Tätä kirjoittaessa vatsalihakset ovat vieläkin hellinä nauramisesta. Marc Gassot’n ja Kari Sinkkosen Lion, The Weird and Magical Abracadabra Circus Show oli sekä hauska että syvästi inhimillinen estraditaiteen helmi. Esitys oli balsamia mielen haavoihin kaikille meille epäonnistujille.
Aina ei huikeiden kohtausten välillä tiennyt, pitäisikö itkeä vai nauraa.
Sanna Silvennoisen ohjaus Circo Aereon ryhmälle on osoitus sirkustaiteen uudesta tulemisesta Suomessa. Samasta tietysti kertoo tämän ryhmän olemassaolo.
Lion on lähes sanatonta esittämistä, jossa Gassot loi pelkällä kehon kielellä estradille hurjasti karjuvan, mutta muuten laiskanpulskean sirkusleijonan ja kellarissa rymistelevän Frankensteinin hirviön. Myös sirkusklovnin ja paikan yli lentäneen lokin yhteenotto sai meidät ulvomaan naurusta.
Kaikkia Gassot’n esittämiä sirkustemppuja jongleerauksesta, eläimen kesyttämisestä taikatemppuun, jossa sirkuksen taikuri esitti ihmisen kahtia sahaamista esittävän tempun, yhdisti epäonnistumisen teema.
Teatterikesän infotilaisuudessa Gassot kertoi opiskelustaan Jacques Lecoqin kansainvälisessä teatterikoulussa Pariisissa. Hän ei aluksi päässyt näyttämölle, koska oli omien sanojensa mukaan niin huono opiskelijatovereihin verrattuna. Viihdyttääkseen heitä kulisseissa hän kehitti oman ”pornomimiikan”.
Teatterikesän esityksessä Gassot’n fyysinen esittäminen oli hyvin voimakasta ja myös äänekästä. Siinä oli myös jotakin hyvin tuttua. Ainakin minä jäin jo esityksen aikana miettimään, millaisiin sfääreihin estraditaide on päässyt viime vuosisadan alussa, kun vaurastumisen myötä ihmisillä oli varaa huvituksiin. Suuret teatterit ja sirkusareenat voitiin valaista sähkölampuilla eikä elokuva vielä kilpaillut suuren yleisön ajasta ja rahoista.
Kaikuja tästä estraditaiteen renessanssista voimme yhä nähdä mykkäelokuvan vanhoissa klassikoissa.
Charles Chaplinin, Buster Keatonin ja monen muun mestarin elokuvissa toistuu sama epäonnistumisen ja vaikeuksien kautta voittoon teema. Samanlaisen tarinan Gassot on kertonut myös itsestään esimerkiksi Jonni Aromaan Ylen verkkosivuille kirjoittamassa haastattelussa.
Haastattelussa Gassot kertoo lapsuudestaan ranskalaisen isän ja suomalaisen äidin lapsena, vanhempiensa vaikeasta ja riitaisesta avioerosta, isänkaipuusta, lukivaikeudestaan, päihdeongelmistaan ja selviytymisestä.
Teatterikorkeakoulusta näyttelijäksi valmistunut Gassot on meille tuttu elokuvista ja televisiosarjoista, joista tuoreimpia ovat Syke, Suden hetki ja Melkein totta.
Haastattelussa Gassot kertoo, että oli jo lopettamassa uraa näyttelijänä. Tavallaan jäähyväistyönä hän teki vahvaan ”pornomimiikkaan” perustuvan omakohtaisen esityksen Dark Side of the Mime, joka palkittiin vuoden 2014 Teatteriteko palkinnolla. Samana vuonna hänet palkittiin Vuoden teatterinäyttelijänä roolistaan Takomo teatterin näytelmässä Raajarikko.
Taiteilija tekee työtään omalla persoonallaan. Näyttämöllä mieli on auki ja tarkkavaistoisen katsojan luettavissa. Julkinen avautuminen mediassa on kuitenkin eri juttu. Kirjoitettu juttu pelkistää ja typistää ja ehkä yllättävää kyllä, vielä enemmän sitä tekee videoitu. Sanaton vuorovaikutus viestin lähettäjän ja vastaanottajan välistä puuttuu.
Itse olen toimittajana aina hieman vierastanut tunnustuksellisten henkilöhaastattelujen tekemistä. Toisen ihmisen kohtaamista vaikeuttavat tientenkin oma tietämättömyys, omat ennakkoluulot, herkkyyden puute ja silkka tyhmyys. Toisaalta takaraivossa oli aina tietoisuus, että edustaa välinettä, joka väistämättä myös välineistää kohteensa.
Teatterikesän avajaisissa avajaispuheen pitänyt suomalaisen teatterin guru, ohjaaja-draturgi Juha Hurme muistutti teatterin 3000 vuotta vanhoista traditioista ja teatterin merkityksestä taiteen alana.
Gassot’n mimiikka ja klovneria vakuuttivat minut jälleen kerran, että teatterin juuret ja merkitys ulottuvat hyvin kauas aina historian aamuhämärään asti, aikaan, jolloin evoluution myötä ensimmäiset nykyihmiset aloittivat vaelluksensa maan päällä.
Millainen aarre jollekin muinaiselle heimolle on kivikaudella ollut heimon jäsen, joka osasi voimakkain elein ja ilmein muuttaa huumorin keinoin näkökulmaa johonkin myttyyn menneeseen hankkeeseen.
Henkilöiminen ei tee oikeutta Circo Aereo –sirkuksen esitykselle. Lion on yhteisön tekemä taideteos, jonka elementtejä ovat Silvennoisen ajateltu ohjaus, Sinkkosen musiikki, Kati Mantereen ja Juho Rahijärven skenografia ja Joni Pakasen taikatemppujen suunnittelu. Eikä tämän toteaminen vähennä mitenkään Gassot’n huikean bravuurin arvoa.
Teatterin tekee ainutlaatuiseksi sen kyky suoraan vuorovaikutukseen taiteilijoiden ja heidän yleisönsä välillä. Sama pätee toki kaikkiin esittävän taiteen lajeihin. Suomalaisen teatterin vahvat kirjalliset perinteet saavat meidät normikatsojat asettamaan teatterille taidemuotona liian ahtaat raamit.
Circo Aereonin Leon oli upea ja tärkeä esitys Tampereen teatterikesän ohjelmistossa. Olin ja olen yhä haltioissani.
Lion
The Weird and Magieal Abraeadabra Cireus Shoe
Ohjaus Sanna Silvennoinen
Musiikki Kari Sinkkonen
Lavastus Kati Mantere, Juho Rahijärvi
Pukusuunnittelu Kati Mantere
Valosuunnittelu Juho Rahijärvi
Taikatemppujen suunnittelu Joni Pakanen
Esiintyjät Marc Gassot, Kari Sinkkonen
Circo Aereon esitys Tampereen teatterikesässä 6.8.2019