Kielipuolen päiväkirja

Väylä on vaellustarina, nuoren tytön kasvutarina ja kuvaus taitekohdasta, jossa elämänehdot pienessä lappilaisessa kylässä ja samalla koko maassa muuttuivat. Rosa Liksomin romaanissa ihminen ja luonto ovat yhtä. Mikko Roihan sovituksessa Liksomin aistivoimainen kieli oli tiivistetty kaksi tuntia kestäväksi monologiksi, ja Ella Mettäsen upea tulkinta muutti tuon kiehtovan tekstin näkyväksi Kellariteatterin näyttämöllä.

Väylän dramatisoinut ja ohjannut Roiha taitaa katsella maailmaa kuvataiteilijan silmin. Roiha myös lavastaa omat ohjauksensa, eikä Tampereen Työväen Teatterin näyttämölle pystytetty lehmä jättänyt kylmäksi. Tuo hyvin outo ja samalla hyvin tunnistettava veistos toi mieleen viime vuosisadan alun kuvataiteen mestarit. Se, että tämän lehmän raajat oli sommiteltu kahdesta maalaustelineestä, ei jättänyt sijaa epäilykselle.

Liksomin kirja kertoo ajasta ja maasta, jossa ihmiset ja heidän kotieläimensä elivät symbioosissa ympäröivän luonnon ehdoilla. Talon lehmillä, joita Mettäsen näyttelemä nuori tyttö alkaa paimentaa kohti Väylää ja Ruotsia, on jokaisella oma nimi ja yksilöllinen luonne. Kirjaa lukiessa voi melkein tuntea noista suurista nisäkkäistä huokuvan lämmön ja hajut – muistaa, miltä lehmän karkean kielen nuolaisu lapsena tuntui.

Liksomin äidinkielellään, Tornionjokilaakson murteella, kirjoittaman kirjan kieli ja Roihan näyttämölle pystyttämä veistoksellinen lehmä olivat yhtä. Molemmat taiteilijat ovat omalla sarallaan pelkistämisen mestareita. Liksomin romaanissa on 191 sivua. Roihan siitä tekemä monologinäytelmä kesti väliaikoineen vain kaksi tuntia. Silti molempiin on luotu monta sisäkkäistä maailmaa ja todellisuutta.

Kaksi tuntia kestävä monologinäytelmä lähes tyhjällä näyttämöllä on näyttelijän kiirastuli. Mettäsen tulkinta oli vangitsevan upea. Hän antoi oman herkkyytensä ja haavoittuvuutensa näkyä. Roolissaan Mettänen oli teini-ikäinen nuori suurten haasteiden edessä. Tarinan alussa sotaan lähtevä isä vannottaa tyttöä pitämään huolta äidistään. Sitten tyttö lähtee paimentamaan talon lehmiä, kun kylän väki vaeltaa metsien halki sotaa pakoon Ruotsiin. Paikallisten Väyläksi kutsuma Tornionjoki oli heille elämän ja kuoleman raja.

Yhdellä tasolla Väylä oli kasvutarina. Liksom kuvaa suorasukaisesti ja hyvin aistillisesti nuoren naisen seksuaalisuuden heräämistä: oma käsi hipaisee nuppuista rintaa ja hakeutuu jalkoväliin, uidaan alasti kuutamossa parhaan ystävän Katrin kanssa. Tämän kehityskaaren päässä rakastellaan kertojan omasta päättäväisestä aloitteesta talon rengin kanssa. Ensikerrassa ei kuitenkaan ole kyse ensirakkaudesta. Kertoja kuvailee tätä finninaamaista poikaa meänkielisellä sanalla ”klossi” (hidas, kömpelö). Mikään varsinainen adonis tämä taloon palkattu renki ei ilmeisesti ollut.

Jo tarinan aloitus kertoi, ettei tyttären ja äidin suhde ole tavallinen. Sodan ja pakolaisuuden aiheuttamassa kriisissä lapsen ja vanhemman suhteet kääntyivät päälaelleen. Alun jälkeen kertoja etsii yhteyttä äitiinsä. Pakolaisvirran aiheuttamassa kaaoksessa äiti on välillä hukassa myös konkreettisesti. Mettäsen upeassa tulkinnassa oli valtavasti nyansseja, joiden kaikkien todellista merkitystä minun kaltaiseni vanha mies ei varmaan edes ymmärtänyt: ”Katri letitti minun tukan neljällä suortuvalla niiko Karjalassa pruukathaan tehä”.

Viime vuosien upeat naisten tekemät roolityöt kertovat minusta pelkkää hyvää Roihasta ohjaajana. Esimerkiksi Lahden kaupunginteatterin Niskavuoren Hetassa Annukka Blomberg teki nimihenkilöstä unohtumattoman hienon roolityön. Tommi Kinnusen romaaniin perustunut Ei kertonut katuvansa on tavallaan Roihan produktioissa Väylän rinnakkaisteos. Kinnusen romaanissa viisi saksalaisten matkaan lähtenyttä naista palaa Lapin sodan jälkeen internointileiriltä Norjasta tuhotulle kotiseudulleen. Mari Turunen, Liisa Peltonen, Mari Pöytälaakso, Tiina Winter ja Ulla Koivuranta tekivät tulkinnoillaan – tai ehkä oikeammin tanssillaan – tämän kirjoittajaan lähtemättömän vaikutuksen.

