Ryhmäteatterin Äitisi, Klytaimestra oli hypnoottisen vaikuttava teatterielämys – Minna Lundin äitiyden puolustuspuhe on jo käsiohjelmassa silkkaa runoutta

Ryhmäteatterin Äitisi, Klytaimestra on moniulotteisuudessaan todella kiehtovaa teatteria. Ainakin minun mieleni tiistaina ensi-iltansa saanut esitys vangitsi hypnoottisella otteella. Minna Lund ei purkanut vain äitiyden myyttejä, vaan hän haastoi myös teatteriestetiikan kirjoittamattomia sääntöjä. Läpisävelletyssä esityksessä ylinäyteltiin, toistettiin välillä lähes loputtomasti samoja vuorosanoja ja silti kaikki tuntui sulavan yhteen täydellisesti näyttämön räikeitä värejä ja ilmassa leijunutta paistetun maksan tuoksua myöten. Minna Suurosen loistelias näyttelijäntyö tarinan äitinä jätti minut sanattomaksi.

Minna Suurosen loistelias näyttelijäntyö tarinan äitinä jätti minut sanattomaksi. Kuva (c) Mitro Härkönen

Näytelmässä Lund tilittää omia ja kanssasisartensa kokemuksia äitiydestä. Tuo äitiydeksi kutsuttu tunnemyrsky on pitänyt ihmislajia elossa hamasta ensimmäisestä mitokondrioäidistä tähän päivään asti. Näytelmässä kuvattiin lähes naturalistisesti raskauden paisuttaman vatsan ja maidon turvottamien rintojen psykologiaa. Se hämmentynyttä onnea, omahyväisyyttä ja hiipivää kauhua tihkuva cocktail, jonka mies joutuu odotuksen aikana nielemään, on pientä tämän hormonien vauhdittaman pyörteen rinnalla.

Tämä maailma on meiltä miehiltä tunnetasolla salattu ja ehkä juuri siksi olemme kehittäneet oikean myyttien arsenaalin naisen kehon ja tunteiden hallitsemista varten aina Raamatun luomiskertomuksesta lähtien. Lundin analyysin keskeisin havainto koskee kuitenkin myös meitä miehiä. Suojellaksemme lapsiamme, perhettämme ja ennen kaikkea omaa psyykeämme, meidän vanhempien pitää sulkea silmämme todellisuudelta.

Näytelmässä tytär Elektra kysyy äidiltään, lukeeko hän koskaan uutisia. Ei Klytaimestra lue uutisia. Hänelle riittää aniliininpunainen unelmakeittiö ja maailmoja syleilevä äidinrakkaus, jota hän ilmentää valmistamalla perheelleen herkullista ruokaa.

Näin on tietysti ollut aina, ihmiskunnan käydessä loputtomia sotiaan. Koskaan aikaisemmin päätös lasten hankkimisesta ei ole kuitenkaan ollut näin pitkälle tietoinen valinta kuin nyt. Biologian sanelemista, syvistä ja osin tiedostamattomista inhimillisistä tunteista lähtevät tarpeet ja älykkäiden nuorten aikuisten tietoisuus todellisuudesta eivät ole olleet vielä koskaan näin syvässä ristiriidassa keskenään. Meidän on pakko teeskennellä sekä itsellemme että niille, joita rakastamme, että kaikki on kuitenkin loppujen lopuksi hyvin.

Näin tulkitsin näyttämöllä taivaansinisissä toogissa häärineiden jumalattarien, edellisten sukupolvien hyväntahtoisten ja ”kaikkitietävien” äitien koomiset hahmot. Näiden hahmojen auki revähtäneet äidinsilmät oli lyöty sokeudella. Toki Santtu Karvosen, Robin Svartströmin ja esityksessä selloa ja syntikkaa soittaneen Mila Laineen kantamat ”toogat” muistuttivat vahvoine toppauksineen kovasti myös äitien paremmissa piireissä käyttämiä aamutakkeja.

Mikään maailmanlopun profeetta ei Lund käsikirjoittajana ja ohjaajana ole. Lundin käsiohjelmaan minämuodossa kirjoittamat ohjaajan sanat sopivat kenelle tahansa äidille kannustavaksi juhlapuheeksi äitienpäivänä. Lund kuvaa siinä äitiyteen liittyviä ristiriitaisia tunteita niin humoristisesti ja vaikuttavasti, että jopa minun kaltaiseni ummikko, siis mies, pääsee ainakin jonkinlaiselle ymmärryksen esiasteelle siitä, millaista äitiys on. Se on äidin puhetta toisille äideille. Tosin tapana lienee edelleen, että äitienpäivän juhlapuheen pitää lähes aina mies. Se on osa meidän ylistämällä alistamisen strategiaamme ja kulttuuriamme.

Klytaimestran perheen olohuoneessa ei häärinyt virtahepoa. Sen korvasi keitiöön ovesta sisään tunkeva lehmä. Kuvan Sonja Kuittinen näytteli upeasti murrosikäistä ja kestovihaista Elektraa. Taustalla selin Minna Suuronen Kuva. (c) Mitro Härkönen

Lund on kehystänyt äitiyteen liittyvän pohdiskelunsa äidinmurhasta kertovalla antiikin tragedialla. Tytär Elektra surmaa yhdessä veljensä Oresteen kanssa äitinsä Klytaimestran. Motiivina on kosto. Sisarukset uskovat, että Klytaimestra on yhdessä rakastajansa Aigisthoksen kanssa murhannut heidän isänsä Agamemnonin. Psykologisessa keskustelussa äidinmurha voidaan nähdä vertauskuvana: aikuisen lapsen on ”surmattava” lapsuuden riippuvainen suhde diktaattorimaiseen tai vaativaan äitiin irtautuakseen omaksi itsekkääksi, terveeksi persoonakseen.

Antiikin tragedian hahmojen sijoittaminen nimikaimoja myöten komealla saarekkeella varustettuun keskiluokkaiseen keittiöön on temppu, joka vaatii paljon tekijöiltään. Se onnistui loisteliaan näyttelijäntyön ansiosta. Psykologisesti tarkkaa näyttelemistä kevennettiin, tai oikeammin alleviivattiin, ajoittaisella hurjalla liioittelulla. Ryhmäteatterin takavuosien rempseydestä kertoi pikkupoikien merimiespukuun puettu Karvonen. Svartström vaihtoi lennossa aviomiehestä äidin rakastajaksi kampaamalla hiukset sivulta otsatukaksi. Elektraa näytellyt Sonja Kuittinen kävi imeväisikäistä vauvaa näytellen kuin röhkivä peto käsiksi äitinsä paljaaseen rintaan: ”Maitoa, maitoa, maitoa…”

Ohjaus tasapainoili loppuun asti onnistuneesti sen pohjalla olevan traagisen tematiikan ja toteutuksen absurdin komiikan väliin viritetyllä kireällä nuoralla. Loppuratkaisun aikana ajattelin, että Elektra on niin kutsuttu sidottu lapsi, joka vapautuu äitinsä kuristavasta henkisestä otteesta. Esityksen hieno symboliikka oli kuitenkin vielä monitasoisempaa. Se liitti leivän ja vapauden avaimet toisiinsa hyvin monitulkintaisella tavalla.

Mila Laine soitti läpi esityksen säveltämäänsä musiikkia sellolla. Hän näytteli loppukohtauksessa myös yhtä tragedian jumalattarista, entisaikojen hyväntahtoista äitiä, jonka aukirävähtäneet silmät oli lyöty sokeudella. Kuva (c) Mitro Härkönen

Maailma ei ole koskaan täysin toivoton paikka niin kauan kuin joku vielä soittaa selloa. Sello soi ihmisen äänellä. Laine soitti näytelmää varten säveltämäänsä musiikkia sellolla näyttämön edessä, ja ainakin minä olin haltioissani. Välillä hän korosti näytelmän dramaattisia käänteitä sähköisellä laitteella, jota tässä paremman tiedon puutteessa kutsun syntetisaattoriksi. Se sai selkäpiin väreilemään.

Näyttämön lavastus ja Laineen yhden naisen orkesterin paikka näyttämön edessä loivat aluksi mielikuvan mykkäelokuvien vaudeville-estetiikasta. Näyttämörakenteiden muoto ja räikeät värit olivat selvästi sukua tivolille. Riku Suvitien ja kumppaneiden luoma ilmaisuvoimainen skenografia oli oleellinen osa näytelmän monikerroksellista rakennetta.

Mistä sitten syntyi se näytelmän tematiikan perimmäinen traagisuus? Miksi Elektra voi lunastaa vapautensa ja itsenäisyytensä vain viiltämällä äitinsä vatsan auki veitsellä? Me emme ainakaan vielä tiedä, mitä tietoisuus on. Ehkä superälyksi kehittyvä tekoäly vielä kertoo sen meille joskus. Rohkenen kuitenkin olettaa, että biologisina olentoina meillä on voimakas tarve lisääntyä, siirtää geenejämme seuraavalle sukupolvelle. Miljardeja vuosia jatkunut ja myös meidät ihmiset lajina luonut evoluutio ei ole väärässä. Tai ainakaan sen kanssa ei maksa vaivaa väitellä.

Suomalaisten naisten hedelmällisyysluku oli vuoden 2024 lopussa 1,25. Pääkaupunkiseudulla se on laskenut 1,13:een. Kansallisesti se ei ole mikään katastrofi, mutta yksilötasolla se merkitsee tuhansille ja taas tuhansille tragediaa, jonka aiheuttamalle surulle ei oikein ole sanoja tai edes täysin tiedostettua syytä. Lundin käsiohjelmaan painetut ohjaajan kannustavat sanat sopisivat vaikka huoneentauluksi hedelmällisessä iässä oleville aikuisille.

Äitisi, Klytaimestra

Ryhmäteatterin ensi-ilta 6.10.2026

Ohjaus ja käsikirjoitus: Minna Lund Dramaturgi: Martta Jylhä Lavastussuunnittelu: Riku Suvitie Pukusuunnittelu: Ella Aurora Snellman Valo- ja videosuunnittelu: Ville Mäkelä Äänisuunnittelu: Jussi Kärkkäinen Maskeeraussuunnittelu: Riikka Virtanen Teoksen musiikki: Mila Laine Rooleissa: Santtu Karvonen, Sonja Kuittinen, Minna Suuronen ja Robin Svartström Muusikko: Mila Laine

Mysterio Buffo teki riemastuttavan paluun KOM-teatterin näyttämölle – Dario Fon monologinäytelmä vei meidät modernin teatterin juurille

Dario Fon Mysterio Buffo on palannut KOM-teatterin näyttämölle. Uuden, loistavan tulkinnan Erkki Saarelan bravuurista teki meille Pyry Äikää. Hänessä vanha mestari on löytänyt itselleen vertaisensa kisällin. Miehessä on kokoa, näköä ja aivan valtavasti karismaa. Äikään ilmaisuvoimainen kehonkieli oli yhtä Fon räiskyvän kielen kanssa. Äikää on kuin syntynyt ilveilijäksi. Näyttelijänä hän on varmasti ainakin nuoremmalle polvelle tuttu hahmo Ylen Aikuiset-sarjasta.

Näyttelijä Pyry Äikään upea kehonkieli ja Dari Fon sähäkkä kieli olivat yhtä. Äikäällä on ilmiömäinen kyky olla riemastuttvan vallottava ja syvällinen kahden hengenvedon välisä. Kuva (c) Mirto Härkönen

Fon Mysterio Buffo ei ole mikä tahansa monologinäytelmä. Fon arkistojen kätköistä keräämät neljä lyhyttä ilveilyä veivät meidät nykyaikaisen teatterin juurille. Keskiaikaisen katuteatterin historia kertoo meille, ettei teatteri ole ollut poliittista ja radikaalia vain 60-luvun Suomessa. Teatteri oli poliittista ja suorastaan vallankumouksellista myös 1400-luvun Euroopassa. Keskiajalla hovinarrien tehtävä oli kertoa totuus ruhtinaille, katuteattereiden ilveilijät kertoivat totuuden kansalle. Teatteri on yhteisön tekemää taidetta, se on ihmisten puolella.

Parhaiten tätä katuteatterin vallankumouksellista radikalismia kuvasi Äikään esittämistä neljästä monologista Ilveilijän synty. Tarinan alussa tuleva ilveilijä on vielä pienen maatilkun omistava independentti talonpoika. Sitten paikallinen linnanherra raiskaa hänen vaimonsa, riistää hänen maansa ja haluaa alistaa miehen maaorjaksi. Kirkko siunaa nämä linnanherran rikokset. Vaimon karattua mies aikoo hirttäytyä. Paikalle ilmestyy Jeesus opetuslapsineen, ja hän opettaa miehen puhumaan ihmisille. Hän lähtee ilveilijänä kaduille ja toreille puhkomaan terävällä kielellään feodaalisen yhteiskunnan mätäpaiseita.

