Kielipuolen päiväkirja

Syvällinen ajattelu ja alkuvoimainen ilmaisu lyövät kättä Carl Knif Companyn upeassa tanssiteoksessa

Carl Knif Companyn Matching Steps on vaikuttava taideteos. Teos on ladattu täyteen merkityksiä. Ensi-ilta oli ajatuksia herättävä arvoitus. Siltä minusta Oopperatalon Alminsalin ensi-illassa tuntui. Se oli matka pimeydestä valoon.

*Esitys huipentui kolmeen samanaikaisesti tanssittuun duettoon. Kuvassa etualalla on Saara Töyrylä ja takana Jonna Aaltonen. Kuva © Cata Portin.*

Ensimmäiset askeleet kohti tätä ymmärryksen valoa me otimme, kun muinaiset hominidit nousivat pystyasentoon ja alkoi yrityksen ja erehdyksen kautta kulkenut vaellus evoluution polulla kohti nykyihmistä. Esityksessä tämä elämänlanka, ihmisen tarina, kulki koko näyttämön poikki.

Käsiohjelmassa kerrotaan, että teoksen koreografi Carl Knif jatkaa tässä teoksessa klassisen musiikin ja nykytanssin välisten yhteyksien tutkimista. Koreografia on tehty amerikkalaisen säveltäjän Steve Reichin sävellykseen Clapping Music. Askeleet ja kävely ovat tekijöiden mukaan teoksen koreografisia lähtökohtia. Teoksessa tutkitaan kävelyä eksistentiaalisena tekona – ajatusten alkuperänä. Askeleet määrittelevät kehon musiikin ja liikkeen lähteenä, ajatusten instrumenttina.

Vuonna 1935 syntynyttä Reichiä pidetään yhtenä minimalistisen musiikin pioneereista. Clapping Musicin teema syntyi sävellyksen nimen mukaisesti rytmikkäistä taputuksista. Knif korosti tanssijoineen näiden taputusten olemusta käyttämällä esityksessä rekvisiittana nuottitelinettä ja kapellimestarin tavoin tätä taputtavien käsien orkesteria johtavaa hahmoa sen takana.

Kädet vapautuivat muihin tehtäviin, kun varhaiset esi-isämme siirtyivät pystykävelyyn. Voi hyvin olla, että taputtaminen oli varhaisille hominideille paitsi merkittävä lisäys itseilmaisun repertuaariin, myös tavallaan alku käsitteelliselle ajattelullekin. Osoittaessamme taputtamalla suosiota sille voimakkaalle elämykselle, jonka Carl Knif Companyn esitys sai meissä katsojissa aikaan, otimme ehkä tietämättämme osaa myös ikivanhaan rituaaliin.

Meidän omassa vallitsevassa kristillisessä kulttuurissamme elämää kuvataan matkaksi, jolla on päämäärä. Tosin meidän kirkoissamme jumalanpalveluksen kohokohdille ei taputeta. Ehkä pitäisi.

Matching Steps oli jollakin vaikeasti määriteltävällä tavalla hyvin voimauttava teos. Tunnen ja ymmärrän nykytanssia edelleen valitettavan huonosti. Rohkenen silti olettaa, että koreografien ja tanssijoiden ajatteluun ja ideoihin ovat viime vuosina vaikuttaneet ennen muuta sorrettujen vähemmistöjen keskuudessa Iberian niemimaalla syntynyt flamenco ja suurkaupunkien eri tavoin alistetun nuorison katutanssi monine eri tyylisuuntineen.

*Yksilöiden välistä etäisyyttä kurottiin umpeen välillä ihan kirjaimellisesti kerimällä tanssijoita yhdistäviä naruja lyhyemmiksi. Kuva © Cata Portin.*

Knifin ja hänen tanssijoidensa hyvin sofistikoitunut ja syvällinen ajattelu ei ole lähtenyt yhteisöstä, vaan pikemminkin yksilön eksistenssistä. Me emme ole vuorovaikutuksessa vain toisten yksilöiden kanssa, vaan myös itsemme kanssa. Meissä jokaisessa on vähintään kaksi puolta – oikea ja vasen. Tämä kaksijakoisuus johtuu meidän aivojemme rakenteesta.

Itse jäin pohtimaan tätä kysymystä teoksen alussa. Joukkokohtauksissa täysin mustiin esiintymisasuihin pukeutuneiden tanssijoiden etäisyydet toisistaan olivat suuria. Tätä tanssijoiden välistä etäisyyttä korostivat nyörit, joita tanssijat aika ajoin vetivät välilleen. Silmämäärisesti näillä naruilla oli mittaa vähintään se suomalaisten ikioma turvaväli eli viisi metriä.

Tanssi on yhteisön tekemää taidetta. Se syntyy tämän yhteisön jäsenten välisen vuorovaikutuksen kautta ja saa lopullisen silauksensa elävän yleisön edessä. Juuri tämä oikeus osallistua tähän sanattomaan dialogiin ilman puhutun kielen kahleita tekee tanssista huikean elämyksellistä. Siksi tanssiteosta tekee mieli aina tarkastella myös kuvauksena vuorovaikutuksen mekanismeista. Matching Steps -teoksessa näistä erillisyyden ja läheisyyden yhteensopivista askelista muodostui tarina.

Yksilöiden välistä etäisyyttä kurottiin umpeen välillä ihan kirjaimellisesti kerimällä tanssijoita yhdistäviä naruja lyhyemmiksi. Samalla esitysasut alkoivat muuttua: tanssijoiden esiintymisasujen musta, pitkähihainen yläosa riisuttiin pois ja takkien alta paljastuivat hihattomat valkoiset paidat.

Sitä seurasi arvoituksellinen jakso, jossa tanssijat kävelivät pitkän, koko näyttämön ylittävän narun ohjaamina näyttämön poikki vasemmalta oikealle palatakseen sitten tuon nuoran ohjaamina näyttämön vasemmasta takakulmasta kohti näyttämön oikeaa etukulmaa.

Samalla tanssijoiden esiintymisasut muuttuivat kokovalkoisiksi ja esitys huipentui kolmen parin yhtä aikaa tanssimiin duettoihin. Esityksen alun tummanpuhuva etäisyys muuttui iholle meneväksi läheisyydeksi ja lämmöksi.

Matching Steps -teoksen ideat ovat kypsyneet Knifin mielessä pitkään. Käsiohjelmassa hän kertoo, että Reichin musiikista hän kiinnostui jo opiskeluaikana. Ajatuksia ovat varmasti ruokkineet myös Teatterikorkeakoulussa tuolloin opettajana toimineen koreografi Anzu Furukawan käyttämät poikkeukselliset metodit.

”Ensimmäinen kohtaamiseni Steve Reichin minimalistisen klassikon Clapping Musicin kanssa tapahtui opiskellessani Helsingin Teatterikorkeakoulussa. Japanilainen koreografi Anzu Furukawa oli saanut vuonna 1998 tehtäväkseen luoda paikkasidonnaisen teoksen meille toisen ja kolmannen vuoden opiskelijoille,” Knif kirjoittaa käsiohjelmassa.

Teos oli hänen mukaansa tarkoitus esittää Masa Yardsin valtavassa telakkahallissa Punavuoressa, lähellä Laivurinkadun tanssitaiteen laitosta.

”Masa Yards -niminen teos perustui Clapping Music -kappaleeseen ja Anzun konstikkaisiin improvisaatiomenetelmiin. Kohtaaminen eksentrisen koreografin ja näennäisen yksinkertaisen musiikin kanssa ei ollut kivuton, mutta se teki vahvan vaikutuksen minuun nuorena tanssijana”, Knif jatkaa.

Knifin mukaan koreografin kunnianhimoinen visio, että tanssijat taputtaisivat teoksen kokonaisuudessaan partituurin mukaisesti samalla kun he tanssivat, ei tuolloin vielä toteutunut.

Matching Steps, koreografia, konsepti Carl Knif Tanssijat Jonna Aaltonen, Olli Lautiola, Riku Lehtopolku, Saara Töyrylä, Terhi Vaimala, Eero Vesterinen Lavastus, valosuunnittelu Jukka Huitila Äänisuunnittelu Janne Hast Pukusuunnittelu Ervin Latimer Kangassuunnittelu Yoon Kim Ompelija Nina Ukkonen Tuotanto Carl Knif Company Kuvat Cata Portin Tuki Taiteen edistämiskeskus, Helsingin kaupunki, Konstsamfundet, Ruotsin kulttuurirahasto, William Thurings stiftelse

Tampereen Teatterin syyskausi jatkui toisella täysosumalla – Niskavuoren nuori emäntä oli hienosti ajateltua ja upeasti toteutettua teatteria

Ohjaaja Antti Mikkolan tulkinta Hella Wuolijoen rakastetusta klassikosta oli ajatuksia herättävä. Teppo Järvisen lavastus antoi vaikuttavat puitteet hienolle näyttelijäntyölle. Niina Alitalo oli käyttänyt näytelmän koskettavassa äänimaisemassa muiden muassa Kaija Saariahon musiikkia.

*Ensimmäisessä jaksossa kuollut Niskavuoren vanhaemäntä Tuija Vuolle tuli yksin näyttämölle toisen jakson alussa selässään tuohesta punotut enkelinsiivet. Kuva © Teppo Järvinen*

Hela Wuolijoen Niskavuoren nuori emäntä on loisteliaasti kirjoitettu suomalainen melodraama. Siinä tunnemyrskyä on kehystetty terävänäköisellä yhteiskuntakritiikillä. Ei siis ihme, että se ja sarjan muut näytelmät ovat klassikkoja, joihin teatterin tekijät palaavat yhä uudestaan. Tampereen Teatterin Niskavuoren nuori emäntä oli taidokasta työtä, hienoa teatteria. Kaikki näytelmän elementit olivat ensi-illassa kohdallaan.

Tällä kertaa näytelmän kaikkein pysäyttävimmän kohtauksen ohjaaja Antti Mikkola oli sijoittanut näytelmän loppuun. Kohtauksessa Niskavuoren vanhaa emäntää näytellyt Tuija Vuolle tuli yksin näyttämölle. Hän otti käteensä omenan, puraisi siitä palan ja heitti sitten sen pois kädestään.

Meidän yhteiskunnassamme piilevän naisten väheksynnän ja suoranaisen naisvihan juuret ovat syvällä meidän kristillisessä kulttuurissamme. Useimpien naisten on varmaan helppo samaistua näytelmän Loviisan rooliin, jonka Annuska Hannula tulkitsi suurenoisella tavalla. Vain kova tahto vie naisen läpi harmaan kiven.

Mikkolan mukaan näytelmä kuvaa hämäläisten talonpoikien ja -tyttärien sielunmaisemaa tavalla, joka resonoi yhä. ”Me tunnemme ja tunnistamme heidät kaikki omista perheistämme ja sukujemme historiasta.” Jos hänen otaksuma pitää paikkansa, se kertoo jotain hyvää meistä suomalaisista. Ehkä näin myös on, ainakin meidän sodan jälkeen syntyneiden, äitiemme kasvattamien mammanpokien kohdalla.

En ole kuitenkaan vakuuttunut siitä, että tuo kiteytys kuvaisi kovin hyvin tämän päivän sosiaalista ja yhteiskunnallista todellisuutta. Myös Mikkolalla on ehkä olut tässä suhteessa omat epäilynsä. Ensimmäisessä jaksossa kuollut Niskavuoren vanhaemäntä Vuolle tuli yksin näyttämölle toisen jakson alussa selässään tuohesta punotut enkelinsiivet. Hän kokeili äänellään edessään olleen mikrofonin toimivuutta ja viritti sen sitten niin ylös kuin säätövarat sallivat.

Sen jälkeen näyttämölle marssi Juhanin roolin näytellyt Jussi-Pekka Parviainen, joka kurotti kohti korkealla keikkuvaa mikrofonia ja huusi keuhkojensa täydeltä nimen Niskavuori! Kohtaus oli paitsi hauska, myös ajatuksia herättävä.

Yhdysvalloissa kristillinen oikeisto on laittanut kyseenlaiseksi jopa naisten äänioikeuden. Presidentti Donald Trumpin kabinettiin kuuluva puolustusministeri Pete Hegseth on jakanut sosiaalisessa mediassa videon, jossa evankelikaalisen herätysliikkeen pastori kertoo kantanaan, ettei naisten pitäisi saada äänestää. Väinö Linnan Lahtista mukaillen, ne yhdet kohjot sillä Amerikassa ovat lähteneet liikkeelle ja meidän nilkit painaa kohta perässä. Jokainen sosiaalista mediaa seuraava tietää, että näitä misogynian matkasaarnaajia riittää nyt myös ihan omasta takaa pilvin pimein.

