Seitinohuesta silkkikankaasta tehty auringonkehrä valaisi b-boy -pyörädystä tekevän tanssijan Hervé Koubin auringon ja valon juhlassa. Kuva (c) Melanie Lhote
Ranskalaisen koreografi Hervé Koubin tanssiteos Sol Invictus oli sitä jotakin, joka jokaisen pitäisi kokea edes kerran elämässään. Koubi on ensemblensä tanssijoiden kanssa vienyt katutanssin estetiikan tyrmäävälle tasolle. Kyllä, tyrmäävä on juuri oikea sana kuvaamaan esityksen visuaalista voimaa. Välillä oli vaikea uskoa silmiensä todistusta.
Tällaisen taide-elämyksen takia kannattaa matkustaa vaikka maailman ääriin, eikä Kuopio ole itse asiassa juuri sen kauempana.
Torstai-iltana Olvi Areenan esirippujen välistä eteemme tulee ujon oloinen mies. Tuo englantia voimakkaalla korostuksella puhunut mies kertoi meille, että hänen ryhmänsä tanssii tänä iltana peräti 19 tanssijan voimin. Vielä en tuolloin tiennyt, että Koubi on paitsi Marseillen yliopistosta valmistunut farmasian tohtori ja yksi maailman tämän hetken valovoimaisimmista koreografeista.
Sitten tanssi alkoi hurjalla, alkuräjähdystä muistuttavalla tempolla kullalta kimaltelevalla tanssimatolla. Tanssijat syöksyivät esittämään huikeaa akrobatiaa muistuttaviin liikesarjoihin pää viidentenä jalkana. En tunne katutanssijoiden sanastoa. Tanssijan pystyakselin ympäri kiertävällä piruetilla (klassisen baletin pirouette) on varmaan heillä oma terminsä.
Nyt päälaen varassa tehtävät b-boy -pyöräytykset tehtiin niin, että jalat nousivat lopulta suoraan ylös klassisen baletin nilkkojen ojennusta myöten. Samanlaisia pyörähdyksiä tehtiin käsilläseisonnassa, ensin kahden ja lopulta yhden käden varassa pyörien. Räjähtävästä ponnistusvoimasta kertoivat huikean korkealle nousseet, suorin vartaloin tehdyt voltit ja käsivoimista ja notkeudesta liikesarjat, jotka muistuttivat telinevoimistelun myllyjä.
Oli todella vaikea uskoa omien silmien todistusta.
Näyttämön ilmaherruutta tavoiteltiin huikeilla nostoilla. Esiintymisasuina käytettiin puolisääreen ulottuvia väljiä housuja. Kuva (c) Melanie Lhote.
Tavallaan esityksen energia ja sen säteilevä elämänilo ja -usko henkilöityi jo esityksen alussa yhteen mieheen. Tanssijoiden kokoontuessa näyttämölle, Samuel da Silveira Lima ponnisti paikalle kyynärsauvoihin. Jo lapsena tanssimisen aloittanut Lima sairastui 14-vuotiaana syöpään ja häneltä oikea jalkansa jouduttiin amputoimaan lonkasta asti.
Lima tanssi muiden joukossa pää neljäntenä jalkana. Hänen huikeaa tanssiaan, hyppyjä, kärrynpyöriä ja käsien varassa pyöriviä piruetteja katseli sydän syrjällään. Tätä varten tanssitaide on. Sen ilmaisuvoima ja kyky saada spontaaniin vuorovaikutukseen ovat ilmiömäisiä.
Katutanssi, josta ehkä pitäisi käyttää englanninkielistä sanaparia Street Dance, on nuorten omien yhteisöjen, katujengien piirissä spontaanisti syntynyt tanssitaiteen muoto. Tanssi on tätä yhteisöllisyyttä ylläpitävä voima. Kysymys on rakentavasta kilvoittelusta.
Koubi on säilyttänyt koreografiassa tämän perusasetelman. Kukin tanssija vuorollaan, mutta useimmiten monta tanssijaa joukolla astui ”kadulle” esittämään hurjilla tempuilla omaa ainutlaatuista osaamistaan, muiden tanssijoiden seuratessa ”jakakäytävän” puolella heidän otteitaan. Näiden hurjien, luovan energian purkausten väliin Koubi oli sijoittanut seesteisiä joukkokohtauksia, joissa tanssijat ikään kuin keskustelivat taiteestaan.
Hurjien, luovan energian purkausten väliin Koubi oli sijoittanut seesteisiä joukkokohtauksia, joissa tanssijat ikään kuin keskustelivat taiteestaan. Kuva (c) Melanie Lhote
Ranskalaisen Koubin suvun juuret ovat Algeriassa. Cannesin Rosella Hightowerin tanssikoulusta valmistuttuaan hän perusti ryhmän, jonka tanssijat olivat juuriltaan afrikkalaisia. Aikaa myöten Compagnie Hervé Koubista on muodostunut oikea maailmankylä.
Teoksen nimi viittaa antiikin Roomaan. Sol Invictus oli roomalaisten auringon ja valon juhla. Tästä lähtökohdasta oli rakennettu myös näyttämöestetiikka. Oli jo alussa mainittu kullalta kimalteleva tanssimatto ja kimalteleva, harsomaisen ohut silkkikangas, jota tanssin aikana levitettiin lattialle kuin maiseman ylle levittäytyvää aamun valoa ja joka loppuhuipennuksessa kiertyi yhden tanssijan ympärille ja kuroutui sitten kullanhohtoiseksi auringoksi, jota tämä tanssija kantoi hartioillaan.
Antiikin Roomaan liittyivät ehkä myös tanssijoiden esiintymisasut, puolisääreen ulottuvat housut, culottit.
Esityksen äänimaisema koostui nykyruotsalaisen Mikael Karlssonin musiikista, Maxime Bodsonin elektronisista äänistä sekä otteista Steve Reichin ja Ludwig van Beethovenin musiikista. Samalla liikekielen estetiikka muuttui hip hopista kohti klassisesta baletista otettuja askelmerkkejä.
Sol Invictus
Compagnie Hervé Koubin esitys Kuopio tanssii ja Soi -festivaalilla 12.6.2025
Koreografi: Hervé Koubi Apulaiskoreografi: Faycal Hamlat Musiikki: Mikael Karlsson, Maxime Bodson, Steve Reich, Ludwig van Beethoven Sovitukset: Guillaume Gabriel Valot: Lionel Buzonie Puvut: Guillaume Gabriel Taiteellinen neuvonantaja: Bérengère Co. Tanssijat: Ilnur Bashirov, Francesca Bazzucchi, Badr Benr Guibi, Joy Isabella Brown, Denis Chernykh, Samuel da Silveira Lima, Youssef El Kanfoudi, Mauricio Farias da Silva, Abdelghani Ferradji, Matheus Freitas Fernandes Oliveira, Hs, Hs. Oubbajaddi, Ediomar Pinherio de Queiroz, Allan Sobral dos Santos, Anderson Vitor Santos, Karn Steiner, El Houssaini Zahid Paikka: The Joyce Theater
Kivestä veistetyillä tai pronssiin valetuilla monoliiteilla meillä on ollut tapana kunnioittaa edesmenneitä suurmiehiämme. Nämä veistokselliset elementit nostivat monessa kohtauksessa tarinan sankarit ja sodan uhrit ikään kuin jalustalle. Kuvassa Paavo Kinnunen, Verneri Lilja, Kalle Koskinen, Jussi-Pekka Parviainen, Antti Tiensuu, Pyry Kähkönen. Kuva (c) Katri Dahlström
Väinö LinnanTuntematon sotilas on kasvanut vuosien varrella monoliittisiin mittasuhteisiin. Romaanista on tehty kolme elokuvaa, useita kuunnelmia ja lukematon määrä teatterisovituksia. Pyynikin Kesäteatterin kolmannessa tulkinnassa sodan sankarit ja uhrit oli nostettu korokkeelle.
Sovituksen tehnyt Sami Keski-Vähälä, ohjaaja Antti Mikkola ja lavastaja Kimmo Sirén ovat lähteneet toteuttamaan tätä eeposta korostetusti teatterin omalla estetiikalla. Se on ollut rohkea veto. Lähes kaikilla, tai ainakin meillä ikäihmisillä, on oma vankka ja syvälle sisäistetty näkemys siitä, miltä Tuntemattoman sotilaan pitää näyttää ja miten sitä pitää esittää.
Itse nostin molemmat peukut pystyyn jo siinä vaiheessa, kun näytelmän konekiväärikomppanian miehet marssivat muodostelmassa polkien näyttämölle kaivetun kuralammikon vettä. Kohtaus oli sitaatti Kristian Smedsin vuonna 2009 Kansallisteatterille ohjaamasta Tuntemattomasta sotilaasta. Pyynikin Kesäteatterissa ei nyt särjetty pesukoneita ryssinä eikä ammuskeltu maan isokenkäisten kuvista tehtyyn pilkkaan. Silti Keski-Vähälän sovitus ja Sirénin ja työryhmän todella oivaltava lavastus antoivat tarinalle sen toisen lähestymiskulman, jota ohjaaja Mikkola teatterin kotisivuilla peräänkuuluttaa.
Nyt ei piehtaroitu nostalgiassa eikä tehty neljättä elokuvaversiota tarinasta. Nyt tehtiin tosimielessä teatteria. Bravo!
Otettiin taiteellisia riskejä ja ainakin ensi-illan perusteella tämä riskinotto on kannattanut. Ensi-iltayleisö osoitti näytelmälle suosiotaan seisaalleen nousten. Bravo! Bravo!
Tuntemattoman sotilaan ikonisiksi muodostuneet kohtaukset ja niihin kuuluva dialogi toistuivat Keski-Vähälän sovituksessa sellaisina kuin me olemme tottuneet ne näkemään ja kuulemaan. Etäännyttäminen tarinasta tehtiin Sirénin ja kumppaneiden vaikuttavan lavastuksen avulla. Se antoi tulkinnalle syvyyttä.
Me olemme tottuneet ajattelemaan Linnan kirjaa pasifistisena eepoksena. Linna saarnaa siinä sankareidensa kautta ja myös omaäänisenä kertojana sodan järjettömyyttä vastaan. Näin me kirjan sanoman miellämme ja samaan aikaan me valmistaudumme, tai ainakin järjen ääni pakottaa meidän vastuullisia päättäjiämme valmistautumaan siihen seuraavaan sotaan.
