Kansallisteatterin Palsa on epäilemättä jonkinlainen kulminaatiopiste Kristian Smedsin uralla. Taiteen alttarin yläpuolelle näyttämöllä alttaritauluksi nostettu pajatso oli typötyhjä.
En kuitenkaan usko, että Smedsin ”puukko- ja sinkkiämpäriestetiika” on tullut tiensä päähän. Pikemminkin sen pehmeän kuoren alta on kuoriutumassa esiin jotakin uutta. Ainakin symbolitasolla viesti oli vahva, kun Kansallisteatterin työyhteisössä työtovereiltaan lempinimen Krisu saanut Smeds kuulutetun kuolemansa jälkeen nousi ylös haudastaan.
Kansallisteatterin Palsa on yli kolme tuntia kestävä monologi, jonka Smeds itse tulkitsee. Smeds on moneen kertaan ”neroksi” kanonisoitu teatterintekijä ja ulkomaila Suomen tunnetuin ohjaaja.
Näyttelijänä myös mestariohjaaja on tietenkin tavallaan amatööri. Esityksen nosti lentoon se sama intensiteetti, joka tekee parhaista harrastajateattereiden esityksistä täysin ainutlaatuisia elämyksiä. Hyvin syvällisesti sisäistetty aihe ja hurja heittäytyminen esittämiseen korvaavat silloin monin kerroin puhetekniikan puutteet.
Smedsin teatteriestetiikan kivijalka on esitysten visuaalisuus. Smeds on kuvataiteilija, jonka ”ITE-taide” on hyvin tietoista. Kansallisteatterin suurelle näyttämölle rakennetussa amfiteatterissa ympyrän keskiöön oli ylimmäksi ripustettu veistos, joka on ilmiselvä lainaus Louise Bourgeoisin kuuluisista hämähäkkiveistoksista.
Napakammin katsojaa ei voisi enää johdatella kysymykseen Palsan ongelmallisesta äitisuhteesta. Eikä tämä ole ainoa visuaalinen viesti, vaan näyttämö oli ladattu täyteen merkityksiä, jotka viittasivat elämän peruskysymyksiin.
Näytelmän lopussa Smeds otti esitykseen mukaan elementtejä, jotka ovat tyypillisiä teatterin ja kuvataiteen välimaastoon sijoittuvalle performanssille. Ehkä tässä on meille katsojille myös vihje mihin järjestykseen hän alkaa tulevaisuudessa mielensä palikoita koota.
Muusikko Timo Kämäräisen yhden miehen orkesterin musiikki on aivan oleellinen osa esitystä. Valosuunnittelija Pietu Pietiäinen myös esitteli kaikki näytelmän tekijät näytelmän puolivälin paikkeilla konserttietiketistä tuttuun tyyliin.
Kirjailija Rosa Liksomin ja Smedsin luoma kuva Kalervo Palsasta on ihmisen näköinen. Tunnistin heti sen syvän ahdistuksen, jonka Palsan taide on minussa aina herättänyt sen jälkeen, kun tulin tietoiseksi sen olemassaolosta.
Palsan elämä ja ura pakottavat kysymään, mikä on luovuuden ja neurologisten pakko-oireiden suhde. Nobel-palkitun John Forbes Nashin mukaan huikeat matemaattiset ideat ja skitsofrenia-diagnoosiin johtaneet harhat tulivat samasta lähteestä. Tai ainakin näin väitetään Nashin elämästä kirjoitetussa romaanissa Kaunis mieli.
Marssijärjestys lienee selvä. Vaikka meillä ihmisillä on tietoisuus, tämän tietoisuus ei hallitse sitä tunnetun maailmankaikkeuden monimutkaisinta organismia, joka tietoisuuden tuottaa.
Kirjailija-dramaturgi Juha Hurme osaa sanoa tämän asian Helsingin Sanomissa julkaistussa kolumnissaan Väärässä olemisen taito minua paremmin: ”Ihmisen tietoisuus on biologinen, elävä systeemi, joka on jatkuvassa muutoksen tilassa jatkuvasti muuttuvassa ympäristössä.”
Ehkä osuvimman huomion tietoisuuden ja viettipohjaisten neurologisten pakko-oireiden suhteesta on tehnyt näytelmän ihminen, Kalervo Palsa itse kuvissa, joissa mies on hirttäytynyt jättiläiskokoiseksi paisuneeseen penikseensä.
Täytyy tunnustaa, että kriitikolle esityksessä uudelleen maalattu ja mielikuvatasolla raiskattu ”persereikä” jäi esityksen jälkeen jomottamaan, eikä se johtunut vain tilapäiskatsomon kivikovista penkeistä.
Muistan joskus vuosituhannen alussa, miten tuolloin Tampereen teatterikesän taiteelliseen johtotroikkaan kuulunut Vesa Valo moitti meitä teatterista kynäileviä yksisilmäisestä suhtautumisesta jo tuolloin teatterin nerona palvottuun Kristian Smedsiin. Valo muistutti, että myös ylistämällä voidaan alistaa.
Taiteilijalla ei tietenkään ole mitään etuoikeutta tulkita omia teoksiaan. Luultavasti Smeds on kuitenkin monta kertaa joutunut ihmettelemään päätään puistelleen juttuja, joita hänestä ja hänen näytelmistään kuulee ja saa lukea.