Kuvassa etualalla Annuska Hannula ja Jussi-Pekka Parviainen, taustalla Matti Hakulinen, Katriina Lilienkampf, Ville Mikkonen, Elina Rintala, Mari Turunen, Jukka Leisti, Toni Harjajärvi ja Eeva Hakulinen. Kuva © Teppo Järvinen

Niskavuori-näytelmät ovat epäilemättä kirjoittajansa näköisiä. Niiden keskeisiä roolihahmoja ovat voimakastahtoiset naiset, eikä Hella Wuolijoen näytelmäsarjan kolmas näytelmä Niskavuoren nuori emäntä ole poikkeus tästä säännöstä. Niskavuoren taloon naitu Loviisa taistelee sääty-yhteiskunnan oloissa omista oikeuksistaan ja päätösvallastaan talon asioihin. Näytelmän dialogista selvisi, ettei Loviisa osannut lukea, vaikka oli syntynyt rikkaan talollisen tyttärenä. Valistunut katsoa saattoi myös muistaa, että vasta vuonna 1930 aviovaimot vapautuivat miestensä holhouksesta ja saivat oikeuden omaan omaisuuteensa.

Näytelmän meijerska Malviina (Pia Piltz) taisteli oikeuksistaan Loviisaakin heikommista lähtökohdista. Piiat ja rengit joutuivat elämään Suomen suuriruhtinaskunnassa eräänlaisessa palkkaorjuudessa. Palvelussopimus piti tehdä pestuumarkkinoilla vuodeksi. Tässä tarinassa Niskavuoren isännillä oli tapana panna myös piikojaan ja Jussilla oli isännänvalta pitää rakastajattarensa talossa. Kesken sopimuskauden palveluksesta lähteneet piiat palautettiin työpaikalleen poliisin toimesta tai vaihtoehtoisesti tuomittiin vankeuteen irtolaisuudesta.

Vuonna 1940 kantaesitetty Niskavuoren nuori emäntä on tunteiden tasolla tavallaan rinnakkaisteos sarjan vuonna 1936 aloittaneelle näytelmälle Niskavuoren naiset. Ensiksi mainitussa Niskavuoren nuori isäntä Juhani rakastuu ja saattaa raskaaksi talon piian Malviinan, mutta nai säätynsä mukaisesti rikkaan talon tyttären Loviisan, koska tarvitsee rahaa sisarosuuksien lunastamiseen. Niskavuoren naisissa Loviisan poika Aarne rakastuu kylän koulun nuoreen opettajanaan Ilonaan ja jättää vaimonsa Martan.

Wuolijoen näytelmät ovat aidosti moniäänisiä ja teatterissa tekstin niiden hieno moniäänisyys vain voimistuu. Niskavuoren nuoressa emännässä rakkaudessa petetyn Loviisan näkökulma korostuu, Niskavuoren naisissa avionrikkoja Ilonan tunteet nousevat etualalle. Hella Wuolijoen oma avioliitto Sulo Wuolijoen kanssa kesti vain viisi vuotta. En ole toistaiseksi ehtinyt lukea Wuolijoen tyttären pojan Erkki Tuomiojan Hella Wuolijoesta ja hänen sisarestaan Salme Pekkalasta kirjoittamaa kirjaa Häivähdys punaista. Lienee kuitenkin lupa olettaa, että kahden voimakkaan tahtoihmisen, Sulo ja Hella Wuolijoen liitto oli myrskyisä.

Hella Wuolijoen näytelmissä oman tahtonsa yhteisön tahdon edelle asettava nainen saavuttaa tavoitteensa, mutta maksaa menestyksestä myös kovan hinnan. Kuvassa Loviisan roolin näytellyt Annuska Hannula. Kuva © Teppo Järvinen

Wuolijoki on kirjoittanut näytelmiinsä vaikuttavia naisrooleja. Hannulan ja Piltzin ohella tähän tilaisuuteen olivat tarttuneet Tampereen ensi-illassa Eeva Hakulinen Hetan roolissa, Katariina Lilienkampf Kustaavan roolissa ja tietenkin Vuolle Niskavuoren vanhan emännän roolissa. Niskavuoren sukutalon ohella myös nämä roolit tuntuvat periytyvän näyttelijäsukupolvelta toiselle. Käsiohjelasta löytyy Outi Suorannan kirjoittamassa haastattelu, jossa Hannula, Hakulinen ja Vuolle kertovat rooleistaan. Kannattaa lukea.

Suomalaisella mielenmaisemalla on puiset kehykset. Mikko Roiha kehysti Lahden kaupunginteatterin Niskavuoden Hetassa näyttämön vanerilla. Järvinen on käyttänyt Tampereen Teatterissa höyläämätöntä lautaa. Todellisena neronleimauksena pidin Järvisen ideaa rakentaa Niskavuoren talo jostakin ikkunalasin tavoin läpinäkyvästä materiaalista. Se palveli samaa tarkoitusta kuin Mikkolan ratkaisu, jossa kohtauksissa oli mukana varjoon jäävä joukko näyttelijöitä, eräänlainen antiikin teatterin kuoro – kaikki tietävä ja näkevä silmä. Viime vuosisadan alun kyläyhteisössä mikään ei jäänyt vain kahden ihmisen salaisuudeksi.

Katsojan kannalta hyvin palkitsevaa oli myös Niina Alitalon, Harri Hauta-ahon ja Jan-Mikael Träskelinin suunnittelema näytelmän äänimaisema. Alitalo oli säveltänyt ensemblelle omaa musiikkia ja siinä kuultiin sitaatteja myös kansansävelmistä ja Kaija Saariahon teoksesta Nuits, Adieux.

Niskavuoren nuori emäntä, käsikirjoitus Hella Wuolijoki, ohjaus Antti Mikkola, lavastussuunnittelu Teppo Järvinen, pukusuunnittelu Jaana Aro, valosuunnittelu Tiiti Hynninen, äänissuunnittelu Harri Hauta-aho, Jan-Mikael Träskelin, ensemblen äänisuunnittelu Niina Alitalo, kampausten ja maskien suunnittelu Riina Vänttinen, rooleissa Annuska Hannula, Tuija Vuolle, Jussi-Pekka Parviainen, Eeva Hakulinen, Katriina Lilienkampf, Toni Harjajärvi, Pia Plitz, Erika Rintala, Matti Hakulinen, Mari Turunen, Jukka Leisti, Ville Mikkonen

Tampereen Teatterin Oliver Twist on tyylikäs tulkinta Dickensin klassikosta

Tampereen Teatterin Oliver Twist on hykerryttävän hauskasti toteutettua ja sellaisena hyvin viihdyttävää teatteria. Ensi-illassa teatteriesityksen kaikki osatekijät olivat kohdallaan. Näyttävä lavastus ja napakka ohjaus antoivat puitteet upealle näyttelijäntyölle. Tampereen Teatterissa on nyt henki päällä.

Lasse Viitamäen elekieli ja ilmeet olivat hykerryttävän hauskaa seurattavaa ja yksi tämän hulluttelun kohokohdista oli kohtaus, jossa näytelmän rouva Corney kihlauksen kunniaksi vaihtoi suudelman köyhäintalon ylivahtimestari herra Bumblen roolia näytelleen Arttu Ratisen kanssa. kuva © Heikki Järvinen

Ohjaaja Hilkka-Liisa Iivanainen on johtanut orkesteriaan hänen ylhäisyytensä William Shakespearen hengessä. Tyylilajiksi oli valittu koominen liioittelu. Luultavasti se on vaikeinta, mitä näyttämöllä ylipäätään voi yrittää tehdä. Nyt produktion viisi näyttelijää onnistuivat useissa rooleissaan lähes täydellisesti. Katsojana piti ensin hetki jännittää, miten tässä käy? Sen jälkeen saattoi rentoutua ja vain nauttia loistavista tulkinnoista.

Esityksen alussa ja lopussa käytetiin vuorosanoissa runomittaa. Ehtaa Shakespearea oli tietenkin myös se, että miehet näyttelivät myös naisrooleja. Pitkänhuiskea Lasse Viitamäki oli tässä urheilutermein aivan pitelemätön köyhäintalon emännöitsijän rouva Corneyn ja herra Brownlow’n kodinhoitaja Bedwinin rooleissa. Viitamäen elekieli ja ilmeet olivat hykerryttävän hauskaa seurattavaa ja yksi tämän hulluttelun kohokohdista oli kohtaus, jossa näytelmän rouva Corney kihlauksen kunniaksi vaihtoi suudelman köyhäintalon ylivahtimestari herra Bumblen roolia näytelleen Arttu Ratisen kanssa.

Oliver Twistin roolin ensi-illassa näytteli Arttu Soilumo. Viitamäki, Ratinen, Elisa Piispanen ja Tommi Raitalehto tekivät kukin neljästä viiteen roolia nokkaa kohti. Erilaisia rooleja näille neljälle kertyi yhteensä 18 ja näyttelijöiden taituruudesta kertoi jotakin se, että jokainen näyttämön roolihahmoista tuntui omanlaiseltaan.

Tukea tämä upea näyttelijätyö ja ällistyttävät vaihdot roolihahmosta toiseen saivat Mikko Saastamoisen suunnittelemista rooliasuista ja näyttävästä ja hyvin toimivasta lavastuksesta. Teatterin omaksi salaisuudeksi jää se, miten salamannopeat rooliasun vaihdot ylipäätään oli tehty mahdollisiksi. Itse esitys seurasi Iivanaisen ohjauksessa tarinan draaman kaarta horjahtelematta. Todella taidokasta työtä ensembleltä.

Näytelmän tarina perustuu Charles Dickensin rakastettuun romaaniin. Suomenkielisen näytelmän tarinasta on kirjoittanut Aila Lavaste. Iivanainen on omassa sovituksessaan korostanut hienosti näytelmän karnevalistista runsautta tavalla, joka oli teatteria omimmillaan. Monet hauskat oivallukset korostivat illuusiota siitä, että nyt on lähdetty tekemään teatteria oikein suurella joukolla.

Silkkaa teatterin taikuutta oli esimerkiksi kohtaus, herra Brownlow’n kodinhoitajaa Dawkinsia ei näytellyt vain Viitamäki, vaan kohtauksessa olivat mukana myös Ratinen ja Piispanen kaikki kolme täsmälleen samanlaisiin peruukkeihin ja rooliasuihin pukeutuneina. Kohaus oli niin kutkuttavan hauska, että se sai epäilemään omien silmien todistusta. Vaikka käsiohjelmasta saattoi jo etukäteen lukea, että näytelmässä on mukana vain viisi näyttelijää, varmasti moni muukin katsoja ohellani hätkähti, kun loppukumarruksiin todella tuli vain viisi näyttelijää.

Tavallaan myös Soilumolla oli esityksessä kaksi roolia. Näytelmän päättäneessä, runomittaan kirjoitetussa loppupuheenvuorossa hän muuttui Oliver Twististä kiertelevän teatteriseurueen näyttelijäksi, joka vetosi yleisön hyväntahtoisuuteen. Viittaus oli selvä. Shakespearen aikana, 1500-luvulla teatteritaiteen traditioita pitivät yllä kiertelevät teatteriseurueet. Vuonna 1599 Lontoossa avattu pysyvä esityspaikka, Globe-teatteri oli tuolloin jotakin uutta ja mullistavaa alalla.

*Viisi näyttelijää ja 20 eri roolia. Kuvassa vasemmalta oikealle Elisa Piispanen, Arttu Ratinen, Lasse Viitamäki, Arttu Soilumo, ja Tommi Raitolehto. Kuva © Heikki Järvinen*

Juuri näistä teatteritaiteen juurista lähti myös Tampereen Teatterin esityksen hieno komiikka. Vallanpitäjien liian suorasukaisesta arvostelusta saattoi vielä pari vuosisataa sitten joutua itse hirsipuuhun varkaiden ja murhamiesten seuraksi. Vielä 1700-luvun Euroopassa oli tavallista, että kuolemaan tuomittiin ihmisiä myös varkaudesta.

Myöskään maksavaa yleisöä ei tietenkään sopinut loukata liian suorasukaisesti.

Dickensin kirjat ovat Viktorian ajan Englannista kirjoitettua satiiria, jolla hän kuvasi aikansa tapoja ja niihin liittyviä asenteita. Dickensin myötätunto oli selvästi köyhien ja sorrettujen puolella ja hän pilkkasi parodian keinoin oman aikansa yläluokkaa. Oliver Twist on aikuisten satu, jossa jalo nuorukainen raivaa tiensä ryysyistä rikkauksiin. Täysin vapaa ei Dickenskään ollut oman aikansa luokkayhteiskunnan kahleista. Oliverin sosiaalisen nousun tärkein avain ei lopulta ole hänen oma toimintansa, vaan syntyperä.