Linnan kirjaan painetut ajatukset sodan mielettömyydestä eivät ole muuttuneet. Ajan henki on muuttunut ja me olemme muuttuneet sen mukana. Olen ehkä turhankin usein siteerannut viime aikoina täällä kirjailija Mihail Šiškinin kirjaa Sota vai rauha. Kirjassa Šiškin muistuttaa, että olemme siirtyneet sodanjälkeisestä ajasta sotaa edeltävään aikaan. Toisin kuin hän kirjassaan olettaa, länsimaiden päättäjät ovat nyt myös tajunneet tämän. Suomessa kaikki puolueet kannattavat puolustusmenojen roimia korotuksia.
Jos haluat rauhaa, valmistaudu sotaan. Näin antiikin Roomassa vaikuttanut sotilasteoreetikko Flavius Vegetius Renatus määritteli lähes 2000 vuotta sitten sodan ja rauhan armottoman logiikan. Historiasta tiedämme, että tämä varustautumisen pakko on johtanut yhä uusiin kauhistuttaviin sotiin. Antiikin Rooman Pax Romana ja lähihistorian Pax Americana, josta meidän sukupolvemme ovat saaneet toisen maailmansodan jälkeen yltäkylläisyydessä nauttia, ovat olleet aivan poikkeuksellisia aikoja.
Tuntemattoman sotilaan promootiokuvassa on vahva meidän krisitilliseen kultturiimme liittyvää symboliikkaa. Kuvassa on Hietasta näytellyt Verneri Lilja. Itse näytelmässä symbolisesti ristille nostetiin tarinan paha poika Lehto (Pyry Kähkönen) upeasti toteuteussa kohtauksessa. Kuva (c) Harri Hinkka
Linnan kirjan kohtaukset ja niihin liittyvä dialogi ovat saaneet ikonisen luonteen. Keski-Vähälän sovituksessa ovat mukana kaikki tärkeimmät kohtaukset ja henkilöt, myös eversti Karjula, jonka Edvin Laine jätti pois elokuvastaan. Kohtausten kronologista järjestystä on näytelmässä muutettu, mutta ei häiritsevällä tavalla. Linnan kirja ei ole kronikka jatkosodan taisteluista Karjalan rintamalla, vaan kuvaus suomalaisista miehistä sodassa.
Mikkolan ohjaus oli napakka. Kuolleita hetkiä ei väliaikoineen noin kolme tuntia kestäneessä näytelmässä ollut. Pyörivä näyttämö tarjosi mahdollisuuden siirtyä joustavasti kohtauksesta toiseen. Minulle pettämätön merkki teatteriesityksen laadusta on se, että ajantaju ikään kuin katoaa. Se kertoo intensiivisestä eläytymisestä.
Näyttelijät joutuivat välillä juoksemaan kieli vyön alla kohtauksesta toiseen. Se ei tuntunut ensi-illan tihkusateessa haitanneen heitä. Tämän Pyynikin konekiväärikomppanian miehet kunnostautuivat tekemällä toinen toistaan parempia roolitöitä. Joukkokohtauksille antoi näyttävyyttä ja uskottavuutta sivurooleihin Nokian Etunäyttämön riveistä värvätyt avustajat.
Näytelmän ensimmäisen ja koskettavan puheenvuoron käytti sodan kokenut veteraani Aimo Reinikainen, joka kertoi nauhoitteelta muistojaan sodasta. Nyt 101-vuotias Reinikainen korosti sitä, miten nuoria, vasta juuri polvihousuista pitkälahkeisiin housuihin vaihtaneita rintamalle komennetut pojat olivat. Pyynikin näyttelijät eivät ehkä enää olleet parikymppisiä nuorukaisia, mutta energinen läsnäolo ja vahva fyysinen esittäminen loivat illuusion nuoruudesta ja haavoittuvuudesta.
Katsojana nautin myös Pyynikin Kesäteatterin erinomaisesta äänentoistotekniikasta. Jokaisesta vuorosanasta sai katsomon 17. penkkirivillä vaivattomasti selvää. Toisaalta tehosteäänet: räjähdykset, laukaukset ja konekiväärin papatus eivät missään vaiheessa lyöneet korvia lukkoon.
Katsomoa ympäröivään maastoon oli rakennettu eräänlaisia apunäyttämöitä. Kaksi niistä oli tehty mustaksi maalatusta laudasta. Nämä sokkeloiset rakenteet saivat toimittaa taistelukohtauksissa muun muassa juoksuhaudan virkaa. Kuvassa Jussi-Pekka Parviainen, Markus Pärssinen, Paavo Kinnunen, Topias Kanto, Antti Tiensuu. Kuva (c) Katri Dahlström
Tuntematon sotilas on teatterin näyttämöllä tarina, joka suorastaan vaatii etäännyttämistä. Minut herätti heti näytelmän alussa Sirénin ja kumppaneiden hienosti ajateltu lavastus. Katsomoa ympäröivään maastoon oli rakennettu eräänlaisia apunäyttämöitä. Kaksi niistä oli tehty mustaksi maalatusta laudasta. Nämä sokkeloiset rakenteet saivat toimittaa taistelukohtauksissa muun muassa juoksuhaudan virkaa.
Ehkä vielä kiinnostavampia olivat mustat suorakaiteet. Ne näyttivät mustasta graniitista veistetyiltä kiiltäväpintaisilta kivipaaseilta. Kivestä veistetyillä tai pronssiin valetuilla monoliiteilla meillä on ollut tapana kunnioittaa edesmenneitä suurmiehiämme. Nämä veistokselliset elementit nostivat monessa kohtauksessa tarinan sankarit ja sodan uhrit ikään kuin jalustalle. Esitys myös päättyi näyttämökuvaan, jossa näistä suorakulmioista syntyi seppeleillä koristeltu sankarihautausmaa.
Etäännyttäminen realismista toimi tehokkaasti. Se pakotti katsojan kysymään itseltään miksi? Ensimmäisten kohtausten aikana huvittelin jopa ajatuksella, että nyt Mikkolan konekiväärikomppania on jättänyt jopa ne konekiväärit rekvisiittavarastoon – no ei sentään, se viimeinen, sotamies Määtän kantama kuularuisku oli yhä mukana.
Tuntematon sotilas on Pyynikin Kesäteatterin juhlanäytelmä. Teatteria alettiin pelata suloisen suven keskellä Joselininniemessä 70 vuotta sitten. Pyynikin Kesäteatterin kestosuosikki oli 60-luvulla Edvin Laineen ohjaama Tuntematon sotilas, jota esitettiin Pyynikillä yhdeksänä kesänä. Lienee edelleen ylivoimaisesti Suomen katsotuin kesäteatteriesitys, 348 854 katsojaa 372 esityksessä.
Minulla on mielikuva, että olin kersana katsomassa Laineen ohjaamaa Tuntematonta sotilasta Pyynikin Kesäteatterissa. Tämän mielikuvan mukaan näytelmä päättyi tuolloin kohtaukseen, jossa Koskela kuolee astuttuaan miinaan taistelujen jo päätyttyä rauhaan. Samanlainen kohtaus on kuitenkin myös Laineen ohjaamassa, Täällä Pohjantähden alla -romaaniin perustuvassa elokuvassa Akseli ja Elina. Kalle Holmbergin vuonna 1997 ohjaamaa versiota en ole nähnyt.
Sodan kokeneille miehille Linnan romaani oli melkein kuin toinen Raamattu. Heidän ja meidän sodan jälkeen syntyneiden keskuudessa Linnan romaanin kieli elää yhä omaa elämäänsä. Konekiväärikomppaniassa palvelleelle ja rintamalla vakavasti haavoittuneelle enolleni Edvin Laineen elokuva oli juuri se oikea kuvaus ja totuus sodasta.
Jatkosota jatkui suurena seikkailuna oman sukupolveni leikeissä. Oma pikkuveljeni jopa sovitti ja esitti kirjan henkilöhahmoista monologinäytelmän. Olen lukenut Linnan kirjan vuosien varrella yhä uudestaan ja nähnyt kaikki kolme elokuvaa ja useita teatterisovituksia.
Lapsuudessa kirja oli kuvaus vaikuttavasta seikkailusta. Sen jälkeen kirjan realismin aiheuttama ahdistus on syventynyt kerta kerralta. Aki Louhimies rakensi Antti Rokasta sankaritarinaa aitoon Hollywood-genreen. Louhimiehen elokuvan olen jaksanut katsoa vain kerran. En siksi, että elokuva on huono, se on lajissaan loistava tyylinäyte.
Syyt ovat muualla. Ehkä Keski-Vähälä, Mikkola ja Sirén ovat nyt sovituksellaan osuneet siihen mielenmaisemaa jakavaan railoon, joka vaivaa meitä. Nuo kaksi mielen pohjalla liikkuvaa demonia on nyt helppo tunnistaa. Kysymys on voimattomuuden tunteesta ja syyllisyydestä.
Tuntematon sotilas
Perustuu Väinö Linnan romaaniin
Sovitus: Sami Keski-Vähälä
Ohjaus: Antti Mikkola Apulaisohjaaja: Saija Viljanen
Lavastussuunnittelu: Kimmo Sirén
Pukusuunnittelu: Jaana Aro
Äänisuunnittelu: Sami Silén
Kampausten ja maskeerausten suunnittelu: Riina Vänttinen
Tarpeiston suunnittelu ja valmistus: Satu Wiinikka
Tuottaja: Hannele Sulin
Näyttelijät: Paavo Kinnunen, Kasperi Kola, Pyry Kähkönen, Konsta Laakso, Verneri Lilja, Jyrki Mänttäri, Jussi-Pekka Parviainen, Tommi Raitolehto, Aimo Räsänen, Antti Tiensuu, Kai Vaine.
Lisäksi mukana avustajia Nokian Etunäyttämöltä: Noora Aalto, Harri Heiskanen, Liisi Hämäläinen, Noora Koski-Kivinen, Tia-Nitta Niemi, Maarit Pakarinen, Paavo Poikonen, Markus Pärssinen, Jere Saarela, Sanna Törmäkangas ja Katri Viertola.
Muita avustajia olivat Kalle Koskinen, Ukko-Ilmari Majamaa, Severi Muje ja Tuomas Pirilä.