Kirkko oli keskiajalla betonoinut oman valtansa kielimuurin taakse. Kirkko siunasi tästä linnakkeesta käsin sekä oman että aatelisten harjoittaman mielivallan. Harva ihminen osasi lukea, eikä lukutaidosta ollut edes mitään hyötyä, jos ei osannut latinaa. Kirkon opetuksia tehtiin rahvaalle ymmärrettäviksi organisoimalla mysteerinäytelmiä. Näiden kuvaelmien tekemiseen osallistuttiin koko kylän voimin.

Samalla tavalliselle kansalle raotettiin salaisuuksien verhoja. Heille tuli tilaisuus pohtia, mitä Jeesus sanomisillaan oikeasti tarkoitti. Kirkon konservatiivisia tulkintoja ja sensuuria ei purematta nielty.

Mysterio Buffon ensimmäisessä monologissa Kaanaan häissä Äikään ilveilijä pilkkasi karnevalistisessa hengessä kirkon tekopyhyyttä. Tarinan ilveilijä oli häihin sattumalta eksynyt juoppo. Äikään kyvyt fyysiseen esittämiseen pääsivät oikeuksiinsa, kun hän kuvasi hääväen epätoivoa pitojen viinin muututtua etikaksi. Terävin piikki tuli Jeesuksen ihmeteon jälkeen: ”Miten viini voi olla saatanasta, kun Jeesus on itse sitä valmistanut?”

Teatteritaiteessa kytevä vastarinta ei jäänyt kirkolta huomaamatta. Kirkko kielsi katuteatteriesitykset ja ilveilyn vuonna 1464. Sen jälkeen kirkon ”kritiikki” ei vain satuttanut taiteilijoita, se oli suorastaan tappavaa. Aikakirjojen mukaan Juomingit-nimistä näytelmää esittänyt saksalainen ilveilijä poltettiin roviolla vuonna 1465. Saman kohtalon jakoivat todennäköisesti myös monet muut teräväkieliset ilveilijät.

Kisälli ja mestari harjoitustauolla. Erkki Saarela esitti Dari Fon Mysterio Buffoa ensimmäisen kerran KOM-teatterissa vuonna 1982. Sen jälkeen hän on esittänyt sitä kiertueilla yli 40 vuotta. Keskiviikkona vetovuoro siirtyi Pyry Äikäälle. Kuva (c) Mitro Härkönen

Modernin teatterin dramaturginen rakenne näkyi ehkä selvimmin monologinäytelmässä Lasaruksen kuolleista herääminen. Se ei ole sinänsä ihme, koska tämä teksti ei perustu arkistolöytöihin, vaan Dario Fo kirjoitti sen itse. Tosin tavallaan sama pätee lähes kaikkiin vanhoihin teksteihin. Niiden muistinvaraiset tarinat ovat alun perin levinneet suullisesti sukupolvelta toiselle ja saaneet lopulta kirjallisen muotonsa jonkun kirjoitustaitoisen ja luovan taiteilijan toimesta. Kirjoitetut tekstit ja lukutaito yleistyivät Euroopassa vasta 1500-luvulla. Lukutaidon yleistymistä alkoi vauhdittaa Johannes Gutenbergin 1400-luvun puolella keksimä painokone.

Äikään mukaan Lasaruksen kuolleista herääminen on näistä neljästä esittäjän kannalta ehkä vaativin. Monologissa on mukana parikymmentä roolihahmoa. Äikää suoriutui tästä kuolleista herättämisestä mestarillisesti. Temaattisesti näistä neljästä monologista vaikuttavin oli Ilveilijän synty, mutta luulen, että Mysterio Buffoa lähes 40 vuotta kiertueilla esittänyt Saarela on kokenut jotain erityistä tämän monologin kohdalla. Saarelan tulkinnasta löytyy videotallenteita YouTubesta.

Neljännessä monologissa Bonifacius VIII tapaa Jeesuksen käytiin suorasukaisesti kirkon kaksinaismoraalin kimppuun. Katolisen kirkon selibaattisääntö astui voimaan 1100-luvulla. Bonifacius VIII:n kohtaloksi koitui se, että hän ajautui rajuihin riitoihin Ranskan kuninkaan Filip IV:n sekä italialaisen Colonnan mahtisuvun kanssa. Paavin kukistamiseksi hänen vihollisensa järjestivät vuonna 1303 oikeudenkäyntejä, joissa paavia syytettiin muun muassa ”luonnottomista seksuaalisista teoista”, aviorikoksista, insestistä sekä miespuolisten jalkavaimojen pitämisestä.

Ilveilijöiden katuteatteri 1400-luvulla oli siten ainakin lähes vallankumouksellista avantgardea. Seuraavalla vuosisadalla kirkon latinan kielellä kivetyn linnoituksen kimppuun kävivät uskonpuhdistajat. Äikään mukaan myös Fo korosti monologinäytelmänsä vallankumouksellista luonnetta pihistämällä sen nimen Vladimir Majakovskin vuonna 1918 kirjoittamasta näytelmästä Mysterio Buffa (Misterija-buff).

Mysterio Buffo

Ensi-ilta KOM-teatterin näyttämöllä 1.10.2026

Näyttämöllä: Pyry Äikää Teksti: Dario Fo Ohjaus: Erkki Saarela
Sävellys: Joel Mäkinen Pukusuunnittelu: Joona Huotari-Andreou
Julistekuvitus: Minna Kommeri

Kun liika on liikaa, mutta kohtuus aina liian vähän – Missä kulkee taiteilijan kutsumuksen ja vahingollisen narsismin raja?

Helsingin Kaupunginteatterin Nauravan kulkurin tarinan herkullisimpiin hetkiin kuului kohtaus, jossa kaikki Vesa-Matti Loirin luomat sketsihahmot tanssivat luojansa johdolla letkajenkkaa näyttämöllä. Loiri oli suurten ikäluokkien ja suomalaisen yhtenäiskulttuurin viimeisiä titaaneja. Tekijät olivat lähteneet kuvaamaan Loiria ja hänen elämäntyötään teatterin näkökulmasta. Esityksen tematiikka kiteytyi viimeisiin näyttämökuviin. Ne kertoivat Loirin laulujen lunnaista. Sama kuva ulkopuolisuudesta oli ikuistettu jo käsiohjelman kannen piirroskuvaan.

Vierailijana Helsingin Kaupunginteatterissa näytellyt Oliver Kollberg loisti nuoren Vesa-Matti Loirin roolissa. Kuvan kohtauksessa hän maskeeraa ensimmäistä kertaa itsestään Uuno Turhapurona kansan sydämet voittanutta klovnia. Esa Pakarisen ja Esa Niemen kuvat muistuttivat rillumarei-perinteestä. Kuva (c) Mirto Härkönen

Esitys päättyi kohtaukseen, jossa nuorta Loiria näytellyt Oliver Kollberg ja jo ikääntynyttä Loiria näytellyt Santeri Kinnunen lauloivat yhdessä Eino Leinon runoon perustuvaa laulua Mua pelottaa. Tämä Loirin koko kansan tuntojen tulkiksi sovittama teos on sama, jolla Antti Lehtisen Radioteatterille dramatisoima kuunnelma Rakastitko, Vesku? alkaa. Runo käsittelee syvää sisäistä pelkoa, ulkopuolisuuden tunnetta ja ihmisen yksinäisyyttä.

Näytelmän alussa Loirin elämäkertaa kirjoittava fiktiivinen kirjailija (Maria Ylipää) kuvaa Loiria taiteilijaksi, joka pystyi tekemään näyttelijänä sekä eliitin arvostamaa korkeataidetta että suuren yleisön makuun sopivaa viihdettä. Loirista on kirjoitettu kolme elämäkertaa. En ole lukenut niistä yhtäkään, joten ei kannata edes arvailla, kenen elämäkertaan Sami Keski-Vähälä on mahdollisesti tukeutunut käsikirjoitusta kirjoittaessaan. Eikä sillä ole edes merkitystä, koska julkisuus oli Loirin neljäs näyttämö, jossa hänen oli pakko esittää hänelle osoitettua roolia, halusi hän tai ei. Anekdootteja ja juoruja riittää loputtomasti.

Suomi on pieni maa. Teatterintekijät ovat meillä kuin yhtä suurta perhettä: kaikki tuntevat toisensa. Tämän suurperheen sisäiset tarinat ja anekdootit elävät omaa elämäänsä. Näytelmän luoma kuva ohjaaja Kalle Holmbergista oli voimakkaalla kädellä ja rakkaudella luonnosteltu karikatyyri. Hurjalla intohimolla työhönsä näytelmässä suhtautunut Holmberg oli hahmona Loirin kiinnostava peilikuva. Holmbergin hahmossa näyttämölle saatiin myös 60- ja 70-lukujen ajanhenki. Tänä päivänä tuota aikaa on välillä vaikea ymmärtää.

Itse olin vielä lapsi, kun Loiri teki taiteellisen läpimurtonsa Vihtori Kosolana Holmbergin Ylioppilasteatterille ohjaamassa ja Arvo Salon käsikirjoittamassa Lapualaisoopperassa. Minulla ei ole mitään mielikuvaa myöskään Holmbergin ja Ralf Långbackan kausista Turun Kaupunginteatterissa. Loirin luomat sketsihahmot ja edellä aikaansa kulkenut klovneria olivat epäilemättä nerokasta, mitä alussa mainittu huikea kohtaus alleviivasi.

Ne eivät ole koskaan oikein napanneet, vaikka Turhapurojen nerokkuutta joskus puitiin yötä myöten jopa Imatran semiotiikan symposiumissa. Ehkä vika oli siinä, että Spede Pasasen sirkuksen pellekatraasta ei koskaan löytynyt toista yhtä tasokasta klovnia Loirin vastapariksi. Yksi mieleenpainuvimmista myöhemmistä rooleista oli elokuvassa Tie pohjoiseen, joka herätti minussa lähinnä myötätuntoa, jota kai voi sääliksikin kutsua. Voimakkain pysyvä mielikuva Loirista liittyy siis edelleen hänen teini-ikäisenä tekemäänsä rooliin Mikko Niskasen elokuvassa Pojat. Westerberg avasi sivujuonteen Loirin elokuvauraan juuri kohtauksella, jossa hän Niskasen kanssa harjoittelee elokuvan otosta, jossa Loirin näyttelemä Jake roikkuu äitiään Saksaan kuljettavan junan perässä.

Nauravan kulkurin tarinassa Vesa-Matti Loirin uraa kartoitetaan teatterin näkökulmasta. Kuvan kohtauksessa Oliver Kollbergin näyttelmä Loiri tekee taiteellisen läpimurtonsa Vihtori Kosolan roolissa Ylioppilasteatterin Lapualaisoopperassa. Kuvassa Kullberg keskellä ja hänen takanaan Vuokko Hovatta, Jari Pehkonen, Joel Hirvonen ja Kaisa Torkkel. Kuva (c) Mitro Härkönen

Voimakkaan taiteellisen ja uskonnollisen kokemuksen ero taitaa olla veteen piirretty viiva. Riippuu kaiketi tarkastelukulmasta, onko kysymys kutsumuksesta, vakaumuksesta vai pakkomielteestä. Tätä äärimmäisen kyynistä näkökantaa näytelmässä edusti Loiria Lapinlahden mielisairaalassa hoitanut psykiatri (Jouko Klemettilä). Toki myös teatteritaide ja meidän ”tieteellinen” käsityksemme ihmismielen toiminnasta ovat kulkeneet jo pitkään rinnakkain ja välillä jopa käsi kädessä.

Loiri oli herkkä ihminen, joka näki näkyjä jo lapsena. Taiteilijana hänellä oli kyky laittaa itsensä likoon, tuoda ”sielunsa” näyttämölle, kuten tarinan Holmberg asian ilmaisi. Tähän kykyyn epäilemättä perustui myös Loirin suosio muusikkona ja tulkitsijana. Loirilla oli taipumus okkultismiin, ja se vei hänet näytelmän tarinassa hakemaan vastauksia selvänäkijä Aino Kassiselta. Radioteatterin kuunnelmassa samainen Kassinen puhuttelee Loiria kaiken aikaa.