Dickensin tekstit ovat kuluneet teatterintekijöiden hyppysissä. Lionel Bartin käsikirjoittamaa, säveltämää ja sanoittamaa musikaalia Oliver, joka kantaesitettiin Lontoon West Endissä 1960, esitetään edelleen muun muassa Lontoon Gielgud-teatterissa. Carol Reedin musikaalin pohjalta ohjaama elokuva Oliver! vuodelta 1968 keräsi aikoinaan peräti viisi Oscaria.

Viktorian ajan Englannin ankeisiin oloihin me pääsimme tutustumaan heti näytelmän alussa. Orpokodissa kuollut lapsi laitettiin arkkuun ja ainoan puheen piti kuoleman johdosta ylivahtimestari Bumble, joka moitti emännöitsijä Corneytä siitä, että lapsen arkkuun oli käytetty liian hyvälaatuista puuta.

Seuraavassa kohtauksessa Oliver pyysi itselleen lisää keittoa. Kohta selvisi, että Oliver puhui koko porukana, kaikkien orpokodin lasten puolesta. Kapinoinnista suuttunut Bumble myi Oliverin nuohooja Gamfiedille (Raitolehto). Kaksikon kinastellessa hinnasta, Gamfield perustelee omaa korkeaa hintapyyntöään sillä, että Bumblen hänelle myyvät lapset kuolevat hänen hommissaan aivan liian nopeasti. Heidän hautaamisestaan tulee pelkkää tappiota.

Oliver otti jalat alleen ja näin myös kävi myös Tampereen Teatterin ensemblelle Iivanaisen ohjukselle – se eteni hengästyttävällä vauhdilla.

Silkkaa teatterin taikuutta oli esimerkiksi kohtaus, herra Brownlow’n kodinhoitajaa Bedwiniä ei näytellyt vain Lasse Viitamäki, vaan kohtauksessa olivat mukana myös Arttu Ratinen ja Elisa Piispanen kaikki kolme täsmälleen samanlaisiin peruukkeihin ja rooliasuihin pukeutuneina. Kuva © Heikki Järvinen

Suomessa näytelmän tapahtumille tarvitse hakea vertailukohtaa 1800-luvun Britanniasta. Meillä noudatettiin Ruotsin vallan aikana säädetty lakia orpolasten huutokaupasta aina vuoteen 1923 asti, jolloin säädettiin köyhäinhoitolaki. Lasten huutokauppaaminen talollisille halvaksi työvoimaksi jatkui kuitenkin vielä 1930-luvulle asti. Viimeinen varmuudella pidetty huutokauppa järjestettiin Suomessa vuonna 1935.

Oliver Twist, Tampereen Teatterin ensi-ilta Frenckell-näyttämöllä 10.9.2025, Aila Lavasteen näytelmä perustuu Charles Dickensin romaaniin, sovitus ja ohjaus Hilkka-Liisa Iivanainen, lavastus ja pukusuunnittelu Mikko Saastamoinen, valosuunnittelu Raimo Salmi, äänisuunnittelu ja sävellys Antti Puumalainen, koreografia Chris Whittaker, kampausten ja maskien suunnittelu Kirsi Rintala, rooleissa Arttu Soilumo, Elisa Piispanen, Arttu Ratinen, Lasse Viitamäki, Tommi Raitolehto

Traaginen painirunoelma yhdelle naisruumiille

Teatteri Takomon AntiG nousi kehään taistelemaan vapaapainiotteilla naisten itsemääräämisoikeuden puolesta. Hanna Raiskinmäen tulkinta oli voimakas, jopa vimmainen. Hän oli tragedian taipumaton taistelija Antigone.

*Näytelmän AntiG:n (Hanna Raiskinmäki) kamppailu showpainijoiden narukehässä alkoi kohtauksella, jossa hän vie veljensä ruumiin hautaan. Kuva © Mitro Härkönen*

Antiikin Kreikan tragediat ovat yhä pysyvä haaste tämän päivän teatterintekijöille. Teatteri Takomon AntiG-monologinäytelmässä Hanna Raiskinmäki nousi kehään ihan kirjaimellisesti. Pauliina Hulkon dramatisointi ja ohjaus perustuivat Sofokleen tragediaan Antigone, jota Marguerite Yourcenarin proosaruno Antigone eli valinta kommentoi.

Kulttuuriantropologit ovat ajoittaneet Sofokleen näytelmän vuoteen 441 ennen ajanlaskun alkua. Yourcenar kirjoitti runoelmansa vuonna 1935. Teatteri Takomossa tämä kuolemantuomion uhan alla omaa itsemääräämisoikeuttaan puolustavan naisen tarina on saanut vuonna 2025 nimen.

Raiskinmäen tulkinta tästä myyttisestä hahmosta oli voimakas, suorastaan vimmainen. Rooli ei ollut pelkkää sanallista hengenpaloa, vaan tarinan AntiG puolusti valintojaan ja oikeuksiaan narukehässä vapaapainin otteilla.

Presidentti Donald Trumpin kabinettiin kuuluva puolustusministeri Pete Hegseth on jakanut sosiaalisessa mediassa videon, jossa evankelikaalisen herätysliikkeen pastori kertoo kantanaan, ettei naisten pitäisi saada äänestää. Maailmalla voimistuvat liikkeet, joiden päämääränä on rajoittaa myös naisten oikeutta omaan kehoon. Liikkeellä eivät ole vain perinteiset abortin vastustajat, vaan myös alhaisesta syntyvyydestä huolestuneet, erilaisiin salaliittoteorioihin tukeutuvat, voimistuvat äärinationalistiset liikkeet.

Kysymys on viime kädessä pakottamisesta – henkisestä ja fyysisestä väkivallasta. Hulkon mukaan Antigone-myytille löytyy järkyttävän paljon kosketuspintaa vuoden 2025 maailmantilanteesta, jossa traagisen maailmankuvan ja valtansa huumaamat valtionjohtajat kääntävät historian kulkua ja jossa naisiin kohdistuva väkivalta on noussut uuteen loistoon. AntiG ruumiillistaa näytelmänä vaikeasti haltuun otettavan nykytilanteen herättämiä tunteita ja affekteja.

Antiikin myytit elävät omaa elämäänsä teatterin ohella myös muun muassa psykologian ja psykiatrian teorioissa ja oppikirjoissa. Sofokles, Aiskhylos ja Euripides edustavat antiikin Kreikan teatterin huippukauden näytelmäkirjailijoita. Heidän teostensa ajattomuus kertoo siitä, ettei ihminen lajina ole muuttunut viimeksi kuluneiden reilun kahden tuhannen vuoden aikana. Lajille tyypilliset käyttäytymismallit ovat pysyneet entisellään, eivätkä viime vuosikymmenten tai edes vuosisatojen aikana kehittyneet eettiset ja filosofiset edistysaskeleet ja niihin perustuvat yhteiskunnalliset rakenteet ole välttämättä pysyviä.

Niiden puolesta on jatkuvasti kamppailtava!

Hulkon mukaan tämä todellisuus iski teatteriin produktion käynnistyessä. Ensin tuli pandemia, sitten sota lähelle meitä: ”Vaikka esityksen perusmateriaalit ovatkin pysyneet samoina, niin nyt koettava esitys ei ole tragedian dekonstruktio vaan tragedia,” Hulkko kirjoittaa käsiohjelmassa.

Showpainissa Hanna Raiskinmäki käytti Lucha Libre -naamiota. Lucha Libre on espanjaa ja tarkoittaa säännöistä vapaata taistelua. Naamioiden käyttö on yleistä meksikolaisten showpainijoiden otteluissa. Kuva © Mitro Härkönen

Esitys on siten pitkän kypsyttelyn tulos. Hulkon mukaan harjoitukset aloitettiin vuonna 2020 ja ensi-illan piti koittaa vuotta myöhemmin. Siinä välissä koronaepidemia sulki teattereiden ovet ja produktiot kasaantuivat ja siirtyivät, osa hamaan tulevaisuuteen.

Jos vielä olisi elävien kirjoissa, perussuomalaisten listalta eduskuntaan vuonna 2003 valittu Tony Halme olisi varmasti ihmeissään siitä, miten hänen entisestä leipälajistaan, showpainista, on tullut inspiraation lähde teatterin tekijöille. Ei liene sattuma, että showpaini on valjastettu teatteri-ilmaisun välineeksi tänä syksynä ainakin Espoon Teatterin hienossa Erakhne-näytelmässä ja Teatteri Takomon AntiG:ssä.

Näytelmän käsiohjelmasta löytyy myös teatteritaiteen professori Hulkon selitys tälle innolle. Esityksen alkuperäiset materiaalit olivat hänen mukaansa showpaini, afroamerikkalainen juurimusiikki ja tietenkin Sofokleen tragedia Antigone lukemattomine tulkintoineen. Käsiohjelmassa Hulkko kertoo saaneensa kosketuksen showpainin maailmaan ensin asiaan perehtyneen näyttelijä Arttu Kurttilan ja myöhemmin showpainijan ja showpaininopettajan Mikko Shemeikan opastuksella.

Antiikin teatterissa ei ollut taustakuoroa, vaan kuoro asemoitiin teatterissa eteen, katsojien ja näyttelijöiden väliin. AntiG:ssä lauloi ja vei omalta osaltaan tarinaa eteenpäin Onni Pirkolan yhden miehen kuoro. Tämän amfiteatterin äänekkäänä, mutta näkymättömänä holvikattona soi Sami Niemisen uruilla soittama afroamerikkalainen musiikki. Äänimaisema sopi näytelmän traagiseen tematiikkaan. Musiikki edusti Afrikasta Amerikkaan orjina vietyjen ihmisten ja heidän jälkeläistensä luomaa kulttuuria.

Jo antiikin teatterissa näkyi teatteritaiteelle tyypillinen kerrostuneisuus. Sofokles ja muut oman aikansa mestarit eivät keksineet tarinoitaan täysin omasta päästään, vaan niiden pohjalla olivat ikivanhat, suusanallisesti sukupolvelta toiselle siirtyneet myytit. Antigone oli tavallaan jatko-osa Oidipus-myyttiin perustuvalle Sofokleen näytelmälle Kuningas Oidipus.

Oidipus tappoi tietämättään isänsä ja nai äitinsä. Antigone oli yksi tästä epäsovinnaisesta liitosta syntyneistä lapsista. Antigone halusi haudata vastoin Theban kuningas Kreonin tahtoa taistelussa kaatuneen veljensä Polyneikesin ruumiin. Tästä mustaan muoviin käärityn ”ruumiin” hautaamisesta myös Takomon AntiG:n hurja kamppailu showpainijoiden narukehässä alkoi. (Hulkko käyttää käsiohjelmassa kaupungista nimeä Teeba, joka on suora käännös kreikan sanasta Thēbai).

*Näytelmä alkoi Marguerite Yourcenarin proosarunolla, joka ohjaaja Pauliina Hulkon mukaan kommentoi Sofokleen näytelmää. Kuvassa taustalla Sami Nieminen ja Onni Pirkola. Kuva © Mitro Härkönen*

Antigone ja hänen sisarensa syntyivät sukurutsaisesta liitosta. Näytelmä on siten tragedia toiseudesta ja tarina veljessodasta. Polyneikes taistelee tarinassa Thebaan hyökänneiden kreikkalaisten joukoissa ja hänen veljensä Eteokles kaupunkia puolustavien Korintin kuningas Kreonin joukoissa. Veljekset tappavat toisensa taistelussa. Eteokles haudataan sankarille kuuluvin kunnianosoituksin, mutta Polyneikesin ruumis jätetään Kreonin määräyksestä taistelukentälle petojen revittäväksi. Kiellon rikkojaa kuningas uhkaa kuolemanrangaistuksella.

Loppuratkaisun perusteella antiikin Kreikan teatterissa mentiin traagisissa käänteissä päätyyn asti. Kreon määrää hänen käskyään uhmanneen Antigonen haudattavaksi luolaan elävältä. Antigoneen rakastunut Kreonin poika Haimon yrittää turhaan saada isänsä mielen muuttumaan. Antigone tekee itsemurhan ja Haimon seuraa häntä kuolemaan. Lopuksi myös Kreonin puoliso ja Haimonin äiti Eurydike sekoaa poikansa kuolemasta ja tappaa itsensä.