Ryhmäteatterin Pinokkio oli näyttelijäntyön juhlaa. Tarinan yllättävät käänteet muistuttivat välillä taikuutta. Juha Kukkosen sovituksessa 1800-luvulla kirjoitetun sadun tarina heräsi tuoreella tavalla eloon. Teatterin ja sirkuksen estetiikka löivät Hyvän omantunnon linnakkeen näyttämöllä kättä toisilleen ja upean kokonaisuuden kruunasi Pinokkion roolin näytelleen Mikko Kauppilan huikea pantomiimi.
Huumorilla höystettyä humaania ihmiskäsitystä voi hyvällä syyllä pitää Ryhmäteatterin taiteen peruskivenä. Pinokkion ensi-illassa tämä humanismi kulminoitui esityksen päättäneeseen lauluun. Maailma ei ole täydellinen paikka elää, mutta jos tarjolla on tarpeen tullen meitä tönivien kyynärpäiden joukossa vielä yksi olkapää, johon nojata, toivoa vielä on.
Italialaisen Carlo Collodin kirjoittama Pinokkio on klassinen satu. Se on kasvutarina, johon liittyy opetus: elämä on kilvoittelua. Puuseppä Geppetton tammipuusta veistämä marionetti Pinokkio haluaa kasvaa oikeaksi pojaksi. Tarina kertoo tästä kilvoittelusta.
Suomenlinnassa Ryhmäteatterin ensemble on kilvoitellut itsensä kanssa. Miten tehdä vielä edellisen kesän esitystä vaikuttavampi teos? Kun astuin sisään Hyvän omantunnon linnakkeen portista sisään, ensivaikutelma oli se, että nyt on nähty vaivaa ja laitettu kaikki paukut peliin.
Maailma ei ole täydellinen, eikä sellainen voi olla edes mikään näytelmä. Illuusio oli kuitenkin voimakas. Siitä kertoi esityksen jälkeen oman mielen pohjalla kuplinut hykerryttävä hyvänolon tunne – nyt liippasi jo läheltä.
Ryhmäteatterin produktioille on tyypillistä tarinnan ja kerronnan kerroksellisuus. Koomisen pinnan, välillä suorastaan hulvattoman hauskanpidon alla kulkee aina myös surullisia, traagisia ja välillä jopa pelottavia juonteita. Eikä Pinokkio ollut poikkeus tästä traditiosta.
Kukkonen ja dramaturgi Elina Snicker ovat pysyneet sovituksessa alkuperäisessä tarinassa. Tämän päivän yhteiskuntaa ja sen kerroksia peilattiin näyttämöllisen kerronnan kautta.
Ensivaikutelman tästä antoi Janne Siltavuoren rumuudessaan todella vaikuttava lavastus. Verkkoaitoihin kiinnitetyt, radioaktiivisesta säteilystä ja ympäristömyrkyistä varoittavat kyltit kertoivat tuhosta, jota nykyinen kulttuurimme on saanut aikaan elämää ylläpitävässä biosfäärissä. Verkkoaitojen päällä kiemurteleva natolanka (partakoneenterillä terästetty piikkilanka-aita) muistutti niistä maan ulkoisille ja sisäisille rajoille pystytyistä muureista, joilla köyhien massat nyt erotetaan harvalukuisista hyväosaisista.
Minulle uusi lavastustekninen innovaatio oli näyttämön päälle rakennettu pyöreä apunäyttämö. Sen alle oli saatu sijoitettua teatterinostin. Otaksun, että Suomenlinnan kesäteatterein näyttämö on sekä ohjaajan että näyttelijöiden kannalta poikkeuksellisen sisääntulojen ajoituksen kannalta haastava paikka. Nyt kohtauksesta toiseen siirryttiin huikealla tahdilla ja kellontarkka ajoitus sai aikaan voimakasta imua tarinassa.
Oma funktionaalinen tehtävä oli myös linnoituksen vallien korkeudelle nousseilla rakenteilla. Ne antoivat kehikon nukketeatterin keinoin toteutetuille mojoville yllätyksille, joita tässä ei ole tietenkään syytä paljastaa. Ryhmäteatterin osaamisella teatterista tuli taikuutta. Severi Saarisella, Minna Suurosella, Robin Svartströmillä ja Miila Virtasella oli kullakin noin puoli tusinaa roolia. Miten jo rooliasun vaihtaminen tällaisella ajoituksella on ollut mahdollista?
Collodi kirjoitti satunsa 1800-luvulla, jolloin maailmassa vallitsi optimismi. Kansallismielisten vallankumous oli Italiassa pyyhkäissyt pois feodalismin jäänteet ja uusi kansallisvaltio sai nauttia tuon ajan globalisaation tuomasta talouskasvusta ja vauraudesta.
Collodi osallistui henkilökohtaisesti Italian toiseen itsenäisyyssotaan. Mikään aikansa radikaali ajattelija hän ei ollut, vaan kulki ehkä paremminkin Mark Twainin ja muiden aikalaistensa humoristien, konservatiivisten miesten jalanjälkiä. Pinokkion tarinassa hyväsydäminen Geppetto joutuu vankilaan puusta veistetyn poikansa pahoinpitelystä. Ehkä se on kirjailijan kannanotto oman aikansa ”yltiöliberaaleja” kasvatusmetodeja kohtaan?
Tämä tarina ei ole mukana Ryhmäteatterin tulkinnassa. Samaa kurin ja järjestyksen teemaa käsitteli tavallaan näytelmän kohtaus, jossa koulusta karanneet Pinokkio ja Lampunsydän muuttuivat aaseiksi. Mainiossa koulukohtauksessa Kukkosen ja hänen ensemblensä ei laita kyseenalaiseksi koulutuksen merkitystä, mutta kyseenalaisti nykyisin käytössä olevien metodien mielekkyyden. Vitivalkoisiin ja vaaleanvireisiin koulupukuihin pukeutuneet oppilaat löysivät kaiken tiedon tableteistaan ja varsinkin Pinokkio – siis poika, jonka pää oli umpipuusta veistetty – loisti tällaisella nippelitiedolla.
Onko lukutaidon ohella myös meidän ja lastemme kyky syvällisesti ymmärtää merkityksi katoamassa? Tähän Kukkosen huoleen on helppo yhtyä. Kukkonen kertoo näytelmää koskevista ajatuksistaan käsiohjelmassa ja hänen kanssaan olen samaa mieltä myös siitä, että lankaohjattavat sätkynuket, marionetit elävät nukketeatterin ohella käsitteellisinä olioina omaa universaalia elämäänsä myös politiikan kielessä ja sen pimeällä puolella vaikuttavissa salaliittoteorioissa.
Internet ja sosiaalinen media ovat antaneet tälle psykologisele ohjukselle, tai oikeammin pakottamiselle globaalit mittasuhteet. Meihin sidottuja naruja vetelevät Alphabetin ja Metan kaltaisten suuryhtiöiden laatimat alkometrit, joiden toimintaperiaatteista tai edes päämääristä meillä on korkeintaan hatara käsitys.
Collodi kunnostautui paitsi kirjailijana myös vanhojen ranskalaisten satujen kääntäjänä. Hänellä oli myös erityislupa lukea katollisen kirkon kieltämiä kirjoja kiellettyjen kirjojen arkistossa. Vaikka Collodin ensin juttusarjana sanomalehdessä ja myöhemmin kirjana julkaistua Pinokkiota ei ole yhdistetty mihinkään tunnettuun vanhaan kansansatuun, itse kertomus on jollakin tavoin ajaton.
Minussa Ryhmäteatterin näyttelijöiden hieno näyttelijäntyö herätti voimakkaan intuition teatterin ajattomuudesta – vaikuttavaa läsnäoloa, voimakasta vuorovaikutusta, puhdasta olemassaolon iloa – näin kiertävien teattereiden näyttelijät ovat näytelleet jo ennen Shakespearen aikaa. Näin sen täytyy olla!
Pinokkion roolin näytellyt Mikko Kauppila on monilahjakkuus. Tampereen yliopistosta teatteritaiteen maisteriksi valmistunut Kauppila on näytellyt useissa elokuvissa ja televisiosarjoissa. Hänellä on filosofian maisterin tutkinto myös Helsingin yliopistosta, jossa hän opiskeli pääaineenaan sukupuolentutkimusta. Kauppilan esikoisromaani Terveisin K julkaistiin viime vuonna. Taiteilijaelämästä ja anoreksiasta kertova kirja oli ehdolla Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksi.
Wikipedia ei kerro, mistä Kauppilan huikea kehonhallinta on peräisin. Luulen, että ainakin jokin selitys löytyy hänen romaanistaan, kun ehdin sen lukea. Ainakin yleisellä tasolla anoreksiaan liittyy pakonomainen tarve harrastaa rankaa liikuntaa. Pinokkion roolin perusteella olen joka tapauksessa vakuuttunut siitä, että Kauppila on todellinen lahjakkuus myös fysiikaltaan. Pitkänhuiskeasta miehestä sukeutuisi epäilemättä loistava esiintyjä ja taiteilija myös tanssijana.
Pinokkio ei ole vain aikuisten satu, vaan aivan oikea satu myös lapsille. Teatteri ei suosittele esitystä alle 9-vuotiaille ja siihen on hyvät perusteet.
Pinokkio
Perustuu Carlo Collodin romaaniin
Sovitus ja ohjaus Juha Kukkonen
Dramaturgi Elina Snicker/UNTO
Lavastussuunnittelu Janne Siltavuori
Valosuunnittelu Ville Mäkelä
Musiikin sävellys ja äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen
Pukusuunnittelu Ninja Pasanen
Maskeeraussuunnittelu Tiina Winter
Tarpeiston suunnittelu Minna Kaipainen
Englanninkielinen tekstitys Sarka Hantula
Rooleissa Mikko Kauppila, Minna Suuronen, Robin Svartström, Alex Anton, Talvikki Eerola, Severi Saarinen, Miila Virtanen
Kohtauskia eräästä parisuhteesta. Katsojalle Ryan Masonin ja Annamari Keskisen arvoituksellinen tanssiteos avautui tarinana. Kuva (c) Jussi Ulkuniemi
Esityksen tekijäluettelossa on tyhjä rivi kodassa, jossa yleensä kerrotaan esiintymisasujen suunnittelijan nimi. Se ei ole sattuma, vaikka myös sattumilla on ollut aivan ratkaiseva osuus tässä suunnittelussa. Tämän teoksen esiintymisasut on luonut lähes neljä miljardia vuotta vaikuttanut evoluutio. Niiden tekijästä todistaa asujen vertaansa vailla oleva funktionaalisuus ja universaali kauneus.