Helsingin Sanomien haastattelussa vanhenevaa Loiria näytellyt Kinnunen pohtii luovaan taiteilijan työhön liittyvän narsismin ongelmaa. Missä kulkevat työhön liittyvän itsekkyyden rajat? Onko taiteen nimissä oikeus tuhota sekä läheisten että omaa elämää? Suositussa vitsissä niillä, joille viina maistuu, on tapana määritellä tämä raja niin, että liika on aina liikaa, mutta kohtuus on ehdottomasti liian vähän.

Loirin kolmannen vaimon, Monan kuolema auto-onnettomuudessa oli esityksen dramaattinen taitekohta. Mona kuoli pian Loirien avioeron jälkeen vain 23-vuotiaana. Syyllisyys sai Loirin yrittämään tässä elämänsä kulminaatiopisteessä itsemurhaa aivan tosissaan. Tarinan mukaan hänen henkensä pelasti lääkäri (Jari Pehkonen), joka kirjoitti Loirille tämän aikeet oikein aavistaen niin mietoja unilääkkeitä, ettei niillä henkeä saa pois.

Kollberg loisti nuoren Veskun roolissa. Myös roolin kaksoismiehitys toimi. Lapsesta asti Loirin tunteneen Kinnusen läsnäolo näyttämöllä antoi aavistuksen siitä, millaista elämä tässä suomalaisen teatterin suuressa perheessä on. Ylipäällä on upea ääni, ja hän esitti näytelmässä ne laulut, joista Loiri muusikkona tuli tunnetuksi. Ratkaisu oli onnistunut.

Muilla näyttelijöillä oli kolmesta kahdeksaan eri roolia. Kuten jo näytelmän nimestä saattoi ennakolta ennustaa, Keski-Vähälä ja Westerberg olivat sovittaneet Loirin elämän tragedian komedian genreen. Pehkonen imitoi mainiosti Spede Pasasta. Vappu Nalbantoglun bravuureihin kuului hulvaton tulkinta Loirin luomasta drag queen -hahmosta Tyyne. Vuokko Hovatta nauratti samassa hahmojen kavalkadissa Herra Kuselana. Hovatta tulkitsi myös arvoituksellisen Aino Kassisen roolin.

Teatteri muistuttaa Suomessa suurta perhettä. Vanhenevaa Loiria näytellyt Santeri Kinnunen tunsi Vesa-Matti Loirin pikkupojasta lähtien. Kuva (c) Mitro Härkönen

Näytelmän skenografia, suurten videotaulujen ja teatteritekniikan taidokas käyttö toivat mieleen kesällä Tampereen Teatterikesässä esitetyn Eesti Draamateaterin loisteliaan Rahamaan. Juuri näin suuren näyttämön vaikeasti hallittava tila otetaan haltuun, tuodaan näyttelijät lähelle ja tehdään sitten tuosta tilasta se autiomaa, jossa näytelmän Loirit lauloivat pelostaan. Toki vilkaisu lavastaja Antti Mattilan portfolioon kertoi, että lavastuksen suorissa pinnoissa ja tilankäytössä näkyi ennen kaikkea hänen oma kädenjälkensä.

Nauravan kulkurin tarina

Helsingin Kaupunginteatterin kantaesitys suurella näyttämöllä 30.1.2026

Käsikirjoitus: Sami Keski-Vähälä Sovitus ja ohjaus Paavo Westerberg

Näytelmän käsiohjelma

Harri Saukko ja Pispalan parturin arvoitus

Nordic Noir on dekkari, jossa Mika Eirtovaara esittää kaikki roolit. Torstai-iltana TTT-klubilla kantaesitetty rikosmysteeri edustaa niin poikkeuksellista tapaa tehdä teatteria, ettei genrelle ole vakiintunutta nimitystä. Suomessa puhutaan moniroolimonologista tai virtuoosikomediasta. Rikosmysteeri, jossa sama näyttelijä esittää sankaria, uhria ja kaikkia epäiltyjä, kääntyy kuin itsestään – ja tietysti myös täysin tarkoituksella – lajityypin parodiaksi.

Nordic Noir on koomikko Mika Eirtovaaran hengästyttävällä vauhdilla etenevä Quick-Change Farce. Suomessa lajityypistä käytetään joskus käsitettä virtuoosikomedia, mikä kertoo tyylilajin vaativuudesta. Kuva © Kari Sunnari

Käsiohjelman mukaan tämä komedia puhuttelee niitä, joiden makuun television synkistelyt Sillasta Harry Holeen ovat istuneet. Neuroottinen, päihdeongelmista kärsivä dekkari on meille yhä kirjoja lukeville tuttu hahmo jo Raymond Chandlerin romaaneista. Käsikirjoitusta kirjoittaessaan Eirtovaara on varmasti katsonut myös Harry Holen roolia näyttelevän Tobias Santelmannin näyttelemistä. Nordic Noirin Harri Saukko oli pukenut hauskalla tavalla päälleen kaikki lajityypin kliseet.

Komedia on teatterin kuningaslaji. Kohtausten oikea ajoitus on kaiken a ja o. Yhden näyttelijän virtuoosikomediassa ajoitus pitää tehdä sekuntikello kädessä. Esityksensä yhdessä Miko Jaakkolan kanssa ohjannut Eirtovaaralla oli ensi-illassa tässä suhteessa kirivaihde päällä. Englanninkielisessä maailmassa tällaisesta hurjastelusta käytetään käsitettä Quick-Change Farce. Eirtovaara on aloittanut teatteriuransa stand up -koomikkona, ja se näkyi ja tuntui otteissa.

Kuolleita kohtia tai tyhjäkäyntiä ei Eirtovaaran kahteen vetoon juuri jäänyt. Ehkä ensi-illassa turboruuvi oli käännetty liiankin tiukalle tällaiseen hämäläiseen makuun. Jostakin takaraivosta tuli mieleen Tenho Saurén ja Tankki täyteen -sarjan kohtaus, jossa tämä perinteisen hämäläishuumorin virtuoosi kertoi vitsin miehestä nudistirannalla. Toinen muisto liittyi uransa punkbändinä aloittaneeseen Eppu Normaaliin ja poikien kokeiluihin siitä, miten nopeasti biisin Poliisi pamputtaa taas voi soittaa.

Tarinan Harri Saukko seikkailee Tampereen miljöössä. Se pohjoisen valo näyttämölle tuotiin Jaakkolan videoilla. Ratkaisu toimi hienosti. Käsiohjelma ei kerro, kuka on ottanut valokuvat, joista videoilla luodut näyttämökuvat oli rakennettu. Otaksun Jaakkolan käyttäneen vanhoja Tampere-aiheisia valokuvia, joiden valaistuksen hän oli muokannut Nordic Noir -tyyliin sopivaksi.

Nordic Noirin tarina on sijoitettu Tampereelle. Esityskuvassa Mika Eirtovaaran taustalla näkyvä näyttämökuva on esimerkki Miko Jaakkolan esitystä varten luomasta Nordic Noir -henkisestä lavastuksesta. Kuva © Kari Sunnari

Nordic Noir on rikosmysteeri. Sen juonta ei siten passaa tässä repostella. Sen verran uskaltaa sanoa, että myös itse tarina on tyylipuhdas parodia lajityypistä. Itse ihmettelin ennakkoon, miten Nelosen Komisario Koskinen on korotettu esityksen käsiohjelmassa Nordic Noirin luokkaan. Toki Seppo Jokisen mainioon dekkarisarjaan on siinä yritetty lisätä syvyyttä ja kansainvälistä meininkiä istuttamalla kunnon komisariota joka jaksossa psykiatrin vastaanotolle. Olin huomaavinani, että Eirtovaara on pohdiskellut jossain vaiheessa samaa asiaa.

Eirtovaara valmistui näyttelijäksi Tampereen yliopiston näyttelijätyön linjalta vuonna 2001. Ensimmäisen stand up -keikkansa hän teki vuonna 1998, ja ammattimaisen stand up -koomikon ura alkoi vuonna 2000. Uransa aikana hän on työskennellyt näyttelijänä ja ohjaajana muun muassa Hämeenlinnan Kaupunginteatterissa, turkulaisessa Linnateatterissa, Tampereen Teatterissa ja Tampereen Työväen Teatterissa.

Nordic Noir

Kantaesitys TTT-klubin näyttämöllä 17.9.2026

Käsikirjoitus: Mika Eirtovaara Ohjaus: Mika Eirtovaara ja Miko Jaakkola Videosuunnittelu:  Miko Jaakkola Äänisuunnittelu: Christian Blomberg Näyttelijä: Mika Eirtovaara

Viidakon villit naiset on yhteisöllisyyden sielunmessu – Tosi-tv:n kyyninen maailma on kuin luotu terävän satiirin maalitauluksi, mutta Kristian Smeds ei alennu tavisten pilkkaan  

Kansallisteatterin Viidakon villit naiset ei ole parodia tositelevisiosta, vaikka sen viisto ja välillä suorastaan äkkiväärä huumori nauratti välillä oikein kunnolla. Tositelevision tekijöiden kyyninen logiikka antaa toki runsaasti aiheita terävälle satiirille, mutta näytelmän painopiste on toisaalla. Kristian Smedsillä ei ole tapana pilkata ihmisiä – ei edes meitä, jotka aina välillä sorrumme luulemaan itsestämme liikoja. Viidakon villit naiset on ensisijaisesti yhteisöllisyyden kuvaus, ja tämä näytelmän ydinteema on kehystetty kuudella koskettavalla monologilla, joissa nämä viidakon villit naiset käyvät läpi oman elämänsä kipupisteitä.

Näytelmän toisen jakson kohtaus, jossa jokainen kilpailija kertoi leiritulen äärellä siitä, miten merkityksellinen ja ainutkertainen kokemus tämän ”heimon” yhteisöllisyys oli ollut, oli minulle tämän näytelmän avain. Kuvassa Katariina Kaitue (näytelmän Johanna) Kuva (c) Saara Autere

Smeds on käsikirjoittaja ja ohjaaja, jonka näytelmissä on aina myös jotakin syvästi koskettavaa. Smedsin lempeä, kansanomainen huumori ja hänen tapansa kuvata taiteen keinoin meitä ihmisiä ja meidän muodostamiamme yhteisöjä on oivaltavaa ja humaania. Kansallisteatterissa keskiviikkona kantaesitetty Viidakon villit naiset on näytelmä ihmisen ikävästä toisen luo. Smedsin sovituksen tematiikka 12 Karamazovissa tiivistyi 15 vuotta sitten Tallinnassa Hiski Salomaan Vapauden kaipuuseen. Nyt me lauloimme yhdessä esityksen päätteeksi Kaija Koon Aikuista naista Milla Kaitalahden johdolla.

Tosi-tv on televisioviihteen osa-alue, josta minulla on kovin vähän omaan katselukokemukseen perustuvaa ymmärrystä. Esityksen aikana minulle kuitenkin kirkastui, mikä tositelevisiossa kiehtoo: sen formaatit vetoavat suoraan vaistomaiseen tarpeeseemme kuulua yhteisöön. Tositelevisiosarjojen käsikirjoittajat eivät varmasti ole sattumalta ottaneet lajityypin sanastoon esimerkiksi antropologien käyttämää käsitettä heimo. Genren tehokkuus perustuu nimenomaan ihmismielen vaistonvaraisiin mekanismeihin, joita tuotannot ohjaavat määrätietoisesti.

Näyttämökuvien mahtipontinen ja räikeä graafinen estetiikka olivat sitaatteja oikeiden tosi-tv-sarjojen esitystavoista. Pääkallot ja käsiohjelmaan painettu slogan uudesta viidakon sanonnasta – ”Et koskaan löydä villejä naisia – villit naiset löytävät sinut” – oli hauska pastissi Mustanaamio-sarjakuvasta. Suomen ensimmäisenä varsinaisena tosi-tv-sarjana pidetään vuonna 1996 esitettyä Heartmix-sarjaa. Viimeinen suomenkielinen Mustanaamio-albumi julkaistiin vuonna 1997. Näin se aika kulkee.

Ylen tekemässä haastattelussa Smeds kertoo, että tosi-tv-aihe valitsi hänet, eikä toisinpäin. Viidakon villit naiset ilmestyivät hänen työpöydälleen eivätkä suostuneet poistumaan. Näytelmä on hänen mukaansa vastaisku, jossa näyttelijöille pyritään palauttamaan se asema, joka heillä ennen oli todellisuuden kuvaajina. Tavallisesti Smeds ei anna haastatteluja, vaan sanoo työnsä puhuvan puolestaan.

