna Leinosen ja hänen ensemblensä koreografia Pain Killer on tanssitaiteen mestariteos. Lauantaina Mustan ja Valkoisen Teatterifestivaaleilla Karelia-salin näyttämöllä tanssitun teoksen liikekieli oli häkellyttävän rikasta, runollisen kaunista ja tavattoman ilmaisuvoimaista. Esityksen huikea estetiikka sai minut huokailemaan. Toisaalta teoksen väkevä tematiikka pakotti keskittymään melkein hammasta purren. Jokainen hetki ja jokainen yksityiskohta tuntui merkitykselliseltä.
Mirkku Merimaan kameran tallentama hetki Katariina Luukkaan ja Atte Kilpisen duetosta on jo esityskuvana niin pysäyttävä ja ilmaisuvoimainen, kuvassa on aineksia tanssitaiteen ikoniksi. Kuva (c) Mirkku Merimaa.
Pain Killer on vähän outo ja varmasti myös moniselitteinen nimi tanssiteokselle. Teoksen nimi on haastava ja herätti jo etukäteen kysymyksiä. Toki taide, jota tämä teos tuon käsitteen parhaassa merkityksessä edustaa, on ainakin tämän kirjoittajalle paras ja oikeastaan myös ainoa tepsivä lääke siihen eksistentiaaliseen ahdistukseen, jota korviemme väliin evoluution myötä kasvanut suuri pahka – jota myös tietoisuudeksi kutsutaan – itse kullekin meistä aiheuttaa.
Näyttämöllä Pain Killer kasvoi ensimmäisistä ripeistä juoksuaskelista lähtien meidän nykyisen elämäntapamme kritiikiksi. Sen tematiikka lähti ajatuksesta, että kipu on suojelusenkelimme, vaikka me yritämme häätää sitä loitommaksi viinan, kipu- ja mielialalääkkeiden voimalla. Fyysinen ja psyykkinen kipu pysäyttää meidät silloin, kun vauhti ylittää kehon tai mielen toleranssit.
Pitkittyessään kipu voi kuitenkin muuttua suojelusenkelistä paholaismaiseksi ja eristää meidät muista ihmisistä. Eikä teoksessa unohdettu myöskään elämän tätä puolta. Itse tulkitsin upean kohtauksen, jossa Katariina Luukas jäi yksin näyttämölle valotehosteiden luomien räikeiden, värisevien värien keskelle muiden tanssijoiden poistuttua näyttämöltä katsomon käytäville.
Me reagoimme elämäntapamme aiheuttamaan fyysiseen kipuun ja henkiseen hätään aggressiolla. Tätä kamppailua kipua ja psyykkistä pahoinvointia vastaan kuvattiin esityksessä häkellyttävän hienoilla taistelukohtauksilla. Kuva (c) Mirkku Merimaa
Tanssi on taiteen muoto, joka korostaa elämän fyysisyyttä. Sari Nuttusen teosta varten suunnittelemat asut olivat vielä omiaan korostamaan ihmisvartalon luonnollista kauneutta. Pain Killerin päättänyt Katariina Luukkaan ja Atte Kilpisen häikäisevän upea duetto kohosi ainakin tämän kirjoittajalle todelliseksi kehollisuuden ja fyysisen läsnäolon korkeaveisuksi. Jo pelkkä esityskuva hetkestä, jonka aikana Kilpinen seisoo kyykyssä Luukkaan rintakehän päällä, on arvoituksellisuudessaan ja moniselitteisyydessään ainutlaatuinen.
On sanottu, että Leinonen on käyttänyt ja ehkä paremminkin tehnyt tässä teoksessa tulkintoja klassisen baletin liikekielestä. Minun osaamisellani ei tehdä eriteltyjä tulkintoja liikekielen yksityiskohdista. Otaksun kuitenkin, että esityksen suljetussa muodossa näkyi baletille ominainen estetiikka. Epäilemättä tavattoman rikkaan liikekielen yksityiskohdat eleitä ja ilmeitä myöten on etsitty koreografin ja tanssijoiden yhteistyöllä yrityksen ja erehdyksen kautta. Kun haluttu liikesarja on näin löydetty, sitä on harjoiteltu harjoittelemasta päästyäkin, kunnes liikesarjat ovat löytyneet lihasmuistista melkein refleksinomaisesti. Itse näytöksissä improvisaatiolle ei ole enää jäänyt tilaa. Näin on saavutettu liikkeiden painovoimaa uhmaava keveys ja yleisön aisteja hellivä herkkyys.
Vaikuttavat joukkokohtaukset kertoivat elämäntapamme ja työelämän kehollemme ja mielellemme asettamista kohtuuttomista vaatimuksista. Kuva (c) Mirkku Merimaa
Tanssitaiteessa koreografin merkitystä korostetaan, ja varmasti syystä. Ensemblet kantavat ryhmän perustaneen koreografin nimeä. Tanssi on silti joka tapauksessa teatterin tavoin taiteilijoista koostuvan yhteisön tekemää taidetta. Pain Killer on teoksena kokonaisuus, joka perustuu Leinosen ja lahjakkaiden tanssijoiden luovan panoksen lisäksi Kasperi Laineen teosta varten luomaan musiikkiin, Teemu Nurmelinin valosuunnitteluun, Ville Seppäsen videoihin ja Nuttusen puvustukseen.
Pain Killer
Susanna Leinonen Companyt esitys Mustan ja Valkoisen Teatterifestivaalilla Karelia-salissa 25.7.2026Koreografia: Susanna Leinonen Musiikki: Kasperi Laine Videosuunnittelu: Ville Seppänen Valosuunnittelu: Teemu Nurmelin Pukusuunnittelu: Sari Nuttunen Kuvat: Mirkku Merimaa Tanssijat: Rebekka Guðmundsdóttir, Atte Kilpinen, Kasperi Kolehmainen, Katariina Luukas, Taru Pellinen, Marie de Silva