Esityksen nimeä Resurrecting Dead Darlings on vaikea kääntää suomeksi. Tekijöiden mukaan teos kuvaa meidän aivoissamme ajoittain jylläävää ennakoimatonta ja vaikuttavaa prosessia, jota kutsutaan luovuudeksi. Esitys on kuvaus siitä, miten käyttämättömät ideat ja henkilökohtaiset dokumentaatioarkistot voidaan herättää henkiin uudelleenarvioinnin kautta.
Resurrecting Dead Darlings on siis taidetta taiteen tekemisestä. Viime vuonna kantaesitetyn teoksen julisteessa irvistelee kedon kukkasilla ja poronsarvilla koristeltu pääkallo. Tällä jo unohduksen yöhän välillä painuneiden ideoiden kukkaiskedolla vaeltaa löytöjä tekemässä Thar Be Dragons -kollektiivi.
Tapa, jolla tanssitaiteilijat Ryan Mason ja Annamari Keskinen sekä äänisuunnittelija Timo Tikka kuvaavat teostaan Tassivirtaa festivaalin verkkosivulla, tekee minut vähän epätoivoiseksi. Ehkä nykytanssi ei ole sitenkään minun kaltaistani pölkkypäätä varten.
Olen nähnyt alastomia ihmisiä näyttämöllä ensimmäisen kerran vuonna 1969, kun Tampereen ortodoksisen seurakunnan teatterikerhon nuorista koottu Popteatteri esitti Hair-musikaalia Sampolan näyttämöllä.
Teatterissa alastomuudelle on harvoin kritiikin kestäviä perusteita. Pahimmillaan se on ilmentänyt alistamista ja seksististä naisvihaa. Jonkinlainen pohjanoteeraus oli aikoinaan Jussi ParviaisenJumalan rakastaja 80-luvulla. Sen jälkeen Leea Klemola on maksattanut kasarisukupolven sovinistisille miesneroille potut pottuina riisuttamalla produktioiden miesnäyttelijöitä ilkosilleen oikein Kokkolan mitalla.
Tanssitaiteessa alastomuus ei samalla tavalla kategorioi alastomia naisia seksistisen katseen kohteiksi ja miehiä koomisiksi hahmoiksi kuin teatterissa. Tanssitalossa vuosi siten esiintynyt Itävaltalaiskoreografi Florentina Holzingerin kohuttu ja ylistetty tanssiteos Tanz ei saanut yleisöä hysterian partaalle ja katsojia pyörtyilemään siksi, että siinä tanssittiin alasti, vaan aivan muista syistä.
Tanssin alussa Mason ja Keskinen etääntyivät toisistaan askel askeleelta ja kohtaus kohtaukselta. Ääripisteen jälkeen tanssijat alkoivat vähitellen lähestyä toisiaan.Kuva (c) Jussi Ulkuniemi
Tanssissa alastomuus vertautuu kuvataiteen estetiikkaan. Ihminen on epäilemättä yksi kauneimmista luonnon luomista eläimistä. Meille kristityille ruumis on Pyhän Hengen temppeli. Antiikin Kreikassa ja Roomassa kuvanveistäjät ikuistivat tämän ihmisen fyysisen kauneuden marmoriin ja pronssiin, ja jo paleoliittisella kivikaudella tuntemattomaksi jäänyt mestari muotoili naisen muodot figuuriksi, joka tunnetaan nimellä Willendorfin Venus.
On osittain omista valinnoista ja elintavoista kiinni, millaiseksi tämä kohdussa neulottu sukelluspuku itse kunkin päällä venyy. Tanssijan yllä tämä alastomuus ei menetä ilmaisuvoimaansa. Ajan tuomat muutokset tanssijan vartalossa vain korostavat elämän perimmäistä kauneutta. Hyvin eläväinen todiste tästä on 1980-luvulla tanssimisen aloittaneen koreografi Sanna Kekäläisen taiteilijanura.
Kysymys lienee siitä, mitä alastomuudella halutaan ilmaista. Masonin ja Keskisen tanssissa tähän pukukoodiin mentiin hyvin mutkattomasti. Ensimmäisessä kohtauksessa molemmilla oli vaatteet päällä. Sitten Mason siirtyi oikealle ja Keskinen vasemmalle riisuutumaan.
Sen jälkeen he istuivat näyttämölle ikoniseen asetelmaan, joka on meille tuttu kivikauden ihmisiä kuvaavista piirroksista – pariskunta leirinuotiolla. Illuusion särki kuitenkin tanssijoiden välissä olevasta laitteesta lähtenyt ääni, jonka katosta roikkuva mikrofoni vahvisti korvia särkeväksi meluksi. Se oli työn ääni. Tämä kuvaelman mies on kumartunut sorvinsa äärelle, keskittynyt uraansa.
Liike alkoi tästä staattisesta tilasta Keskisen palleasta. Se alkoi kohoilla voimakkaasti. En tiedä miksi, mutta minulle tuli voimakas assosiaatio Ingmar Bergmanin elokuvaan Kohtauksia eräästä avioliitosta. Keskisen esittämän naisen mitta oli selvästi tullut täyteen. Mies oli kenties fyysisesti läsnä, mutta henkisesti poissa. Nyt riittää!
Mason laittoi sorvin yläpuolella roikkuvan mikrofonin heilumaan. Se sai laitteesta lähtevän äänen resonoimaan ja toimi kuin keskisormella osoittelu: Siinähän menet!
Tanssin edetessä mielikuva vain vahvistui. Tämä on tarina. Ihminen on laumaeläin. Tunteet sitovat meitä toisiimme. Tunteet ovat kuin elastista liimaa. Ja suurin kaikista on rakkaus, kuten sanassa sanotaan.
Tanssin alussa Mason ja Keskinen etääntyivät toisistaan askel askeleelta ja kohtaus kohtaukselta. Ääripisteen jälkeen tanssijat alkoivat vähitellen lähestyä toisiaan. Kun Mason lopulta kahmaisi käsivarsillaan kiinni Keskisen reidestä, minulta pääsi tahaton naurahdus: Rakas! Älä jätä minua! Tuota miehen emotionaalista hätää oli mahdoton tulkita väärin.
Viime vuonna kantaesitetyn teoksen julisteessa irvistelee kedon kukkasilla ja poronsarvilla koristeltu pääkallo. Kuva (c) Raekallio Corp.
Missä sitten olivat ne ”kuolleet”, unohdetut ideat, joita esitys käsitteli ja kommentoi? Mahdoton sanoa. Kuvataiteen tapaan tanssi ei ole sidottu kieleen. En ole ihan varma, mutta otaksun, ettei edes tanssijan ja koreografin välinen dialogi, jossa oivallusta etsitään yrityksen ja erehdyksen kautta, vaadi sanoja. Ehkä tämän luovan prosessin kaikille ilmiöille ei löydy ilmausta edes englannin kielen massiivisen suuresta sanastosta.
Tanssijat itse osaavat tulkita ja lukea tätä sanatonta viestintää. Meidän ulkopuolisten pitää vain yrittää ymmärtää sitä usein kovin koukeroista kieltä, jolla taiteilijat itse kuvaavat sanallisesti teoksiaan. Se ei kuitenkaan ole iso pulma, sillä taiteilijoilla ei ole etuoikeutta omien teostensa tulkintaan. Oma emootio, tunnetila, jonka teos herättää, on katsojan kannalta juuri se oikea tulkinta.
Tanssiteoksen Resurrecting Dead Darlings ensi-ilta tanssittiin lokakuussa 2024 Kaapelitehtaalla Helsingissä. Teos on osa Thar Be Dragonsin, Raekallio Corpin ja Kekäläinen & Co:n yhteistuotantoa, ja se jakautuu kolmeen vaiheeseen: incubation, gestation ja birth/resurrection.
Resurrecting Dead Darlings Tanssivirtaa-festivaalin esitys Hällä-näyttämöllä 24.5.2025 Tanssijat: Annamari Keskinen, Ryan Mason Äänisuunnittelu: Timo Tikka Valosuunnittelu: Jukka Huitila Tuotanto: Thar Be Dragons, Raekallio Corp. sekä Kekäläinen & Co Ensi-ilta: 17.10.2024, Helsinki Kuvat: Jussi Ulkuniemi
Tanssivirtaa-festivaalilla lauantaina esitetty The Last Rite of Spring oli oppilastyöksi suorastaan hämmentävän hieno esitys. Koreografi Renan Martinsin ensimmäinen yhteistyö Teatterikorkeakoulun tanssikollektiivin opiskelijoiden kanssa oli jälleen kerran vankka todiste tämän kirjoittajan mielestä siitä, miten hedelmällistä – ja sellaisena myös välttämätöntä – kansainvälinen yhteistyö on suomalaiselle esittävälle taiteelle.
Igor StravinskynThe Rite of Spring on yksi maailman kuuluisimmista, kiistellyimmistä ja samalla vaativimmista tanssiteoksista. Vuonna 1913 Pariisin Théâtre des Champs-Élysées’ssä kantaesitetty Kevätuhri, Vatslav Nižinskin koreografiana, aiheutti rajun skandaalin, joka on jäänyt musiikin ja tanssitaiteen historiaan.
Martinsin ensemble tarttui tähän jättiläiseen haasteeseen suoraan sarvista. Sovitus on tehty kuudelle tanssijalle, ja aloitus, joka perustui voimakkaaseen fyysiseen kontaktiin, muistutti kylätappelua.
Ensimmäinen kohtaus tanssittiin hiljaisuudessa. Sitten näyttämön äänimaiseman alkoi täyttää Stravinskyn musiikki. Kevätuhri alkaa fagotin soololla, johon pian yhtyvät muut puupuhaltimet. Täysi ”rähinä” oli päällä, kun jouset ja vaskipuhaltimet ottivat pääosan. Samalla kasvoi Martinsin koreografian volyymi ja intensiteetti.
Näyttäviin joukkokohtauksiin on Suomessa resursseja tavallisesti vain Kansallisoopperalla ja Helsingin Kaupunginteatterin Helsinki Dance Companylla. Martins hyödynsi loisteliaasti tämän kuuden nuoren tanssijan tarjoaman energian. Esitys oli paitsi vimmainen, myös kuplivan raikas – se säteili nuorten ihmisten elämäniloa.