Ennakkotietojen mukaan näytelmän piti alkaa kohtauksella, joka on kuvattu Kansallisteatterin pääoven eteen pysäköidyssä vanhassa keikkabussissa. Ensi-ilta alkoi kuitenkin sillä, että tarinan tuottajaa näytellyt Hannu-Pekka Björkman liimasi avustajien kanssa etunäyttämön lattiaan mustakeltaista teippiä. Kilpailijoita esittäneet näyttelijät putkahtivat näyttämölle yksitellen kamera-ajon saattelemina, kohtausta varten viritetyn muoviputken läpi suuresta tuntemattomuudesta julkisuuden valokeilaan.

Kuvassa Katariina Kaitue (näytelmän Päivikki), Marja Salo (Lara), Kate Lusenberg (Pörrö), Eeva Mäkinen (Tiia-Mari), Milla Kaitalahti (Janna) ja Pirjo Määttä (Tuula). Kuva (c) Saara Autere

Viidakon villeissä naisissa ammattinäyttelijät näyttelevät niitä tavallisia ihmisiä, joita tositelevisiossa laitetaan ensin ryhmäytymään ja sitten kilpailemaan toisiaan vastaan muhkeasta palkkiosta. Niin pihalla olen lajityypistä, etten tiennyt, ettei tämä taida olla nykyisin enää edes tavanomainen käytäntö: katsojalukuja maksimoidaan valitsemalla tositelevisioon ihmisiä, jotka ovat tunnettuja siitä, että ovat tunnettuja.

Edellä mainitussa Ylen jutussa kerrotaan, että näytelmän näyttelijöistä Katariina Kaitue (näytelmän Päivikki) on ollut mukana kahdesti tosi-tv-sarjassa. Ensimmäisen jakson loppupuolella Björkman haukkuu yhden osallistujan monisanaisesti vakoilijaksi ja petturiksi, jolla on mukanaan suuri määrä vakoiluun tarvittavia välineitä. Ryhmän epäilevät katseet kohdistuivat tarinan Johannaan, joka oli näytelmän alusta asti esiintynyt näyttämöllä kantaen selässään suurta rinkkaa. Jutun mukaan rinkka on sama, jota Kaitue käytti Amazing Race -kilpailussa. Tässä parikilpailussa lennetään ympäri maailmaa, ja otaksun, että näytelmässä rinkasta löytynyt ”kärsä”, jolla Johanna kuristaa kohtauksen lopussa tuottajan, liittyy jollakin tavalla tähän kilpailuun.

Hyvin perusteltu teoria, niin kutsuttu sosiaalisten aivojen hypoteesi, olettaa ihmislajin suurten aivojen kehittyneen siksi, että selviäisimme useasta sadasta yksilöstä koostuvan lauman äärettömän monimutkaisista sosiaalisista suhteista. Helsingin kulttuuripiirien sosiaalisten suhteiden viidakosta selviämiseen meikäläisen aivojen kapasiteetti ei ilmiselvästi ole ehtinyt kehittyä tarpeeksi – pitää vain selvitä fiilispohjalta. Mutta niin taitavat useimmat muutkin tehdä. Ja kyllä, onhan toki presidentti Donald Trumpkin entinen tosi-tv-tähti.

Teatteri on yhteisön tekemää ja aidosti vuorovaikutteista taidetta. Sellaisena se on ainutlaatuinen väline tehdä näkyväksi edellä mainitun sosiaalisten aivojen hypoteesin kuvaamaa todellisuutta. Näytelmän toisen jakson kohtaus, jossa jokainen kilpailija kertoi leiritulen äärellä siitä, miten merkityksellinen ja ainutkertainen kokemus tämän ”heimon” yhteisöllisyys oli ollut, oli minulle tämän näytelmän avain. Smeds myös osoitti, miten tämä yhteisöllisyys voidaan hävittää yhdellä ainoalla ”niskalaukauksella”.

Ensimmäisessä ”heimon” tehtävässä kahden kilpailijan piti kiivetä kolme kertaa kuvan seinäkiipeilyseinälle, laulaa yhdessä ja esittää loppukohtaus Tšehovin näytelmästä Vanja eno. Kuvassa Viidakon villit naiset tosi-tv-sarjan tuottajaa näytellyt Hannu-Pekka Björkman. Kuva (c) Saara Autere

Otaksun, että tosi-tv-formaattiin kuuluu osio, jossa osanottajien pitää paljastaa katselijoille itsestään asioita ja ajatuksia, joita he eivät halua tai voi kertoa heimonsa muille jäsenille. Ainakin Viidakon villeissä naisissa oli tällainen osio. Sivuseikkana pidin sitä, että tämä ”rippituoli” oli sijoitettu pylväiden päälle rakennettuun vessaan, jossa esiin ponnistettua tunnustusta seurasi hyvin kuuluva huuhtelun kohina. Ihminen on psykofyysinen kokonaisuus. Oleellista oli se, että nämä monologit käsittelivät koskettavasti eri-ikäisten naisten elämässään kokemia vastoinkäymisiä ja niistä selviytymistä.

Yksi oli kärsinyt syömishäiriöistä; lohtua ja tasapainoa elämäänsä hän oli saanut hankkimalla suuret, kumiset tekotissit. Toinen oli elänyt sidotun lapsen elämää. Kolmannen tapoihin sidottu elämä ja juhannussauna olivat menettäneet merkityksensä aviomiehen kuoltua. Neljäs eli Pokémon-hahmoisena kissaihmisenä pikkuveljensä kanssa vanhempien kuoltua moottoripyöräonnettomuudessa. Viidennellä oli kokemus seksuaalisesta hyväksikäytöstä hänen rakentaessaan nuorena uraansa yrittäjänä, ja kuudes muisteli kokemuksiaan hyvästä lapsuudesta.

Ainakin minun oli mahdotonta mieltää näitä todella koskettavasti kirjoitettuja ja loisteliaasti näyteltyjä monologeja satiiriksi tosi-tv-ohjelmassa käsikirjoituksen mukaan näyttelevistä taviksista. Toteutuksessa näyttelijöiden kasvot heijastettiin videolla valkokankaalle, ja teatterissa tämä ”puhuvien päiden estetiikka” toimii omalakisesti. Se on ehdottomasti hyvin ihmiskasvoista ja koskettavaa teatteria.

Oikeiston käynnistämä vallankumous eri puolilla maailmaa on myös sotaa naisten oikeuksia vastaan. Naisten oikeuksia halutaan rajoittaa vetoamalla uskontoon ja perinteisiin arvoihin. Smedsin viidakon villit eivät varmasti sattumalta ole kaikki naisia. Näytelmän teemat yhteisöllisyydestä, oman minäkuvan eheytymisestä vuorovaikutuksen kautta ja solidaarisuudesta ovat polttavan ajankohtaisia. Minulta on tosi-tv-sarjojen ohella mennyt ohi myös tieto ammattinäyttelijöiden työllisyyden nopeasta heikkenemisestä: ymmärtääkseni työttömänä on jo kolmasosa alan ammattilaisista. Teatterin patriarkaalisista perinteistä ja rakenteista johtuen vaikein tilanne työllistymisen suhteen on sekä vasta valmistuneilla nuorilla että yli 40-vuotiailla naisilla.

Viidakon villit naiset

Kansallisteatterin kantaesitys päänäyttämöllä 16.9.2026

Ohjaus ja käsikirjoitus: Kristian Smeds Lavastussuunnittelu: Katariina Kirjavainen Pukusuunnittelu: Auli Turtiainen Valo- ja videosuunnittelu: Petri Tuhkanen Äänisuunnittelu: Ville Aalto 
Naamioinnin suunnittelu: Minttu Minkkinen Rumpuvalmennus: Sara Puljula Ohjaajan assistentti: Ruusa Tapper (TeaK) Rooleissa: Pirjo Määttä, Marja Salo, Kate Lusenberg, Eeva Mäkinen, Milla Kaitalahti, Katariina Kaitue, Hannu-Pekka Björkman ja Petri Manninen 

Esityksen käsiohjelma

Sodalla ja teatterilla on kahdet kasvot – Teatteri Telakan näyttämöllä näyteltiin hengästyttävän upeasti Commedia dell’arte -perinteen hengessä

Teatteri Telakan Off-sarjassa palattiin sunnuntaina teatterin juurille. Heidi Kiviharju ja Jyrki Mänttäri näyttivät meille, miten ilmaisuvoimaista ja vaikuttavaa näyttelijäntyö parhaimmillaan on. Hanno Eskolan kirjoittama psykologinen draama Carolus Rex vallasta ja sen käyttäjistä kiehtoi älyä ja mielikuvitusta. August Strindbergin historiallista näytelmää Kaarle XII varioinut teksti kertoi siitä hulluudesta, joka on jälleen viemässä maailmaa tuhon partaalle. Toteutuksessa käytettiin Commedia dell’arte -estetiikkaa ja nukketeatteria.

Erityisen mieleenpainuvia olivat Heidi Kiviharjun kolmikolkkahattu päässään tekemät tulkinnat kuninkaasta ja Jyrki Mänttärin mahtavat vedot kuninkaan pahamaineisena taloudellisena neuvonantajana, paroni Georg Heinrich von Görtzinä. Kuva (c) Petteri Aartolahti

Ajankohtaisuutta näytelmän aiheelle antaa Ruotsissa Kaarle XII:sta käyty keskustelu. Oikeistolle teini-ikäisenä valtaistuimelle noussut Kaarle XII on ollut soturikuningas, joka pelasti maan vaikeissa geopoliittisissa oloissa. Vasemmistolle hän on ollut esimerkki yksinvaltiaasta, joka vastuuttomalla seikkailupolitiikallaan tuhosi Ruotsin suurvalta-aseman ja aiheutti tavalliselle kansalle mittaamattomia kärsimyksiä.

Otaksun, että Eskola on napannut näytelmänsä nimen Ernst Brunnerin vuonna 2005 ilmestyneestä kirjasta (Carolus Rex: Karl XII – hans liv i sanning återberättat). Romaanissa Kaarlen elämästä kerrotaan minämuodossa vanhatavalla ruotsin kielellä, ja häntä kuvataan häikäilemättömänä, itsekeskeisenä ja tunne-elämältään etäisenä hahmona, jolta puuttuvat syvät ihmissuhteet.

Eskolan näytelmä lähti liikkeelle samasta ajankohdasta, josta Strindbergin näytelmä alkaa. Pultavan taistelu on hävitty ja tuhon kierre alkaa. Karoliinin sotisopaan puettu Mänttäri seisoo samaan uniformuun puetun Kiviharjun kanssa vartiossa. Mänttärin manttelin olkapäille kiinnitetyt epoletit kertoivat, että hän oli roolissaan jonkinlainen upseeri. Se ei kuitenkaan estänyt häntä kutsumasta kuningastaan roistoksi ääni katkeruutta huokuen. Tästä kohtauksesta saattoi johtaa myös toisen selityksen näytelmän nimelle: Kaarle XII oli karoliinien kuningas, Carolinus Rex.

Polttavan ajankohtaiseksi näytelmä muuttui, kun ensemble marssitti näyttämölle yllättäen oman aikamme tyrannin, Vladimir Putinin. Itse odotin näytelmän ennakkotietojen perusteella, että näyttämölle putkahtaisi presidentti Donald Trump. Myös Putin taustajoukkoineen takertuu Ruotsin äärioikeiston ja amerikkalaisen MAGA-liikkeen tavoin jo menneeseen aikaan, joka ei koskaan enää palaa. Geopoliittiset totuudet, joiden perusteella valloitussotia on edellisillä vuosisadoilla käyty, eivät enää päde teknillis-taloudellisen yhtenäiskulttuurin maailmassa, jossa valtaosa maailman ihmisistä asuu Euroopan ja Pohjois-Amerikan ulkopuolella.

Näyttelijöiden valkoisella ihomaalilla maalatut kasvot punaisine poskipilkkuineen edustavat vielä Commedia dell’arte -teatteria vanhempaa traditiota. Markku Mäkirannan lavastus toi mieleen keskiaikaisen, kiertelevän katuteatterin. Näytelmän koko rekvisiitan piti tuolloin mahtua hevosen vetämiin vaunuihin tai ihmisten vetämiin käsikärryihin. Kuva (c) Petteri Aartolahti


Eskolan näytelmä piti sisällään vakavan muistutuksen. Näytelmässä Putin piti voitonjuhlia Kiovassa Ukrainan antautumisen jälkeen. Useimmat meistä varmasti toivovat, että tämä näytelmän tulevaisuutta koskeva ”valeuutinen” on juuri sitä – valetta. Uskon, että Eskola viittaa tällä rinnastuksella Pietari Suureen, suureen Pohjan sotaan ja isovihan aikaan Pultavan katastrofin jälkeen. Pietari Suuren joukkojen tekemät joukkomurhat Suomessa saavuttivat nykytermein kansanmurhan mittasuhteet, ja isovihan aika on hyvä esimerkki siitä, että siviiliväestön terrori, joukkomurhat ja väestön pakkosiirrot kuuluivat Venäjän imperialististen valloitussotien rutiineihin jo ennen Josif Stalinin hirmuhallintoa.