AntiG – traaginen painirunoelma yhdelle naisruumiille, Teatteri Takomon esitys 7.9.2025, dramaturgia ja ohjaus Pauliina Hulkko, näyttämöllä Hanna Raiskinmäki, Sami Nieminen, Onni Pirkola, sävellys Pauliina Hulkko, Sami Nieminen, Onni Pirkola, valosuunnittelu ja visualisointi Mikko Hynninen, äänisuunnittelu Onni Pirkola, showpainikouluttaja Mikko Shemeikka, juliste Jaakko Pietiläinen, tuotanto Elina Ruoho-Kurola.

Rahoittajat SKR, Tampereen yliopiston Teatteritaiteen tutkinto-ohjelma (Näty), Huberin säätiö, Helsingin kaupunki.

Arakhnen kangaspuissa kudottiin karu, mutta vaikuttava gobeliinikuva maailman tilasta

Espoon Teatterin Arakhne oli teatteria, josta jäi tämän kirjoittajan tajuntaan ehkä pysyvä jälki. Aika näyttää, miten tämä vaikuttava teos alkaa elää omassa mielessäni. Tällaista taide kiinnostavimmillaan on.

Gobeliineja kudottiin kilpaa Espoon Teatterin näyttämöllä energiajuoman voimalla. Esityksen lavastus, valot, video ja muu rekvisiitta edustivat Erno Aaltosen funktionaalista teatteritaidetta. Näyttämöllä Leena Uotinen, selin Seidi Haarla ja oikealla Karim Rapatti. Kuva © Darina Rodionova

Ne ajattelun työkalut, joilla koettua taide-elämystä tavallisesti tulee analysoitua, tuntuivat esityksen aikana ja tuntuvat yhä tylsiltä. Espoon Teatterin taiteellinen johtaja Jussi Sorjonen kuvaa näytelmän käsikirjoittajaa Sinna Virtasta yhdeksi Suomen omaleimaisimmista taiteilijoista ja on epäilemättä oikeassa.

Teatterin omassa humoristisessa sloganissa esitystä kuvataan eeppiseksi taisteluksi kangaspuissa. Omassa myyntipuheessaan Sorjonen kuvaa Virtasta taiteilijaksi, jolla on ainutlaatuinen kyky yhdistellä elementtejä, joiden yhteensovittaminen tuntuu epätodennäköiseltä. Arakhnessa näitä elementtejä ovat Sorjosen mukaan showpaini, gobeliinin kudonta ja hämähäkit.

Nimensä näytelmä on saanut antiikin Kreikan mytologiasta. Myytti kertoo nuoresta kutojatytöstä Arakhnesta, jonka Kreikan jumaliin kuuluva Athene haastaa kilpailuun gobeliinien kutomisessa. Arakhne voittaa kilpailun, ja häviöstään suuttunut sotataidon, tiedon ja viisauden jumalatar Athene muuttaa hänet hämähäkiksi. Hämähäkit olivat siten tämän näytelmän kontekstissa osa meidän kulttuuriamme siinä missä käsin kudotut gobeliinit ja showpainikin.

Esityksen kangaspuut, joilla Leena Uotila, Karim Rapatti ja Seidi Haarla kutoivat näyttämöllä kilpaa, on käsiohjelman mukaan valmistettu Suomessa. Samalla ne edustivat vanhaa ja ainakin aikanaan globaalia teknologiaa, jonka varaan muun muassa Intian aseettoman itsenäisyystaistelun johtaja Mahatma Gandhi visioissaan rakensi vielä 1950-luvulla maansa tulevaisuutta.

Hyvä taide karttaa määrittelyjä. Sen sisältöä ei voi tyhjentävästi purkaa osiin tai selittää. Näytelmänä Arakhne oli juuri tällaista taidetta. Näyttämöllä konkreettinen ja käsitteellinen, arkinen ja juhlava resonoi keskenään värisyttävällä tavalla.

Leena Uotila näytteli kahdessa bravuurissaan ensin voimakasta totuudenjälkeisen ajan poliitikon prototyyppiä ja sitten haurasta vanhusta, joka osasi yhä kertoa antiikin runollisen tarinan Arakhnen myytistä. Kuva © Darina Rodionova

Virtanen on viime vuosina työskennellyt muiden muassa Kansallisoopperassa ja Viirus-teatterin kanssa. Uusin hänen konseptiinsa, käsikirjotukseensa, ohjaukseensa ja dramaturgiaansa perustuva teos on Viirus-teatterin Swell, jota esitettiin elokuussa Veijarivuoren uimarannalla Lauttasaaressa. Suomen ehkä kiinnostavinta teatteria tekevä ruotsin kielellä tavallisesti näyttelevä Viirus on jäänyt myös tämän kirjoittajalta pahasti varjoon. Kokeellisesta Swell-näytelmästä teatteri järjesti kaksi ruotsinkilistä ja kasi suomenkilistä näytöstä.

Lokakuussa 2016 Ryhmäteatteri kantaesitti hänen kirjoittamansa näytelmän Farmi – Orwellin eläinidylli. Konseptin muiksi tekijöiksi oli tuolloin käsiohjelmassa mainittu Linda Wallgren, Juha Hurme ja Henriikka Tavi. Helsingin Sanomiin näytelmästä kritiikin kirjoittanut Maria Säkö tiivisti näytelmän keskeisen aiheen kysymykseksi: miksi ihmiset haaveilevat helpoista vastauksista vaikeisiin kysymyksiin ja vajoavat nostalgiaan tulevaisuuden suunnittelemisen sijaan?

Ehkä Arakhnen ytimessä oli vastaus tuohon kysymykseen. Ainakin Leena Uotilan ensimmäinen bravuuri näytelmän alkupuolella tuki tällaista tulkintaa. Tekijöiden suurennuslasin alla oli se kummallinen todellisuus, jota me olemme tottuneet jo kutsumaan totuuden jälkeiseksi ajaksi.

Kohtauksessa Uotila oli jäänyt kiinni kilpailuvilpistä. Hän on piilottanut Rapatin kangaspuiden loimien sekaan partakoneenterän, josta tämä kanssakilpailija sai haavan sormeensa. Kiinni jäätyään Uotila ei tunnustanut, ja kun syyllisyyttä ei enää voinut kieltää, hän ei pyytänyt anteeksi. Katumusta hän osoitti pakon edessä pahoittelemalla yleisellä tasolla aiheuttamaansa mielipahaa. Sen jälkeen Uotila uhriutui pitkän kaavan mukaan.

Uotilan retoriikka oli meille tuttua tämän päivän politiikasta, ja me katsojat palkitsimme Uotilan vedon naurunremakalla.

Jatkossa Uotila ja Haarla opettivat totuudenjälkeisen ajan positiivisen uuskielen sääntöjä Rapatille. Yksinkertaisimmillaan temppu tehdään niin, että objektin ja subjektin paikkaa vaihdetaan lauseessa. Tämä uuskieli on meille itse asiassa tuttua jo vanhastaan uutisista. Suomessa autoilija ei koskaan aja jalankulkijan päälle suojatiellä, vaan jalankulkija jää suojatiellä auton alle. Haarlan ja Uotilan esimerkissä mies ei puukottanut naista, vaan veitsi tunkeutui naisen lihaan.

Vuonna 2015 dramaturgiksi valmistuneen Virtasen lähtökohtana ovat Wikipedian kirjoittajan mukaan perinpohjaiset kirjoitusprosessit. Teatterissa tällaiseen perinpohjaisuuteen kuuluu uutta luova yhteistyö näytelmän toteuttavan ensemblen kanssa. Arakhnessa tilaa oli ilmiselvästi jätetty myös improvisaatiolle. Käsiohjelmassa näytelmän kestoa ei ole määritelty, ja keskiviikon ennakkonäytöksessä esitysaika alittui selvästi arvioidusta.

Kohtaus, jossa Haarla tenttasi Rapatia tämän araknofobiasta ja Rapatin suvun sukujuhlista ja suvun keskuudessa vitsinä kulkevasta tarinasta, oli varmasti kirjoitettu. Eikä kohtauksessa esiintynyt hämähäkkikään ollut ihan sattumalta hypännyt Haarlan käden selkämykselle. Sen sijaan arkinen jutustelu ja lopulta myös vulgaareja sävyjä saanut kieli polveili välillä ihan omilla poluillaan. Siltä ainakin varsinkin Rapatin vihanpurkaus näytelmän loppupuolella, hurja intro, jossa ihmisen alapään elimiä ja ruumiinosia kuvaavat alatyyliset sanat iskivät raekuurona meidän katsojien korviin, oli hyvin spontaanin oloinen.

*Näytelmä huipentui korvia särkevässä äänimaisemassa käytyyn, strobovalojen tahdittamaan painiotteluun. Kuva © Darina Rodionova*

Aivan näytelmän alussa Rapatti rikkoi näyttämön neljännen seinän kysymällä lähellä istuneelta katsojalta, mitä kuuluu, ja kehumalla sitten tämän naisen hiuksia.

Torstain Helsingin Sanomien mielipideosastolla joku valitti siitä, että kehopositiivisuus on kuopattu vähin äänin ja lihavat ihmiset ovat joutuneet jälleen estottomien solvausten kohteeksi. Sama taitaa päteä meihin vanhuksiin. Rapatti antoi henkilöön menevän ikärasismin näkyä ja kuulua. Kohtaus pohjusti Uotilan toista upeaa vetoa. Tuossa kohtauksessa Uotila kertoi meille ulkomuistista hauraan vanhuksen verkkaisin elein ja horjuvalla äänellä Arakhnen tarinan.

Luku- ja kirjoitustaidon kadotessa myös kulttuuri, sellaisena kuin me vanhukset sen vielä tunnemme, harmaantuu, kuihtuu ja hapertuu. Näytelmän Haarlalla oli myös mielessään jo valmiina lyhyempi, iskevämpi ja paremmin 15 sekunnin TikTok-videoon sopiva versio tästä antiikin myytistä.

Näytelmän alussa tämän tarinan ottelijat astuivat näyttämölle hupullisten viittojen verhoamina. Nämä viitat ovat tuttuja nyrkkeilystä, ja ilmeisesti samanlaisia, omilla haastavilla tunnuksilla koristeltuja viittoja käyttävät myös showpainin painijat. En tunnistanut Tatu Nenosen kohtausta varten valitsemaa musiikkia, mutta sen jylhä poljento viritti meidät heti tiettyyn tunnelmaan.

Showpaini on käsikirjoitettua teatteria. Se on väkivaltaisen estradiviihteen lajityyppi, jossa ottelun koreografiasta ja lopputuloksesta on tavallisesti sovittu pienimpiä yksityiskohtia myöten. Aivan leikkiä se ei kuitenkaan ole, koska vakavia loukkaantumisia näissä karkeloissa sattuu alinomaa.

Näytelmä huipentui korvia särkevässä äänimaisemassa käytyyn, strobovalojen tahdittamaan painiotteluun. Painiotteissa epäilemättä noudatettiin näyttelijöiden työehtosopimuksessa määriteltyjä reunaehtoja, mutta symbolitasolla mistään sopuottelusta tai showpainista ei ollut kysymys.

Hämähäkit ovat yksi maapallon valtalajeista. Tähän mennessä tiede on tunnistanut 45 000 eri lajia. Todennäköisesti tunnistamatta on vielä toinen mokoma lajeja. Tunnistetut lajit on jaettu 112 heimoon ja 4000 sukuun. Suomessa esiintyy noin 650 hämähäkkilajia.

Chicagon yliopiston symbolista Tuomiopäivän kelloa siirrettiin viimeksi tämän vuoden tammikuussa. Tässä Bulletin of the Atomic Scientistin johtokunnan ylläpitämässä kellossa mitataan aikaa ihmiskunnalle. Tässä 24 askeleen, 24 tunnin mittakaavassa ihmisen pitkän tarinan päätös on nyt enää vain 89 sekunnin päässä. Meille ihmisille ominaista kaikkivoipaisuuden illuusiota edustaa kuitenkin ajatus, että me voimme ympäristömyrkyillämme ja atomiaseillamme tuhota kaiken elämän maapallolta. Ainakin hämähäkit ja torakat jatkavat elämäänsä vielä kauan sen jälkeen, kun meitä ei enää ole.

Tekstiä on korjattu siinä oleen virheen takia 6.9.2025. Wikipedian tiedot Sinna Virtasen taiteilijanurasta ovat vanhentuneet. Virtanen on työskennellyt viime vuosina käsikirjoittajana, ohjaajana ja dramaturgina muun muassa Viirus-teatterissa.