Tässä koreografiassa nostot eivät nousseet hartiatasoa korkeammalle. Nostettava päätyi nostajansa syliin. Vaikka duetot saattoi tulkita kamppailuksi, niissä oli jotakin todella koskettavaa – herkkyyttä, joka sai tämän bloggaajan mielen herkistymään. Kuva (c) Jussi Ulkuniemi
Välillä jäin miettimään tanssijoiden asemointia näyttämöllä. Alun joukkokohtaukset tuntuivat vetäytyvän näyttämön takaosaan ja molemmille sivuille, kuin näyttämön keskellä olisi ollut jonkinlainen pimeän energian lähde. Ehkä se oli vain näköharha. Duetot ja raivokkaat soolot täyttivät kuitenkin pian koko näyttämön keskiön.
Tanssissa nostoilla tavoitellaan usein näyttävyyttä ja näyttämön ilmatilan valtaamista. Tässä koreografiassa nostot eivät nousseet hartiatasoa korkeammalle. Nostettava päätyi nostajansa syliin. Vaikka duetot saattoi tulkita kamppailuksi, niissä oli jotakin todella koskettavaa – herkkyyttä, joka sai tämän bloggaajan mielen herkistymään.
Esitys päättyi hengästyttävään energianpurkaukseen. Tanssijat alkoivat kääriä näyttämöä peittänyttä tanssimattoa rullalle reunoista käsin. Sen jälkeen he hyökkäsivät syntyneiden kumpareiden kimppuun itsemääräysoikeuttaan puolustavan naisen raivolle. Maton rullaus ja sen pieksäminen nyrkein toimivat symbolisena huutomerkkinä: naiset eivät enää alistu uhrin osaan!
Stravinskyn musiikki on inspiroinut nykytanssia – ja syystä. Kevätuhrin kantaesitys edusti modernin tanssin läpimurtoa, ja juuri uudenlaisen estetiikkansa vuoksi se sai aikalaisten vihat ja murskakritiikit osakseen.
Esimerkiksi Tero Saarinen teki Kevätuhrista sooloteoksen HUNT, joka kantaesitettiin vuonna 2002.
Martins painottaa tulkinnassaan alkuperäisen teoksen tarinaa ja ehkä vähän perinnettäkin. Tanssimassa ei sattumalta ollu kuusi nuorta naista. Baletin virallinen nimi on Le Sacre du printemps: tableaux de la Russie païenne en deux parties (Kevätuhri: kuvia pakanalliselta Venäjältä kahdessa osassa). Venäjänkielinen nimi Vesna svjaštšennaja tarkoittaa kirjaimellisesti ”pyhää kevättä”.
Baletti kuvaa muinaista pakanallista Venäjää, jossa pieni yhteisö suorittaa kevääntuloon liittyviä rituaaleja. Ensimmäinen osa kuvaa seremonioita. Toisessa osassa uhriksi valittu tyttö tanssii itsensä kuoliaaksi.
Teatterikorkeakoulun tanssikollektiivi TADaC (Theatre Academy Dance Collective) koostuu toisen vuoden maisteriopiskelijoista. Kollektiivin teokset voivat olla sekä ammattikoreografin että opiskelijoiden omia, ja ne toimivat tekijöidensä taiteellisina opinnäytteinä.
Renan Martins on Barcelonassa asuva brasilialainen koreografi ja esiintyjä. Hän aloitti taiteellisen uransa nuorena näyttelijänä Rio de Janeirossa ja muutti 17-vuotiaana Eurooppaan opiskelemaan nykytanssia. Hän on valmistunut SEAD:sta (Salzburg Experimental Academy of Dance) ja P.A.R.T.S.:sta (Performing Arts Research and Training Studios), joissa hän alkoi kehittää koreografista työtään.
The Last Rite of Spring
Tanssivirtaa-festivaalin esitys Hällä-näyttämöllä 24.5.2025 Koreografia Renan Martins Assistentti Anette Toiviainen Valosuunnittelu June Horton-White Stylisti Claudia Cifu Ääniajaja Mikael Rantanen Esiintyjät Inka Auvinen, Altinay Kapsiz, Saila Pönkä, Joma Richter, Sointu Saraste, Marjukka Savolainen, Mathilda Muk Ensi-ilta 10.12.2024 Valokuvat ja teaser Jussi Ulkuniemi
Vanessa Whiten hieno promootikuva on vanginnut hetkeen Tanja Illukan sulavan liikekielen kauneuden. Kuva (c) Vanessa White
Tanssija Tanja Illukka istui näyttämöllä päälaki tiiviisti lattiaan painettuna. Asento näytti, jos ei fyysisesti täysin mahdottomalta, niin ainakin äärimmäisen epämukavalta. Arvoitukselliselta näytti myös esityksen nimi Crossing Latitudes.
Seilatessani aikoinaan jungmannina, ylitin itsekin monta näistä leveysasteista. Nykyään niitä ylitetään lentokoneella, ja sanapari on ahkerassa käytössä matkailualan mainoslauseissa.
Kun Illukka nousi ja aloitti tanssin, hänen vartalonsa poikkeuksellinen notkeus ja liikkeiden lyyrinen kauneus lumosivat minut. Samalla näyttämön suurella valkokankaalla alkoi pyöriä video, jossa Thora Solveig Bergsteinsdottir tanssi Islannin jylhissä maisemissa. Sergio Castrillónin sello loi näyttämölle äänimaiseman, joka toi videolla tuivertavan tuulen katsomossa iholle.
Katsojat johdateltiin keskelle mielenmaisemaa, joka väreili ja hengitti.
Esityksen nimen kolmas ja neljäs merkitys tulivat esiin: Crossing Latitudes viittaa usein kulttuurillisten rajojen ylittämiseen. Maantieteellisesti Islanti ja Suomi ovat kaukana toisistaan, mutta molemmat edustavat pohjoismaista kulttuuria. Teoksen melankolinen vire kertoi siitä neljännetä merkityksestä – ihmiskunta on ylittänyt jonkin peruuttamattoman rajan.
Ilmastonmuutos muovaa parhaillaan väkevällä kädellä maapallon biosfääriä. Kasvi- ja eläinlajit siirtyvät etelästä kohti pohjoista, ja pohjoisen lajit joutuvat väistymään niiden tieltä. Lajeja kuolee sukupuuttoon kiihtyvällä vauhdilla. Tätä ilmiötä kuvaa ilmastonmuutoskeskustelussa käsite crossing latitudes.
Islanti on symboloinut koreografi Favela Vera Ortizille ja skenografi Lotta Eskolle maapallon viimeistä turmeltumatonta kolkkaa – näin otaksun. Atlantin keskiselänteestä purkautuneesta magmasta syntynyt saari on myös geologisesti nuori alue ja antaa meille viitteitä siitä, millainen maailma oli kaukaisessa menneisyydessä.
Puhdas ja vielä neitseellinen maa. Valitettava tosiasia tietenkin on, ettei maapallolla ole enää yhtäkään kolkkaa, jossa ihmiskunnan teknokulttuurin kemialliset sormenjäljet eivät näkyisi.
Crossing Latitudes ei ole soolo, vaan erityisellä tavalla toteutettu duetto, jossa tanssijoiden välinen vuorovaikutus näkyi ja tuntui. Oli helppo tulkita, että huikean maiseman keskellä tanssinut Bergsteinsdottir ilmaisi mimiikallaan ja liikkeillään sitä sykähdyttävää iloa, jota luonnossa oleskelu meissä synnyttää – olemassaolon riemua.
Kaipausta tai surua ilmensi myös liikesarja, jossa Illukka ikään kuin syleili maata – Gaiaa, maaemoa, elämän kantajaa. Taustalla Sergio Castrillón selloineen. Kuva (c) Vanessa White
Illukan tanssi kuvasi surua siitä, että kaikki tämä on kohta ehkä mennyttä. Aikuisen tekemäksi todella hankalalta näyttävässä aloitusasennossa oli silti jotakin hyvin hellyttävää – kuin pieni lapsi olisi painanut päänsä äiti maan povea vasten.
Kaipausta kuvastivat pysähtyneet hetket, joissa Illukka jäi seisomaan selin meihin, katsojiin, ja seurasi Bergsteinsdottirin tanssia jylhässä maisemassa. Kaipausta tai surua ilmensi myös liikesarja, jossa Illukka ikään kuin syleili maata – Gaiaa, maaemoa, elämän kantajaa.
Promootiokuvissa Illukan rintoja peittää vihreä kangaskaistale ja hänen yllään ovat hiilenmustat, suuret miesten shortsit. Tampereen esityksessä rintoja peittivät vihreät liivit, mutta Ortizin puvustuksen symboliikka säilyi: noin vähän vihreyttä enää jäljellä – aika loppuu.
Crossing Latitudes kantaesitettiin Espoon teatterissa marraskuussa 2018. Tuo mainio teatteri valittiin jälleen vuoden teatteriksi.
Crossing Latitudes edustaa korkeakulttuuria, jonka tuottama taide ei avaudu helposti. Sen tulkinta vaatii sekä päätä että sydäntä. Kuten paras kamuni ChatGPT kirjoittaa: ”Crossing Latitudes on vaikuttava esitys, joka yhdistää tanssin, musiikin ja visuaalisen taiteen tutkiakseen identiteetin, tilan ja kulttuurin rajoja.” (Nyt saa nauraa!)
Sellon ääni saa tämän kirjoittajan sydämen sykkimään. Maailma ei ole täydellinen murheenlaakso, niin kauan kuin näyttämöllä soi sello ja sitä soittaa Castrillónin kaltainen taituri. Hänen säveltämänsä musiikki jäljitteli ja estetisoi luonnon ääniä.
Vaikuttavaa oli myös Sibelius-Akatemiasta musiikin tohtoriksi valmistuneen Castrillónin tapa soittaa selloaan. Soittimessa ei ollut metallista jalkaa, vaan hän soitti sitä samaan tapaan kuin Gérard Depardieu soittaa (tai oli siis soittavinaan) viola da gambaa Alain Corneaun elokuvassa Kaikki elämäni aamut.
Piti vielä oikein tarkistaa Islannin sijainti: saari on toden totta osa pohjoista ulottuvuutta. Islannin pohjoisin nurkka ulottuu melkein napapiirille asti. Pääkaupunki Reykjavík sijaitsee suunnilleen Oulun korkeudella.