Strindbergin Kaarle XII ei ole reipas ja karismaattinen sotapäällikkö, vaan henkisesti murtunut, uupunut ja mykkä hahmo. Hän vaeltaa näyttämöllä kuin oma varjonsa tai aave, joka ei kykene eikä halua kohdata maansa karua todellisuutta. Näytelmässä seurataan tiiviisti tavallisen kansan ja palanneiden veteraanien kärsimystä. Kuningas on heille hahmo, joka on vaatinut viimeisetkin verot, pojat sotaan ja viljat armeijalle. Kansa ja sotilaat eivät näe häntä sankarina, vaan katastrofin aiheuttajana.

Tässä suhteessa Eskolan tarinassa elettiin johdonmukaisesti alkuperäisen näytelmän hengessä. Mukana olivat myös lähes kaikki Strindbergin näytelmän roolihahmot. Erityisen mieleenpainuvia olivat Kiviharjun kolmikolkkahattu päässään tekemät tulkinnat kuninkaasta ja Mänttärin mahtavat vedot kuninkaan pahamaineisena taloudellisena neuvonantajana, paroni Georg Heinrich von Görtzinä.

Kaarle XII oli vain 15-vuotias, kun hän nousi valtaistuimelle. Maineensa kukkuloille hän nousi 17-vuotiaana, kun hänen johtamansa ruotsalaiset joukot löivät ylivoimaiset venäläiset joukot Narvassa. Jokainen voi kuvitella, millaisen tunteen kaikkivoipaisuudesta tuollainen menestys aiheuttaa vielä teini-ikäisen pojan mielessä. Narvan voiton jälkeen hän eli erilaisilla sotilasleireillä ja taistelukentillä suuren osan aikuista elämäänsä. Pultavan taistelun jälkeen hän vietti viisi vuotta Turkissa maanpaossa.

Carolus Rex voidaan nähdä myös analyysina yksinvallasta ja sen heikkouksista. Mikä on teini-ikäisen pojan vastuu ja millaista vastuuta kantaa tällaisen pojan omista etunäkökohdistaan yksinvaltaan nostanut eliitti? Rinnastus Putiniin toimi tässäkin ajatuksia herättävästi. Putin ei syntynyt kultalusikka suussa. Miten tämä ”harmaa varpunen”, Venäjän salaisen palvelun FSB:n keskitason virkamies, nousi ensin Venäjän presidentiksi ja sitten yksinvaltiaaksi?

Näytelmä päättyi arvoitukseen, joka on todennäköisesti kiehtonut ruotsalaisia viimeiset 300 vuotta. Kaarle XII kuoli 30. marraskuuta 1718 onnettomasti sujuneen Norjan-valloitusretken aikana Haldenissa, kun hänen päähänsä osui luoti. Ampuiko tuon kohtalokkaan luodin vihollinen piiritetystä Fredrikstenin linnoituksesta, vai oliko kyseessä omien miesten tekemä attentaatti? Näytelmässä Ruotsin lipun alta paljastettiin suuri valkoinen pää, jonka vasemmasta ohimosta Kiviharju kaivoi esiin suuren, pyöreän kuulan. Huomattava osa Norjan-sotaretkeen osallistuneista sotilaista oli värvätty Suomesta, ja heidän joukostaan varmasti löytyi monta katkeroitunutta miestä, joiden mielestä vihatun roistokuninkaan päästäminen pois päiviltä ei olisi lainkaan huono ajatus.

En tiedä, liittyikö tuohon vaikuttavaan loppukohtaukseen salattu toive. Itse en usko, että pahuutta voitaisiin poistaa maailmasta ihmisiä tappamalla. Kirjoitettu historia ja sitä edeltänyttä aikaa kartoittanut arkeologinen tutkimus todistavat, ettei tällä tavalla saada mitään pysyvää aikaan. Putin agentteineen ja Mario Puzon mafiasaagassaan kuvaamat kummisedät ovat tässäkin asiassa väärässä.

Carolus Rex

Teatteri Telakan esitys 13.9.2026

Näyttelijät: Heidi Kiviharju, Jyrki Mänttäri
Lavastus: Markku Mäkiranta
Käsikirjoitus & ohjaus: Hanno Eskola

Poiskatsojat tuli KOM-teatterin ensi-iltaan selvästi keskeneräisenä – Gazan kansanmurhaan ja Suomen ulkopolitiikkaan liittyvien dokumenttien vyörytys laittoi katsojan pään ja takapuolen lujille

Susanna Kuparisen ja Maria Petterssonin Poiskatsojat on voimaksa ja rohkea kannanotto Suomen ulkopolitiikasta. Teatteri on myös oikea paikka ja dokumenttiteatteri oikea metodi tämän hyvin perustellun puheenvuoron käyttämiseen. Israelin Gazassa aloittama kansanmurhan mittakaavan savuttanut väkivalta raastaa jokaisen ajattelevan ja tuntevan ihmisen sydäntä. Siitä on tullut pysyvä painajainen, joka ei häviä mihinkään silmiä avaamalla.

Me teemme kaiken voitavamme. Emme viittaa kintaalla. Kuvassa Geoffrey Erista näyttelee pääministeri Petteri Orpoa. Taustalla näkyy Silvia Modigin piilopirtin keittiönurkkausta jäljittelevä lavastus. Kuva (c) Mitro Härkönen

Ensi-illassa minua jäi kuitenkin pahasti vaivaamaan se, että KOM-teatterin produktio oli vielä vaiheessa. En tarkoita tällä sitä, että näyttelijät lukivat repliikkinsä suoraan plarista. Se kuuluu dokumenttiteatterin luonteeseen: pöytäkirjoihin ja asiakirjoihin tallennetut tekstit pitää esittää pilkulleen juuri sellaisina kuin ne on dokumentteihin kirjoitettu. Teatterin neljällä näyttelijällä oli esityksessä yhteensä yli 40 roolia. Tarkoitan esityksen tolkuttoman pitkää kestoa. Viimeistään siinä vaiheessa, kun esityksen neljäs tunti alkoi, faktojen vyörytys alkoi syödä itseään. Esityksen ehdoton emotionaalinen huippu, Gazasta Suomeen paenneen pariskunnan haastattelu, meni pitkitetyssä kokonaisuudessa tavallaan ohi.

Keskeneräisyyteen viittaa myös Kuparisen haastattelu Helsingin Sanomissa kaksi viikkoa ennen ensi-iltaa. Haastattelussa Kuparinen sanoi, että Poiskatsojien ensimmäinen jakso oli jo aika hyvin hahmoteltuna ja pohdinta koski ensisijaisesti sitä, miten raakoja kuvia teatteriyleisölle voidaan Gazan tapahtumista näyttää. Ensi-illan perusteella rohkenen olettaa, että esityksen toinen jakso ei ollut vielä itse näyttämöllä aivan loppuun asti harkittu. Polttava sanomisen tarve sekä esitystä varten työllä ja vaivalla koottu valtava aineisto tekivät esityksen dramaturgialle tepposen.

Näytelmäjulisteessa on tyylitelty kuva pääministeri Petteri Orvon profiilista, jonka teemaa symbolisoivat Orvon takaraivolle piirretyt silmälasit. Kokoomuksella on Suomen ulkopolitiikan johdossa värisuora. Orpo ei kuitenkaan pääministerinä johda ulkopolitiikkaa, vaan perustuslain mukaan ulkopolitiikan johto kuuluu presidentille yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. Kokoomuksen ehdokkaana presidentiksi valittiin Alexander Stubb, joka on myös määritellyt Suomen nykyisen ”poiskatsovan” ulkopoliittisen linjan ”arvopohjaiseksi realismiksi”.

Stubb ei kuitenkaan noussut kertaakaan roolihahmona näyttämölle. Ainoa viittaus hänen kohdallaan ”pahan kosketukseen” oli lehtikuva, jossa Stubb kätteli Israelin pääministeriä Benjamin Netanjahua edesmenneen republikaanisenaattori Lindsey Grahamin hautajaisissa. Kuvaa korostettiin kommentilla, jonka mukaan Graham halusi lopettaa Gazan konfliktin pudottamalla sinne atomipommin. Tämä poissulkeva dramaturginen ratkaisu jäi askarruttamaan minua.

Kuparinen ja Pettersson päästivät perussuomalaiset vähällä. ”Sekoboltsit” ovat ”sekoboltseja” ja sillä siisti. Näin tulkitsin kohtauksen, jossa Ritva ”Kike” Elomaa ja pari muuta perussuomalaisia imitoivaa roolihahmoa päästettiin hetkeksi riehumaan näyttämölle. Kokoomuksen omat ”kravattipersut” Atte Kaleva ja Tere Sammallahti pääsivät mukaan viestipalvelu X:ään kirjoittamiensa tökeröiden päivitysten kautta. Nämä kaksi esityksen dramaturgiassa kuriositeeteiksi pelkistettyä kohtauskokonaisuutta antoivat mielessäni esityksen symbolikuvalle toisenkin merkityksen: Orpo yrittää pitää horjuvan hallituksen kasassa, ja näin kurittoman lauman kaitsijalla pitää tunnetusti olla silmät selässäkin.

Hanna Raiskinmäen tulitsema Kike Elomaa ottaa kantaa Suomen ulkopolitiiaan. Muita kohtauksen perussuomalaisia näyttelivät kuvan kohtauksessa Tommi Eronen, Tuuli Paju ja Geoffrey Erista. Kuva (c) Mitro Härkönen

Ulkopolitiikkaa presidentin kanssa toteuttavassa hallituksessa on suhteessa Israeliin ja sen harjoittamaan väkivaltaan selkeästi kaksi toisistaan täysin poikkeavaa linjaa. Se käy kirkkaasti ilmi esimerkiksi ulkoministeri Elina Valtosen haastatteluista. En tiedä, keitä olivat Valtosen kohdalla ne nimettömät taustakeskustelujen asiantuntijat, joiden näkemyksiin näytelmässä Valtosesta luotu kuva perustuu. Minusta näytelmässä Valtosesta annettu kuva äärioikeiston tahdottomana ja nimettömien lobbareiden johdateltavana ”säikkynukkena” ei ollut kovin reilu. Valtonen on noudattanut kannanotoissaan ja ulkoministerin tehtävissään Suomen virallista kahden valtion mallia Israelin ja Palestiinan välisen konfliktin ratkaisemisessa.

Hesarin haastattelussa Valtonen haastoi perussuomalaiset kysymällä, ovatko he valmiita ottamaan maahan Palestiinasta tulevat pakolaiset, jos Israel saa jatkaa laajentumispolitiikkaansa. Kuparisen näytelmän löytöihin taas kuului eduskunnan puolustusvaliokunnan puheenjohtajan Jarno Limnéllin haastattelu. Tämän aikaisemmin YK:n rauhanturvatehtävissä palvelleen ammattisotilaan mukaan Israelin päämäärä on tyhjentää Gazan alue sen nykyisistä asukkaista kokonaan.

Näytelmässä ulkopolitiikan kipupisteet kristallisoituivat kysymykseen David’s Slingistä eli Davidin lingosta. Suomi ja Israel allekirjoittivat virallisen hankintasopimuksen Davidin linko -ilmatorjuntajärjestelmästä 12. marraskuuta 2023 Tel Avivissa. Päätöksen israelilaisen ohjuspuolustusjärjestelmän ostamisesta teki Petteri Orpon hallitus. Näytelmästä saattoi saada sen virheellisen käsityksen, että sopimus solmittiin Sanna Marinin hallituksen aikana. Toki sopimusta edeltävä hankinnan valmistelutyö on tehty pääasiassa Sanna Marinin hallituksen aikana. Aiheesta oli kehitelty useita koomisia kohtauksia, joista minulle tulivat mieleen vanhat hyvät ajat, jolloin sotaintoilijoita ja kenraaleita oli lupa kuvata naurettavassa valossa. Puolustusministeri Antti Häkkäsen rooli oli Tommi Erosen toinen hieno bravuuri.

Näytelmän alussa käytettiin edellisellä vaalikaudella vasemmistoliiton europarlamentaarikko Silvia Modigin haastattelua. Haastattelun tärkeyttä korostettiin sillä, että näytelmän lavastus oli sovitettu näyttämään viimeistä piirtoa myöten samalta kuin sen piilopirtin nurkkaus, jossa Modigin haastattelu oli kuvattu. Kysymys kuului: miksi Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa tuomitaan lähes yksimielisesti, mutta Israelin brutaalia väkivaltaa palestiinalaisia vastaan ei? EU:lla ei ole omaa ulkopolitiikkaa – se oli Modigin vastaus kysymykseen. Ehkä aiheeseen kannattaa palata siinä vaiheessa, kun AfD nousee hallitusvaltaan Saksassa ja Ranskan seuraavaksi presidentiksi valitaan Marine Le Pen.