Arakhne, Espoon Teatterin ennakkonäytös 3.9.2025, ohjaaja ja näytelmä Sinna Virtanen, puvut ja kudonta Johanna Ulfsak, lavastus, valot, video, rekvisiitta Erno Aaltonen, äänisuunnittelu Tatu Nenonen, meikki Riikka Virtanen, käsikirjoitusdramaturgi Pauli Patinen, koreografia Marika Peura, näyttämöllä Leena Uotila, Karim Rapatti, Seidi Haarla, mainoskuvat Lina Jelanski, kangaspuut Toika Oy

Tälle näytelmälle viisi tähteä ja papukaijamerkki!

Helsingin Kaupunginteatterin Let’s Play Business on näytelmä kaikille meille, jotka olemme pelanneet työpaikallamme yhteisön nokkimisjärjestykseen liittyviä ihmissuhdepelejä. Let’s Play Business on näytelmä meille, jotka rakastamme teatteria. Se on näytelmä meille, joille sydämenpohjasta lähtevä, vapauttava nauru tekee elämästä ainakin hetkeksi mielekkään.

*Kaupunginteatterin musikaaleissa kunnostautunut Martti Manninen oli nyt aivan pitelemätön HX:n toimitusjohtaja Arttu Koskisen ja näyttelijä Martin rooleissa. Kuva © Otto-Ville Väätäinen*

Näytelmäkirjailija Juha Jokela on yhteisödynamiikan kuvaajana oikea velho, ja Let’s Play Business on hänen uransa uusin täysosuma – todellinen mestariteos. Meistä tulee ihmisiä yhteisön jäseninä, ja näiden yhteisöjen sosiaaliset pelit ovat hyvin monimutkaisia. Meillä jokaisella on monta roolia tässä teatterissa. Näitä pelejä ei pelata shakin säännöillä. Niissä kaikki säännöt ovat suhteellisia. Peli vaikeutuu pelaajien määrän kasvaessa ja muuttuu yhteisöjen väliseksi kilpailuksi, valtapeleiksi. Evoluutiobiologit elävät ainakin vielä siinä uskossa, että ihmisen aivot ovat turvonneet nykyisiin mittoihinsa juuri siksi, että nämä sosiaaliset pelit ovat niin tavattoman vaativia.

Eikä kysymys ole vain näistä alati vaihtuvista joukkuepeleistä, vaan me kamppailemme koko ajan myös sisäisten demoniemme kanssa. Käsiohjelmassa Juha Jokela kertoo, miten yhteistyö produktion parissa on sujunut näytelmäkirjailija Juha Jokelan kanssa.

Nämä kaksi Jokelan alter egoa astuivat näyttämölle näytelmän alussa, parrasvaloihin Wanda Dubiel ja tuon valon jättämään varjoon Jan-Cristian Söderholm. Tarkoitus oli aloittaa HX-nimisen yrityksen bisneksistä ja työntekijöistä kertova näytelmä. Dubiel oli tuota näytelmää esittävän ensemblen taiteellinen johtaja ja Söderholm produktion tuottaneen teatterin talouspäällikkö.

Dubielin avausrepliikki oli kuin suoraan Douglas Adamsin kirjasta Linnunradan käsikirja liftareille. Tämä nyt alkava näytelmä käsittelee kysymyksiä maailmankaikkeudesta, elämän tarkoituksesta ja kaikesta. Varjoon jäänyt kassanvartija Söderholm ei ilmeisesti ollut tyytyväinen.

Kaksikon kuiskuttelusta ei saanut selvää, mutta kohta kävi selväksi, että elämän tarkoitus on aivan liian suuri ja huonosti kaupaksi käyvä aihe teatterille. Helsingin seudulla ei edes aikaisemmin alan markkinoita ylivertaisesti hallinneen kirkon konsepti aiheesta tahdo enää mennä kaupaksi.

”Ajan kovetessa muistakaa suojella ja juhlia taidetta.” Tällaisella motolla Jokela päättää käsiohjelmassa ajatuksensa kirjailijan ja ohjaajan yhteistyöstä. Näytelmän aloituksessa oli epäilemättä mukana aimo annos sarkasmia.

Ehkä myös taiteilijat tunnistavat itsessään ilmiön, jota me toimittajat kutsumme omassa työssämme itsesensuuriksi. Näinä ankeina aikoina itse kunkin mielen pohjalla väijyy oma pieni perussuomalainen, jonka käsitykset siitä, mikä on mahdollista ja mikä ei, eroavat merkittävästi omista kunnianhimoisista pyrkimyksistämme. Apulaisinaan tämä pikkupiru käyttää kolmea riivaajaa: tyhmyyttä, tietämättömyyttä ja tietenkin meille itse kullekin luontaista laiskuutta.

Kunnolla tuhlaamaan pääsee enää vain oopperassa. Wanda Dubielin johtama ensemble laittoi musikaalivaihteen päälle, vaikka teatterilla ei ollut rahaa sen oikeuksien lunastamiseen. Etualalla kuvassa Sanna-June Hyde. Kuva © Otto-Ville Väätäinen

Vitsien kertomisessa ei tässä kannata lähteä Jokelan kanssa kilpailemaan. Esityksessä näkökulma ja siihen perustuvien sarkastisten ja ironisten lohkaisujen maalit vaihtuivat salamannopeasti, ja osumia tuli siihen tahtiin, ettei voinut kuin nauraa vedet silmissä. Jokelan tapa tehdä ensemblensä kanssa komediaa oli älyllistä ilotulitusta.

Teatteri on yhteisön tekemää taidetta. Ei siis ihme, että teatterin kyky kuvata yhteisöjä ja yhteisön jäsenten monimutkaisia vuorovaikutussuhteita on aivan omaa luokkaansa. Näytelmän ensimmäinen taso oli HX-yrityksen henkilökunta, jonka bisneksistä tekeillä oleva näytelmä kertoo. Toisella tasolla oli ensemble, joka toteutti tätä näytelmää. Kolmas taso syntyi siitä, että tämän fiktiivisen teatteriseurueen näyttelijöitä näytelleet näyttelijät näyttelivät tavallaan myös itseään. Näytelmän Marttia näytteli Martti Manninen, Santeria Santeri Kinnunen ja niin edelleen.

Eikä teatterin kuningasta, tai ehkä pikemminkin kuningatarta, tuota oikullisuudessaan presidentti Donald Trumpin veroista kollektiivista ruhtinasta unohdettu. Näytelmän fiktiivinen taiteellinen johtaja Wanda Dubiel taisi syyllistyä jopa todelliseen majesteettirikokseen, epäillessään näyttämöltä käsin meidän katsojien kykyä ymmärtää teatteria.

Let’s Play Business oli teatteria teatterista, kuinka muutenkaan. Samainen fiktiivinen Dubiel taisi myös komentaa ulos teatterista kaikki ne katsojat, jotka ovat kyllästyneet tällaiseen formaattiin. Ei siis ihme, että niin ikään fiktiiviselle talouspäällikkö Jan Christian Söderholmille tuli kylmä hiki otsalle. Upeassa kamerajossa hän syöksyi hippulat vinkuen Kaupunginteatterin sokkeloisia käytäviä pitkin näyttämölle pelastamaan sen, mitä vielä oli pelastettavissa.

Vieroksun käsitettä täydellinen. Mikä voi olla täydellistä tässä epätäydellisessä maailmassa? Tämä näytelmä ansaitsee joka tapauksessa kaikki ne viisi tähteä, joita tältä meidän Linnunratamme syrjäkulmalta löytyy, sekä papukaijamerkin.

Teatteriesitys nousee siivilleen, kun sen kaikki osatekijät ovat kohdallaan. Urheilutermein ohjaajana Jokela oli saanut peliinsä unelmajoukkueen, ja mahtavia maaleja syntyi kuin liukuhihnalta. Oli terävään käsikirjoitukseen perustuvaa loisteliasta näyttelijäntyötä, oli vauhdikas koreografia, oli hyvin funktionaalinen ja näytelmän kerroksellista rakennetta korostava skenografia ja oli Timo Teräväisen videot, jotka loivat kerronnalle vielä uusia tasoja. (Niin tiedäthän, meitä tarkkaillaan.)

*Teatteriseurueen taiteellisessa johtajassa Wanda Dubiliessa oli hengenvoimaa kuin pienessä kylässä. Vallan symbolina hän kantoi julmetun näköistä karttua. Kuva © Otto-Ville Väätäinen*

Kaupunginteatterin musikaaleissa kunnostautunut Manninen oli nyt aivan pitelemätön HX:n toimitusjohtaja Arttu Koskisen ja näyttelijä Martin rooleissa. Mannisen huikeassa bravuurissa Martilla meni niin sanotusti rooli päälle. Näyttelijä Martin psyyke hyppäsi toimitusjohtaja Koskisen rooliin, kun hän riiteli näyttelijöiden lämpiössä seurueen taiteellisen johtajan kanssa. Roolien todella syvälle menevässä sisäistämisessä on selvästi puolensa.

Teatterin ja sen kommellukset Jokela tuntee tietenkin kuin omat taskunsa. Tekee mieli epäillä, että sivutoimenaan hän myös konsultoi nuoria liikkeenjohtajiksi pyrkiviä uraohjuksia. Mannisen tulkinta yrityksensä henkilökuntaan uutta draivia puhaltavasta, modernista johtajasta oli paitsi poskettoman hauska, myös ihan uskottava tragikoominen hahmo.

Vastapelurina tässä ensimmäisen tason draamakomediassa hänellä oli Sanna June Hyden näyttelemä HX-firman pr- ja mediasuhteista sekä kansainvälisestä viestinnästä vastaava Reetta ”Ressu” Hänninen, joka haki Me Too -hengessä hyvitystä firman edellisen johtajan, hiljattain eläkkeelle jääneen toimitusjohtaja Raimo Hemmingin harjoittamalle mielivallalle. Toisella tasolla mielivaltaa johtajana harjoitti Wanda Dubiel, joka oli ottanut silmätikukseen Martin. Näin Jokela toi näyttämölle näihin ihmissuhde- ja valtapeleihin liittyvän moraalisen dilemman.

En varmaan syyllisty juonipaljastuksiin, jos sanon, että alistamisen ja nöyryyttämisen rituaalit olivat näillä kaikilla tasoilla samanlaisia. Tässä alati muuttuvassa maailmassa on siis myös jotakin pysyvää.

Näytelmän lopussa palataan siihen, mistä tarina Dubielin ensimmäisestä repliikistä alkoi – mittakaavaan. Työpaikoilla, seurakunnissa, yhdistyksissä, kouluissa ja kaikissa muissakin yhteisöissä pelataan tätä ihmissuhdepeliä. Tämä teatteri voi olla voimauttavaa leikkiä, ja toisessa ääripäässä taistelua, jossa omaa asemaa puolustetaan tunnekuohun vallassa kättä pidemmällä astalolla. Se on elämää, mutta onko se elämän tarkoitus? Ovatko nämä kaikki elämää suuremmat taistelut kukkulan kuninkuudesta niihin käytetyn vaivan väärtejä? Usein ne ovat turhanaikaisia ja joskus jopa hengenvaarallisia.

Let’s Play Business, Helsingin Kaupunginteatterin kantaesitys 30.8.2025, käsikirjoitus ja ohjaus Juha Jokela, lavastus Antti Mäkelä, pukusuunnittelu Sari Suominen, videosuunnittelu Timo Teräväinen, valosuunnittelu Toni Haaranen, äänisuunnittelu Maura Korhonen, koreografia Valtteri Raekallio, naamioiden suunnittelu Aino Hyttinen, Alabama-musiikki Timo Teräväinen, Possujuna-Cantaloupen sovitus Juuso Voltti, Palava sydän -laulun sävellys Eeva Kontu, dramaturgi Henna Piirto, näyttämöllä Wanda Dubiel, Martti Manninen, Santeri Kinnunen, Sanna June Hyde, Ursula Salo, Raili Raitala, Sari Haapamäki, Tiina Peltonen, Kai Lähdemäki, Aksinja Lommi.

Tarttuvalla energialla Kristinan roolin tulkinneesta Elsi Sloanista on helppo povata uutta valovoimaista tähteä

Helsingin kaupunginteatterin Kuningatarnäytelmä oli hykerryttävän hauska ja teemoiltaan syvä historiallinen draama, joka tuuletti lajityypin tomut oikein olan takaa. Käsikirjoittaja Jussi Moila ja ohjaaja Sini Pesonen olivat sovittaneet teoksen Broadway-musikaalin vaativaan kaavaan.