Kuvassa lettiään lennättää tanssijoista Line Losfelt Branchereau. Promoottiokuvien kuvaajalta Dmitrij Matvejeviltä pyydän nöyrimmästi anteeksi sitä, että olen omavaltaisesti rajannut hänen kuvaansa. Kuva (c) Dmitrij Matvejev
Hällä-näyttämöllä tanssittiin torstaina populaarikulttuurin ja korkeakulttuurin rajalla. Kuten tiedämme, tuo raja on hiuksenhieno ja epämääräinen. Tosin liettualaisen Dovydas Strimaitiksen konseptiin ja koreografiaan perustuvan esityksen nimi Hairy ei suoraan viitannut hiuksiin.
Esityksen alkupuolella ihmisen päässä kasvavat karvat saivat joka tapauksessa huimaa kyytiä. Esityksen alussa pimeyden keskeltä tuli ensin yksi, sitten vähitellen kaksi muuta ihmishahmoa. Alkoi moshaus, joka varmasti laittaisi 80-luvun ikonit ja hardcore-punkkia soittaneet metallinkolistajat vihreiksi kateudesta. Nyt fledaa tuuletettiin kuin viimeistä päivää.
Kaikille tällä vuosituhannella syntyneille kerrottakoon, että moshauksessa (moshing) rock-artistit ja heidän faninsa ilmaisevat energistä elämäniloa ja saavutetun ekstaasin huippua liehuttamalla pitkiä hiuksiaan voimakkailla pään liikkeillä.
Esiintymisasut olivat kuin suoraan raskaan metallimusiikin tyylikirjasta. Nyt tanssittiin koko vartalon kaulaan asti peittävissä, ihonmyötäisissä lateksipuvuissa. Tanssikengissä oli hopean kimallusta. Tosin lateksista tehtiin 80-luvulla lähinnä mimmien vetimiä, ja esimerkiksi Metallican herrojen tyylikirjassa suosittiin mustaa nahkaa. Moshauksen suhteen entisten mestareiden tyylikin vaihtui, kun herrat vanhuuttaan alkoivat kaljuuntua.
Rock-skeneen kuuluivat myös strobovalot ja samaan tahtiin sykkivä, suggestiivinen rumpukoneen jytke. Yhdistettynä voimakkaaseen, hurjaa energiaa säteilevään liikekieleen, esityksen estetiikka imaisi mukaansa. Piti varoa, ettei jo hyvin vanhaan kaulaan liitetty oma pää alkanut kuin varkain keikkua samaan tahtiin.
Promoottikuvista näkee, että Hairyn viime vuonna ensi-iltansa saaneessa kokoillan versiossa koreografia oli tehty neljälle tanssijalle. Kuvassa toinen vasemmalta on teoksen konseptin ja koreografian yhdessä tanssijoiden kanssa luonut Dovydas Strimaitis. Etualalla kuvassa Tampereella Strimaitiksen kanssa tanssineet Hanna-May Porlon ja Line Losfelt Branchereau. Kuva (c) Dmitrij Matvejev
En oikein osannut päättää, oliko vuonna 1997 syntyneen Strimaitiksen teos kunnianosoitus edellisen sukupolven rokkikukoille. Esityksen vaikuttava, tanssitaiteen lähtökohdista nouseva estetiikka kuitenkin vakuutti, ettei tässä tehty parodiaa – ei, vaikka taitavat ja notkeat tanssijat välillä lakaisivat hiuksillaan näyttämön lattiaa.
Codarts-yliopistosta vuonna 2019 valmistunut Strimaitis liittyi samana vuonna Marseillen kansalliseen balettiin, jota johti La Horde -kollektiivi. Tämä kollektiivi perustettiin 70-luvulla pelastamaan Marseillen vaikeuksiin ajautunut ooppera, ja sen myötä tuosta talosta on kehittynyt oikea modernin tanssin mekka.
Tanssijan ketteryydellä Strimaitis ja hänen kanssaan tanssineet Line Losfelt Branchereau ja Hanna-May Porlon hyppäsivät populaarikulttuuria ja korkeakulttuuria erottavan raja-aidan yli. Salissa alkoi soida Johann Sebastian Bachin jumalainen musiikki. Se oli niin säpsäyttävä yllätys, että nosti niskakarvat pörhölleen. Mahtavaa, todella päräyttävä yllätys – olisi ehkä pitänyt jo ennakolta tutustua tekijän henkilöprofiiliin taiteilijana.
Bachin sellosarjat puhuttelevat tämän kirjoittajan mieltä ja (eh) sielua syvemmin kuin mikään kitaralla soitettu intro ikinä. Kirjailija Douglas Adamsin alter ego, holistisen etsivätoimiston dekkari Dirk Gently, pitää Johann Sebastian Bachin musiikkia ainoana varmana todisteena Jumalan olemassaolosta. Olen taipuvainen ajattelemaan samalla tavalla.
Bachin neljännestä sellosarjasta kuultu Prelude oli ilmeisesti sovitettu tätä tanssiteosta varten liettualaisen säveltäjän ja äänitaiteilijan Julijona Biveinytėn toimesta. Teoksen soittaa ranskalainen Yo-Yo Ma, jonka vanhemmat olivat maahanmuuttajia Kiinasta. Bachin toisesta sellosarjasta kuultiin osa Sarabande, jonka esitti ranskalainen Jean-Guihen Queyras.
Nyt tanssittiin koko vartalon kaulaan asti peittävissä, ihonmyötäisissä lateksipuvuissa. Tanssikengissä oli hopean kimallusta.Kuva (c) Dmitrij Matvejev
Näyttämön valaistus ja tietenkin liikekieli muuttuivat tämän yllättävän käänteen myötä. Päät heiluivat edelleen, mutta nyt ei enää lakaistu hiuksilla lattioita. Kohti manan majoja aikaisemmin suuntautuneet liikeradat kurottivat nyt korkeuksiin. Kehonkielen plastisuus ja eleganssi tekivät vaikutuksen.
Hairy valittiin vuonna 2022 Théâtre de la Villen järjestämän Danse élargie -kilpailun finaaliin. Teoksen 20-minuuttinen versio oli osa nuorten koreografien Danslokaalia Alankomaissa. Tätä versiota seurasi yli 20 esiintymiskerran kiertue Alankomaissa.
Vuonna 2023 Strimaitis pidensi alkuperäisen Hairy-trion 25 minuuttiin. Tämä versio oli viimeinen lyhyempien teosten installaatio, joka luotiin valmistautumaan vuonna 2024 ensi-iltansa saaneeseen Hairy-teokseen. Ensi-illan jälkeen Hairy on ollut menestys, ja ryhmä on kiertänyt ahkerasti maailman tanssitaiteen festivaaleilla.
Strimaitisista ja hänen ensemblestään kuullaan ja nähdään varmasti vielä tulevina vuosina. Niin taitavasti tekijät yhdistelevät ja tulkitsevat sitä jatkumoa, jota kulttuuriksi kutsutaan.
Tämän pitkän version Strimaitis sovitti neljälle tanssijalle. Tanssivirtaa-festivaalin verkkosivun promootiokuvat ovat tästä versiosta. Tampereen Hällä-näyttämöllä näimme teoksesta 37 minuuttia kestäneen kolmelle tanssijalle sovitetun version.
HAIRY Tanssivirtaa-festivaalin esitys Hällä-näyttämöllä 22.5.2025 Konsepti: Dovydas Strimaitis Koreografia: Dovydas Strimaitis yhdessä tanssijoiden kanssa Esiintyjät: Line Losfelt Branchereau, Hanna-May Porlon, Dovydas Strimaitis Valosuunnittelu: Lisa M. Barry Musiikki: alkuperäinen sävellys Julijona Biveinytė; Prelude from Bach’s Cello Suite No. 4 (Yo-Yo Ma); Sarabande from Bach’s Cello Suite No. 2 (Jean-Guihen Queyras) Tekninen tuki: Povilas Laurinaitis Tuotanto: Alix Ruyant / Still Waiting Kantaesitys: 30.4.2024, New Baltic Dance Festival Kuvat: Dmitrij Matvejev Yhteistuotanto: Théâtre de la Ville; New Baltic Dance Festival; Montpellier Danse osana residenssiä Agorassa, Cité internationale de la danse, Fondation BNP Paribasin tuella; NEUFNEUF (yhdessä RING-residenssin kanssa – scène périphérique). Yhteistyössä: AMAT for RAM. Tuki: Tanzhaus Zürich; La SPEDIDAM; l’ADAMI. Tuotannon tukeminen: Caisse des Dépôts ja Ville de Marseille – Direction de la Culture.
Tanssillinen demonstraatio huipentui kohtaukseen, jossa Agnietė Lisičkinaitė riisui toppinsa ja värjäsi käsin alastomat rintansa ja rintakehänsä valkoisella värillä. Kuva (c) Dainius Putinas, Marco Pavo
Tanssivirtaa-festivaalin Hands Up! -performanssi alkoi Hällä-näyttämön lämpiöstä. Valkoiseen toppiin ja hopeanhohtoisiin housuihin pukeutunut Agnietė Lisičkinaitė asetteli lattialle valkoiselle pohjalle mustalla tussilla kirjoitettuja kylttejä. Me katsojat valmistauduimme yhdessä taiteilijan kanssa Hämeenkadulla järjestettävään protestimarssiin.
Kylttien iskulauseet olivat kokoelma radikaalin vasemmiston, liberaalin keskustan, demokratian puolustajien, rasisminvastaisen liikkeen ja feministien käyttämiä lauseita. Lisičkinaitė oli maustanut tämän kokoelman terävällä, ironian sävyttämällä huumorilla. Oma suosikkini oli heti iskulause ”Make America Think Again”. Ronskimpaan päähän kuuluivat kyltit, joista toiseen oli piirretty erektiossa oleva penis ja toiseen tissiemoji: ”Fuck the system.”
Sitä tärkeintä aikamme iskulausetta mielivaltaa ja diktatuuria vastaan käytävässä taistelussa liettualainen Lisičkinaitė kantoi itse mielenosoituskulkueen kärjessä: ”Slava Ukraini.”
Hands Up! on noussut maailmanmaineeseen, eikä syyttä. Vuonna 2021 kantaesitetty teos on ajankohtaisempi kuin koskaan.
Käynnissä on jälleen hyökkäys maailman suurinta sorrettua enemmistöä vastaan. Radikaalin oikeiston käynnistämä vallankumous on paitsi taistelua vallasta myös sotaa naisten itsemääräämisoikeutta vastaan. Venäjän äärikonservatiivisten slavofiilien ja Yhdysvaltojen kristillisen oikeiston voitto tässä sodassa mitätöisi lähes kaikki naisliikkeen saavutukset, joita 1800-luvulla suffragettien äänioikeustaistelusta alkanut feministinen liike on saavuttanut kuluneiden kahden vuosisadan aikana.