Tämän pitkän haastattelun jälkeen lähdettiin etsimään vastausta kysymykseen, miksi Yhdysvallat ei ole lopettanut mahtikäskyllään Israelin hyökkäystä Gazassa. Tähän kohtaukseen kuului myös Erosen bravuureihin lukeutunut Joe Biden -imitaatio ja tämän uutisvideolta sanasta sanaan suomeksi käännetty puhe, jossa Biden kommentoi tapaamistaan Netanjahun kanssa.

Maailmaa johtavat tämän kirjoittajan sukupolveen kuuluvat yli 70-vuotiaat huru-ukot. Kuvan kohtauksessa Tommi Eronen tekee tulkinnan Yhdysvaltojen presidentti Joe Bidenistä. Kohtausessa Bilden kommentoi tapaamistaan Israelin pääministeri Benjamin Netanjahun kanssa. Kuva (c) Mitro Härkönen

Sosiaalidemokraateista Kuparinen ei selvästi tykkää. Tytti Tuppuraisen kohdalla nämä antipatiat menivät jo trollaamisen asteelle. Tuppuraisen kohdalla hänen dokumentoitu lausuntonsa ei juuri eronnut kaltaisistaan: kaikki voitava siviilien kärsimysten lievittämiseksi ja väkivaltaisuuksien lopettamiseksi on tehtävä. Tuppuraisen kohdalla kuitenkin mainittiin, että hän on vakaumuksellinen kristitty ja kuuluu ainoana sosiaalidemokraattien ryhmässä eduskunnan Israel-ystävyysryhmään.

Voi myös olla, että Antti Lindtman on ulkopoliittisissa asioissa kokematon noviisi, kuten esityksen taustakeskustelujen anonyymit vaikuttajat antoivat ymmärtää, mutta fakta lienee myös se, että Lindtman on toistuvasti vaatinut Suomea liittymään niiden maiden joukkoon, jotka ovat tunnustaneet Palestiinan valtiona.

Kiinnostavimmillaan näytelmä oli silloin, kun Kuparinen ja Pettersson lähtivät purkamaan maailman rahaeliitin, siihen omistusten kautta lujasti sidoksissa olevan aseteollisuuden sekä poliitikkojen suhteita ja riippuvuuksia. Näiden verkostojen luonne on paljastunut tekijöiden mukaan Epsteinia koskevien tutkimustietojen julkaisemisen myötä.

Israelista ja sen käymistä sodista on tullut aseteolliselle kompleksille eräänlainen koelaboratorio, jossa uusien asejärjestelmien toimivuus testataan elävillä ihmisillä. Esitykseen mahtui lähes loputon määrä kuvauksia hirviömäisistä aseista ja niiden kammottavista vaikutuksista uhreihinsa. Israel jäljittää ja maalittaa oletettuja Hamasin taistelijoita tekoälyn avulla. Tekoäly käyttää tähän muun muassa sosiaalista mediaa ja muuta digitaalista aineistoa. Kohteeksi voivat päätyä kaikki hallinnosta huolehtivan Hamasin palkkalistoilla olevat lääkäreistä opettajiin – vaikka tappokäskyt ilmeisesti tulevat edelleen ihmisiltä.

Tässä todellisuus ylitti teatterin keinot, ja Kuparinen ja Pettersson jättivät meidät katsojat pulaan. On tietenkin taitolaji olla kiinnostava ja luotaantyöntävä samaan aikaan. Itse kaipasin tämän vyörytyksen tueksi perusteellisesti dokumentoitua käsiohjelmaa: keitä nämä kaikki ihmiset ovat, joiden tekemisellä on tämän asian suhteen merkitystä? Mitä ovat nämä tekoälystä automaattisesti toimivaa tappokonetta työstävät yritykset, ja miksi juuri tämä esityksessä esiin nostettu yritys on merkittävä? Pelkästään Israelista löytyy kymmeniä tekoälyn ja asejärjestelmien parissa puuhaavia yhtiöitä.

Hesarin haastattelussa Kuparinen pohtii sitä, miten paljon katsojalta voidaan edellyttää. Itse pohdin samaa esityksen aikana. Varmaan kaksi tai kolme sopivilta tieteenaloilta suoritettua tohtorintutkintoa antaisi riittävän pohjan seuloa tästä tiedontulvasta relevantit faktat ja erottaa ne dokumenteista, joiden tarkoitus oli vain antaa ymmärtää.

Poiskatsojat alkoi kohtauksella ja videokuvilla, jotka kertoivat Hamasin hyökkäyksestä Israeliin 7. lokakuuta 2023. Parhaillaan viestipalvelu X:ssä keskustellaan uutisesta, jonka mukaan Netanjahun hallitus sai ennakkovaroituksen tulossa olevasta hyökkäyksestä, mutta siihen ei reagoitu mitenkään.

Esityksen alussa siteerattiin myös Raamattua. Ensimmäisessä Samuelin kirjassa (15:3) kerrotaan sodasta amalekilaisia vastaan. Tuo luku on karmea kuvaus kansanmurhasta: ”Älä säästä heitä, vaan surmaa sekä miehet että naiset, lapset ja imeväiset, härät ja lampaat, kamelit ja aasit.” Raamattu ei ole historiallinen lähde, mutta arkeologiset kaivaukset ja historia ovat osoittaneet, että kansanmurhien historia on yhtä pitkä kuin ihmiskunnan historia. Gazan kansanmurha ei ole ainoa, jolle me olemme kääntäneet selkämme. Parhaillaan käynnissä oleva Sudanin sisällissota ja alueella vallitseva nälänhätä ovat vaatineet satojentuhansien ihmisten hengen.

Minulle jäi Poiskatsojista paha fiilis. Ehkä Gaza on vain esinäytös kauheuksille, jotka odottavat meitä tulevaisuudessa, jos ja kun äärioikeiston marssi valtaan Euroopassa ja maailmalla jatkuu. Historiasta voimme ilmeisesti oppia vain sen, ettemme koskaan opi siitä mitään.

Oikaisu: Suomi ja Israel allekirjoittivat virallisen hankintasopimuksen Davidin linko (David’s Sling) -ilmatorjuntajärjestelmästä 12. marraskuuta 2023 Tel Avivissa. Sopimus sinetöitiin Petteri Orvon hallitusen toimesta, ei Sanna Marinin hallituksen toimesta, kuten jutussa aikaisemmin virheellisesti väitettiiin.

Poiskatsojat

KOM-teatterin ensi-ilta 9.9.2026

Teksti: Maria Pettersson ja Susanna Kuparinen Ohjaus: Susanna Kuparinen
Lavastussuunnittelu ja esitysdramaturgia: Akse Pettersson Pukusuunnittelu: Saara Ryymin
Videosuunnittelu: Rasmus Vuori, Tomi Suovankoski ja Taavi Hasunen Valosuunnittelu Tomi Suovankoski Äänisuunnittelu Jani Rapo Musiikin sävellys: Kerkko Koskinen Maskeeraussuunnittelu: Leila Mäkynen
Dramaturginen assistentti: Mimmi Ahonen Yleisötyö: Jenni Bergius ja Maaretta Riionheimo
Julistekuvitus: Klaus Welp Näyttämöllä: Geoffrey Erista, Tommi Eronen, Tuuli Paju ja Hanna Raiskinmäki

Laulavat sadepisarat on Tampereen Teatterilta hieno onnistuminen – Pannut kolisevat ja vesi ropisee sovituksessa Hollywoodin kultaisen kauden soundilla ja eleganssilla

Tampereen Teatterin Laulavat sadepisarat oli kepeä, raikas ja aidosti hauska esitys. Juuri tällaiselta laadukkaan komedian pitääkin näyttää: kepeältä ja vaivattomalta. Komedia on teatterin kuninkuuslaji, eikä musikaali lajityyppinä vähennä sen tekemisen vaikeuskerrointa. Tampereen Singin’ in the Rain on hieno onnistuminen, jonka taustalla on epäilemättä järjetön määrä matemaattisen tarkkaa ajoitusta, teknistä hiomista ja fyysistä työtä.

Don Lockwoodin roolissa laulavan Tuukka Raitalan niskaan satoi musikaalin nimikappaleen aikana ihan oikeaa vettä. Kuva (c) Heikki Järvinen

Gene Kellyn tähdittämä ja yhdessä Stanley Donenin kanssa ohjaama Singin’ in the Rain oli oman aikansa jukebox-musikaali. Sen musiikki perustui Nacio Herb Brownin 1920- ja 30-luvuilla säveltämiin hitteihin, joihin sanoitukset teki Arthur Freed. En tiedä tarkkaa marssijärjestystä, mutta otaksun, että musiikin sovituksesta ja johtamisesta ovat vastanneet Tampereen Teatterin mainion orkesterin kapellimestarit Henri Lyysaari ja Antti-Jussi Taskinen. Musiikin tuntemus ei kuulu tämän kirjoittajan suuriin vahvuuksiin, mutta minusta toteutus jäljitteli loistavasti elokuvan Tin Pan Alley -estetiikkaa.

Ohjaaja Hilkka-Liisa Iivanaisen ja koreografi Chris Whittakerin toteutuksessa elokuvan kuuluisat ja rakastetut kohtaukset toistuivat käsikirjoittajien Betty Comdenin ja Adolph Greenin nuottien mukaan. Tampereen Laulavat sadepisarat ei kuitenkaan ollut vain teatterin keinoin toteutettu pastissi. Voimakas läsnäolon tunne ja vuorovaikutus esiintyjien ja meidän katsojien välillä teki esityksestä todella nautittavaa teatteria. Myös kalliiden musikaalien tuottajien päänsärky, Tampereen Teatterin päänäyttämön ja sen katsomon pieni koko, korosti esityksen sydänalaa lämmittänyttä teatteriestetiikkaa.

Elokuva on useaan otteeseen listattu maailman kaikkien aikojen parhaiden elokuvien joukkoon, mutta musikaaliversio siitä tehtiin vasta 30 vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen. Yhdeksi syyksi tälle viivästykselle – elokuvan valtavasta suosiosta huolimatta – on arveltu toteutukseen liittyviä teknisiä haasteita, jotka kytkeytyvät tarinan yhteen oleelliseen elementtiin. Tampereella sateessa Don Lockwoodin roolissa laulavan Tuukka Raitalan niskaan satoi musikaalin nimikappaleen aikana ihan oikeaa vettä. Sama toistui todella upeassa loppukohtauksessa, jossa koko ensemble lauloi ja tanssi tuon Brownin hittibiisin tahdissa. Teatterin tekijät eivät ole turhaan korostaneet tätä Teppo Järvisen suunnitteleman lavastuksen yksityiskohtaa.

Tuukka Raitala oli rennoin välitön Lockwoodin roolissa, todella kauniisti laulava Emmi Nieminen todellinen löytö Kathy Seldenin avainrooliin ja mainio Miikka Wallin Cosmo Brownin roolissa yhtä valloittava koomikko kuin elokuvassa roolin näyttelevä Donald O’Connor ikään. Kuva (c) Heikki Järvinen

Esityksen henki syntyy näyttelijäntyöstä, ja tässä suhteessa Laulavat sadepisarat oli sarja toinen toistaan hienompia onnistumisia. Raitala oli rennon välitön Lockwoodin roolissa, todella kauniisti laulava Emmi Nieminen oli todellinen löytö Kathy Seldenin avainrooliin, ja mainio Miikka Wallin Cosmo Brownin roolissa oli yhtä valloittava koomikko kuin elokuvassa roolin näyttelevä Donald O’Connor ikään. Kolmikon yhteinen tulkinta kappaleesta Hyvää huomenta (Good Morning) oli yksi esityksen huippuhetkistä. Pia Piltz teki näytelmän Lina Lamontina varmasti yhden uransa parhaista roolitöistä. Piltz jäljitteli loistavasti mykkäkauden elokuvien väliin hurjasti liioittelevaa mimiikkaa ja pantomiimia. Hän myös tulkitsi ihan oikein rooliin sisältyvän syvän tragedian äänihuuliaan säästelemättä.