Kuningatarnäytelmä on Broadway-musikaalin formaattiin tehty musiikkinäytelmä, jonka ensi-illassa loistavan teatteriesityksen kaikki elementit osuivat kohdalleen. Kuvassa Kristinan roolin hurjalla energialla näytellyt Elsi Sloan ja yksityiskohta Tinja Salmen upeasta lavastuksesta. Kuva © Cata Portin.

Onnistumisesta kertoi se, että ensi-illassa kaikki teatteriesityksen osatekijät olivat täydellisessä tasapainossa. Näytelmän toimiva lavastus, käsikirjoituksen oivaltava dialogi, todella tarkka ohjaus ja loistelias näyttelijäntyö loivat kokonaisuuden, jolle lisävirtaa antoi omalla volyymillaan pauhannut äänimaisema. Nupit oli käännetty kaakkoon joka tavalla.

Kuningatarnäytelmä on loistavaa teatteriviihdettä, mikä ei ole moite – päinvastoin. Ehkä suurin piirtein näin teatteria tehtiin myös Lontoon The Theatressa, kun William Shakespearen oma Lord Chamberlain’s Men -seurue näytteli 1500-luvulla kuningatar Elisabethille ja hänen hovilleen. Ihmismielen syvään päätyyn voi sukeltaa myös pilke silmäkulmassa.

Tämä on tietenkin vain arvailua. On mahdotonta nähdä menneiden vuosisatojen ihmisten elämää sisältä päin. Me tulkitsemme historiallisten henkilöiden elämää ja ajatuksia omasta viitekehyksestämme käsin. Moila antaa tämän myös näkyä Ruotsin kuningatar Kristiinan elämäntarinaan perustuvassa näytelmässä. Ruotsin hovissa ei 1600-luvulla keskusteltu sukupuolien määrästä, kohdullisista ja kohduttomista ihmisistä tai apurahafilosofeista.

Tämän päivän näkökulmaa edustaa myös ajatus kuningatar Kristinasta queer-ikonina. Eikä eilisen teatteria ole myöskään kohtaus, jossa näytelmän Katariina antaa suuseksiä rakastetulleen, hovineito Ebba Sparrelle. Omaa tiedollista ylemmyyttämme pääsimme kokemaan, kun näytelmän Kristiina alkoi siteerata aikalaisensa, ranskalaisen filosofin René Descartesin ajatuksia sikiön kehityksestä. Tämän päivän näkökulmaa oli myös näytelmän Kristinan ronski tulkinta oman aikansa merkittävänä tiedemiehenä ja filosofina juhlitun Descartesin ajatusten laadusta.

Tällaisiin henkisiin kuperkeikkoihin perustui Moilan kirjoittaman dialogin viisto huumori. Suorastaan hykerryttävän sävyn näytelmän ensimmäisen jakson komiikalle antoi eleiden ja liikkeen kautta ilmaistu sanaton huumori. Historiallisten draamojen kliseet saivat kyytiä, ja tavallaan hauska vitsi oli näytelmän upean hieno puvustus. Kuningatar Kristinan ajan muotia jäljittelevät asut julistivat meille katsojille tarinan autenttisuutta.

*Näytelmän rakastavaiset, Elsi Sloanin näyttelemä Kristiina ja Aino Sirjen näyttelemä kamaripalvelija Belle. Kuva © Cata Portin.*

Pesosen ohjaus oli tarkkuudessaan vailla vertaa. Näytelmässä oli imua. Se eteni, tai pitäisikö sanoa, pauhasi eteenpäin kuin metronomin tahdittamana. Tähän alati etenevään tajunnanvirtaan ei mahtunut tyhjiä tai pysähtyneitä hetkiä.

Näyttelijöiden otteissa näkyi ja tuntui tekemisen ilo. Retoriikka oli voimakasta, ja sitä maustoi huikea fyysinen esittäminen, joka vietiin mimiikassa pienimpiin yksityiskohtiin asti. Minulle tämän ilottelun jonkinlainen huipentuma oli Joachim Wigeliuksen ilmeily näytelmän paavina. Vaikka Kristinan kääntymisestä katoliseen uskoon kertonut kohtaus näytelmän toisella jaksolla oli luonteeltaan harras ja vakava, olin vähällä purskahtaa nauruun.

Liioitellut hovikumarrukset ja siirtymisten askelkuviot muistuttivat tanssia. Niissä näkyi esityksen koreografian tehneen Kaisa Torkkelin ajattelu. Torkkelin tanssikoulussa sai jopa sellaisen teatterin konkarin kuin valtakunnankansleri Oxenstiernan roolin upeasti näytelleen Rauno Ahosen irrottelemaan itsestään sanatonta läsnäolon runoutta.

Tampereen yliopiston Nätyssä opintojaan viimeistelevällä Elsi Sloanilla on vaikuttava lavakarisma. Nuori nainen säteili Kristinan roolissa nuoren ihmisen energisyyttä. Sloanilla on tanssijan fysiikka, ja hän hämmästytti meitä esityksen alkupuolella tekemällä tyylipuhtaan liikesarjan, jota klassisessa baletissa kaiketi kutsutaan käsitteellä battement soutenu. Äärimmäisen vaativassa liikkeessä seistään yhdellä jalalla ja toinen jalka nostetaan asteittain osoittamaan suoraan ylöspäin.

Sloan oli lähes täydellinen valinta aikansa patriarkaalisia sääntöjä ja olosuhteita vastaan kapinoineen Kristinan rooliin. Sloanin tavassa olla ja näytellä oli jotakin hyvin vaikuttavaa ja koskettavaa.

Kuningatar Kristinan elämästä on kirjoitettu lukematon määrä näytelmä- ja elokuvakäsikirjoituksia. Tunnetuimpia toteutuneista produktioista ovat ehkä Gustaf III:n näytelmä Drottning Christina (1775), August Strindbergin näytelmä Kristina (1881), Ruth Wolffin käsikirjoittama elokuva The Abdication (1974), jonka pääosaa näytteli Liv Ullmann. Suomalaisista tulkinnoista tekee mieli mainita Laura Ruohosen kolmelle kielelle käännetty Kuningatar K (2000).

Moila on rakentanut juonellisen näytelmänsä Kristinan ja hovineito Bellen rakkaustarinan ympärille. Kristinan säilyneistä kirjeistä, aikalaislähteistä ja muista historiallisista lähteistä kootut sitaatit ja asiatieto kehystivät tätä todellisiin tapahtumiin pohjautuvaa fiktiivistä rakkaustarinaa.

Euroopassa riehui 1600-luvulla noitavainot. Todelliseen vauhtiin ihmisten teloitus ja polttaminen roviolla pääsi, kun tuon ajan salaliittoteoriat saivat kirjallisen muodon inkvisiittori **Heinrich Kramerin** kirjan Noitavasara levitessä kirjapainotaidon mukana. Näytelmän Belleä uhataan noitien kohtalolla. Etualalla kuvassa Pekka Huotari ja keskellä teilipyörään sidottuna Vilma Sippola. Kuva © Cata Portin.

Vaikka näytelmässä pilailtiin historiallisten draamojen kustannuksella, lähestymistapa tähän historialliseen henkilöön oli kunnioittava. Emme pääse toisen ihmisen pään sisälle. Kysymys on aina tulkinnasta. Moila teki tämän moninaisuuden meille katsojille näkyväksi kirjoittamalla näytelmän Kristinalle pitkän monologin, jossa Sloan kuvaili, miten monipuolinen ja laaja-alainen vallankäyttäjä, useita kieliä hallinnut älykkö ja ainutkertaisen elämän elänyt poikkeusihminen Kristina oli.

Hyväkin tarina pystyy kuvaamaan kerralla vain jonkin kapean siivun ihmiseksi kutsutusta kokonaisuudesta.

Kristinaan ei tee mieli lyödä yhtään leimaa. Tämä minussa herännyt tunne näytelmän jälkeen kuuluu Moilan näytelmän ansioihin. Sen ajankohtaisuutta korostaa se, että elämme jälleen tavallaan noitavainojen aikaa. 1600-luvulla tuhansia ja taas tuhansia ihmisiä surmattiin julmalla tavalla noitina. Näiden salaliittoteorioiden uhrien ainoa vika oli toiseus.

Naiset olivat tuolloin ja ovat koko maapallon mitassa edelleen maailman suurin sorrettu enemmistö. Kristillisen äärioikeiston käynnistämä vallankumous on sotaa naisten itsemääräämisoikeutta vastaan. Jopa naisten äänioikeus on kyseenalaistettu jälleen. Siksi naiset joutuvat myös länsimaissa jälleen taistelemaan oikeuksiensa puolesta.

Maailma kaipaa jälleen johtajuutta. Ehkä meitä vielä siunataan Kristinan tai Elisabet I:n kaltaisella huippulahjakkaalla tahtonaisella.

Kuningatarnäytelmä Helsingin kaupunginteatterin ensi-ilta pienellä näyttämöllä 28.8.2025

Teksti Jussi Moila, ohjaus ja alkuperäisidea Sini Pesonen, koreografia Kaisa Torkkeli, skenografia ja lavastus Tinja Salmi, skenografia ja videosuunnittelun toteutus Toini Nissinen, pukusuunnittelu Henna-Riikka Taskinen, valosuunnittelu Kari Leppä, sävellys ja äänisuunnittelu Aleksi Saura, naamioinnin suunnittelu Pia Malmberg, dramaturgi Henna Piirto, rooleissa Elsi Sloan (vier.), Aino Sirje (vier.) Alvari Stenbäck, Aino Seppo, Rauno Ahonen, Pekka Huotari, Vappu Nalbantoglu, Mikko Vihma, Joachim Wigelius, Vilma Sippola, kansan äänet Sini Pesonen, Toini Nissinen, Myrsky Moila, Aleksi Saura, Kari Leppälä.

Yhden ihmisen monologiin mahtui kokonainen maailmankylä

Carlos Orjueran tulkinnassa teini-ikäisen nuorukaisen pelot, epävarmuus, uho ja elämänjano näkyivät, kuuluivat ja tuntuivat. Hahmo säteili näyttämöllä nuoren ihmisen kuplivaa elämäniloa. Daniel J. Meyerin palkittu näytelmä on kuvaus niistä voimista, joiden takia vääryys muuttuu mielissämme oikeudeksi.

Orjuelan tulkinnassa 15-vuotiaan nuorukaisen pelot, epävarmuus, uho ja elämänjano näkyivät, kuuluivat ja tuntuivat. Hahmo säteili näyttämöllä kuplivaa elämäniloa, jota ei edes oikeusmurhan uhriksi joutuminen täysin lannistanut. Kuva (c) Marko Mäkinen

Teatteri Jurkan ja Lappeenrannan kaupunginteatterin yhdessä tuottama A.K.A. (Toiselta nimeltään) on tarina nuoren pojan ensirakkaudesta ja oikeusmurhasta. Se on myös trillerimäisesti etenevä tarina perusteettomasta kostosta. Daniel J. Meyerin palkittu näytelmä on kuvaus niistä voimista, joiden takia vääryys muuttuu mielessämme oikeudeksi.

Kataloniaa äidinkielenään puhuva Meyer on syntynyt ja opiskellut teatterialalle Argentiinassa. Nykyisin hän asuu ja työskentelee Espanjassa, Katalonian pääkaupungissa Barcelonassa. Jotakin hyvin oleellista meidän ajastamme kertoo se, että Lumi Erosen kääntämä tarina olisi aivan hyvin voinut syntyä Suomessa. Elämme nyt maailmankylässä, jossa yhteistä on myös se kaikki paha, mitä ihmisten ja ihmisten muodostamien yhteisöjen välisiin suhteisiin liittyy: yksilötasolla muukalaisviha ja rasismi, yhteisötasolla kiristyvät, ihmisoikeuksia polkevat lait ja mielivaltaiset käytännöt.

Monologin esitti tänä vuonna Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta taiteen maisteriksi valmistunut Carlos Orjuela. On vaikeaa kuvitella aikuiselle vaikeampaa roolia kuin näytellä teini-ikäistä poikaa. Orjuelan tulkinnassa 15-vuotiaan nuorukaisen pelot, epävarmuus, uho ja elämänjano näkyivät, kuuluivat ja tuntuivat. Hahmo säteili näyttämöllä kuplivaa elämäniloa, jota ei edes oikeusmurhan uhriksi joutuminen täysin lannistanut.

Monologi ei näytelmän muotona muuta miksikään sitä perustotuutta, että teatteri on aina yhteisön tekemää taidetta. Tuomas Parkkisen ohjaus kertoi näyttelijän ja ohjaajan dialogin kautta syntyneistä hienoista oivalluksista. Orjuelan psyykkiset ja fyysiset vahvuudet nousivat hienosti esiin tulkinnassa. Orjuelan näytteleminen oli koskettavaa, vaikuttavaa ja ajatuksia herättävää.