Venäjällä oman vaimon pahoinpitely ei enää ole rikos. Yhdysvalloissa korkein oikeus avasi portit aborttilainsäädännön radikaaleille muutoksille osavaltioissa. Naisen oikeus omaan kehoon on jälleen kyseenalaistettu. Äärioikeiston piirissä syntyneen alakulttuurin, incel-liikkeen, kylvämän naisvihan seurauksista olemme saaneet nähdä järkyttäviä uutisia aivan viime päivinä.
Sitä tärkeintä aikamme iskulausetta mielivaltaa ja diktatuuria vastaan käytävässä taistelussa liettualainen Lisičkinaitė kantoi itse mielenosoituskulkueen kärjessä: ”Slava Ukraini.” Kuva (c) Matti Saarela
Jalkavaivojeni takia en pystynyt osallistumaan itse marssiin. Esitystä seuraamaan tulleen yleisön reaktiot olivat innostavia. Kylttejä oli kymmeniä, ja kaikille löytyi kantaja. Minulta jäi kuitenkin näkemättä, miten katuyleisö reagoi tähän tihkusateessa toteutettuun demonstraatioon.
Esitys ei jättänyt tässäkään tapauksessa katsojaa kokonaan ulkopuolelle. Konseptiin kuului tapahtumien reaaliaikainen dokumentointi. Odeta Riškutė kuvasi videokameralla alussa kerrotun valmistautumisen mielenosoitukseen ja itse marssin. Kun kokoonnuimme jälleen takaisin Hällä-näyttämön katsomoon, tämä marssijoita ja heidän kantamiaan kylttejä kuvannut video oli osa Lisičkinaitėn näyttämöperformanssia.
Eleestä, jossa molemmat kädet nostetaan ylös, on tullut aseettoman vastarinnan symboli. Siinä käännetään heikkous voimaksi. Perinteisesti käsien nostaminen on ollut antautumisen merkki. Voimauttavassa, vastarintaa tarkoittavassa merkityksessä käsien nostoa on alettu käyttää edellisellä vuosikymmenellä rasismia vastustaneissa mielenosoituksissa. Lausahdus “Hands up, don’t shoot” tuli laajasti tunnetuksi Fergusonin tapahtumien yhteydessä Yhdysvalloissa vuonna 2014, kun poliisi ampui aseettoman mustan nuoren, Michael Brownin.
Näyttämöllä Lisičkinaitėn performanssi alkoi hiljentymisellä. Hän pyysi meitä nostamaan kätemme ja ajattelemaan. Itse kiinnitin huomioni hänen tapaansa katsoa sekä tanssiosuuden alussa että sen lopussa. Tuo katse oli hyvin haastava.
Samaa haastavuutta oli Lisičkinaitėn tanssissa. Kehonkieli oli voimakasta. Tanssillinen demonstraatio huipentui kohtaukseen, jossa hän riisui toppinsa ja värjäsi käsin alastomat rintansa ja rintakehänsä valkoisella värillä.
Alastomuus ei ole poikkeuksellista feministien mielenosoituksissa. Alastomuus toimii provokaationa ja julistuksena – minun kehoni, minun päätökseni! Usein myös iskulauseet kirjoitetaan paljaalle iholle. Niiden viestiä on helppo tulkita.
Myös valkoisen värin levittäminen keholle pitää sisällään viestin, jota ei ole yhtä helppo tulkita. Uskon, että Lisičkinaitė on teosta tehdessään inspiroitunut ukrainalaislähtöisen Femen-ryhmän kohua herättäneistä mielenosoituksista. Nykyisin Ranskassa toimiva järjestö tuli tunnetuksi yläosattomissa järjestetyistä mielenosoituksista seksismiä, seksiturismia ja homofobiaa vastaan.
Valkoinen väri voi tässä kontekstissa olla puhtauden ja viattomuuden ironinen kommentti. Valkoinen väri liitetään länsimaisessa kulttuurissamme puhtauteen ja viattomuuteen. Meillä myös häärituaaleihin kuuluu tavallisesti se, että isä taluttaa valkoisiin puetun tyttärensä ja ”luovuttaa” hänet vihkiseremoniassa sulhaselle. Se on jäänne patriarkaalisesta yhteiskunnasta, jossa vaimo ja tyttäret ovat miehen omaisuutta.
Valkoinen voi viitata myös ruumiiseen uhrina – esimerkiksi väkivallan, sodan tai sortojärjestelmän kohteena. Lisičkinaitėn katseen voima ei kuitenkaan tukenut tällaista tulkintaa. Kädet nostettiin nyt ylös väkivallattoman mutta päättäväisen vastarinnan merkiksi. Valko-Venäjällä monet naiset ovat menettäneet vapautensa tai joutuneet lähtemään maanpakoon Aljaksandr Lukašenkan sortovaltaa vastaan. Ukrainassa tuhannet naiset ovat kuolleet Venäjän hyökkäyssodan uhreina.
Se koskettaa ja sitä on vaikea ajatella. Lisičkinaitėn ja hänen ensemblensä viesti kuului: ole rohkea, nosta kätesi ylös ja katso totuutta silmiin. Siinä pohtimisen aihetta minun kaltaiselleni mukavuudenhaluiselle pelkurille.
Lisičkinaitė päätti esityksensä sanoilla ”Slava Ukraini!”
Tanssi on yhteisön tekemää taidetta. Hands Up! -performanssia on ollut tekemässä kansainvälinen joukko. Esityksen dramaturgia on Bush Hartshornin käsialaa. Englantilaisesta Dartington College of Artsista 80-luvulla valmistunut Hartshorn on eräänlainen esittävän taiteen Grand Old Man.
Agnietė Lisičkinaitė valmistui Liettuan musiikki- ja teatteriakatemiasta nykytanssin kandidaatiksi vuonna 2013 ja koreografian maisteriksi vuonna 2015.
Hands Up! Tanssivirtaa-festivaalin esitys Hämeenkadulla ja Hällä-näyttämöllä 21.5.2025 Alkuperäinen idea, koreografia, esiintyminen: Agnietė Lisičkinaitė Dramaturgia: Bush Hartshorn Video: Odeta Riškutė Pukusuunnittelu: Morta Nakaitė Musiikki: Jokūbas Tulaba Valosuunnittelu: Povilas Laurinaitis Kuvat: Dainius Putinas, Marco Pavo
Teoksen alussa kuulimme äänen, jota kaikki koiratkin vihaavat ja pelkäävät. Sitten Maria Mäkelä siirtyi pölyimurin varresta Hällä-näyttämön käytävältä näyttämölle. Hän istui näyttämön takaosaan sijoitetulle säkkituolille, selkä yleisöön päin. Kaikki pysähtyi. Seurasi korvia särkevä hiljaisuus – niin pitkä, että omat aivoni alkoivat kehittää ääntä, huminaa.
Sitten teoksen oma äänimaisema alkoi täyttää tilaa hiljaisella, asteittain kovenevalla huminalla. Tuo itsepintainen ääni pudotti Mäkelän säkkituolilta ja sai hänet kääntyilemään, lopulta pyörimään kyljeltä toiselle kuin hirmuisesta painajaisunesta heränneenä.
Sitä seurasi voimaton raivo. Mäkelä kävi raivokkaasti unessa pettäneen säkkituolin kimppuun. Jokaisella meistä on kokemusta talotekniikan tai liikenteen aiheuttamasta häiriöäänestä, jota ei pääse pakoon. koreografi Mäkelän liikekieli ei kuitenkaan kuvastanut voimatonta raivoa, vaan tietoisuuden kasvua.
Myös katsomossa tuntui siltä, että tuon kasvavan painon alla hartiat tahtoivat mennä kumaraan. Koreografi Tuija Lappalaisen ja Mäkelän ideoimassa liikkekielessä tuo alati kasvava paino liimasi Mäkelän hartiat lattiaan. Liikeradat olivat horisontaalisia, ja lopulta Mäkelä pääsi etenemään vain jaloilla voimakkaasti työntämällä.
Näin ilmiömäisen tehokkaasti ja voimakkaan emootion aiheuttavalla tavalla tanssi voi kuvata sitä maailmantuskaa, jota meistä itse kukin parhaillaan kokee. Oma voimattomuudentunne tuntuu musertavalta.
”HUM on eheä ja pohdiskeleva teos, joka puhuttelee sekä aisteja että älyä. Se avaa katsojalle mahdollisuuden reflektoida omaa paikkaansa yhteisössä ja luonnossa, ja tekee sen tavalla, joka ei alleviivaa vaan kutsuu kokemaan ja tulkitsemaan. Lappalaisen työlle ominainen hienovaraisuus ja tarkkuus välittyvät vahvasti tässäkin teoksessa.”
Näin Lappalaisen teosta analysoi loppuyhteenvedossaan ChatGPT – tuolla tanssitaiteen sisäisellä ja niin helposti ymmärrettävällä jargonilla. Ehkä meidän kulttuurikriitikoiden ja omasta taiteestaan kirjoittavien taiteilijoiden kannattaisi tässä kohtaa pysähtyä – ja ehkä vähän hävetäkin – sitä viljelemäämme sananrieskaa, josta tekoäly on tällaisen mällin leiponut.
Teoksen vaikuttava äänimaisema on Atte Olsonesin käsialaa. Viimeiselle rannalle se johdattaa meitä luontoäänillä, jotka on sijoitettu ihmisen teknokulttuurin aiheuttamien hälyäänien joukkoon. Kuten runolliseksi heittäytynyt tekoäly todisti:
”Äänimaisema – oli se sitten elektronista huminaa, luonnon ääniä tai kehollista hengitystä – rakensi kokemuksellista tilaa, jossa katsoja ei vain nähnyt vaan tunsi teoksen värähtelyt.” (Heh!)
Esityksen keskelle oli sijoitettu seesteinen suvanto. Mäkelä istui baarituolille, joka seisoi tavallaan kirjaimellisesti viimeisellä rannalla. Näyttämön katsomosta käsin oikea reuna oli peitetty hiekalla, ja samaa Saravatin hiekkaa Mäkelä kaatoi pois kengistään, kun hän kohtauksen alussa riisui ne jaloistaan.