Sanna Levon suunnittelemissa esiintymisasuissa ja Jonna Lindströmin kampauksissa oli kultakauttaan 1950-luvulla eläneen Hollywoodin glamouria ja eleganssia. Toni Haarasen ja Matias Ojasen mustavalkoisia mykkäelokuvia jäljittelevät videot olivat mainio ja hyvin oleellinen elementti tarinan kerronnassa. Järvisen lavastussuunnittelua tuli jo aikaisemmin kehuttua, ja yhdessä Raimo Salmen valosuunnittelun kanssa näyttämökuvat ja esityksen kepeä hilpeys olivat yhtä. Jan-Mikael Träskelinin äänisuunnittelussa äänimaiseman desibelit oli säädetty juuri oikealle, nautittavalle tasolle.

Elokuvan tarina on Hollywoodin kultakaudelle tyypillistä yltiöromanttista hömppää: se kuvaa rakastumisen ihmettä. Maailman usein raadollinen todellisuus piilotetaan amerikkalaisessa populaarikulttuurissa tavan mukaan kehystarinaan. Tässä mielessä Laulavat sadepisarat on myös tavallaan hämmentävän ajankohtainen. Tarina kertoo elokuva-alan suuresta murroksesta vuodesta 1927, jolloin ensimmäinen äänielokuva The Jazz Singer mullisti alan markkinat nopeasti ja monet mykkäelokuvan suurista tähdistä menettivät hetkessä työnsä. Analogia parhaillaan elinkeinoelämän rakenteita, tuotantotapoja ja työmarkkinoita hurjalla vauhdilla mullistavaan tekoälyyn on ilmeinen.

Chris Whittakerin ilmaisuvoimainen koreografia huipentui näyttävään loppukohtaukseen, jossa koko ensemble tanssi ja lauloi esityksen nimikappaletta vesisateessa. Kuvassa edessä keskellä Emmi Nieminen, Tuukka Raitala ja Miikka Wallin. Kuva (c) Heikki Järvinen

Niin, se juttu Hollywoodin kultakauden Tin Pan Alley -estetiikasta. Se kertoo esityksen musiikillisista juurista. Ilmaisu syntyi New Yorkissa edellisten vuosisatojen vaihteessa sanaleikistä. Se tarkoitti tiettyä korttelia Manhattanilla, johon oli keskittynyt suuri joukko nuottikustantamoja. Kustantajien toimistoissa pianistit eli ”nopeat sormet” soittivat kaiken aikaa uusia sävellyksiä ikkunat auki myydäkseen nuotteja teattereille, esiintyjille ja tavallisille ihmisille. Katu oli täynnä rämisevää, yhtäaikaista pianonsoittoa. Se kuulosti siltä, kuin ihmiset olisivat hakanneet alinomaa peltisiä pannuja tällä ”Peltipannukujalla” (Tin Pan Alley).

Laulavat sadepisarat

Tampereen Teatterin ennakkonäytös suurella näyttämöllä 8.9.2026

Käsikirjoitus: Betty Comden ja Adolph Green Laulujen sanat: Arthur Freed Sävellykset: Nacio Herb Brown Käsikirjoituksen ja laulujen suomennos: Hanna Kaila Esitysoikeuksia valvoo: Music Theatre International (Europe) Limited Ohjaus: Hilkka-Liisa Iivanainen Koreografi: Chris Whittaker Kapellimestari: Henri Lyysaari Lavastussuunnittelu: Teppo Järvinen Pukusuunnittelu: Sanna Levo Valosuunnittelu: Raimo Salmi Videosuunnittelu: Toni Haaranen ja Matias Ojanen Äänisuunnittelu: Jan-Mikael Träskelin Naamioinnin suunnittelu: Jonna Lindström

Näyttämöllä nähdään yhteensä 21 näyttelijää ja tanssijaa. Heidän tietonsa löydät kuvien kera teatterin verkkosivulta.

Wicked on upeasti esitetty satu meille kaikille – Esitys täytti teatterin ennakkomainonnan lupaukset – Huikea esillepano seisoi Tampereen kaupungin teollisilla juurilla

Wicked täytti suurenmoisella tavalla teatterin ennakkomainonnan lupaukset. Esitys ei tyytynyt vain kopioimaan Broadwaylla vuonna 2003 kantaesitetyn musikaalin hienouksia, vaan ohjaus, koreografia, lavastus, puvustus, valosuunnittelu ja roolitus perustuivat täysin produktion tekijöiden omiin taiteellisiin ratkaisuihin. Se kertoo jotakin ohjaaja Samuel Harjanteen ja hänen ympärilleen muodostuneen ensemblen osaamisen tasosta. Me saimme nauttia tästä maailmalla huippusuositusta musikaalista täysin uutena, Tampereen Työväen Teatterin omana toteutuksena! Se oli mahtavaa!

Yasmine Yamajako ja Nomi Enckell lauloivat upeasti erittäin vaikeat laulut. Yamajakon tulkinnat saivat noidan roolissa suorastaan demonisia sävyjä. Enckell toi esityksen Glindana näyttämölle hienojen tulkintojen ohella näyttelijänlahjansa aidosti hauskana komediennena. Kuva (c) Kari Sunnari

Esitys toimi kuin hyvin öljytty tarkkuuskone. Se, miten esityksen tanssijat ja näyttelijät suoriutuivat lähes lukemattomista rooliasujen vaihdoista esityksen rytmin hajoamatta kertaakaan, tuntui lähes taikuudelta. Paraskaan tekninen osaaminen ei kuitenkaan tee musikaalista ainutlaatuista. Hengen loistavalle esitykselle antavat laulujen tulkinnat ja näyttelijäntyö – tuo maaginen yhdistelmä henkilökohtaista karismaa, läsnäoloa ja vuorovaikutusta. Tässä suhteessa roolitukset olivat osuneet napakymppiin.

Toki oikeiden rekrytointien tekeminen on teatterin johdon ja ohjaajien ammattitaitoa. Yasmine Yamajako ja Nomi Enckell olivat avainrooleissa kaksikko, jollaisen löytäminen ei todennäköisesti ole ihan helppoa Suomen kokoisessa maassa. Molemmat lauloivat upeasti erittäin vaikeat laulut. Yamajakon tulkinnat saivat Elphaban roolissa siihen hyvin sopivia dramaattisia ja suorastaan demonisia sävyjä. Enckell toi esityksen Glindana näyttämölle hienojen tulkintojen ohella näyttelijänlahjansa aidosti hauskana komediennena. Molemmat nuoret naiset säteilivät omaa henkilökohtaista karismaansa. Yhtä merkityksellistä oli myös se, että heillä on ilmiömäinen kyky vuorovaikutukseen. Kun he loppukumarrusten aikana, vielä hurjasta outrosta hengästyneinä, nojasivat toisiinsa, tuossa eleessä oli lämpöä, joka sai ainakin minut liikuttumaan.

Yamajako ja Enckell ovat olleet produktion avainhenkilöitä myös toisessa mielessä. Tampereen Työväen Teatteri on onnistunut neuvottelemaan tekijänoikeuksista sopimuksen, joka on antanut paljon vapauksia toteutuksen suhteen. Itse tarinaan ei yleensä saa tehdä mitään muutoksia, ja aivan yhtä ehdottomia sopimuksissa ollaan musiikin suhteen: se pitää esittää juuri niin kuin säveltäjä on sen määritellyt laulajien äänialaa myöten. Olen epämusikaalisena ihmisenä huono erottelemaan sävelasteita, mutta otaksun, että Yamajakon dramaattinen mezzosopraano ja Enckellin kuulaan kirkas sopraano ovat juuri sitä, mitä partituurissa pääroolien tulkitsijoilta edellytetään.

Harjanne on suomalainen Broadway-musikaalien spesialisti, jonka taidot tuntuvat vain karttuvan vuosi vuodelta. Musikaali on ohjaajan ja orkesteria johtavan kapellimestarin yhteistyötä, ja torstain ensi-illassa ilmeisesti kaikki meni kohdalleen. En tiedä, kumpi teatterin orkesterin kapellimestareista oli ensi-illassa tahtipuikossa kiinni, Marko Hilppo vai Maritta Manner, mutta joka tapauksessa näyttämökuvien vyörytys orkesterin luomassa äänimaisemassa kuljetti tarinaa kuin kuohuva koski venettä. Äänisuunnittelija Lauri Malinin kädenjälki kuului siinä, että desibelit oli säädetty juuri oikealle tasolle; tarinan dramaattiset käänteet kasvoivat välillä pauhuksi asti, mutta kertaakaan äänenvoimakkuus ei lyönyt yli.

Esityksen ylöspano oli häikäisevän komea. Peter Ahlqvistin lavastus palautti mieleen Tampereen teolliset juuret. Pirjo Liiri-Majava suunnittlemat esiintymisasut olivat mykistävän hienoja. Kuva (c) Kari Sunnari

Peter Ahlqvistin lavastussuunnittelussa ja Eero Auvisen valosuunnittelussa Ihmemaa Oz oli rakennettu Tampereen kaupungin teolliselle perustalle. Ahlqvistin putkista ja pannuista rakentama tehdasmiljöö muuttui Auvisen valoilla kuningattaren linnaksi tai tarinan velhon palatsiksi Toni Haarasen suunnittelemien videoiden tuodessa tähän tilaan avaruuden ja liikkeen tuntua. Skenografiaksi kutsuttu kokonaisuus oli ilmaisuvoimainen, suorastaan mahtava.

Pirjo Liiri-Majavan suunnitteleman puvustuksen taianomaisuus tuli jo mainittua tämän jutun alussa. Esityksen kymmeniä tanssijoita ja näyttelijöitä varten on pitänyt valmistaa satoja eri pukuja. Kaikkia näitä asuja on näyttävän ulkoasun ohella täytynyt yhdistää suorastaan käsittämätön käytettävyys. Miten esimerkiksi selässään monimutkaisia siipiä kantaneet apinat saattoivat muuttaa hahmonsa aivan toisenlaiseksi ikään kuin vain siipiään räpäyttämällä?

Toinen asia, joka sai minut liikuttumaan, olivat lastenlastensa kanssa esitystä seuraamaan tulleet isovanhemmat. Olen sellainen ”ukko” myös itse. Ei heitä kovin montaa ollut, mutta olen varma, että ne lapset, jotka näin pääsivät tutustumaan teatterin taikamaailmaan, muistavat juuri tämän esityksen koko ikänsä. Ehkä juuri heitä varten teatteri on tehnyt esityksestä kiiltävälle paperille painetun, näyttävän, kauniin ja varmasti myös kalliin käsiohjelman. Se toimii muistoesineenä myös niille katsojille, joille Wicked on ainoa kokemus teatterista ehkä vuosiin.

Holzmanin käsikirjoitus ei ole mikään aikuisten satu, vaan ihan oikea satu kaikenikäisille. Tekijän mukaan kekseliäs tarina on jatkokertomus Lyman Frank Baumin lastenkirjalle Ihmemaa Oz (The Wonderful Wizard of Oz). Teatterin antama ikäsuositus esitykselle on 8+. Ikäsuositus on varmaan paikallaan, sillä tätä nuoremmilla muutamat näytelmän dramaattiset käänteet voivat liian pelottavina tulla jatkossa uniin.

Yksi näistä pelottavista kohtauksista oli esityksen alussa. Valtaistuimelle kohotettu Glinda julisti korkeuksistaan pahan Lännen noidan (Elphaba) kuolleen. Kansa hänen jalkojensa juuressa osoitti suosiotaan koreografi Jari Saarelaisen voimaa ja suoranaista aggressiota liikekielen kautta ilmaisseella joukkokohtauksella. Kohtaus heijasteli ihmiskunnan ikiaikaista kirousta – kuvitelmaa siitä, että paha voidaan juuria tästä maailmasta tappamalla.

Sen jälkeen Glindan ja Elphaban tarinaa lähdettiin kuljettamaan takaumien kautta. Kuten hyvässä sadussa kuuluu olla, tarina sisälsi monta hyvää elämänohjetta: Maailma ei ole koskaan mustavalkoinen. Elämään kuuluu kilpailua ja me tunnemme kateutta sekä mustasukkaisuutta, mutta tällaiset tunteet eivät välttämättä ole aidon ystävyyden esteitä. Kauneus ei ole mikään objektiivinen ominisuus, vaan se on katsojan silmässä. Wicked julisti suvaitsevaisuuden ja aidon välittämisen sanomaa kauniisti ja värikkäästi. Holzmanilla on myös näppäriä selityksiä sille, keitä esimerkiksi Baumin kirjan Tinamies ja elävä olkinukke voisivat olla.