Tämän kritiikin kritiikin kärjen me näimme esityksen puolivälin jälkeen, kun näyttämölle astui valosuunnittelija Pietu Pietiäisen tulkitsema, tukevasti täti-ikään ehtinyt Suomi-neito Rautaristiin ja Wermachtin upseerin koppalakkiin sonnustautuneena ja taustalle levähtää valtava kuva Natsi-Saksan hakaristilipusta, jossa lukee teksti Keskiyön kansallisteatteri.
Pieneen maahan tahtoo mahtua kerrallaan vain yksi totuus ja se tekee elämän ahtaaksi myös niille, jotka sattuvat ratsastamaan tämän maineen aallon harjalla.
Yhden totuuden maailma on inhimillistä typeryyttä, eräänlaista arkipäivän fasismia.
Lippuun oli kirjoitettu myös ote Janten laista: Älä kuvittele, että sinä olet jotain! Minun sydänalassani kalkkarokäärmeet ja skorpionit eivät esityksen aikana lähteneet liikkeelle ”väärinymmärretyn” Smedsin tai edes Kalervo Palsan takia. Mieleen tulivat heti ne sadat ja tuhannet muut taiteen tekijät, joiden nimet tunnetaan hyvin vain paikallisessa sosiaalivirastossa ja mielenterveystoimistossa.
Olen tuntenut henkilökohtaisesti tällaisia äärettömän herkkiä, luovia ja lahjakkaita ihmisiä, jotka jakavat omassa elämässään Palsan kohtalon.
Häpeän omaa välinpitämättömyyttäni, kyvyttömyyttäni ymmärtää ja välittää aidosti.
Esimerkiksi Imatralla työskentelee taiteilija, joka on tehnyt satoja, ellei tuhansia öljyvärimaalauksia, akvarelleja ja grafiikanlehtiä siitä ideaalisesta naisvartalosta, jota pikkuruisiin bikineihin pukeutunut kirjailija Aina Bergroth edusti yön esityksessä. Hahmo oli näyttämöllä niin itsestään selvä, ettei se tarvinnut mitään selityksiä.
Kansallisteatterin keskiyön messuun kuului myös Smedsin hirtehinen ja itseironinen julistus toimivan teatteriesityksen elementeistä: provokaatio, runkkaus ja luova ovulaatio.
Provokaattorina Bergrothilla on myös toinen rooli näyttämöllä. Hän lukee otteita jostakin Palsan taiteilijakuvaa käsittelevästä rikkiviisaasta ja puppusanoja vilisevästä analyysista, jollaisilla aiheeseensa syvästi perehtyneet esteetikot saastuttavat tätä todellisuutta.
Ihmisillä on myös taipumus provosoitua, kun provosoidaan. Porvari nukkuu huonosti, kuten ohjaaja Lauri Maijalla on tapana selvittää omaa hyökkäävää esteiikkaansa.
Smeds provosoi sekä kuvien että kielen kautta. Kielen tasolla mielikuvat vietiin tappiin asti. Onanoivan ihmisen onni on hänen omissa käsissään ihan kirjaimellisesti. Julkinen masturbaatio on provokaatio. Vielä ankarampi provokaatio on joukkomurha.
Smedsin ja Liksomin yksilön ja yhteisön suhdetta koskeva eettinen pohdiskelu jää tältä osin ikään kuin kesken. Kittilän lestadiolaisyhteisön ja Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen suvaitsevaisuudella on ehkä muitakin kuin määrällisiä eroja. Sarjamurhaajan oikeudesta toteuttaa itseään meillä on vain yksi mielipide. Mielipiteiden hajonta alkaa kysymyksestä, onko ihmisellä oikeus vahingoittaa itseään?
Entinen uskonsoturi Smeds julistaa näyttämöllä esityksen lopussa, ettei jumalaa ole. Tai oikeammin Friedrich Nietzscheä siteeraten, Jumala on kuollut.
Smedsin käsikirjoitukset ja ohjaukset sisältävät aina melkoisen annoksen pirunkuria. Tosin mojovimmat vitsit on usein piilotettu visuaalisen ilotulituksen sekaan. Smedsin teatteriestetiikka on tavallaan naivismia, jos tällaista kuvataiteen käsitettä on lupa käyttää. Lapsenomaisuus ei kuitenkaan ole mikään puute, vaan nimenomaan se luovuuden voimakenttä, josta tunnetasolla tavattoman tiheät ja intensiiviset kokonaisuudet syntyvät.
Keskiyön messussa ei nukuttanut. Kolme ja puoli tuntia kului kuin siivillä.
Kansallisteatterin Palsa on 44 vuoden ikään ehtineen taiteilijan itsenäisyysjulistus myös ankara moraliteetti, jossa on paljon samaa hengenpaloa, kuin nuoren Kristian Smedsin varhaisissa töissä. Jokaisella ihmisellä pitää olla oikeus toteuttaa omaa ainukertaista minuuttaan ilman, että henkinen ja fyysinen töniminen alkaa jo lastentarhassa vain siksi, että tämä minuus on niin omanlaisensa.