Temaattisesti näitä tarinoita yhdistää historiallisen viitekehyksen ohella se, että molemmissa sodan kokemukset ja paluu juurille ovat kulminaatiopisteitä, joissa käsityksemme todellisuudesta muuttuu. Tarinan kertoja ajattelee tätä muutosta jo matkalla kohti Ruotsin rajaa. Liksomin hienoissa kielikuvissa tätä muutosta symbolisoi kohtaus, jossa vanha mies kulotti ojanvarsia. Kertojan mieleen liekit ja niistä nouseva musta savu eivät tuoneet vain sotaa, vaan kysymyksen tulevaisuudesta: ”Minun miehleeni ilmesty ajatus, että vanha maailma on menossa maihleen, ja mahassa alkoivat pulputtahman huomispäivän kauhut. Sain rauhotettua itteni ko aatelin, että aika muuttuu niinko kuin kaikki muukin, liukenee, haijaantuu, rapautuu muuksi ja siitä tulee syntyhmään ja kasuahmaan jotakin uutta”.

Tämän tarinan nuori nainen oli Roihan dramatisoinnin jäljiltä uuden ajan ihminen. Hän ei ollut Tuntemattoman sotilaan Hietanen, joka lapsenuskolla fundeeraa luomakunnan ihmeitä. Hän on perillä evoluutioteoriasta ja avaruuden suunnattomuudesta. Oppaana on ollut hänen setänsä, jonka kanssa hän on päässyt katsomaan tähtiä kaukoputkella.

Taustalla kuului äänisuunnittelija Jani Rapon luoma äänimaisema. Välillä sitä jäi tosissaan kuuntelemaan. Mettäsen monologia säesti hiljaa soitettu rytmi. Ei linnunlaulua tai hyönteisten surinaa, vaikka matkalle oli lähdetty kesällä. Sateen ropinaa, ehkä, tuulen tuiverrusta, kun ihmiset värjöttelivät pakolaisleirillä talven tultua. Sodan ääniä? Kohtauksessa, jossa Liksomin kirjassa taivaan poikki kiitävät jyristen mustat pisteet, näytelmän äänimaiseman halki pauhasi suihkuhävittäjä.

Tekstin ja esityksen tiivistämisellä on tietenkin puolensa, ja Roihan dramaturgiassa yllättävissä käänteissä esityksen draaman kaari muistutti vuoristorataa. Matkalla nousuja ja laskuja edustivat muun muassa dramaattinen kuvaus lehmän synnytystuskista sekä lossin ja rantalaiturin väliin pudonneen lehmän väkivaltainen kuolema. Pakolaisleirillä miehet ja naiset ajettiin alasti samaan täisaunaan, kertojan äiti synnytti lapsen ja lapsi kuoli kuumetautiin, johon kuoli myös 16 muuta pikkulasta. Kertojan isä selvisi ehjin nahoin kolmesta sodasta, mutta kuoli vahingossa huolimattoman lämmittäjän aiheuttamaan häkämyrkytykseen. Renki, se ”klossi”, astui miinaan, joita saksalaiset olivat perääntyessään kylväneet kaikkialle.

Tarinan kauhugalleriaan kuuluu myös kertomus siitä, että tämän nuoren kertojan äiti hylkäsi hänet heti synnytyksen jälkeen metsään kuolemaan. Isä kulki vaimonsa jälkiä ja pelasti lapsen. Kotiinpaluun jälkeen mahan sai ”pulputtahman” äidin viimeinen petos: hän myi perheen maatilan kertojan sedälle ja passitti kertojalle rakkaat lehmät teurastamoon. Setä nai kertojan parhaan ystävän Katrin ja hankkii uuden, tuottoisamman karjan.

Jäin pohtimaan näytelmän ihmiskuvaa. Mitä me oikeastaan tiedämme noista 80 vuotta sitten eläneistä ihmisistä? Millaisia tunteita ja motiiveja on ollut heidän kirjoittamiensa tarinoiden, runojen, aikalaiskuvausten ja dokumenttien takana? Lapin sota on ainoa sota, jonka Suomen armeija on voittanut. Silti se on myös vaiettu sota, joka vasta nyt kelpaa Jalmari Helanderin viihteellisten väkivaltaelokuvien kehykseksi. Lapin sotaan liittyy yhä jonkinlainen stigma, tarkoin määrittelemätön häpeä.

Tommi Kinnusen romaani Ei kertonut katuvansa ilmestyi vuonna 2020. Rosa Liksomin Väylä ilmestyi vuonna 2021.

---

Väylä, Tampereen Työväen Teatteri, ensi-ilta Kellariteatterissa 15.1.2026

Kirjoittanut: Rosa Liksom Ohjaus, dramatisointi ja lavastus: Mikko Roiha Näyttämöllä: Ella Mettänen Äänisuunnittelu: Jani Rapo Pukusuunnittelu ja tuotantoassistentti: Rosa-Maria Perä Valokuvaus ja lavastuksen toteutus: Juho Uusitalo Tuotanto: Vapaa Teatteri, Teatteri Jurkka, Lahden kaupunginteatteri ja Tampereen Työväen Teatteri