Kuvassa Jyrki Mänttäri (Tohtori Dillamond -vuohi) ja vartijoina Henri Sarajärvi ja Sonja Arffman, s Sekä ensemblea. Kuva (c) Kari Sunnar

Joku voi yrittää saada kiksejä siitä, että tarinan pormestarin vaimon ja Ihmemaata hallitsevan velhon salasuhteesta syntyy vihreä lapsi. Samoin siitä, että ihan kirjaimellisesti vihreänä syntynyt Elphaba puolustaa intohimoisesti eläinten oikeuksia. Joku voi ryhtyä myös arvuuttelemaan, ketä tai oikeammin mitä Jyrki Mänttärin näyttelemä vuohi, tohtori Dillamond, oikeastaan symbolisoi. Dillamondilta kiellettiin tarinassa ensin opettaminen ja sen jälkeen myös puhuminen. Baumin lastenkirjan piilomerkityksistä on taitettu peistä varmaan yli sata vuotta. Ei maksa vaivaa. Kun lähdet katsomaan tätä, ota lapsesi tai lapsenlapsesi mukaan. He tietävät parhaiten, mikä on tässä sadussa merkityksellistä ja mikä ei.

Wicked

Tampereen Työväen Teatterin ensi-ilta suurella näyttämöllä 3.9.2026Sävellys ja sanoitus: Stephen Schwartz Käsikirjoitus: Winnie Holzman Laulujen käännös: Hanna Kaila Tekstin käännös: Reita Lounatvuori Ohjaus: Samuel Harjanne 1:Kapellimestari: Marko Hilpo 2. kapellimestari: Maritta Manner Koreografia: Jari Saarelainen Lavastussuunnittelu: Peter Ahlqvist Pukusuunnittelu: Pirjo Liiri-Majava Naamioinnin  suunnittelu: Emmi Puukka Valosuunnittelu: Eero Auvinen Videosuunnittelu: Toni Haaranen
Äänisuunnittelu: Lauri Malin Lauluvalmentaja: Laura Ruusumaa Vastaava tuottaja: Heidi Kollanus Tuottaja: Elise Richt Tiedot esityksen kymmenistä esiintyjistä löydät teatterin verkkosivulta.

Homma Ranskassa on psykologisesti tarkkanäköinen, monitasoinen ja piristävän ilkeä satiiri teatterista ja sen tekijöistä

Tampereen Työväen Teatterin komedian Homma Ranskassa erittelyn voi alkaa tämän pohjoismaisen kantaesityksen nimestä. Teoksen suomenkielinen nimi todistaa, että Gilles Dyrekin näytelmän kääntänyt Reita Lounatvuori on todellinen virtuoosi työssään. Minunlaiselleni ummikolle ranskalaiseen teatteriin kaikkine hienouksineen siltoja rakentavan tragikomedian työstäminen nosti katsomossa hikikarpalot ohimoille ja sai aivonystyrät paukkumaan. Tätä varten teatteri on ja juuri tällaista sen pitääkin olla: vaativaa ja vaikuttavaa!

Tarinana Homma Ranskassa on sukudraama. Suvun patriarkka Paul-Henri (Auvo Vihro) kutsuu perheensä, sukulaisensa ja ystävänsä yhteiselle illalliselle. Kuvassa Auvo Vihro, Emmi Kaislakari, Pentti Helin, Minna Hokkanen, Eriikka Väliahde ja Esme Kaislakari. Kuva (c) Kari Sunnari

Lounatvuoren nerokas yhteenveto näytelmän sisällöstä sen nimessä toimii myös opastuksena suomalaisille teatterintekijöille: Ranskassa te olette lähes aina vajavaisella kielitaidolla ja kulttuurin ymmärryksellä toimivia vierastyöläisiä. Se on se homma!

Gilles Dyrek kirjoitti monitasoisen tarinansa alun perin elokuvakäsikirjoitukseksi. Le retour de Richard 3 par le train de 9h24 tuotiin elokuvateattereihin vuonna 2019, ja leffa keräsi tukun palkintoja ja kunniamainintoja kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla. Myöhemmin Dyrek teki yhteistyössä elokuvaversion tuottajan Éric Bun kanssa käsikirjoituksesta samannimisen teatterisovituksen, joka oli ehdokkaana Molière-palkinnon saajaksi vuonna 2023 parhaan komedian kategoriassa. Näytelmä kantaesitettiin ymmärtääkseni maineikkaassa Théâtre Actuel La Bruyèressa. Homma Ranskassa kuuluu siten epäilemättä teatteritaiteen parhaaseen A-luokkaan, vaikka sekä elokuva että näytelmä ovat jääneet meiltä tähän mennessä näkymättömiin kielihorisontin taakse.

Dyrek ja Bu ovat yhdessä rakentaneet näytelmän, jossa yhden kerroksen alta löytyy aina uusi kerros, kuten venäläisessä maatuskanukessa. Komedia, psykologinen draama ja teatterin metatasot kietoutuvat tässä tarinassa toisiinsa.

Näytelmän merkillinen ranskankielinen nimi olisi ehkä kannattanut mainita käsiohjelmassa. Tai ehkä se mainittiin siinä hyvin pienellä painetussa osassa, josta Erkkikään ei saanut selvää. Kuka ihmeen Richard III saapuu klo 9.24 lähtevällä junalla? Ei kai vain Yorkin suvun viimeinen hallitsija Rikhard III, josta William Shakespeare teki historiallisella näytelmällään kuolemattoman inhimillisen pahuuden ruumiillistuman. Ehkä näin, tai sitten ei. Vanhetessaan näyttämölle tuli myös Richard kolmonen (Janne Kallioniemi), joka kertoi meille totuuden teatterin valheellisesta maailmasta.

Tarinana Homma Ranskassa on sukudraama. Suvun patriarkka Paul-Henri (Auvo Vihro) kutsuu perheensä, sukulaisensa ja ystävänsä yhteiselle illalliselle. Koska kaikki sukulaiset ja perheenjäsenet ovat muka kuolleet 10 vuotta sitten lento-onnettomuudessa, hän palkkaa näyttelijöitä esittämään heitä. Paul-Henri ohjaa ja hallitsee ”perhettään” kuin teatterinjohtaja ikään.

Suvun patriarkka Paul-Henri johtaa värvättyjä sulkulaisiaan ja ystäviään teatterijohtajan ottein. Oma suosikkinäyttelijäni Auvo Vihro teki kehonkielellään kuvan kohtauksesta ainutlaatuisen ilmaisuvoimaisen. Kuvassa Vihron ympärillä Samuli Muje, Minna Hokkanen, Eriikka Väliahde ja Pentti Helin. Kuva (c) Kari Sunnari

Asetelman valheellisuus paljastetaan draaman lakien mukaan, kun edellä mainittu Richard kolmas astuu näyttämölle kertomaan totuuden. Tässä toisessa todellisuudessa Paul-Henri on työnarkomaani, kenties ihan oikea ohjaaja tai teatterinjohtaja, joka on uhrannut perheensä ja läheisensä taiteensa ja uransa takia, minkä vuoksi perhe on hylännyt hänet. Teatteria muistuttavalla ilveilyllä hän yrittää nyt käsikirjoittaa ja ohjata oman anteeksipyyntönsä ja sovintonsa perheen kanssa.

Olen kirjoittanut juttuja teatterista yli 40 vuotta. Olen aina haaveillut siitä, että pääsisin oikein läheltä seuraamaan, mitä näyttelijän pään sisällä tapahtuu, kun hän astuu rooliinsa. Kallonporaajana en varmasti ole mikään kaksinen kyky, ja osa tämän näytelmän hienouksista meni tältä osin selvästi ohi. Tässä voin vain luottaa Kristian Smedsin antamaan neuvoon: kaikkea arvoituksellista ja selittämätöntä ei tarvitse selittää tai ymmärtää.

Näytelmän käsiohjelmassa kerrotaan, että Homma Ranskassa on taiturimaisen juonenkehittelyn ohella kuvausta näyttelijäntyöstä ja näyttelijän elämästä: paremmista keikoista, epävarmuuksista, narsismista, paineista, metodeista ja uskollisuudesta taiteelle. Nämä ovat kauniita ja varmasti myös merkityksellisiä sanoja. Itse näytelmässä Dyrek tekee näkyväksi myös työn lihallisemman ja raadollisemman puolen. Kärjekkäimmässä kohtauksessa näytelmän Richard 2 (Pentti Helin) on seksisuhteessa Paul-Henrin vaimon rooliin värvätyn nuoren naisen (Esme Kaislakari) kanssa. Kun Paul-Henri hakkaa ovea ja esittää vastalauseita, Richard karjuu vastaan: ”Kyllä minä panen täällä äitiäni, joka on minua nuorempi nainen!”

Kärjekkäimmässä kohtauksessa näytelmän Richard 2 (Pentti Helin) on seksisuhteessa Paul-Henrin vaimon rooliin värvätyn nuoren naisen (Esme Kaislakari) kanssa. Makuuhuoneen oven takana raivoamassa ja kauhistelemassa Auvo Vihro, Samuli Muje, Minna Hokkanen. Kuva (c) Kari Sunnari.

Ehkä juuri tähän todella raakaan kohtaukseen kulminoitui fiktion ja todellisuuden yhteentörmäys: kun nuori näyttelijätär esittää vanhempaa äitiä ja vastanäyttelijä poikaa, roolin ulkopuolinen vetovoima ja roolin sisäinen tabu taistelevat keskenään. Dyrek näyttää, miten koomista ja henkisesti kuormittavaa näyttelemä on: näyttelijän on tuotava omat tunteensa ja kehonsa rooliin, vaikka asetelma olisi kuinka luonnoton. Teatteri on yhteisön tekemää taidetta ja tässä taiteilijoiden mudostamassa yhteisössä sillä, kuka kenestäkin tykkää on väliä.

Jukka Kajava kirjoitti Helsingin Sanomissa muinaisella 90-luvulla italialaisen Luigi Pirandellon näytelmästä Kuusi henkilöä etsii tekijää. Pirandellon näytelmä (Sei personaggi in cerca d’autore) kantaesitettiin Roomassa vuonna 1921. Kajavan mukaan Pirandellon tekstistä tuli yksi modernin teatterin perusnäytelmistä. Sen avoin ja epäpyhä tapa pohtia taiteen ja todellisuuden suhteita sekä illuusion luonnetta oli uutta ja – kuten vuodet ovat näyttäneet – myös pysyvää. Nämä teesit sopivat täsmälleen myös näihin meidän yhteisiin puuhiimme Eino Salmelaisen näyttämöllä reilut sata vuotta myöhemmin. Kysymys valta-asemien määrittelystä lienee sinänsä yhtä vanha kuin ihmiskunta.

Näyttelijöille Homma Ranskassa on ollut epäilemättä haaste ja mahdollisuus, ehkä myös kasvun paikka. Voi olla, että jokainen heistä on ollut harjoitusten alussa yhtä ymmällään kuin me ensi-illan katsojat Eino Salmelaisen näyttämön katsomossa. Näytelmän rakenne ja tematiikka ovat takuuvarmasti työntäneet jokaisen näyttelijän pois omalta mukavuusalueeltaan – aivan samoin kuin me katsojat tipahdimme komedian viihdeasetuksista selkäytimeen asti ulottuvaan henkiseen pinnistelyyn. Ehkä näyttelemiseen pätee vanha toteamus viikatteella niittämisestä: sitä on kiva katsella, mutta se on pirullisen raskasta tehdä työkseen.

Näytelmän elokuvalliset ulottuvuudet näkyivät kohtauksissa. Tai ainakin näin kuvittelin esityksen aikana. Jäin pohtimaan, millaisen muodon näytelmä olisi saanut, jos monet sen sisääntulot olisi näytetty suurina lähikuvina videotoistona. En tiedä, onko ohjaaja Sakari Hokkasen ja hänen ensemblensä jäsenillä käynyt mielessä tällainen mahdollisuus. Mahdollisesti. Oletettavasti näytelmän esitysoikeuksia koskevassa sopimuksessa säädetään tarkasti, miten näytelmä pitää näyttämöllä toteuttaa.

Homma Ranskassa

Tampereen Työväen Teatterin kantaesitys Eino Salmelaisen näyttämöllä 2.9.2026

Kirjoittanut: Gilles Dyrek yhteistyössä Eric Bu’n kanssa Suomennos: Reita Lounatvuori Ohjaus: Sakari Hokkanen Lavastussuunnittelu: Janne Vasama Pukujen ja naamioinnin suunnittelu: Marjaana Mutanen Valosuunnittelu: TJ Mäkinen Äänisuunnittelu: Niklas Vainio Rooleissa: Minna Hokkanen, Samuli Muje, Esme Kaislakari, Auvo Vihro, Emmi Kaislakari, Pentti Helin, Eriikka Väliahde, Hiski Vihertörmä, Janne Kallioniemi