Ohjaaja Tuomas Parkkisen kädenjälki näkyi asemoinnissa. Istuin Teatteri Telakan katsomon eturivissä ja Orjuela näytteli pitkiä kohtauksia aivan kosketusetäisyydellä eturivillä istuneista. Kuva (c) Marko Mäkinen

Parkkisen kädenjälki näkyi asemoinnissa. Istuin Teatteri Telakan katsomon eturivissä ja Orjuela näytteli pitkiä kohtauksia aivan kosketusetäisyydellä eturivillä istuneista. Ima Iduozeen laatima koreografia tanssitti Orjuelan välillä myös katsomon puolelle. Alle puoli metriä oli paljon vähemmän kuin se viiden metrin turvaväli, mukavuusalue, johon me suomalaiset olemme jopa teatterissa tottuneet. Näyttelijän fyysinen läsnäolo ja kohtaus kohtaukselta intensiteettiään kasvattanut tarina sulkivat meidät otteeseensa.

Tarinan Carlos on koulussa ja kaveripiirissä hyvin pärjäävä nuorukainen. Hänen elämäänsä varjostaa kuitenkin pitkä sarja salaisuuksia ja arvoituksia, joita katsojille avattiin näytelmän edetessä. Hiivana Meyer on käyttänyt keitoksessaan meidän syvältä kumpuavien halujemme ja pelkojemme lähdettä – seksuaalisuutta. Tarinan juonta ei ole syytä avata pidemmälle, koska näytelmä lähtee syksyllä kiertueelle.

Meyerin palkitun monologin suomenkielinen teatteriesitys on ollut osa Suomen Kulttuurirahaston Maailma näyttämölle -hanketta, jonka tavoitteena on saada suomalaiset teatterit käännättämään ja esittämään suomeksi laadukkaita näytelmiä anglosaksisen kielialueen ulkopuolelta. Orjuela on erinomainen valinta teatterin tulkiksi. Hän on aidosti kaksikielinen. Suomen lisäksi hän puhuu toisena äidinkielenään espanjaa.

Orjuelassa henkilöityy yleiselläkin tasolla se hyvä, mitä kansainvälistyminen on tuonut suomalaiselle teatterille. Parhaillaan Teatterikorkeakoulussa ja Tampereen Nätyssä opiskelee alalle, tai alalle on jo valmistunut viime vuosina koko joukko uuden sukupolven tekijöitä, jotka puhuvat kahta natiivia kieltä.

Vähän lampaita, paljon villoja?

Määrärahojen leikkaukset ja kustannusten kasvu ovat pakottaneet teatterit tiivistämään yhteistyötä. Aikaisemmin yhteisillä ponnistuksilla on toteutettu esimerkiksi musikaalien kaltaisia, paljon resursseja vaativia produktioita.

Monologi on kustannustehokas vaihtoehto, kun produktiota on tarkoitus kierrättää. Oletan, että sama logiikka on ohjannut Tampereen Teatterikesän taiteellisen johdon valintoja jo usean vuoden ajan. Tänä vuonna pääohjelmiston esityksistä valtaosa on ollut monologeja tai muita pienimuotoisia kahden tai korkeintaan neljän näyttelijän produktioita. Tulee halvemmaksi ruokkia ja majoittaa pienen ensemblen näyttelijät, ohjaajat ja muut työntekijät ja tällaisen produktion lavasteet ja tekniikka mahtuvat yleensä yhteen pakettiautoon.

Tampereen Teatterikesä on Suomen suurin ja tärkein teatterifestivaali. Pieni on toki kaunista, eikä esitysten taiteellisia ansioita voida rahassa mitata. Voidaan kuitenkin kysyä, miten tällainen minimalismi sopii maan suurimman ja maailmanlaajuisestikin merkittävän teatterifestivaalin taiteelliseen profiiliin? Pitääkö meidän olla huolissamme siitä, että Teatterikesään kutsuttujen produktioiden koko pienenee kuin pyy maailmanlopun edellä?

Itse oletin talvella, että Lappeenrannan kaupunginteatterin Ennusmerkkejä saisi kutsun. Mikhail Durnenkovin käsikirjoittama ja Kamran Shahmardanin ohjaama Ennusmerkkejä oli kuin itsestään selvä pari festivaaleilla nähdylle, Helsinki 98 -ryhmän näytelmälle Neuvostoihmisen loput. Yhdistävä konteksti näille teoksille on venäläiseen perinteeseen pohjautuva moderni teatteriestetiikka, venäjänkielinen kirjallisuus ja maanpakolaisuus.

Imatralla asuva Shahmardan on Azerbaidžanissa syntynyt, Moskovan elokuvainstituutista valmistunut ohjaaja, joka muutti Suomeen 90-luvulla ensimmäisen Vuoristo-Karabahin sodan aikana. Muut nimet näiden kahden produktion takana eivät kaipaa alan tuntijoille sen kummempia esittelyjä.

Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja Maria Säkö toi kolumnissaan oman huolensa tarkoituksellisen provokatiivisella kysymyksellä: ”Miksi Teatterikesä on tylsä ja kallis?”

Tylsyys ja kalleus ovat molemmat tietysti suhteellisia asioita. Itse huoli on kuitenkin erittäin perusteltu ja kärjekäskin provosointi on tarpeen ihmisten herättämiseksi ajattelemaan asiaa. Se on journalismin tehtävä. Loukkaantumisen sijaan alan ihmisten kannattaisi syventyä siihen, miten Säkö on perustellut ravistelevan otsikkoaan.

Säkön laskennallinen esimerkki Tampereen ja Berliinin festivaalin hinnoittelusta oli valaiseva. Toki Tampereella lippunsa itse maksavat tietävät, ettei niiden hintoihin ole tullut ainakaan merkittävää tasokorotusta viime vuodesta. Mutta siihen löytyy selitys tämän vuoden ohjelmaprofiilista. Ei tarvitse olla sen kummempi merkonomi, kun arvaa, että hintapaineita on pyritty patoamaan kustannuksia alentamalla. Kysymys on siitä, miten pitkälle tällä tiellä voidaan mennä?

A.K.A (Toiselta nimeltään), Tampereen Teatterikesän esitys Teatteri Telakan näyttämöllä 9.8.2025. Ohjaus, kirjoittanut Daniel J. Meyer, suomentanut Lumi Eronen, ohjannut Tuomas Parkkinen, näyttämöllä Carlos Orjuela, lavastus Mimmi Resman, valo- ja äänisuunnittelu Saku Kaukiainen, koreografia Ima Iduozee.

Myös tämä aikuisten satu pitää sisällään opetuksen

Haavemaa – Savolainen mayhem on aikuisille tehty ronski komedia. Taidokas ohjaus ja huikean hieno näyttelijäntyö loihtivat näyttämölle nukketeatteriesityksen, joka sai minut hytkymään vaivoin pidätellystä naurusta.

*Viisi roolihahmoa ja kaksi näyttelijää samassa kuvassa automatkalla jääkarhun metsästykseen. Kuva © Juuso Timonen*

Väitetään, ettei näyttelijöille enää opeteta puhetekniikkaa, mutta tämä väite ei pidä paikkaansa. Vauriomanian näyttelijöiden, Paavo Kääriäisen ja Jonnakaisa Riston, kieli oli ronskia, mutta heidän tapansa viljellä sananrieskaa oli kuin musiikkia korville. Huikea artikulointi puhutteli vahvasti kaikilla kolmella kielellä, joita esityksessä käytettiin. Tältä kaksikolta jopa Savon murre taittui niin, ettei esitys kaivannut tekstitystä tuekseen.

Komediaksi Haavemaa oli pitkä, se kesti väliaikoineen kaksi tuntia. Silti tähän kutkuttavan hauskaan ja hurjaa vauhtia edenneeseen farssiin ei mahtunut yhtään tyhjää tai kuollutta hetkeä. Haavemaa – Savolainen mayhem tarjosi niin intensiivisen elämyksen, että ainakin minulta katosi ajan taju. Se on varma merkki esityksen taianomaisesta laadusta.

Näytelmässä käsiteltiin huumorin kautta sellaisia kipeitä ongelmia kuin alkoholismia, peliriippuvuutta, lasten kaltoinkohtelua ja yksinäisyyttä. Teräviä havaintoja tehtiin myös esimerkiksi amerikkalaisista alustatalouden jättiläisistä ja niiden vallasta sosiaalisessa mediassa. Kuvitteelliselle Mäyrävedelle yllättäen pöllähtäneet amerikkalaiset influensserit edustivat hahmoina myös Walt Disneyn mediaimperiumia.

Käsikirjoitus on viimeisen päälle viilattu. Käsiohjelmassa tekijät kertovat, miten produktio sai alkunsa ja miten se lopulta muotoutui aikuisten nukketeatteriksi. Koronavuonna teatterit joutuivat sulkemaan ovensa kahteen otteeseen. Näiden sulkujen aikana neljä teatterin ammattilaista alkoi kokoontua yhteen. Yhteisen tekemisen kohteeksi he keksivät kuvata kännyköiden kameroilla perheväkivaltaa käsitteleviä videoita, joita tallentui lopulta kokonaisen tuotantokauden verran ryhmän yhteiseen pilvipalveluun.

”Sarja ei kestänyt päivänvaloa, maine olisi mennyt kaikilta.”

Tekijöiden öiset painajaiset eivät toteutuneet. Taiteen tiedostavat piirit eivät löytäneet tietään heidän pilvipalveluunsa. Tekijät itse löysivät sen sijaan rahoituksen materiaalin näyttämösovitusta varten.

”Sitten korona loppui ja tultiin tajuihimme, että joku tämän esityksen näkee, eikä kukaan ollut valmis ottamaan vastuuta sisällöstä. Lähti käyntiin kakkoskierros käsikirjoituksen suhteen.”

*Kaksi amerikkalaista influensseria ja purkki Lotina-kosteusvoidetta. Kuva © Juuso Timonen*

Tekijät löysivät Itä-Suomesta tilat residenssiä varten. Harjoitustilaksi he vuokrasivat kylmillään olleen navetan. Harjoitusnäyttämön arktiset olosuhteet näkyivät myös itse toteutuksessa. Mäyräveden kylässä satoi lunta ja kylän ravintolassa Haavemaassa juhlittiin joulua Santtua juoden.

Vastaus kysymykseen, miksi tämä mainio tarina on kerrottu käsinukeilla, löytyy tuosta ensimmäisestä sitaatista. Aikuisten nukketeatterissa nuket toimivat eräänlaisina ukkosenjohdattimina. Nukke siirtää osan vastuusta katsojille. Esimerkiksi 1600-luvun Ranskassa näyttelijän kaula ei joutunut välittömästi vaaraan, jos maata hallinnutta Aurinkokuningasta, Ludvig XIV:tä, arvosteli tai hänet laittoi naurunalaiseksi nukke.

Voi olla, että tässä mielessä nukketeatteri edustaa eri muodossaan maailman vanhinta teatteriperinnettä. Teatterissa nuket ovat vastine kielen kiertoilmaisuille. Vaaralliseksi katsotuille asioille annetaan hellittelynimi. Ei liene ihan sattumaa, että myös Haavemaan tarinassa oli mukana karhu. Ja totta kai myös meidän tavallisten pulliaisten on helpompi samaistua ja hyväksyä, kun meidän kipeitä heikkouksiamme ja naurettavia puoliamme tuodaan näyttämölle nukkeina.

*Haavemaan baaritiskillä Santtua juomassa Jouko ja Miku. Kuva © Juuso Timonen*

Tarinan Jouko oli saanut jäniksen hahmon. Jouko oli kovanaama ja peluri, joka havitteli lähempää tuttavuutta vasta eronneen Helmin kanssa. Joukon todellinen intohimon kohde oli Timantti-Timo, Haavemaan hedelmäpeli, yksikätinen rosvo, jolle Jouko säännöllisesti hävisi rahansa, milloin hänellä onnenkantamoisten myötä sattui rahaa olemaan.

Helmi oli kylän hyväsydäminen perhepäivähoitaja, joka vapaa-ajallaan lauloi karaokea kylän baarissa. Helmi oli eronnut ja hänellä oli paha alkoholiongelma. Juodessaan Helmi laiminlöi tytärtään, kuusivuotiasta Maisaa.