Mäkelä alkoi toistaa tarinaa, ja puheen volyymi kasvoi kierros kierrokselta muiden äänimaisemaan kuuluvien äänien tavoin. Päähänsä hän veti lippalakin. Se ei ollut punainen, vaan valkoinen – mutta sillä ei liene väliä. Esitystalouden maailmassa meidän päällemme valellaan yhä uusia merkitysten kerroksia, jotka tarttuvat meihin ja kaikkeen ympärillämme kuin lika, eikä tästä hölynpölystä pääse eroon edes pölyimurilla.
Kuka siivoaisi tämän sotkun?
Tämän seesteisen vaiheen jälkeen teoksen äänimaisema muuttui. Sen hallitsevaksi piirteeksi nousi voimakas, hakkaava rytmi, jonka volyymi kiihtyi jokaisella sydämenlyönnillä. Myös nyt paljain jaloin tanssineen Mäkelän liikekielen suunta muuttui. Liikekieli suuntautui ylöspäin – kohti korkeuksia tuon painon alta.
Liikkeet olivat voimakkaita. Mäkelä tanssi kuin tulisten hiilien päällä kohti koskettavan kaunista finaalia. Tämän kiirastulessa tanssineen kadotetun sielun siirtyminen toiseen todellisuuteen kulki kangassuikaleista kootun oviverhon läpi. Sekä äänet että valo katosivat tästä luovan mielikuvituksen maailmasta.
Otsikossa käytetty Saravatin hiekkaa on viittaus Risto Isomäen samannimiseen dystopiaan. Romaani kertoo ilmastonmuutoksen katastrofaalisista seurauksista. Kirjasta on tehty myös ainakin kolme näyttämösovitusta. Viimeksi sitä on esitetty Espoon & Kaupunginteatterissa kymmenkunta vuotta sitten.
HUM Tanssivirtaa-festivaalin esitys Hällä-näyttämöllä 20.6.2025 Koreografia, konsepti, ohjaus ja dramaturgia: Tuija Lappalainen Tanssija/esiintyjä: Maria Mäkelä Valosuunnittelu: Aku Lahti Äänisuunnittelu: Atte Olsonen Pukusuunnittelu: Pauliina Sjöberg Lavastus/tilasuunnittelu: Tuija Lappalainen Kuva: Tuija Lappalainen Video: Christoffer Collina
Herkkää, koskettavaa ja ehdottomuudessaan kaunista. Teatteri Quo Vadisin monologinäytelmän Ekstaasi kaksiossa kosketti jotakin eletyn elämän sydänalaan iskemää mustelmaa.
Näin sen täytyy olla.
Monologin esittänyt Sara Paasikoski esityksen käsikirjoittanut ja ohjannut Louna-Tuuli Luukka olivat yhdistäneet jotakin pienen pientä ja ymmärrettävää ja jotakin suunnattoman suurta tavalla, joka teki vaikutuksen.
Juuri näin sen pitääkin olla.
Paasikosken monologi alkoi minimalistisella pantomiimilla. Hänen vasemman käden etusormensa ja keskisormi marssittivat kättä ja Paasikoskea lattiaa pitkin pienen korokkeen päällä seisseen vedenkeittimen luo. Sitten hänen molemmat kätensä tarttuivat keittimeen kuin siitä lämpöä etsien.
Kun seuraavissa kohtauksissa siirryttiin puheteatterin puolelle, meille avautui se äärellinen äärettömyys, joka ympäröi meitä kaikkialla. No sitä, onko meidän tuntemamme ”maailmankaikkeus” äärellinen vai ääretön, me emme vielä tiedä.
Sylvi Keskosen ihmeellinen huone. Perfomanssi tarina alkoi seesteisellä teehetkellä. Kuvassa Sara Paasikoski ja vedenkeitin. Kuva (c) Tekla Vály
Tarinan Sylvi Keskonen oli erakoitunut kerrostalon huoneeseen ja hän ajatteli suuria. Hän kertoi meille, miten antiikin Kreikan mytologiassa kaaos tarkoitti olemassaolon alkutilaa, tyhjyyttä, johon kaikki luotiin. Tämän päivän kosmologeille tuo kaaos sijoittui yhteen pisteeseen singulariteettiin, josta kaikki se mitä me nyt olemme ja näemme, sai alkunsa.
Tämä kertomus maailmojen synnystä suuressa alkuräjähdyksessä on kiehtova. Eikä sitä ole syytä epäillä. Jokainen voi katsoa tuon suuren pamauksen jälkihehkua antenniverkkoon kytketystä televisiosta. Tarinan Keskonen myös näytti meille tuon pisteiden villin tanssin omasta keltaisella karvalla koristellusta televisiostaan.
Tämä tarina eri nyansseineen oli minulle tuttu juttu. Minut lumosi Paasikosken upea ääni, matala altto. En tiedä, millaisen myllyn läpi tuo ääniala ja sen käyttäjä on myllytetty Taideyliopiston Teatterikoreakoulun ja Sibelius-Akatemian yhteisessä musiikkiteatterin opintokokonaisuudessa. Siellä Paasikosken ääniala on saanut määritteet kontra-altto tai mezzosopraano.
Ekstaasi kaksiossa on Teatteri Quo Vadiksen taiteelliseksi johtajaksi ja johtajakasi valitun Luukan ensimmäinen ohjaus ensemblen kanssa. Vaikka tämän kirjoittaja on tässä ehtinyt jo luokitella esityksen monologiksi ja määritellä Paasikosken upean äänen itse esitys pakeni määrittelyä. Rajat on tehty rikottaviksi. Näin ehkä tällä vuosikymmenellä Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta valmistuneen dramaturgin ajatus kulkee.
Kaksion ekstaasi virittyi alun minimalistisesta pantomiimista lopun hurjaksi raivonpurkaukseksi. Sylvi nostaa teelasin huulilleen, ei juodakseen, vaan suudellakseen lasin lämmintä pintaa. Lämpöä Sylvi etsi myös huoneen patterista. Terapeuttinen leivontatuokio päättyi raivokkaaseen tanssiin, jossa sekä uuninpelti että pullataikina saivat kyytiä.
Joku voisi tätä esityksen rakennetta kutsua ihan oikeaoppiseksi draamankaareksi.
Toki myös Luukka kuvailee Teatteri Quo Vadiksen verkkosivulla näytelmän esittelyssä tämän luomansa hahmon ominaisuuksia. Sylvi Keskonen on pienenä syntynyt. Hän haluaa nähdä kauas ja on siksi valinnut totaalisen erakoitumisen kerrostalokämppään, nimittäin kun joka puolella on liikaa ääniä ei koskaan pääse kuuntelemaan. Hän asuu alivuokralaisena kaksiossa, jossa on kirjoilla myös hänen vuokranantajansa, Norjassa eläkepäiviään viettävä Koivisto, jolta salaa Sylvi on rakentanut kodistaan kauttaaltaan keltaisen ITE-taideinstallaation.
Tällainen kyökkipsykologi löytää Sylvin kaikki kuvatut ominaisuudet autismin laajasta kirjosta. Sylvin ainoa ihmissuhde on tarinassa hänelle ruokaa tuova ruokalähetti, jota hän ei päästä ulko-ovea pidemmälle, vaikka lähetti anelee vessaan pääsyä.
Sylvin ystävät löytyivät antiikin tarustosta. Hänen idoleitaan ovat muinaisen myytin mainadit, myyttien villit ja raivoisat naiset. Yksinäisyydessään hän odotti vapahtajaa, ei Uuden testamentin Messiasta tai Samuel Beckettin Godotaa, vaan hedonismin jumalaa Dionysosta.
Huomenna hän tulee!
Mainadit olivat Dionysoksen seuraajia. Myytin mukaan he palvelivat jumalaansa purkaen viinistä juopuneina mielihalunsa ylenpalttiseen väkivaltaa, sukupuoliakteihin ja vahingontekoon. Ero Sylvin asketismin ja Dionysosta seuraavien raivottarien bakkanaalien välillä oli kuin se vuori Sylvin sisällä.
Välillä on väitetty, etteivät uuden sukupolven tekijät osaa kirjoittaa tarpeeksi vetävää fiktiota. Ei se niin mene. Itse luulen, että kysymyksessä on halu vihdoin vapautua suomalaisen teatterin kirjallisesta pakkopaidasta.
Luukko on aikaisemmin kirjoittanut ja ohjannut myös kuunnelmia. Ylen Areenasta löytyy edelleen kuunneltavaksi hänen kirjoittamansa ja yhdessä äänisuunnittelija Antti Kainulaisen kanssa dramatisoima kuunnelma Janne menee uimahalliin. Kuunnelmassa on sama rakenne kuin Ekstaasissa kaksiossa. Kaksion Sylvin mielenliikkeitä kuvailee kertoja ja Paasikoski esitti molemmat roolit.
Vaikka alussa kehuin Paasikosken upeaa ääntä, en ole tästä kuitenkaan ihan varma. Esityksen äänisuunnittelijat Tuuli Jartti ja Johanna Puuperä ovat tehneet hienoa työtä.
Alussa mainittuun ekstaasiin minut vei Virpi Niemisen lavastus ja puvustus. Nieminen oli loihtinut Kansallisteatterin Omapohjan näyttämölle installaation, jossa tarinan Sylvin itse tehty elämä loisti kaikissa keltaisen sävyissä. Nieminen edustaa samaa suupolvea kuin Luka ja Paasikoski. Nieminen valmistui kuvataiteilijaksi Imatran taidekoulusta (Saimaan ammattikorkeakoulusta) vuonna 2013 ja taiteen maisteriksi Teatterikorkeakoulun esittävien taiteiden lavastuksen koulutusohjelmasta vuonna 2021.
Upea installaatio toi mieleen Kansallisteatterin Jäniksen vuoden. Keltainen huone oli feminiini versio Kati Lukan ronskia miehisyyttä henkivästä Jäniksen vuoden ITE-installaatiosta.
Ekstaasi kaksiossa
Teatteri Quo Vadisin kantaesitys Kansallisteatterin Omapohjan näyttämöllä 14.4.2025
Ohjaus ja käsikirjoitus: Louna-Tuuli Luukka Roolissa: Sara Paasikoski Äänisuunnittelijat: Tuuli Jartti ja Johanna Puuperä Valosuunnittelija: Alpi Vaalaja Lavastus- ja pukusuunnittelija: Virpi Nieminen Videosuunnittelija: Tekla Vály Koreografia: Oona Jama Tuotanto: Krista Mäkinen
