Minä olen Adolf Eichmann kantaesitettiin Lahdessa Teatteri Vanhan Jukon näyttämöllä vuona 2005 Jari Juutisen omana ohjauksena. Tulessaan teatterinjohtajaksi Lappeenrantaa Juutinen ohjasi tulijaisina näytelmän kaupunginteatterille.
Sen jälkeen Juutisen näytelmä on käännetty ainakin ranskaksi ja Luxemburgilainen Centaure-teatteri esitti sitä lukudraamana Avignonin kansainvälisillä teatterifestivaaleilla.
Suomalaiset ammattiteatterit eivät ole tietääkseni Lappeenrannan kaupunginteatterin jälkeen tarttuneet Juutisen näytelmään. Se on tavallaan ymmärrettävää – satiiri on vaikea laji varsinkin suomalaisille teatterintekijöille. Juutinen on itse epäillyt, että niin kutsuttu natsikortti oli syynä siihen, ettei Lappeenrannan kaupunginteatterin esitys kelvannut esimerkiksi Tampereen Teatterikesän pääohjelmistoon.
Teatterin harrastajat ovat tarttuneet sitäkin innostuneemmin Juutisen näytelmään. Sitä ovat esittäneet ainakin Porin ylioppilasteatteri, helsinkiläinen Teatteri Kultsa, Jämsänkosken J + J teatteri ja jyväskyläläinen Ad Astra teatteri, jonka esitys on tekijöiden mukaan niin suuri hitti viime keväänä, että esityksiä on päätetty jatkaa myös syksyllä.
Jyväskyläläiset toivat esityksensä myös Tampereen Teatterikesän off-ohjelmistoon.
Ad Astra on harrastajateatteri, jonka jäsenet eivät pelkää tarttua todella vaativiin teksteihin. Sen näkee, kun katsoo teatterin verkkosivuilta, mitä teatterin tekijät ovat viime vuosina duunanneet.
Samalla ennakkoluulottomuudella ohjaaja Erika Hast on ryhmineen käynyt käsiksi Juutisen näytelmään.
Hast on sovituksessaan pelkistänyt Juutisen tekstistä joitakin rönsyjä. Tiivistäminen ei tällä kertaa parantanut lopputulosta. Tekijöiltä on tavallaan hukkunut se puoli näytelmästä, johon Juutinen viittaa näytelmänsä alkuperäisen nimen peräkaneetilla. Juutiselle teksti ei ole vain näytelmä Adolf Eichmannista, vaan tämä analyysi inhimillisen pahuuden arkipäiväisyydestä on tai ainakin oli hänelle myös totuus Suomesta.
Tässä mielessä Juutisen näytelmän ydinsanoma taitaa olla vielä ajankohtaisempi kuin 10 vuotta sitten.
Juutisen näytelmän ydin inhimillisen pahuuden arkipäiväisyydestä on kuitenkin tallella. Juutinen ei demonisoi holokaustin toteuttaneita natseja. Kansanmurhan toteuttajat eivät olleet jostain helvetin esikartanosta maan pinnalle putkahtaneita hirviöitä vaan ihan tavallisia ihmisiä.
Tätä tosiasiaa meidän on vaikea hyväksyä. Se aiheuttaa meissä voimakkaan torjunnan.
Katsojan pitää siinä missä näytelmän tekijöidenkin on täytynyt kysyä itseltään, saako miljoonia uhreja vaatineelle kansanmurhalle nauraa? Ei saa, mutta viileän analyysin ohella oikeastaan vain satiiri on taiteen keinoista ainoa, jolla tämän kansanmurhan tekijät voi kohdata.
Me emme ole syyllisiä menneisiin hirmutekoihin, mutta olemme sitäkin syyllisempiä pelkuruuteen, jos ummistamme silmämme siltä, mitä juuri nyt maailmassa ja Suomessa tapahtuu. Perussuomalaiset puolueena otteeseensa kaapanneen suomalaisen äärioikeiston rivimiesten, näiden jokamies eichmannien, arkipäiväinen tyhmyys ja änkyröinti verkossa näyttävät meistä naurettavilta, mutta se ei tee heistä yhtään vähemmän vaarallisia.
Tämän kollektiivisen typeryyden takana on älykkäästi ja taitavasti johdettu poliittinen liike. Epävarmoissa yhteiskunnallisissa oloissa tällainen taitavasti ruokittu tyhmyys myös tarttuu kuin ruttotauti. Satiiri on älyn leikkiä, joka vapauttaa meidät pelosta toimimaan.
Jyväskyläläisten esityksessä oli paljon sitä vapautunutta energiaa, joka nostaa teatterin harrastajien esitykset siivilleen.
Esityksen kivijalka oli nimiroolin näytelleen Petteri Olkinuoran todella hieno roolityö. Olkinuoran Eichmann on omasta elämästään jollakin tavalla syrjäytynyt jokamies, jota kohtaan me katsojat tunsimme vaistomaisesti jonkinlaista säälinsekaista myötätuntoa.
En tiedä, onko Juutinen lukenut Hannah Arendtin kirjaa Eichmann in Jerusalem. Todennäköisesti on, sillä ajatus, jolla Juutinen käsitykse pahuuden arkipäiväisyydestä ja banaalisuudesta kulkevat samoja latuja.
Filosofina politiikan teorian tutkijana viime vuosisadan merkittävimpiin ajattelijoihin kuulunut Arendt seurasi Eichmannin oikeudenkäyntiä Jerusalemissa paikan päällä ja kirjoitti siitä raportin The New Yorker – lehteen. Raportista nousi valtava kohu. Arendtia syytettiin natsien hirmutekojen ymmärtämisestä ja hänelle satoi tappouhkauksia.
Hieman sama kohtalo näyttää olevan Juutisella.
Arendt oivalsi ensimmäisten joukossa, että fasismi ja kommunismi ovat ideologioina toistensa peilikuvia. Vaikka ne ideologisesti eroavat kuin yö ja yö, poliittiset käytännöt ovat samasta puusta veistettyjä.
Se ratkaisee. Punaiset liput ja mustat liput, hakaristit ja sirpit ovat vain politiikan rekvisiittaan. Totalitarismin helvettiin meitä ajaa yhteiskunnallinen ilmapiiri, jossa on vain yksi totuus, jolle ei ole olemassa vaihtoehtoja.
Kuulostaako tutulta?