Joukon paras kaveri Miku oli merkonomi, lahjakas nuori mies, joka haaveili elokuvaleikkaajan roolista ja muutosta Los Angelesiin. Lahjoistaan huolimatta Mikua vaivasi epäilemättä maaseudun nuorten miesten yksinäisyys. Ikätoverit olivat muuttaneet jo ehkä vuosia sitten muualle.

Näytelmän nuket on rakentanut Risto. Hän on myös suunnitellut sen hienon koreografian, jolla nukkeja liikuteltiin. Vaihdot kohtauksesta toiseen sujuivat salamannopeasti. Käsinukkien ilmiasuun Risto oli ottanut vaikutteita ehkä meilläkin takavuosina televisiossa pyörineestä The Muppet Show’sta. Amerikkalaisia influenssereita Risto ja Kääriäinen näyttelivät korvamyssyt päässä. Haavemaan baarissa kusilaarista poimitulla raikasteella terästettyä olutta nauttivat sijaisnäyttelijöinä Mikki Hiiren ja Minnin rintakuvat.

Esityksen skenografian on suunnitellut Ada Halonen, ja sen tuottajana on toiminut Wilhelmina Sederholm. Tämän ”Savolaisen sekasorron” tekijät ovat kaikki monessa liemessä keitettyjä teatterialan ammattilaisia. Ensemblen tukena on ollut myös laaja joukko alan eturivin muita taiteilijoita. Teatteri Viiruksessa Haavemaata on ehditty jo esittää englanninkielisellä tekstityksellä. Maailman teatterifestivaaleille Vauriomania on epäilemättä jatkossa odotettu ja haluttu vierailija.

Ehkä ankeasta korona-ajasta on siten koitunut myös jotakin hyvää.

Vielä pitää palata siihen, että myös tähän aikuisten satuun sisältyi opetus. Lapsemme kantavat sisimmässään meidän laiminlyöntiemme ja heikkouksiemme seuraukset. Esityksen loppukohtaus oli kaunis ja koskettava. Yritetään mekin elää vastuullisten aikuisten tavalla.

Haavemaa – Savolainen mayhem

Tampereen Teatterikesän ohjelmistoon kuuluva Vauriomanian esitys Tampereen Komediateatterin näyttämöllä 7.8.2025.

Käsikirjoitus: Jonnakaisa Risto, Paavo Kääriäinen ja Juuso Timonen Ohjaus: Juuso Timonen Näyttelijät: Paavo Kääriäinen ja Jonnakaisa Risto Skenografia: Ada Halonen Äänisuunnittelu ja musiikki: Janne Masalin Nukenrakennus, nuketuskoreografia ja puvustus: Jonnakaisa Risto Käsiohjelma ja piirustukset: Jonnakaisa Risto Teaser ja valokuvaus: Juuso Timonen Tuottaja: Wilhelmina Sederholm

Oppitunteja traalilaisesta sontiaismollottajasta 80-luvun lapsille

Miten avataan lahjapaketti, jonka jokaisen lahjapaperin alla on aina uusi lahjapaperi? Kansallisteatterin komedia Oppitunteja eläville pyöri joutokäynnin kierroksilla.

Näyttämökuvien vihreät ja keltaiset värit, avautuvat ja sulkeutuvat liukuovet sekä avautuvien ovien takaa esiin työntyvät kuljetustasot olivat ilmiselvästi peräisin 60- ja 70-luvun scifi-elokuvista. Kuvassa oikealla tulevaisuudentutkimusviraston muusikot **Ringa Manner** ja **Karin Mäkiranta**. Etualalla näyttelijät **Joonas Heikkinen**, **Katariina Kaitue**, **Janne Reinikainen** ja **Heikki Pitkänen**. Kuva © **Katri Naukkarinen**

Kansallisteatterin komediassa Oppitunteja eläville tulevaisuutta tutkitaan 70-luvun Suomessa. Esityksen näyttämöestetiikka ei kuitenkaan kertonut tuon ajan Suomesta, vaan näyttämökuvien vihreät ja keltaiset värit, avautuvat ja sulkeutuvat liukuovet sekä ovien takaa esiin työntyvät kuljetustasot olivat ilmiselvästi peräisin 60- ja 70-luvun scifi-elokuvista. Näitä edeltäneillä vuosikymmenillä B-luokan halpatuotannot kuvattiin yleensä vielä mustavalkoisina.

Aikaisemmissa produktioissaan ohjaaja Akse Pettersson on käyttänyt taidokkaasti esineteatterin tarjoamia keinoja. Esineiden aiheuttama kaaos on toiminut tarinoiden käänteentekevänä kulminaatiopisteenä.

Oppitunteja eläville on komedia, ja nyt esitys oli hauskimmillaan heti alussa. Näytelmän tulevaisuudentutkijat yrittivät rakentaa yhden tutkijan ympärille kauko-ohjattavaa kyborgia. Näillä ihmisen esittämillä roboteilla on pitkä historia scifi-elokuvien genressä. Niillä on ollut joko hirviön tai pellehahmon rooli. Vuonna 1977 ensi-iltansa saaneessa Tähtien sodassa Kenny Bakerin esittämästä R2-D2-robotista tuli elokuvan rakastetuin hahmo.

Robottivitsi nauratti, vaikka sen käänteet olivat ennalta-arvattavissa. Vitsin huipennukset toimivat hyvin molempiin suuntiin. Sen jälkeen minulle tapahtui katsojana jotakin, jota en ole kokenut teatterissa vuosiin. Putosin näiltä Petterssonin komiikan rattailta niin että tanner tömähti.

Tampereen Teatterikesän pääohjelmiston esittelyyn on laitettu Katri Stoltin Kulttuuritoimituksen verkkosivulle kirjoittamasta kritiikistä sitaatti: ”Oppitunteja eläville on kuin lahjapaketti, jonka jokaisen lahjapaketin alla on aina uusi lahjapaketti.” Miten tällainen lahjapaketti avataan ja itse lahja saadaan esiin?

Pettersson työstää käsillä olevaa produktiota improvisaation avulla. Harjoitusten aikana näyttelijät ovat ideoineet Petterssonin ensimmäisen luonnoksen pohjalta sisältöä, ja käsikirjoitus on synteesi näin syntyneestä materiaalista.

Esityksen näyttelijöistä Katariina Kaitue ja Janne Reinikainen ovat eläneet lapsuuttaan 70-luvulla. Joonas Heikkinen, Heikki Pitkänen ja Pettersson itse ovat syntyneet vasta paljon myöhemmin 80-luvulla. Näytelmän muusikot Ringa Manner ja Karin Mäkiranta ovat vielä heitäkin nuorempia. Ei siis ole ihme, että 70-luvun Suomi on nähty lapsen silmin, ja sen estetiikka on television estetiikkaa. Kuvat, joita näytelmän Janne näki ryhmän rakentamassa tulevaisuussimulaattorissa Arnold Schwarzeneggereineen, olivat mediakuvia Petterssonin omasta lapsuudesta.

Tulevaisuuden ennustaminen on tunnetusti vaikeaa. Menneisyyteen saamme näköyhteyden menemällä johonkin vanhoja scifi-elokuvia näyttävään suoratoistopalveluun. Näissä elokuvissa saa visuaalisen hahmon ihmismielen neljäs ulottuvuus, joka parhaillaan kiidättää meitä kiihtyvällä vauhdilla kohti mustaa tulevaisuutta. Petterssonin mukaan Oppitunti eläville on näytelmä siitä suuresta inhimillisestä viasta, joka ei parane itsestään edes iän karttuessa.

Tarinan käänteet lähtivät roolihenkilöiden välisistä konflikteista. Kuvassa **Katariina Kaitue**, **Joonas Heikkinen**, **Heikki Pitkänen** ja **Janne Reinikainen**. Kuva © **Katri Naukkarinen**

Taistolaisuus on Petterssonin sukupolven ihmisille ilmiselvästi kuin muinaisuudesta teleportaation esiin loihtima traalilainen sontiaismollottaja, toisaalta naurettava ja toisaalta myös pelottava. Miten 70-luvulla nuoruuttaan eläneet ja ainakin koulumenestyksensä perusteella usein ikäluokkansa lahjakkaimmat ihmiset ovat voineet sortua moiseen tyhmyyteen?

(Traalilainen sontiasmollottaja on tappavan vaarallinen, mutta myös todella tyhmä peto. Tämä hirviö lennähti tähän kritiikkiin Douglas Admasin vuonna 1979 ilmestyneestä kirjasta Linnunradan käsikirja liftareille.)

Haastattelussa Pettersson viittaa omiin vanhempiinsa, kun hän perustelee sitä, miksi tyhmyyttä ruotivan näytelmän tapahtumat on ajoitettu 70-luvulle: ”Halusin kokeilla, miltä tuntuu tutkia sitä – se on minun vanhempieni se vuosikymmen, kun heidän jälkikasvuaan ei vielä ollut olemassa.” Hän ei kuitenkaan avaa kysymystä tämän pidemmälle.

Ilmeisesti tämä asia on kuitenkin askarruttanut Petterssonia ja hänen näyttelijöitään niin painavana objektina, että näytelmä jäi kiertämään loputonta ympyrää tämän painovoimakentän ympärillä. Petterssonin aikaisemmille produktioille tunnusomainen kepeys oli poissa. Tarinan dramaattiset käänteet toteutettiin roolihenkilöiden välisten konfliktien kautta. Kohtausten viisto huumori liukasteli näyttelijöiden ylitulkintoihin.

Petterssonin mukaan 70-luku edustaa eräänlaista toiveikasta aikaa. Se oli ideologioiden, teknologisten visioiden, yhteiskunnallisten kokeiluiden ja optimismin aikaa. Sen optimistiset visiot ja ajatukset tulevaisuudesta erosivat nykyajasta. Nyt tulevaisuutta ajatellaan dystopioiden kautta.

Itse näytelmässä tuo optimismi loisti poissaolollaan. Tyhmät puheet, hullunkuriset temput ja koheltava slapstick-huumori kuuluvat erottamattomasti pöhkökomedian genreen, mutta nyt tämä myllytys pyöri hyvin hitailla kierroksilla. Esityksen energiatasot olivat ajoittain niin matalat, että minun pääni sisäistä kuvastoa alkoivat täyttää sellaiset 70-luvun televisiohuumorin helmet kuin Ylen Ilkamat ja Spede Show Uuno Turhapuroineen.

Mitä meidän vielä elossa olevien tästä piti oppia? Saimmeko me katsojat vastausta kysymykseen, mikä sai kokonaisen sukupolven lahjakkaimmat nuoret hurahtamaan kommunismiin? En osaa sanoa. Tuon mainion robottikohtauksen jälkeen otteeni näytelmästä kirposi. En katsonut, vaan olin katsovinani. En kokenut, vaan olin kokevinani. Putosin kärryiltä. Ehkä jotain perää on väittämässä, ettei vanhuus tule yksinään.

Elin itse nuoruuttani 70-luvulla. Ehkä minussa pihisee yhä 50 kuluneen vuoden jälkeenkin katkeruus. Kuuluin niihin, joiden mielestä taistolaisten Tampereen yliopiston alakuppilassa puoliväkisin myymä vähemmistökommunistien Tiedonantaja oli ”Taudinkanta”. Taistolaisilla oli aina parhaat bileet ja minä olin ulkopuolinen. Politiikka rikkoi tuolloin ihmissuhteita vähän samalla tapaa kuin nytkin.

Ymmärrän hyvin, miksi Teatterikesän taiteellinen johto otti pääsarjan ohjelmistoon. Petterssonin nimellä ja Kansallisteatterin arvovallalla Tampereen Työväen Teatteri saadaan täyteen maksavia katsojia. En tiedä, miten kävi, mutta varmasti tähän tähdättiin.

Oppitunteja eläville Kansallisteatterin esitys Tampereen Teatterikesän pääsarjassa 6.8.2025 Ohjaus ja käsikirjoitus Akse Pettersson, tekstimateriaali Akse Pettersson ja työryhmä, lavastussuunnittelu Katri Rentto ja Akse Pettersson, pukusuunnittelu Auli Turtiainen, valosuunnittelu Anna Pöllänen, videosuunnittelu Ida Järvinen, sävellys ja sanoitus Karin Mäkiranta ja Ringa Manner, äänisuunnittelu Akse Pettersson, Karin Mäkiranta ja Ringa Manner, naamioinnin suunnittelu Minttu Minkkinen, nukkejen suunnittelu Sanna Levo ja Akse Pettersson, erikoistarpeiston suunnittelu ja toteutus Sanna Sucksdorff, näyttelijät Joonas Heikkinen, Katariina Kaitue, Heikki Pitkänen ja Janne Reinikainen